Virallista mollia

Tuore valtiovarainministeri Petteri Orpo (kok) esitteli viime keskiviikkona (10.8.) valtion ensi vuoden talousarvion valmistelua. Hän joutui toteamaan, että ”valitettavasti mollivoittoisissa sävyissä lähdetään”. Orpo myönsi nöyrästi, että ”talouskehitys ja ennen kaikkea työllisyyskehitys ei ole sen mukaista, minkä varaan hallitusohjelman talouskokonaisuus on rakennettu”. Näin hän otti ainakin tyylillistä etäisyyttä edeltäjäänsä Alexander Stubbiin, joka reilu vuosi sitten hallitusneuvottelujen aikaan kehui talouden ”tilannekuvan” muodostamisen nopeutta (74 min). Vaikka budjetin valmistelusta vastaavan valtiovarainministeriön virkamieskunnan veisaama talouspoliittinen sävelmä saattaa monen moneen korvaan kuulostaa valtakunnan Viralliselta mollillta (VM), on ministeriö ollut viimeisen vuosikymmenen talousennusteissaan yleensä duurivoittoinen − ja siksi väärässä.

Budjettiesityksen valmistelun yhteydessä valtiovarainministeriö laatii taloudellisen katsauksen, jonka talousennusteeseen talousarvioesitys nojaa. Siinä vaiheessa on tieto edellisen vuoden kokonaistuotannosta (BKT) vasta alustava; kuluvan vuoden BKT on jo ennuste. Alla oleva kuvio kertoo, millaiseksi VM on syysennusteessaan arvionut talouden tulevan kehityksen, ja mikä on ollut kokonaistuotannon (BKT) todellinen kehitys.1 Kuvio kertoo, että VM:n ennustajat ovat olleet yleensä selvästi liian optimistisia. Kulman takana odottava kasvu on vuosi vuodelta karannut seuraavan kulman taaksen.

VMn ennusteet

Kumuloituneen ennustevirheen suhteellinen suuruus käy selvemmin ilmi alla olevasta kuviosta.2 Syksyn 2008 ennuste osui eniten harhaan maalista. Koko maailman yllättäneen finanssikriisin vaikutuksia ei syyskuussa 2008 pystytty arvaamaan − ei Suomessa muttei muuallakaan. Mutta  myös syksyllä 2011 arvioitiin taloudellinen tulevaisuus paljon valoisammaksi kuin se muodostui; samansuuntainen oli arviovirhe Suomen rajojen ulkopuolellakin. Sittemmin ennustevirhe on pienentynyt, mutta edelleen etenkin kahden vuoden päähän ulottuvat kasvuarviot (oranssi pylväs) ovat ampuneet reilusti yli. Taloudellinen kehitys on siis ollut finanssikriisin jälkeen mollivoittoisempaa kuin VM on ennustanut, eikä syy varmaankaan ole ennustajien ammattitaidottomuus tai sairaalloinen optimismi vaan maailman talouskehityksen yllätyksellisyys.

VMn ennustevirhe

Suomen BKT:n määrä oli viime vuonna 5,7 prosenttia vuoden 2008 huipputason alapuolella eli suurin piirtein samoisa luvuissa kuin vuonna 2006. Henkeä kohden laskettu BKT puolestaan oli vuoden 2005 tasolla ja 8,6 prosenttia vuoden 2008 lukemaa alhaisempi. Kasvun puute on siis Suomen(kin) talouden ongelma ylitse muiden. Vaan mistä ratkaisu? Taloudellinen kasvu syntyy tuotantopanoksia lisäämällä ja tuottavuutta kasvattamalla eli työpanokseen pelkistettynä: BKT = työpanos x työn tuottavuus. Talouden rakennemuutos eli lähinnä Nokian murros on alentanut keskimääräistä työn tuottavuutta, jonka kasvuvauhti on ollut globaalistikin laskussa. Hallitus ei voi lyhyellä ja ehkei keskipitkälläkään aikavälillä vaikuttaa tuottavuuden kehitykseen, joten ei ihme, että työpanoksen lisääminen on keskeinen tavoite Sipilän hallituksen ohjelmassa − kuten se on ollut niin monen edellisenkin hallituksen ohjelmassa.

Sipilän hallitus on muotoillut työpanoksen kasvattamistavoitteensa niin, että maaliksi on asetettu työllisyysasteen nostaminen 72 prosenttiin ja työllisten määrän kasvattaminen 110 000 henkilöllä. Tämän tavoitteen keskeisyyttä korosti VM:n korkein virkamies, valtiosihteeri Martti Hetemäki Helsingin Sanomissa (10.8.) osittain tutuin äänenpainoin mutta osittain hieman tavallista kärjekkäämmin. ”Tilanne on paljon pahempi kuin yleisesti ajatellaan”, hän lausui: ”Meillä on pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta, sen etuudet ja palvelut, mutta työllisyysaste on eteläeurooppalainen”. Kovahko väite, etenkin kun Hetemäki lisäsi, että työllisyysasteen nostamiseksi on hyväksyttävä palkkaerojen kasvu.

Työllisyysaste mittaa työllisten määrää suhteessa työikäiseen väestöön, jonka ajatellaan vastaavan työvoiman potentiaalista maksimia. On huomattava, että työllisiksi lasketaan työssä olevat viikottaisesta työajasta riippumatta. Tämän vuoksi osa-aikatyötä tekevien suhteellinen osuus on syytä muistaa työllisyysastevertailuissa. Markus Jäntti kiinnitti tähän huomiota (Helsingin Sanomat 12.8.) ja arveli, että yksi syy Ruotsin korkeampaan työllisyysasteeseen on se, että Ruotsissa tehdään paljon osa-aikatyötä. Osa-aikaisuuden aiheuttama vertailuongelma voidaan sivuuttaa suhteuttamalla kansantalouden kokonaistyöpanos tehtyinä työtunteina työikäiseen väestöön. Suhdeluku mittaa siis sitä, kuinka paljon työvoimapotentiaalista (=työikäiset) on puristettu työpanosta.

Työtunnit per työikäiset

Vertailun tulos ei vastaa stereotyyppistä kuvaa laiskoista eteläeurooppalaisista ja työteliäistä pohjoiseurooppalaisista. Eikä Suomi ole Pohjolan laiska mies, sillä sekä Norjassa että Tanskasssa tehdään työikäistä kohden vähemmän työtunteja. Ruotsi on kyllä tälläkin suhdeluvulla mitattuna Suomea työteliäämpi: vuonna 2015 työtunteja työikäistä kohden kertyi Ruotsissa reilut 6 prosenttia enemmän kuin Suomessa. Saksasta ei sen sijaan kannatta ottaa mallia ainakaan tason suhteen. Yhdysvaltain käyrä puolestaan kertoo, miksi monien ekonomistien mielestä ei pidä tuijottaa liikaa alhaiseen työttömyysasteeseen (4,9 % viime kuussa), kun työllisyysaste on vielä paljon kriisiä edeltävää tasoa alhaisempi.

Hetemäki esittää VM-kolumnissaan (12.8.), että ”Suomen muita Pohjoismaita huomattavasti matalampi työllisyysaste on iso ongelma sosiaalisesti ja taloudellisesti”. Työllisyysasteen nostaminen onkin tavoiteltavaa − jo sosiaalisistakin syistä −, mutta ahtaasti työpanoksen (työtunnit/työikäiset) näkökulmasta tarkasteltuna Suomi ei siis ole pohjoismaisen lauman musta lammas vaan Ruotsin jälkeen selvä kakkonen. Jos halutaan ottaa oppia muista Pohjoismaista, kannattaa täsmentää, halutaanko vain nostaa työllisyysastetta vaikkapa osa-aikatyöllisyyttä lisääämällä vai kasvattaa työpanosta kokonaisuudessaan ja sitä kautta kansantalouden kakkua. Sitä, mikä rooli tuloeroilla on työllisyysasteen kehityksessä, on Markus Jäntti tarkastellut VATT-kolumnissaan.(12.8.). Hän ei löydä ”vahvoja syitä uskoa palkkaerojen kasvun selittävän työllisyysasteen muutoksia”.3

Talouskasvun puute on kasvattanut valtiontalouden alijäämää ja valtionvelkaa. Talousarvioesityksen mukaan ensi vuonna otetaan lisää velkaa liki 6 miljardia. Velka suhteessa kansantuotteeseen jatkaa vuonna 2009 alkanutta nousuaan. Mutta tästä mollivoittoisesta kehityksestä löytyy sentään duurisävyäkin. Samaan aikaan kun valtionvelan suhde kansantuotteeseen on noussut − se ylittää 50 prosentin rajan viimeistään ensi vuonna −, on korkomenorasitus tasaisesti pienentynyt, koska Suomen(kin) valtionvelan korot ovat alentuneet. Velanhoito on siis paljon kevyempää kuin 1990-luvun laman jälkeen. Suomen valtionvelka käy kaupaksi, kymmenvuotisen lainan jälkimarkkinakorko on melkein nollassa ja viisivuotisen lainan korko jo negatiivinen. Euroalueella tällä hetkellä vain Saksan ja Alankomaiden valtionvelan korko on alhaisempi.

Valtionvelka ja korkomenot


1. VM on arvioinut itse kokonaistaloudellisen ennusteensa osuvuutta ennustepoikkeamaraportissa, jossa kasvuennusteiden osuvuutta verrataan vuositasolla. Itse olen kytkenyt VM:n ennustamat kasvuprosentit aina varhaisimpaan ennusteessa ilmoitettuun BKT-lukuun.
2. Laskemaani ennustepoikkeamaan vaikuttaa useamman vuoden ennustevirheiden kumuloituminen. Siksi yllä olevan poikkeamakuvion prosentit ovat suuremmat kuin VM:n raportissa; niihin vaikuttaa siis varsinaisen ennustevirheen lisäksi pohjatilastojen tarkentuminen.
3.
Jos tuloeroja mitataan vuosituloilla, voi tuloerojen kasvu liittyä työllisyysasteen nousuun, jos osa-aikaisten osuus työvoimasta kasvaa. Ajatellaan lähtötilannetta, jossa työllisyysaste on 70 prosenttia ja kaikki tekevät täyden vuoden kokopäivätöitä samalla tuntipalkalla, joten tulonjako on täysin tasainen. Kuvitellaan, että tilanne muuttuisi niin, että kokoaikaisten osuus suhteessa työikäisiin alentuisi 60 prosenttiin, mutta puolta työpäivää tekeviä olisi nyt 20 prosenttia työikäisistä tuntipalkan pysyessä kaikilla ennallaan. Työllisyysaste olisi noussut 80 prosenttiin, tuloerot (vuosiansioilla mitattuna) olisivat kasvaneet, mutta kansantalouden kokonaistyöpanos (tunteina) olisi säilynyt ennallaan.

2 thoughts on “Virallista mollia

  1. Sakari,

    Hyvä juttu. Pari kommenttia.

    1. Ennustevertailut on tärkeä, mutta on hyvä ottaa huomioon, että VMn ennusteet eivät ole eronneet muista ennustamista. Ei siis mitään virallista optimismia.
    2. Tuottavuuden perään on huudettu. Ja kaiken järjen mukaan sen olisikin pitänyt, kun on panostettu niin paljon tutkimukseen ja koulutukseen ja innovaatioihin. Miksi strategia ei ole toiminut?
    3. Velanhoitokustannukset on tärkeä näkökohta. On hyvä panna merkille laman jälkeinen dynamiikka ts luottamuksen merkitys. Tämä ei ole ,itsestään selvää, jollei luottamuksesta pidetä huolta. Tämän vuoksi velan ja velanhoitokustannusten suhteen kannattaa olla edelleen huolissaan. Ettei vain tule tehdyksi vääriä johtopäätöksiä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *