Helsingin yliopisto
Milloin Suomesta tuli kansantalous: selkärajainen, sisäisesti integroitunut taloudellinen kokonaisuus? Hyviä vastauksia on varmaan useita, mutta vuotta 1809 kauemmaksi ajassa taaksepäin en itse menisi. Silloin Venäjä lohkaisi voittamansa sodan jälkeen Ruotsin valtakunnan itäiset läänit yhteyteensä puskurialueeksi. Näin syntyi Suomen suuriruhtinaskunta, joka reilut sata vuotta myöhemmin muuntui itsenäiseksi Suomen tasavallaksi.1 Kuluneeseen kahteen vuosisataan mahtuu monta tilannetta, jossa suhde Venäjään on aiheuttanut Suomelle taloudellisia murheita. Putinin hyökkäyssota Ukrainaa vastaan on uusin vaihe tässä pitkässä kriisien ketjussa.
”Toi Olandin sota surgia”
Taloudellinen ero entisestä emämaasta kesti vuosikymmeniä. Vasta 1840-luvulla Ruotsin erikoiskohtelu ulkomaankaupassa päättyi ja ruotsalainen raha poistui liikenteestä, kun ruplasta tuli ainoa laillinen maksuväline. Näin Suomi sidottiin aiempaa tiiviimmin taloussitein Venäjään. Tähän suuntaan pyrki Suomen keisarillisen senaatti ja etenkin sen johtohahmo Lars Gabriel von Haartman. Hänen ja Suomen muiden johtomiesten poliittisena ohjenuorana oli ehdoton lojaalius keisaria kohtaan. Sen turvin sitten edistettiin Suomen etuja.
Suomen sosan (1808−1809) jälkeen Suomi sai nauttia rauhan aikaa aina vuoteen 1854, jolloin Krimin sota eli Itämainen sota ulottui raukoille rajoillemme. Tuolloin, kuten tunnetussa laulussa kerrotaan, seilasi engelsmanni Suomemme rannoilla. Laulun tunnetuimman version mukaan Oolannin sotana tunnettu suurvaltasodan osa oli ”kauhia”, alkuperäisversion mukaan ”surgia” (molempien versioiden sanat löytyvät täältä),
Surgia sota oli ainakin Suomen valtiontalouden kannalta. Vuosina 1854−1856 valtion menot olivat 17−30 % tuloja suuremmat. Ylimääräiset menot koostuivat Suomen omista sotilasmenoista, venäläisten joukkojen ylläpitokustannuksista, merivalvonnan kuluista ja sotavahinkojen korvaamisetsa. Lisäksi valtiontalouden epätasapainoa pahensi tullitulojen romahdus, kun ulkomaankauppa estyi. Eero Auvinen on arvioinut väitöskirjassaan Krimin sota, Venäjä ja suomalaiset (2015) suuriruhtinaskunnan valtiontalouden menetykset (ylimääräiset menot plus menetetyt tullitulot) 3,5−4,2 miljoonaksi hopearuplaksi. Summa vastaa 4,6−5,5 % vuoden 1860 bruttokansantuotteesta. Nykyisestä bkt:sta tuonkokoinen siivu olisi hulppeat 12−14 miljardia. Valtiontalous oli siis toipumassa pahasta ahdingosta, kun maata kohtasi 1860-luvulla usea katovuosi: 1862, 1865 ja 1867, joista viimeinen aiheutti nälkäkatastrofin. Sen hoitamista vaikeutti valtiontalouden puskureiden tuhoutuminen Krimin sodan aikana.
Sota aiheutti tappiota myös yksityiselle talouselämälle, etenkin merenkululle. Venäjän viholliset kaappasivat tai tuhosivat Suomen keisarikunnan lipun alla purjehtineesta kauppalaivastosta kuudesosan.2
Krimin sota oli Pietarin näkökulmasta testi Suomen turvallisuuspoliittisesta luotettavuudesta. Auvinen toteaa edellä mainitussa väitöskirjassaan sodan osoittaneen, ”että suomalaiset olivat täysin lojaaleja Venäjän keisareille, kuten olivat olleet aikanaan Ruotsin kuninkaille” (s. 427). Hän päättelee uskottavasti, että lojaalisuus palkittiin hänen mukaansa niillä poliittisilla (valtiopäivien koollekutsuminen ym.), jotka käynnistettiin pian sodan jälkeen.
1914−1918: Venäjä-riskit realisoituvat
Krimin sotaa seuranneet vuosikymmenet olivat valtion- ja kansakunnanrakentamisen sankariaikaa Suomessa. Taloudellinen autonomia eteni monin tavoin. Oma raha, markka (1860), joka sidottiin ensin (1865) hopeakantaan ja sitten (1878) kultakantaan. Oman valtiontalouden toimintakykyä paransi lainanotto kansainvälisiltä rahoitusmarkkinoilta ensi sijassa rautateiden rakentamiseen (ks. Mika Arolan artikkeli, 2011).
Suomesta kehittyi lähestulkoon itsenäinen valtio ja kansantalous. Lähestulkoon, muttei täysin. Se saatiin katkerasti huomata ensimmäisen maailmansodan aikana, kun autonomian rajat tulivat monelta suunnalta vastaan. Sota käytännössä katkaisi kauppasuhteet länteen, jonne oli mennyt 70 % Suomen tavaraviennistä (ks. kuvio 1). Venäjän asemaa Suomen viennissä korosti vielä se, että suomalainen metalli- ja tekstiiliteollisuus saivat nauttia Venäjän armeijan tilausten vauhdittamasta lyhytaikaisesta vientibuumista. Kun sotatarvikevienti, joka ei sisälly kuvion 1 virallisen ulkomaankauppatilaston lukuihin, lasketaan mukaan, nousee Venäjän-viennin arvon suhde bruttokansantuotteeseen (bkt) 32 %:iin vuonna 1916 (kuvio 2).
Länsikaupan romahdus ajoi myös valtiontalouden vaikeuksiin, sillä tullitulot olivat tuoneet lähes kaksi kolmasosaa valtion tuloista. Maailmansodan seurauksena globaali kultakanta romahti. Suomen rahapoliittisen itsenäisyyden puute tuli ilmi siinä, että keisarikunnan valuuttaa ei voitu noteerata todelliseen, alentuneeseen arvoonsa. ”Suomen Pankin velvollisuus ottaa vastaan ruplia keinotekoisen korkeaan ’pakkokurssiin’ merkitsi siis taloudellista menetystä Suomen Pankille”, joka joutui aloittamaan itsenäisen valtion keskuspankkina ”kaikki pääomansa menettäneenä”, kirjoittavat Antti Kuusterä ja Juha Tarkka Suomen Pankin historiassa (2011) (s. 447, 454).
Länsimarkkinoiden katoamisen jälkeen Suomi koki toisen ulkomaankauppašokin, kun Venäjän vallankumous romahdutti itämarkkinat. Se oli kohtalokas etenkin paperiteollisuudelle, joka oli kasvanut suurteollisuudeksi nimenomaan itäisten markkinoiden vedolla. Toinen kohtalokas seuraus oli elintarvikehuollon vaikeutuminen. Ennen maailmasotaa peräti kaksi kolmasosaa syömäviljasta tuli ulkomailta, siitä suuri osa Venäjältä. Nälkä oli punikki vuonna 1917 nimenomaan viljantuonnin vaikeutumisen vuoksi.
1920- ja 1930-luku: taloudellinen riski vähenee, poliittinen kasvaa
Inflaatio, markan ulkoisen arvon romahdus, valtion velkaantuminen ja elintarvikehuollon kriisiytyminen ja tärkeän vientimarkkinan katoaminen olivat seurauksia taloudellisten Venäjä-riskien realisoitumisesta. Ne kasasivat itsenäisen Suomen alkutaipaleelle vaikeuksia, joista kuitenkin selvittiin . Suomen paperiteollisuus organisoitui vuonna 1918 vientikartelleiksi ja onnistui hankkimaan korvaavat markkinat lännestä aliarvostetun markan avustamana. Maataloudessa otettiin suunta viljaomavaraisuuden kasvattamiseen.
Venäjän osuus Suomen ulkomaankaupasta painui vallankumouksen jälkeen melkein nollaan noustakseen 1920-luvulla siellä harjoitetun ”uuden talouspolitiikan” NEPin aikana. Vuonna 1925 Neuvostoliiton osuus Suomen ulkomaankaupasta oli sentään vajaat 5 %, viennissä lähes 7 %.
NEP-aika päättyi vuonna 1928. Alkoi viisivuotissuunnitelmien, tiukasti keskusjohtoisen talouden aika. Neuvostoliiton osuus Suomen viennistä painui 1930-luvun lopulle tultaessa alle puolen prosentin ja osuus kauppavaihdosta noin prosenttiin. Pääsyy kaupan vähäisyyteen oli se, että Neuvostoliiton ulkomaankauppa oli ylimalkaan vähäistä. Sen teollistamispolitiikan tavoitteena oli omavaraisuus. 1930-luvun lopulla Suomen Venäjälle menneen tavaraviennin arvo oli juuri ja juuri havaittava 0,1−0,2 % suhteessa bkt:een (kuvio 2).
Ulkomaankauppaan ei siis liittynyt enää Venäjä-riskiä 1920- ja 1930-luvulla. Maariski tuli tosin vastaan kansainvälisillä rahoitusmarkkinoilla, jossa saatettiin kertoa, että ”teidän maantieteellinen asemanne ei ole kaunis” (Arola 2011, s. 436). Tämä epäluulo nosti Suomen valtionlainojen korkoja. Vaikka Venäjään liittyvät taloudelliset riskit pienentyivät, poliittinen riski ikävä kyllä kasvoi realisoituakseen 30. marraskuuta 1939, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen.
1990-luvun lama: Neuvostoliitto-riski realisoituu
Toinen maailmansota aiheutti valtavia taloudellisia tappioita Suomelle: sodankäyntikulujen lisäksi aluemenetykset, sotakorvaukset ja sodan jälkihoitoon liittyneet kustannukset. Mutta koska ne eivät johtuneet Suomen ja Neuvostoliiton olemattomiin taloussuhteissiin liittyneistä riskeistä, jätän ne väliin, ja pikakelaan eteenpäin Neuvostoliiton romahtamisesta johtuneisiin talousongelmiin Suomessa.
Sodan jälkeen Neuvostoliitosta tuli Suomen merkittävä kauppakumppani, vaikka osuus ei sentään noussut yhtä suureksi kuin ennen ensimmäistä maailmansotaa. Kauppa Neuvostoliiton kanssa oli monin tavoin toisenlaista kuin muu ulkomaankauppa. Se oli pitkillä kauppasopimuksilla raamitettua ja bilateraalista clearingkauppa, ei vaihdettaviin valuuttoihin perustuvaa. Muihin läntisiin talouksien verrattuna Neuvostoliiton osuus Suomen ulkomaankaupasta oli poikkeuksellisen suuri. Vuonna 1982 itänaapurin osuus viennistämme kohosi lähelle 27 %, mikä jäi ennätykseksi. Vientiosuutta kasvatti 1970-luvun öljykriisin jälkeinen Neuvostoliitosta tuodun kallistuminen, sillä bilateraalisuuden periaatteiden mukaisesti se kasvatti ”automaattisesti” vientiä itänaapuriin. Itävienti tosin koostui tuotteista, joiden valmistuksessa käytettiin enemmän tuontipanoksia kuin länsiviennissä. Näin Neuvostoliittoon suuntautuneen viennin arvosta pienempi osa oli kotimaista arvonlisäystä kuin länsiviennin arvosta. (Haaparanta et. al. 2017)
Neuvostoliiton osuus Suomen ulkomaankaupasta pienentyi vauhdilla 1980-luvulla. Sen osuus tavaraviennistä oli vuonna 1990 enää 12,7 % ja 2,4 % suhteessa bkt:een. Sitten clearingkauppa lopetettiin vuoden 1991 alusta − Neuvostoliiton aloitteesta −, ja siirryttiin vaihdetuilla valuutoilla käytävään ”normaaliin” kauppaan. Vuodelle 1991 ei enää tehty tavaranvaihtopyötäkirjaa.3 Seurasi romahdus: vuonna 1992 Venäjän osuus Suomen tavaraviennistä oli vain 2,8 %, 0,6 % suhteessa bkt:een.
Neuvostokaupan supistuminen oli tärkeä syy siihen, että 1990-luvun alun lamasta tuli niin syvä kuin siitä tuli, argumentoivat muun muassa Juha Tarkka (1994) sekä Juri Gorodnitšenko kanssakirjoittajineen (2012). Idänkaupan romahdus erotti Suomen muun muassa Ruotsista, vaikka maiden talouskehityksessä oli muuten paljon yhteistä − muun muassa pankkikriisi. Vaikka Venäjän-kauppa elpyikin, idänkaupan turvin vientiään kasvataneet alat kuten tekstiili-, vaatetus- ja kenkäteollisuus joutuivat vaikeuksiin, kun Neuvostoliittoon myydyille tuotteille ei löytynyt ostajia lännestä.
2022−20**: Putinin sodan vaikutukset vielä arvailujen varassa
1990-luvun aallonpohjan jälkeen Venäjän osuus Suomen ulkomaankaupasta nousi suurin piirtein finanssikriisiin asti. Sen jälkeen osuus on pienentynyt, Viime vuonna Venäjän osuus Suomen viennistä (tavarat ja palvelut) oli noin 5 % ja tuonnista 9 % (lähde). Suomen Pankin laskelmien mukaan Venäjän-viennin osuus Suomessa tuotetusta arvonlisäyksestä on vain 1,2 %. Suoran vientišokin vaikutus ei siis ole merkittävä. ”Tuonnin osalta sodan vaikutus kokonaistuotantoon riippuu siitä”, arvio Suomen Pankki, ”kuinka hyvin Venäjältä tuotavia välituotteita voidaan korvata muualta tuoduilla tuotteilla ja millä hinnalla.”
Suomi-spesifien Venäjä-riskien lisäksi tulevat tietenkin vaikutukset maailmantalouden kautta. Ne ovat kielteisiä Suomen(kin) talouskasvun kannalta, kokoluokkaa on luonnollisesti vaikea vielä ennustaa. Suomen Pankki esitti 11.3. kaksi skenaariota: toisen mukaan reaalinen bkt kasvaisi tänä vuonna 2,0 % ja ensi vuonna 1,5 %; toisen mukaan kasvu jäisi kumpanakin vuonna 0,5 %:iin. Vaihtoehtojen inflaatioprosentit (2022 ja 2023) olisivat 4 % ja 2 % tai 5 % ja 3 %.
Putinin hyökkäyssodan välittömät vaikutukset Suomen taloudelle näyttävät siis jäävän historiallisessa katsannossa vähäisiksi. Ei ole kyse Neuvostoliiton, saati sitten keisarikunnan hajoamisen aiheuttamien järkytysten suuruisesta šokista. Mutta tämä koskee vain lähitulevaisuutta. Suurempi asia on se, miten sota vaikuttaa pidemmällä aikavälillä maailmantalouden kehitykseen. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että se kääntää globalisaation pyörää taaksepäin. Kuinka paljon, jää nähtäväksi.
Putinin sodan todennäköiset pidemmän aikavälin talousvaikutukset ovat monella tapaa murheellisia. Taloudellisen nationalismin voimistuminen tekee kaikista kansakunnista hieman köyhempiä. Varustelumenojen kasvattaminen vähentää mahdollisuuksia kansalaisten hyvinvointia parantaviin uudistuksiin. Venäläiset joutuvat maksamaan alentuneella elintasolla autokraattisen johtajansa sotaretken kustannukset. Ja luetteloa voisi jatkaa.
Talouspoliitikoilta vaaditaan jatkossa tavallistakin enemmän taitoa valita huonoista vaihtoehdoista parhaat.
1. Tätä monipolvista kehitystä tarkastelevat erinomaisissa teoksissaan Osmo Jussila (Suomen suurruhtinaskunta 1809-1917, 2004) ja Max Engman (Pitkät jäähyväiset. Suomi Ruotsin ja Venäjän välissä vuoden 1809 jälkeen, 2009).↵
2. Yrjö Kaukiainen, Ulos maailmaan! Suomalaisen merenkulun historia (2008, s. 217).↵
3. Inkeri Hirvensalo ja Pekka Sutela: Rahat pois bols̆evikeilta. Suomen kauppa Neuvostoliiton kanssa (2017, s. 379−382).↵