Sture ja voisilmäpulla

(Kiireinen lukija voi tarkastaa tapaamisen annin ja teesimme tämän pitkähkön kirjoituksen lopusta.)

Akava on avoimmutta korostavaksi järjestöksi hyvin tavallisen virastomainen. Itäpasilalaisella takapihalla sijaitseva 70-luvun rakennustaiteen muistomerkki on juuri niin persoonaton ja pasilalainen kuin voi kuvitella. Valoisassa aulassa on mukavat sohvat. Sähkölukko kirahtaa ja meidät toivotetaan tervetulleeksi akateemisen edunvalvonnan kaikkein pyhimpään.

Matkalla selviää myös pettymys: sikariportaan ysikerros ei olekaan yhdeksännessä kerroksessa vaan neljännessä kerroksessa. Ikkunasta aukeaa viehättävä näkymä Suomen Liikemiesten Kauppaopiston takapihalle. Lattia on sentään parkettia, ja seiniltä katsovat tuikeasti menneet edunvalvonnan sukupolvet. Sukupolvien välinen ketjukirje on todellakin täällä totta.

Asetuimme pöytään Akavan ensimmäisen puheenjohtajan, fysiikan professori Risto Niinin tuimien, mutta hyväksyvien silmien alle. Olikohan Risto kova neuvottelija? Varmasti oli. Ei näihin hommiin ennenkään kiittämällä päässyt. Ennen oli kunnollista. Sture ei istu pöydän päähän, sillä hän “istuu siinä niin usein”.

Pöydän ympärille kertyneen väen (työmarkkinajohtaja, viestintäjohtaja, nuoriin keskittynyt asiantuntija, lisäksi AOVA:n puheenjohtaja ja 1. ja 2. varapuheenjohtaja) suuri huoli tuntuu olevan, tunnemmekohan me nyt a) Akavan järjestörakenteen b) Suomen työeläkejärjestelmän c) kestävyysvajeen ja valtiovelan suhteen varmasti riittävän hyvin keskustellaksemme sukupolvien välisestä tasa-arvosta ja jännittävistä työsopimuslinjauksista. Aivan adosti uutena asiana opimme, että herra Fjäder lukee Akavan strategiaa ja sääntöjä joka päivä. Toivottavasti ovat mielenkiintoista luettavaa!

Mutta meidän kohtaamisemme Akavan johdon kanssa ei koskenut strategiaa, visiota tai missiota. Tapaamisen aihe oli jotain paljon suurempaa: keskustelimme, nuorisosta, Facebookista ja Akavasta. Koska siitähän tämä kaikki alkoi. Sunnuntaina ystäväkentässämme järisi rankasti. Eläketurvakeskuksen johtaja Jukka Rantala ehdotti Suomeen niin sanottua Ruotsin mallia. Eli viimeksi palkatun työntekijän lakisääteisiä potkuja ensimmäisenä. Tämäkään ei ole vielä niin kovin erikoista; kyllä maailmaan setäportaalta bisarrejakin mielipiteitä mahtuu. Sensijaan oma edunvalvojamme Akava ilmoitti kannattavansa ideaa täysin rinnoin.

Suuttumus Sture Fjäderin lausuntoihin johti nopeasti Facebookissa Akavakapina– nimiseen spontaanihkoon liikkeeseen. On edelleen epäselvää kuka sanoi kenelle mitä, miten se on tulkittu ja tarkoitettiinko mitä sanottiin, mutta lopputuloksena oli nopeasti kasvava ryhmä täynnä silkkaa vihaa Akavaa kohtaan. Sukupolvisota on todella täällä, jos nuorten akateemisten ihmisten ylin edunvalvoja esittää jotain tällaista!

Ryhmä näiden ihmisten kiukkua sitä Akavaa kohtaan, joka ei ymmärrä eikä kuuntele. Akavakapinasta tuli hiljaisen uutismaanantain juttu: Uusi Suomi, Taloussanomat ja Verkkouutiset kertoivat tästä vuosienkin turhautumisen julkisesta purkautumisesta.
Akava reagoikin nopeasti. Akavan viestintä kiisti Sturen koskaan moista ehdottaneenkaan. Sen jälkeen Sture kertoi Verkkouutisille kannattavansa asiaa ehdollisena.

Ja lopulta meidät kaksi kutsuttiin Akavan opiskelijavaltuuskunnan avustuksella tapaamaan pikaisesti Akavan johtoa. Että ymmärtäisimme. Ja siinä me sitten istuimme, stevinajaffat edessämme työmarkkinajärjestön pomoportaan vieraina.

Akavan ihmisten aito huoli meidän puuttellisesta ymmärryksestämme järjestön rakenteesta ja toiminnasta on varmasti aivan ymmärrettävää sellaiselle ihmiselle, joka päätyy keskusjärjestön johtoportaseen. Meidän olisi varmaankin pitänyt ottaa yhteyttä ammattiosastomme päällikköön, jonka olisi pitänyt viedä asia oman liiton hallitukseen,josta sen olisi pitänyt edetä Akavan hallitukseen, joka olisi sen käsitellyt, jos olisi suosiolliseksi nähnyt. Valitettavasti tämä ei ole se tapa, jolla palaute nykyään kulkee. Nykyään palaute, ideat ja kritiikki kulkee sosiaalisen median, linkkijakojen, twitterin ja muiden nuorison kotkotusten avulla täysin rakenteen ulkopuolella, kunnes se osuu ja sytyttää tulipaloja.

Meidän ei ehkä tarvitse olla työmarkkinapolitiikan asiantuntijoita tunnistaaksemme sukupolvikapinan kun sellaisen näemme. Eikä tarvitse Akavankaan. Sture Fjäderin ääni kiihtyy, hän on aidosti loukkaantunut meille. Että me vaadimme hänen eroaan, Facebookissa!

Tapaamisen aikana meille useaan kertaan vakuuteltiin, miten Akavan sisällä on nyt otettu nuorison ääni huomioon. Tätä ei ole syytä epäillä. Aivan varmasti on näin. Tähän liittyy tosin pari ongelmaa: Kaikki akavalainen nuoriso ei ole opiskelijoita, ja kaikki opiskeleva nuoriso ei ole akavanuoria. Sukupolvikysymysten pitää kulkea erillään opiskelijapolitiikasta. Ei sivussa, mutta erillään. Lisäksi koko “huomioon ottaminen” sinänsä on pahimmillaan käsienpesua ja selittelyä. Ei poliisillekaan auta sanoa, että otin kyllä nopeusrajoituksen huomioon paljon paremmin kuin aikaisemmin, ellei ole sitä rajoitusta noudattanut. Enemmän kuin “nuorten äänten huomioonottamista” me kaipaamme näkyvää ja tuntuvaa tulevaisuuden Suomea rakentavaa politiikkaa.

Mutta mistä me puhumme kun me puhumme sukupolvikapinasta ja sukupolvipolitiikasta? Me puhumme siitä että meidän sukupolveamme ei kuulla. Me puhumme siitä että Tekniikan Akateemisten 72 tuhannesta jäsenestä 21 00 opiskelijaa, joita TEK:n valtuustossa edustaa viisi opiskelijaa. Nuoria edustaa kahdeksan. Seitsemästäkymmenestä. Tämän lisäksi TEK:in nuorilla on 8 edustajaa. Ja kaikilla TEK:iin kuuluvilla eläkeläisilläkin on edelleen äänioikeus valtuustovaaleissa. Kenen ääni kuuluu valtuuston päätöksissä?

Me puhumme siitä, että ainoa keino ottaa myös tulevaisuus huomioon ei ole aggressiivinen valtion velkautumisen purkaminen juuri tällä hetkellä. Tätähän on myös kokeiltu, Euroopassakin on kova yritys säästää kokonaisia maita hengiltä. Koska mikään ei ole niin kamalaa kuin velka. Oikeastaan velkaantumisen katkaisun yrittäminen taantuman yhä syvetessä on suurin karhunpalvelus mitä meidän sukupolvellemme voi tehdä. Varsinkin jos se tehdään nuoremman sukupolven koulutusmahdollisuuksien tai työhönpääsyn kustannuksella.

Me puhumme siitä että työmarkkinapolitiikkaa tehtäessä meidän on oltava mukana. Kuuleminen ei riitä. Huomioon ottaminen ei riitä. Meidän pitää olla mukana. Eläkeratkaisuista päätettäessä päätetään todennäköisesti kaikkien neuvottelijoiden lähitulevaisuudesta. Ostetaanko lomaosake nyt vai parin vuoden päästä? Onkohan Espanjassa lämmintä, vai pitäisikö Lapista? Mutta siellä puhutaan ennekaikkea minun loppuelämästäni. Minun pitää tulevaisuuden työurani aikana maksaa se hinta jonka nämä ratkaisut aiheuttavat, ja minä haluan että minulta ja muilta ikäisiltäni kysytään. Kuten Sturekin kuittasi, maksaja päättää.

Mutta me puhumme substanssikysymysten lisäksi myös tekemisen tavasta ja rakenteesta. Jyrähtelevät herkkänahkaiset johtajat ja kerran kolmessa vuodessa järjestettävät valtuustovaalit eivät ole enää se tapa, jolla näin tärkeät instituutiot voivat toimia. Jos Akavakapina on mitään kenellekään opettanut, on se suoran kommunikaation tärkeys ja vaikeus. Tässähän ei ollut mitään vaikeaa. Me pääsimme tapaamaan Sture Fjäderiä parin blogauksen ja facebook- älämölön jälkeen. Mutta mitä sitten? Työmarkkinakeskusjärjestö on kuitenkin niin raskas koneisto, että muutos ei lähde Sture Fjäderistä. Muutos päättyy Sture Fjäderiin, eikä se ole Sturen vika tai ansio. Sturesta minuun on useampi valtuusto, neuvottelukomitea, työryhmä, aloite, lähetekeskustelu ja rekisteröity yhdistys. Ammattiyhdistykset on vielä vanhasta muistista suojattu nurkanvaltauksia ja kommunisteja vastaan niin tiukasti, ettei minun viestini Sturelle pääse koskaan perille.

Kello alkaa olla jo kolme, ja opiskelijavaltuuskunnan puheenjohtaja pyytää yhteenvetopuheenvuoroja. Sture on kuitenkin varannut aikaa meille vielä lisää. Helposti voidaan olla vielä puoli tuntia. Kahvi jäähtyy kuppeihin kun keskustelu viriää uudestaan. Työmarkkinajohtaja kysyy pahan kysymyksen. Mitä Akavan sitten pitäisi tehdä?

AY-liikettä tarvitaan, ehdottomasti ja kiihkeästi. Mikäli olisimme tästä eri mieltä, emme varmaankaan vaivaisi päätämme keskusjärjestötoiminnan omituisuuksilla, vaan pikemminkin masinoisimme joukkoeroa. Meille ei välttämättä ole valmiita vastauksia siitä, mitä kaikkea tulevaisuuden AY-liikkeen pitäisi tehdä, tai miten kaikki sen toiminnot tulisi organisoida. Nyt me kysymme sitä teiltä. Selvää on vain, että näin ei voi jatkua. On toki muutamia asioita.

Pirunmoinen metelöinti

Eduskunta-näytelmät ja Voima-lehti ovat tehneet erinomaista työtä eläkeasioiden nostamiseksi edes joidenkin tietoisuuteen. Tämä on meidän kaikkien vastuullamme. Meteliä pitää pitää, varsinkin silloin kun kukaan ei halua kuunnella. Kiinnostuminen ja seuraaminen on valtaa.

Vaikuttaminen sisältä ja ulkoa

Kaikkien ei voi olettaa olevan niin kiinnostuneita ammattiyhdistyspolitiikast. Osan kuitenkin kannattaa olla. Seuraavan kerran kun vaalit lähestyvät, joudumme ehkä järjestäytymään yli pernteisten vaaliliittojen. Tähän voimme ehkä hakea mallia kirkon sisällä vaikuttavalta Tulkaa kaikki -ryhmältä. Ja vaikuttaminen ulkoa. Te kaikki olette näyttäneet miten pieni vaikuttamisen ele (Facebook- tykkäys ja linkin jako) saattaa saada aikaan nopeasti isoja muutoksia. Tämä ei jää tähän.

Ammattiyhdistysliikkeen rakenteiden modernisoiminen

Suomi on kokousten, rekisteröityjen yhdistysten ja kokouspullan maa. Pitää voida miettiä, onko keskusjärjestö-ammattiliitto-paikallisosasto enää kaikkein tehokkain ja reagointikykysin tapa organisoida tätä toimintaa.

Uusi analyysi, uudet ideat

Luottamuksemme AY-liikkeen kykyyn uudistaa itseään on rajallinen. Mikäli haluamme syöttää liikkeelle uusia toimintapapoja, ajatuksia tai analyyseja, meidän on itse ne tuotettava. Tämä ei ole helppoa, nopeaa tai aina hauskaa (sillä kukaan ei halua tietää, miten lakeja ja makkaraa tehdään), mutta sitäkin tarpeellisempaa.

Lopuksi varoituksen sana. Meidän tavoitteenamme ei ole rikkoa Akavaa. Meidän ei tarvitse. Jos me kuitenkin haluamme rikkoa Akavan, me vain odotamme ja katselemme, miten sukupolvemme kiinnostus ammattiyhdistyksiä kohtaan hiipuu. Sukupolvien välinen ketjukirje katkeaa, ja meidän sukupolvemme tekee jossain kohtaa uuden diilin, jos tekee.

Ja sitten tapaaminen alkaa olla ohi. Tuolit kolisevat, kalsa pasila väikkyy ikkunasta. Seiskan ratikka kolistelee Mesukeskukselle. Kättä paiskataan rennosti, Sturella on kiire “jakamaan kunniamerkkejä” kakkoskerrokseen. Akavatalo on jo hiljentynyt, kun me poistumme.

Lopuksi arvostelussa kohtaaminen ihka aidon keskusjärjestöjohtajan kanssa.

Kiitämme

tapaamisen nopeaa järjestymistä. Opetelkaa lapset blogaamaan, se kyllä kannattaa. Ja kiitokset AOVAn Jounille ja Suville Janille hostaamisesta!
Sture sanoi, että Ruotsin tyyppistä irtisanomisjärjestystä ei tulla Suomessa ottamaan käyttöön eikä hän tai Akava sellaista kannata. Tämä on kehitystä maanantaista, jolloin Akavan kanta oli vielä sekä “kyllä” että “ehkä” että “ei”.
herra Fjäder lupasi viedä nuoren sukupolven terveisiä eteenpäin syksyllä kehysriihen yhteydessä käytäviin tulevaa eläkejärjestelmää määrittäviin neuvotteluihin. Toivottavasti terveiset menevät perille kovaa!

Moitimme

lopulta muuten laihahkoksi jäänyttä varsinaista poliittista antia. Yleisen tuohtumuksen jossakin määrin värittämää puolentoista tunnin tapaamista ei ole helppo kääntää tiukaksi eläkerakenteen analyysiksi.
kampaviinerin puutetta. Toivoimme, että viimeistään täällä keskusjärjestössa ja ay-liikkeen mekassa olisimme päässeet myyttisen kokouskampaviinerin ääreen, mutta tarjolla oli ainoastaan karkkeja vanhalla logolla ja voisilmäpullaa, josta kohteliaasti kieltäydyimme.
tapaamisemme tapahtui kokoushuoneessa ja vaatteet päällä. Emme selvästi olleet vielä vallan ytimessä.

Kehittäisimme

ymmärrystä sosiaalisesta mediasta ja “nuorisosta”
kantoja suhteessa julkiseen sektoriin
koko järjestön uusiksi.

Tuomas Saloniemi ja Veikko Eranti

10th June 2013

Sukupolvisota ja patruunakapitalismin henki

*Vähän niinkuin näin, paitsi toisinpäin*.

Tässä se on taas. Kun jokin on huonosti, keski-iän jo reippaasti ylittäneen sedän on kaikkein helpointa osoittaa sormella nuoria. Vaikka suomalaisista puolet on alle 42-vuotiaita, kuunnellaan vanhempaa puolikasta huomattavasti tarkemmalla korvalla. Tai oikeastaan kyse on jostakin paljon syvemmästä. Nämä vanhemmat vallakkaat henkilöt ajattelevat suomalaisen yhteiskunnan nollasummapeliksi, jossa vanhempien elinoloja voidaan parantaa ainoastaan heikentämällä nuorempien elinoloja.

Tänään AKAVAn, jonka jäsen myös minä olen, puheenjohtaja Sture Fjäder ilmoitti, että Suomessakin voitaisiin siirtyä Ruotsin malliin, jossa firmojen on joutuessaan irtisanomaan käytännössä pakko heittää pellolle ne, jotka ovat tulleet taloon viimeisimpänä. Käytännössä jokainen lukutaitoinen ymmärtää, että tämä tarkoittaa nuorempia.

UUNIIN UUNIIN UUNIIN UUNIIN

…suokaa anteeksi lievä innostumiseni. Mitään näin hävytöntä en ole kuullut pitkään, pitkään aikaan. Tämä on täysin alastonta vanhempien henkilöiden etujen ajamista nuorempien etuja vastaan. Tässä ei Sture kokoomuslaisuudestaan huolimatta yritä tuottaa lisää joustoja työmarkkinolle, vaan jähmettää niitä entisestään, sinetöimällä jälleen kerran parhaat herkut niille, jotka ovat lusineet pisimpään. Tilanteesta, osaamisesta tai ylipäätään mistään riippumatta.

Ammattiliitot usein tulevat toiminnassaan käytännössä nostalgisoineeksi menneitä patruunakapitalismin aikoja, jolloin Finlaysonin pomoherra kyllä vaati pitkää työpäivää mutta tarjosi sitten asuntolan ja torvisoittokunnan ja vaimon ja päiväkodinkin vielä että muijakin pääsi töihin samalle tehtaalle ja kyllä tuli kukkia hautajaisiin.

Mikäli Suomessa tänä lämpimän kesän vuonna 2013 siiryttäisiin käytäntöön, jossa nuoremmat työntekijät on pakko irtisanoa ensin, luotaisiin tällainen ihanan lokoisa vetelehtijävanhusten luokka, jotka pystyisivät edelleen larppaamaan patruunakapitalismia vaikka maailma palaisi ympärillä poroksi (ja sehän palaa, muistakaa se!) tarvitsematta niin vaivautua ottamaan selvää näistä nykymaailman omituisuuksista ja ATK:sta, koska fudujahan ei voi saada. Ehkä jos oikein pinnistää, voi kuvitella sen torvimusiikin sinne taustalle soimaan ja sulkiessaan silmät haistaa tuoreen tervan tehtaan asuntolan hirsistä…

Samaan aikaan toisaalla me koulutetut nuoremman puolen henkilöt säädämme ja väsäämme, pätkätöimme ja koitamme vikistä, että josko hei ihan oikeasti olisi paljon kivempi tätä perhettä perustella, jos olisi joku havainto siitä, mitä tekee ensi vuonna…

Mutta ai niin. Mehän “saamme syyttää syrjäytymisestämme itseämme“, eikä “tämä ole ikärasismia(sic) nuoria kohtaan, vaan faktojen toteamista.”

Kaikki ikäluokat ovat tasa-arvoisia. Toiset vain ovat niin paljon suurempia kuin toiset, etteivät sieltä oman vatsansa takaa nää enää, keitä isojen kenkiensä alle tallovat.

Tämä on sukupolvisotaa. Sitä käydään minun rahoillani, minun nimissäni, minua vastaan. Tämä ei voi jatkua näin.

4th June 2013

Elämä alkaa 42-vuotiaana

*Pac-man on isompi pallura, joka hotkii pienemmän pallurat suihinsa.*

42 vuotta on suomalaisten mediaani-ikä. Se tarkoittaa, että jos kaikki suomalaiset asetettaisiin jonoon vauvimmasta vaareimpaan, keskimmäinen kansalainen olisi juuri 42-vuotias. (Luku on kotoisin Tilastokeskuksesta, vaikka sitä ei suoraan verkkosivuilla luekaan.) Suurin osa suomalaisista on siis syntynyt vuoden 1970 jälkeen.

Ajatus tuntuu lähes mullistavalta. Välitön mielikuva “tavallisesta suomalaisesta” tai “suomalaisten suuresta massasta” johtaa edelleen ajatukseen yli viisikymppisestä ihmisestä. Sellaisesta, jolla on juuret maaseudulla ja omakohtainen yhteys ainakin yhteen maailmansotaan. Syytkin tälle ovat olemassa – lapsia ei yleensä ajatella ihmisinä olenkaan, vaan huomiota kaipaavina toukkina. Ehkä niistä jokin päivä kasvaa oikeita ihmisiä, kuka tietää.

Pac-man, Hugo ja Angry Birds ovat parempi kuvaus nykysuomalaisten lapsuudesta kuin käpylehmät.

Suurin osa suomalaisista aikuisista, niistä jotka äänestävät vaaleissa, käyttävät rahaa ja tekevät utiliteettifunktionsa mukaisia kulutuspäätöksiä, on toki yli 42-vuotiaita. Ikä on vahvasti epäsymmetristä: vanhalla on rahaa ja valtaa, nuorella ei. Se on kuitenkin myös kaksiteräinen miekka. Vanha ihminen on väistämättä aiemmin kuoleva ihminen. Niin suuria kuin suuret ikäluokat ovatkin, samaan myllyyn nekin jälkiä jättämättä katoavat, ja paljon meitä nopeammin.

Mikäli liikeidea, sosiaalipoliittinen malli tai poliittinen liike, perustuu ainoastaan suurille ikäluokille, sillä voi mennä hyvin juuri nyt, mutta kyllä se kestävyysvaje vielä suut suppuun nuijii. Kaiken kestävän pitää perustua sille, että alle nelikymppisetkin pääsevät rattaille mukaan.

Vaan kuinkas käykään. Ainakaan Helsingin Sanomat tai Valtiovarainministeriö eivät ole ottaneet tästä ajatuksesta vaaria. Toistan itseäni viime vuodelta: mikäli laatujournalismi kohtelee kaikkia alle nelikymppisiä vaarallisena ja omituisena toisena, ei ole ihme, jos kielitaitoiset ja koulutetut alle nelikymppiset hylkäävät moiset lehdet.

Helsingin Sanomat kunnostautui tässä taas 2.6. tutkimalla kahden aukeaman verran tietokonepelien mystistä maailmaa – ne voivat olla hyvästä, mutta myös aiheuttaa vakavia ongelmia! Tästäpä ei ollut puhetta vielä 90-luvulla. Lasten peliaddiktio on vaarallinen, mutta harrastus voi olla myös hauska!

Haloo.

(Nuorisolaisten Nyt-liite sensijaan on samassa veneessä meidän muiden kanssa: eläkkeet kiinnostavat nyt, kun suurten ikäluokkien eläkemaksuihin ei voi enää puuttua.)

Politiikassa suomalaisten mediaani-ikää voidaan miettiä tulevaisuuteen varautumisen kannalta. Tästä näkökulmasta kaikki sellainen politiikka, jonka tarkoituksena on ensisijaisesti tukea mediaanisuomalaista nuoremman kansalaisen elämän edellytyksiä on järkevämpää kuin sellainen, jolla siirretään tuloja nuoremmalta puolikkaalta vanhimmalle.

Tehdään ajatuskoe: mikä olisi pahin asia, mitä tapahtuisi, jos vanhustenhuolto lopetettaisiin tästä maasta kokonaan? Inhimillistä kärsimystä seuraisi valtavasti, monen perheen elämä menisi uuteen uskoon kun lastenhuoneeseen muuttaisikin isovanhempi huollettavaksi. Monet yksinäiset vanhukset kuolisivat kunniattoman ja kivuliaan kuoleman, liian aikaisin.

Mutta toisaalta. Mikä olisi pahin asia, mitä tapahtuisi, jos kaikki yhteiskunnan lapsille suuntaamat palvelut lopetettaisiin? Jos ei olisi enää neuvolaa, päivähoitoa, koulutusta. Silloin ei olisi enää sitä, mitä me kutsumme suomalaiseksi yhteiskunnaksi. Koko elämänmuotomme romahtaisi.

Suurin osa politiikan eliitistä ja ministereistä on iältään nelikymppisiä. He kuitenkin tietävät, että heidän mandaattinsa ja valtansa eivät tule nuoremmalta vaan vanhemmalta puolikkaalta. Kukaan ei tiedä tätä paremmin kuin toveri sosiaalidemokraatti.

Tämä näkyy hyvin hallituksen ja valtiovarainministeriön toiminnassa. Kun mandaatti tulee vanhemmilta, ei “rakenteellista sopeuttamista” voi kohdistaa heihin. Kun VM julkaisee raportin, joka pohtii julkisen talouden kestävyyttä ja rakenneuudistuksia, se ei SANALLAKAAN puutu vanhoille ihmisille suunnattuihin palveluihin, vaan pohtii tulevien sukupolvien koulutustason laskua, huonompaa sosiaaliturvaa nuoremmille ihmisille, vähäisempää kodinhoidon tukea ja niin edelleen. Siis varallisuuden siirtoa kansan nuoremmalta puolikkaalta sen vanhemmalle puolikkaalle. Sitähän koko kestävyysvaje sananakin tarkoittaa.

Kiitoksia vain meidän alle 42-vuotiaan kansanpuolikkaan puolesta.

Kiitokset Pekka Tolvaselle, Tuukka Ylä-Anttilalle, Senja Laaksolle ja Erkka Mykkäselle kommenteista ja oikoluvusta!

5th April 2013

Kohtauksia eräästä myyntipalaverista

Eräs kokoushuone Ruoholahdessa, joitakin vuosia sitten.

”…ja kuten näette, järjestelmä nostaa koko terveydenhuoltosektorin tehokkuuden uudelle tasolle.”

Liikanen vaihtoi painon jalalta toiselle, klikkasi kaukosäätimestä esiin päätösslaidin ja loi katseen yleisöönsä. Presis oli suunnattu E-reseptin, Suomen terveydenhuollon tärkeimmän kehityshankkeen, ohjausryhmälle.

Liikanen hymyili. Presis oli mennyt hyvin. Ilmeistä päätellen yksikään ohjausryhmän jäsenistä ei ollut ymmärtänyt sanakaan järjestelmän teknisiä ominaisuuksia kuvailevista osista.

”Kiitos hyvästä esityksestä, tämähän alkaa olla jo aika pitkällä… Yksi kysymys minulle tuli mieleen. Minähän en tästä tekniikasta niin ymmärrä, mutta siinä sivun 32 tienoilla sanoit, että tehokkuuta lisätään myös tiivistä ja selkeää ilmaisua suosivilla teknisillä ratkaisuilla, niin mitä se mahtoi tarkoittaa? Tämä e-resepti on kuitenkin tärkeä nimenomaan tiedon siirtämisen suhteen…”

Liikanen huokaisi sisäänpäin, jotta asiakkaat eivät näkisi sitä. Kysyjä oli ylilääkäri, demaritaustainen, jo alkujaan Taito Oy:n sisäisessä kartoituksessa projektin onnistumisen kannalta ongelmaksi todettu.

”Kiitos, erinomainen kysymys! Entisenä valtion virastona meillä on vuosien kokemus julkisen sektorin järjestelmien rakentamisesta. Kaikkihan me tiedämme, ja tätä tulee itsekin tehtyä, että jos tilaa löysälle puheelle on rajattomasti, niin helpostihan sitä sitten lähtee tuottamaan sellaista sanotaanko tarpeetontakin tekstiä.

Niin me päädyimme sitten sellaiseen ratkaisuun, että rajoitamme sitä tekstin määrä, joka reseptin kenttiin mahtuu. Tämä toiminto sijoitetaan ohjelmiston ytimeen. Tiiviimpi ilmaisu kannustaa oman toiminnan ja viestinnän jatkuvaan tehostamiseen. ”

Demari nosti kätensä uudelleen. Liikasen vasen silmäkulma alkoi nykiä, mutta kokeneena konsulttina hän jähmetti kasvolihaksensa myyntihymyyn ja puski eteenpäin.

”Niin… minä sitä vaan… että mahtuuhan sinne sitten kaikki tarpeellinen tieto… kun itsellä on tuota kokemusta kentältä ja välillä poti… asiakkaiden tilanteet ja lääkitys ovat, sanotaanko, monipolvisia…

Liikanen alkoi kyllästyä. Keskustelua oli jatkunut jo monta minuuttia. Hän iski ison vaihteen silmään.

”Tässähän pitää totta kai huomioida myös sitten nämä kustannusasiat, eli kun me ollaan jo nyt aikataulun tässä vaiheessa ja meillä alkaa olemaan nämä tietomallit ja puurakenteet jo valmiina, niin lisätilan etsiminen näihin kenttiin, sehän ei olisi aivan ilmaistakaan. Voidaan me totta kai tehdä näin, mutta silloin pilotointi venyy ja kustannukset totta kai nousevat samalla tavalla.”

Sanojen vaikutus oli toivotunlainen. Ylilääkäri kavahti taaksepäin ja valtiovarainministeriön edustaja pudisteli päätään lähes huomaamattomasti, mutta selkeästi.

Liikanen näki silmäkulmastaan, että mukana olevaa Lajusta hävetti hänen puheensa. Lajunen oli vielä nuori konsultti, kolmannen vuoden tuotantotalouden opiskelija ensimmäisessä kesätyössään. Oikeastaan koko esitys perustui Lajusen tekemään slaididekkiin.

Lajusta hävetti, sillä kaikki mitä Liikanen sanoi, oli täyttä valetta. Liikanen ja Lajunen tiesivät täysin hyvin, että muuttaminen ei kestäisi edes puolikasta työpäivää, ja sen voisi hyvin tehdä vielä ylläpitovaiheessakin.

Liikastakin oli hävettänyt nuorempana. Vuodet julkisen sektorin it-järjestelmien konsultoinnissa ja myynnissä olivat kuitenkin karistaneet moiset tunteet pois. Koko sektorin liiketoimintamalli nimittäin perustui sekundan myymiseen ymmärtämättömille keiloille, ”huipputeknologian” kauppaamiseen pohjimmiltaan kirjoituskoneajassa eläväille ihmisille, joiden sihteerit hoitivat heidän sähköpostinsa.

Tässäkin tapauksessa olennaisempaa kuin projektin toimitushinta tulisi olemaan ylläpito- ja päivitystyö vuosien kuluessa. Liikanen tiesi täysin hyvin, että kun myöhemmin kävisi ilmi, etteivät kaikki tiedot mahdu reseptiin, hän voisi kävellä tähän samaan huoneeseen, näiden samojen ihmisten eteen ja läväyttää pöytään kymmenenkertaiset luvut. Tähän myös hänen palkkauksen kannustinjärjestelmänsä perustui. Näin tällaisilla hankinnoilla tehtiin rahaa.

Tilanne alkoi jo väsyttämään Liikasta. Lisäksi pitäisi ehtiä vielä käymään byroolla ennen kuin Taito Oy:n viinikerhon kokoontuminen alkaisi.

”Ellei kellään ole muuta kysyttävää, niin oletan, että voimme edetä projektissa näillä spekseillä. Voimmekin siirtyä tästä sitten tuohon naapurihuoneeseen, johon olemme varanneet vähän kuohuvaa ja pienet guudie bägit kaikille läsnäolijoille. On hienoa olla tekemässä Suomen terveydenhuollon tulevaisuutta!”

Aplodit, shampanjat, esirippu.

(Mikäli hämmentää, lue tämä uutinen pohjustukseksi).

6th February 2013

Mitä ajatella, kun kakka on jo housussa?

Miten Ylioppilaslehden tekstiä alleenlaskemisesta bussissa pitäisi analysoida?

Journalismista tässä ei ole kyse, se on selvää. Luontevinta on varmaankin ajatella juttua novellina, jonkinlaisena Duudsonien kaunokirjallisena vastineena tai Ronald McDonaldin kaappauksen introspektiivisenä versiona. Tähän viittaa myös taiteilija Rämön ja taiteilja Kaarenojan teoksen kommentoinnista. Kaarenoja lisäksi viittaa eksplisiittisesti nykytaiteen käytäntöihin.

Taideteoksen vastaanotto kulkee usein aalloissa. Ensi tulee suora paheksunta, sen jälkeen ymmärtäminen ja selittäminen, sitten institutionalisointi tai unohdus, ennen radikaaleja uudelleentulkintoja. Kakkajutun toisen aallon tulkinnat lukivat tekstin mediaa käsitteleväksi metaironiaksi. Ironian kärki kohdistuisi silloin mediaan ja sen toimintaan: tällaista tyhjää shokeeraamista se on.

Jos Ylioppilaslehden alleenpaskomisjuttu olisi julkaistu, vaikka sanasta sanaan samana, novellina novellikokoelmassa, pitäisin sitä loistavana ja viiltävänä nyky-yhteiskunnan ja 20-jotain -sukupolven sisällöttömyyden, ekshibitionismin, toivottomuuden ja narsismin kuvauksena. Hykertelisin ja kihertelisin puistatuksesta ja lukisin seuraavan novellin hymyssä suin.

Kun Duudsonit (os. Extreme) nitovat lavalla itseään ja yleisöään perseeseen, kyse on roskaviihteestä. Kun Ylioppilaslehden päätoimittaja kakkaa lehdessään tahallaan housuunsa, meidän pitäisi jotenkin osata lukea se ironisena mediakritiikkinä.

Teksti ilmestyi Ylioppilaslehden 100-vuotisnumerossa. Ensimmäinen juttu on itsensä likoon laittavaa gonzoilua: toimitus asettaa itsensä nolostuttavaan asemaan, häpäisee tabuja ja perinteisiä instituutioita ja lyö läskiksi.

Se juttu ei kerro kakkaamisesta, vaan hyökkäyksestä Pörssiklubiin, yhteen viimeisistä tiukan miehisistä verkostoitumisen linnakkeista. Vasta näiden alkupalojen jälkeen siirrytään omassa ulosteessaan vellomiseen.

Vellontasarjan aloittaa tunnettu 2 girls 1 bus -episodi, jonka tarkempi kuvailu ei liene tarpeen. Mutta se ei suinkaan pääty siihen! Nk. pääjuttu kertoo kolme näkökulmaa Suomeen, Jörkan, Persun ja Mamun, ja niiden lomassa vähän Ylioppilaslehdenkin. Seuraavat viisi aukeamaa onkin omistettu ihan rehelliselle oman historian pikkunokkelalle tonkimiselle.

Kirsikan kakun päälle tarjoilee raikkaasti Hannu Salaman novelli.

Näistä lähtökohdista teoksen aiheen luontevin tulkinta koskisi kaiketi Ylioppilaslehden omaa historiaa ja ennen kaikkea käsillä olevan numeron sisältöä. Selkeimmin se kuuluisi, että tässä kaikessa on kyse vain omassa ulosteessaan vellomisesta. Nyt ei jäädä kielikuvan tasolle.

Mutta ehkä tämä ei ole koko kuva. Mitä teoksen mahdolliseen ironisuuteen tulee, tarjoavat varsinainen teksti ja sen konteksti tiettyjä tulkintavihjeitä. Otsikko alkaa “YL raportti” ja jutusta löytyy myös informatiivinen “Tästä on kyse: Turkuun voi matkustaa myös junalla” -“faktalaatikko”. Ne kyllä mahdollistavat tekstin ymmärtämisen ironiana, muttei se mitenkään välttämätöntä ole.

Tällaista ironiaa ei oikeastaan ole olemassa. Jos kirjoittaa lehteensä tekstin alleenlaskemisesta, julkaisee lehdessään tekstin alleenlaskemisesta. Voi väittää tehneensä näin ironisesti, mutta mistä meidän pitäisi se tietää? Miksi meidän pitäisi lukea tähän teokseen ironia, mutta jättää se löytämättä Duudsonien yhteiskuntaa ja nuorten poliittisen vaikuttamisen merkittävyyttä tutkailevasta performanssista (Youtube-video, 2003)? Koska Duudsonit ovat työväenluokkaisia, korkeakouluja käymättömiä maaseudulta tai pienemmistä kaupungeista kotoisin olevia (miehiä), ja Ylkkärin toimittajat korkeakoulutettuja, eliittiin kuuluvia kaupunkilaisia (naisia)? (edit 6.2.: Duudsoneista puolet on korkeakoulutettuja! En tiennyt, oli ennakkoluuloinen! Kyse onkin siis vain rakennetusta imagosta.) Koska miehet nyt vaan tykkäävät tyhmistä jutuista ja naiset eivät kakkaa?

Jos tavoitteena on käydä keskustelua median tilasta ja saa aikaan suunnattomasti paskapuhetta, onko silloin onnistunut?

Todellisuudessa tällainen teksti ei voi koskaan nousta pilkkaamansa asian yläpuolelle, sillä se on itse sitä samaa paskaa. Joku sisäpiiri tällaisenkin ironian aina ymmärtää, Facebookissa nimenomaan entiset ylioppilaslehtiläiset ovat kehuneet tekstiä kaikkein eniten. On erittäin kuvaavaa, että tämä on ensimmäinen asia, josta Kaarenojan ylioppilaslehti nousee suuriin otsikoihin (tai oikeastaan toinen, ensimmäinen lienee 100-vuotisjuhlien mokaaminen). Eipä sillä, kyseessä ovat varmasti suurimmat tämän vuosikymmenen Ylioppilaslehtien saamat otsikot ylipäätään.

Alleenlaskemisen kaikkein myötäsukaisin tulkinta on siis yleinen mediakritiikki – tämä kaikki on huomiohakuista huoraamista ja ulosteilla läträämistä. Tämä varmasti osuu. Seuraava mahdollinen, negatiivisempi tulkinta on kommentti Ylkkärin omaan historiaan – tällaista samanlaista egoistista paskaa se on aina ollut ja mekin olemme. Ehkä, ehkä. Toisaalta, koko jutun voi lukea myös pelkkänä egoistisena paskana, ilman minkäänlaisia ironian tasoja. Sellaisia ovat novellit, niistä voi tehdä tulkintoja.

Ironian tasoista ja oikeastaan valitusta tulkinnasta riippumatta kaikkein paljastavin on itse jutusta löytyvä lause “Jos kerran pystyy mihin tahansa, oliko pakko valita juuri tämä?” Hesarin kulttuurisivut totesivat Ylioppilaslehden Suomen vapaimmaksi mediaksi. Lehdessä toimittaja saa käsiinsä seuratun, hyväbrändisen ja kohtalaisesti resursoidun lehden ja ainoaksi käskykseen tehdä kiinnostavaa ja hyvää.

Kysymys on totta kai laajempi. Jos ajatellaan novellia kuvana meistä, alle kolmekymppisistä yliopistolaisista, kuuluu kysymys kai, miksei kukaan meistä tee mitään merkittävää niillä rakenteilla ja varallisuudella, mitä olemme saaneet vanhemmiltamme? Miksi sekä kulttuurimme että viihteemme kestävimmät muistomerkit tulevat olemaan tyhmiä itsenöyryytyksiä? Tähän kysymykseen Ylkkäri ei vastaa, vieläpä anti-vastaa jatkamalla vellomista rakentamisen sijaan.

Tällaisen housuunpaskomisen herättämä tärkein kysymys onkin, taivummeko me kyynis-ironisiksi metatason masturboijiksi, vai elättelemmekö toiveita maailmanhengen kehittymisestä tai vallankumouksesta tai edes jostakin, joka olisi äitejämme enemmän.

(Täyden paljastelun hengessä avustin Ylioppilaslehteä vuosina 2007-2011. Toimin tilikauden 2010 Ylioppilaslehteä kustantavan osakeyhtiön hallituksen puheenjohtajana. Hain lehden päätoimittajaksi vuosina 2010 ja 2012. Istun edelleen HYYn edustajistossa, joka on Ylkkäriä julkaisevan Ylioppilaskunnan korkein päättävä elin. Kiitokset tekstin kommenteista Jussi Nuortimolle, Senja Laaksolle ja Tuomas Saloniemelle)

15th January 2013

Autopaikka, tuo peruspalveluista tärkein

Parkkiluolan rakentaminen Helsingin Jätkäsaareen maksaa 54 miljoonaa euroa. Jaettuna kaikille asunnonomistajille tämä tarkoittaa 550 euroa per neliö. 30 neliön asunnon hinta nousee noin 20 000 euroa, 70 neliön peruskolmion jopa 47 000 euroa. Tämä ilman arvonlisäveroa.

Melko kallista, varsinkin jos on keskimääräinen helsinkiläinen. Helsingissä 55% asuntokunnista ei ole lainkaan autoa (kuvaaja Martti Tulenheimon), kantakaupungissa luku on jopa 60-70 prosenttia ja Kalliossa 80 %. Pelloille ja tyhjille kentille autojen pysäköiminen on halpaa, kaupunkiin kalliimpaa. Pitää porautua syvälle kiveen ja rakentaa parkkihalleja korkealle taivaaseen, jotta myös ihmisasumukset mahtuvat sekaan.

Kyse on kuitenkin huomattavasti asumisen hintaa isommasta asiasta. Mikäli asumisen hinnan pitäminen järkevänä olisi Helsingissä politiikan keskiössä, autopaikkoja ei todellakaan rahoitettaisi tällä tavalla.

Kyse on arvoista – siitä, mitkä ovat ne palvelut, jotka tässä yhteiskunnassa on turvatta jokaiselle, varallisuudesta riippumatta.

Kaupungit ovat kivestä hakattua ja teräksestä taivutettua yhteiskuntamuotoa ja valtaa. Ja kivi on kauan: me kirjoitamme kaikkein kestävimmän testamenttimme arvoistamme siihen kaupunkisuunnitteluun, jota teemme. Tämä havainnollistuu parkkipaikoissa erittäin selvästi. Kerralla tehdään ratkaisuja, jotka muuttavat kaupunkikuvaa vuosikymmeniksi. Asuntomarkkinoiden hetkellisen tilanteen vaikutus on oikeastaan pieni sen rinnalla.

Tekemällä parkkipaikkojen rakentamisesta pakollista jokaiselle alueelle ja vieläpä pakottamalla kaikki alueen asukkaat maksamaan tämän kustannuksen tasan riippumatta siitä, käytetäänkö autopaikkaa vai ei, edistetään tiettyjä poliittisia arvoja.

Parkkipaikkojen rakentamisen rahoittaminen jakamalla se tasan kaikkien alueen asukkaiden kanssa on saman tyyppinen ratkaisu kuin terveydenhuollon rahoittaminen verovaroista, äitiyspakkauksen lähettäminen kaikille lapsille tai maksuton koulutus.

Kokoomuksen mielestä siis jokaisella Jätkäsaarella pitää olla subjektiivinen oikeus autopaikkaan (tai ei tietenkään kokonaan omaan autopaikkaan, vaan tiettyyn prosenttiosuuteen siitä). Sillä on toki hyvätkin puolensa – muuten Jätkäsaaren autopaikat varmasti olisivat varakkaamman kansanosan erityisoikeus.

Näin jätkäsaarelaisten autopaikka nousee samanlaiseen asemaan suomalaisen yhteiskunnan arvoasteikossa kuin terveyskeskukset (joudut maksamaan niiden ylläpidosta vaikka olisit Suomen Tervein Ihminen), yliopistokoulutus (kustannukset kaikkien kesken, maistereita vain osasta) ja äitiyspakkaukset (lapsettomat maksavat samat verot kuin lapsellisetkin).

Siis meillä pitää olla mahdollisuus saada hoitoa sairauksiimme, kouluttautumiseen, lastenhankintaan ja …autopaikkaan?

Tämäkö on se periaate, jonka haluamme hakata kiveen ja taivuttaa teräkseen?

Toki kaikista palveluista voidaan sanoa, että niistä on hyötyä myös niille, jotka eivät niitä käytä. Koulutus nostaa koko kansakunnan henkistä tasoa, kehittää kulttuuria ja ehkä myös parantaa jotain, mitä kutsutaan kilpailukyvyksi. Kukaan ei tiedä etukäteen, sairastuuko. Ellei joku saisi lapsia, ei kohta olisi enää ketään.

Autopaikkaa, tai oikeutta parkkeerata auto lähelle kotiaan, on vaikea pitää samanlaisena julkishyödykkeenä, josta kaikkien on yhdessä maksettava. On vaikea ajatella, että autottomalle helsinkiläiselle olisi erityistä hyötyä jätkäsaarelaisen autopaikasta, pikemminkin päinvastoin. Jätkäsaaressa kun ei myöskään ole omia asuntomarkkinoitaan, vaan tällaiset operaatiot nostavat asuntojen hintoja koko kaupungissa.

Markkina-argumentit ovat kuitenkin aina toissijaisia kun puhutaan arvoista. Myös kokoomukselle. Tämän paljastaa Tatu Rauhamäki, kaupunginhallituksen tuleva puheenjohtaja: “(autopaikkojen hinta)taso on suhteellisen korkea, mutta on hyvin vaikea kuvitella, että tekisimme sellaista asukasvalintaa, ettei Helsingin uusilla alueilla asuisi lainkaan autonomistajia.”

Sellainen tilanne siis, jossa autonomistajat itse rahoittaisivat parkkipaikkansa, ei ole mahdollinen. Tässä nimenomaisessa tilanteessa ei ole kysymys valinnasta autottomuuden ja autojen käytön välillä (mikä olisi oma kiinnostava tilanteensa), vaan keskustelusta yhteiskunnan peruspalveluista. Ovatko autopaikat sellainen palvelu, jonka saatavuus Helsingin pitää tulontasauksilla varmistaa?

Käytännössä nämä tulonsiirrot vielä kulkevat köyhemmiltä rikkaammille. Autoja omistavat harvemmin työttömät, maahanmuuttajat, opiskelijat ja pienituloiset . Käytännössä siis yhteiskunnan pienituloisimmat maksavat autopaikoista kaikkein eniten, saamatta siitä itse mitään hyötyä. Suhteellisesti vaikutus on vielä suurempi: mitä pienemmät tulot, sitä suuremman osan tuloista autopaikan kustannus muodostaa. Tässä olisi demareille pohtimista.

Mutta tärkeintähän on, että meillä kaikilla on erottamaton oikeus autopaikkaan.

(Kiitokset Martti Tulenheimolle, Ville-Veikko Mastomäelle ja Jussi Nuortimolle kommenteista ja avusta!)

5th December 2012

Yritysjohtajien johdettava edestä!

(Tarjosimme tätä kirjoitusta Senja Laakson kanssa Helsingin Sanomille mielipidekirjoitukseksi. Eivät julkaisseet.)

Helsingin Sanomien päätoimittaja ja kustantaja Mikael Pentikäinen kirjoitti kolumnissaan 2.12.2012, että Suomelle koittavat kovat ajat. Mikäli emme kaikki osallistu vaikeiden päätösten tekemiseen, ei maastamme jää mitään jäljelle.

Pentikäisen keinovalikoima on kuitenkin yksipuolinen. Sen sijaan että kirjoituksessa ehdotettaisiin erilaisia kiistanalaisia, eri yhteiskunnan osapuolille vaikeita päätöksiä, muistuttaa lista Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) joululahjalistaa. Nämä toimet kelpaisivat työnantajapuolelle milloin tahansa, suhdanteista huolimatta.

Mikäli todella halutaan tehdä sellaiset talkoot, joissa kaikki osallistuvat ja tehdään kaikille kipeitä päätöksiä, tässä muutamia ajatuksia.

Useat yritysmaailman huippujohtajat, esimerkiksi Applen edesmenyt Steve Jobs, Facebookin Marc Zuckerberg sekä Googlen Larry Page ja Sergey Brin nostavat yhden dollarin vuosipalkkaa. Mikael Pentikäinen (vuositulot 2011 yli 300 000 euroa) ja muut yhteiskunnan tukiverkoston heikentämistä vaativat voisivat aloittaa suomalaisten yritysten kilpailukyvyn parantamisen luopumalla palkkatuloistaan, aluksi vaikka vuodeksi.

Ilmaiseksi huippujohtajat eivät tietenkään työskentele, eikä kenenkään pitäisikään. Johtajilla siitä huolta pitävät bonusjärjestelmät ja osakeoptiot. Tämän saman sopimuksen voisi kuitenkin ulottaa myös suomalaisiin nuoriin. Pois palkattomat harjottelut ja halpatyövoiman käyttö ravintoiloissa ja rakennuksilla! Yritysten kilpailukykyä ei saa repiä nuorten ja matalapalkkaisten selkänahoista.

Samalla yritysjohtajat voisivat olla huolissaan valtion veropohjan laajuudesta. Kuten Pentikäinen kirjoittaa, ei jaettavaa ole, ellei joku sitä tee. Sitä ei kuitenkaan ole myöskään, ellei joku sitä näiltä tekijöiltä korjaa. Niinpä kaikkinainen verosuunnittelu ja palkka- ja pääomatulojen erilainen verokohtelu pitää välittömästi lopettaa.

Niinpä ehdotammekin yritysjohtajille edestä johtamista. Luopukaa palkoistanne, lopettakaa halpatyövoiman käyttö ja maksakaa veronne. Silloin vaatimuksenne “kipeistä päätöksistä” ja valituksenne “ankarista ajoista” muuttuvat kertaheitolla uskottavammiksi.

Veikko Eranti
Yrittäjä

Senja Laakso

Ympäristöasiantuntija

9th November 2012

Talvivaara on kansallinen projekti

(kirjoitettu Jussi Nuortimon kanssa ja julkaistu ensimmäisenä Fifissä 9.11.2012. Kuva Greenpeace.)

“Se oli kerrankin oikeaa Kainuun juhlaa. Oli kesä 2007. Talvivaaran peruskiven muuraukseen oli saatu paikalle kokonaista kolme ministeriä: maakunnan oma tyttö, ympäristöministeri Paula Lehtomäki, kauppa- ja teollisuusministeri Mauri Pekkarinen ja itse pääministeri Matti Vanhanen.”

Veera Luoma-aho ja Anssi Miettinen, HS 20.5.2012

Talvivaara on paljon enemmän kuin pelkkä yksittäinen kaivos. Talvivaara on koko ajan ollut myös äärimmäisen tärkeä kansallinen projekti. Sitä on rakennettu koko Suomen kaivosalan ja maan hallituksen, elinkeinoelämän, Tekesin, eläkevakuutusyhtiöiden ja EU:n rahoilla. Sen piti pelastaa toivottomassa tilanteessa painiskeleva Kainuu, tuoda uusia työpaikkoja ja rahaa maakuntiin ja näyttää suuntaa koko kaivosalan uudelle nousulle. Kiina nousee ja tarvitsee resursseja, jotka pitää kaivaa maan sisästä – ja Suomessa olisi tähän uutta osaamista.

Tämän kokoisia projekteja eivät yksittäiset yritykset hoitele. Luonnonvarabisneksessä on omat lisäkoukkunsa: toiminta on säädeltyä, sillä ympäristökatastrofin vaarat ovat ilmeiset. Niinpä Talvivaara-projektin edistymiselle on ollut keskeistä, että kaivoksen, valtionhallinnnon ja ympäristövalvonnan välit ovat mahdollisimman kitkattomat.

Tapahtumien kulusta, maan tavasta ja kulissientakaisista yhteyksistä emme tiedä, mutta päätellen virkamiesten nimityksistä ja hallinnon uudistamisesta tällainen sulava yhteys lyötyi.

Talvivaara on kaivosmies Pekka Perän lisäksi vähintäänkin yhtä paljon keskustajohtoisen Matti Vanhasen toisen hallituksen luomus.

“Ympäristöministeri Lehtomäki piti muuraustilaisuudessa puheen, jossa hän muistutti siitäkin, että joillakuilla alueen ihmisillä oli ollut hankkeesta ennakkoluuloja ja epäilyjä. Oli niitäkin, jotka pelkäsivät vesistöjen ja luonnon puolesta. Ministeri kuitenkin vakuutti, että ympäristöluvan ehtojen toteutumisen seuranta tulisi olemaan tiukkaa.”

Luoma-aho ja Miettinen

Ympäristölupa, sen ehtojen seuranta ja oikeastaan koko suomalainen ympäristövalvonta myllättiin Vanhasen toisen hallituksen aikana (2007–2010, 2010–2011 Kiviniemen 1.) kokonaan uuteen uskoon. Syntyivät ELY-keskukset, jotka vastaavat paikallisesti elinkeinojen edistämisestä, työturvallisuusvalvonnasta, ympäristövalvonnasta ja monista muista valtion tehtävistä. Enää ei olemassa toimivaltaista, keskitettyä ja kunkin maakunnan eduista riippumatonta ympäristövalvontaa. Tämä on juuri se tilanne, jota ympäristöjärjestöissä pelättiin uudistusta valmisteltaessa.

On kyseenalaista myös, voiko Suomen kokoisessa maassa kaivosteollisuuden alalla olla asiantuntevaa ja teollisuudenalasta riippumatonta valvontaa.

Talvivaaran tapauksessa ympäristöhallinnon, hallituksen ja itse yrityksen edut ja toimijat ovat menneet ristiin niin monta kertaa, että koko tapahtumaketju on kertaamisen arvoinen. Edetään henkilö henkilöltä.

Paula Lehtomäki (kesk), kainuulainen ympäristöministeri 2007–2011

Paula Lehtomäki toimi ympäristöministerinä Talvivaaran perustamisen ajan. Ympäristöministerin keskeinen vallankäyttö on liittynyt nimityksiin.

Paula Lehtomäen perhe (äiti, mies ja kaksi alaikäistä lasta) hankkivat Talvivaaran osakkeita alkuvuodesta 2010, muutamia viikkoja ennen yhtiön ilmoitusta uraanin talteenotosta.

Paula Lehtomäen perheen Talvivaara-potti kutistunut liki puoleen

Lehtomäen perhe sadan ulkopuolella Talvivaarassa

Paula Lehtomäki ympäristöministerinä ollessaan nimitti muuan Kari Pääkkösen Kainuun Ympäristökeskuksen johtajaksi 1.11.2007.

Mauri Pekkarinen (kesk), elinkeinoministeri 2007–2011

Vanhasen toisen hallituksen luomissa ELY-keskuksissa valta on käytännössä “superministeriöllä”, työ- ja elinkeinoministeriöllä. Tällä ministeriöllä on valta ohjata keskusten toimintaa ja päättää resursoinnista.

Ely-keskusten johtajat kuitenkin nimittää valtioneuvosto. Käytännössä tällaisia nimityksiä ei tehdä ilman pääministeripuolueen siunausta.

Valtioneuvosto nimitti muuan Kari Pääkkösen tuoreeltaan perustetun Kainuun ELY-keskuksen johtajaksi 1.1.2010.

Pekkarinen: Niinistön pitäisi keskittyä ongelmien seurauksiin eikä syihin

Jyri Häkämies (kok), omistajaohjauksesta vastaava ministeri (2007–2011), elinkeinoministeri (2011–2012), EK:n toimitusjohtaja (18.11.2012->)

Valvontasuopeuden lisäksi Talvivaaran kokoisessa hankkeessa tarvitaan julkista rahaa. Suomen valtio on omistanut Talvivaara useaa eri kautta. Valtion sijoitusyhtiö Solidium omistaa 8,89 prosenttia yhtiön osakkeista. Nämä tulivat valtionyhtiö Outokummulta, joka omisti 4,3 prosenttia Talvivaara kaivososakeyhtiöstä, sekä 20 prosenttia kaivosta operoivasta Talvivaara Sotkamo Oy:stä.

Lisäksi Suomen valtion omistama Teollisuussijoitus oy, joka “valtion pääomasijoitusyhtiö, joka edistää pääomasijoitustoiminnan keinoin ja kansainvälisesti verkottuen suomalaista yritystoimintaa, työllisyyttä ja talouden kasvua omisti Talvivaaraa vuoteen 2008 asti. Valtion lisäksi Talvivaaran suuria omistajia ovat työeläkeyhtiöt Ilmarinen, Varma, Valtion eläkerahasto ja Kuntien eläkevakuutus.

Näistä kaikista omistuksista on ollut lopulta vastaamassa Jyri Häkämies. Vuodesta 2011 alkaen elinkeinoministerinä Häkämies on ollut valtionhallinnon ainoa taho, joka on voinut päättää ELY-keskusten resursoinnista ja antaa suoraa ohjausta keskukselle. Häkämiehen luotto ELY-keskuksen valvontakykyihin on kuitenkin ollut vankkumaton, jopa uraani- ja nikkelipitoisen vedon ryöpytessä miljoonien litrojen tuntivauhtia Kainuun luontoon.

“Varmaan paine tätä kaivosta kohtaan kasvaa, mutta on tärkeätä muistaa, että ELY-keskuksen tehtävä on tehdä arvio [kaivosten avaamisesta ja sulkemisesta]. Varmasti he tämän paineen ottavat huomioon, ministeri sanoi.”

Häkämies Talvivaarasta: Ely-keskus päättää sulkemisesta

Tänään, 9.11.2012 Häkämies ilmoitti jättävänsä ministerintehtävät ja siirtyvänsä Elinkeinoelämän keskusliiton johtoon.

Talvivaaran omistajiin kuuluu myös tasavallan presidentti Sauli Niinistö, joka ilmoitti 4.4., että kaivosten valvonta on riittävää eikä sitä pidä kiristää.

***

Elinkeinoministeri siis luottaa paikallisen viranomaisen valvontakykyyn – ja miksei luottaisi. Valvonta on ELY-keskuksella, jonka tehtävä on ympäristövalvonnan lisäksi edistää maakunnan elinkeinoja. Lisäksi ELY-keskuksen virkamiehillä on vahvat henkilökohtaiset kytkökset Talvivaara-projektiin.

Kari Pääkkönen, Kainuun Ympäristökeskuksen johtaja (2007–2010), Kainuun ELY-keskuksen johtaja, (2010->)

Geologi Kari Pääkkösen nimi onkin vilahtanut tässä tarinassa jo muutamaan kertaan. Ennen uraansa ympäristöhallinnossa Pääkkönen työskenteli Geologian tutkimuskeskuksessa valtiolla. Siellä Pääkkösen alaisuudessa pyöritettiin EU-rahoitteisesta Bioshale-projektia, jossa kehitettiin uutta menetelmää nikkelin kemialliseen irrottamiseen malmista. Tätä projektia tehtiin Talvivaarassa, yhdessä nimenomaan Talvivaaran kaivoksen kanssa.

Menetelmä perustuu Outokummusta Talvivaaraan rekrytoidun Marja Riekkola-Vanhasen tutkimukseen. Tämän jälkeen Pääkkönen johti GTK:n Itä-Suomen yksikköä. Tästä virasta Pääkkönen on edelleen virkavapaalla. (Lähteet: Kainuun ely-keskuksen GTK-taustaisella ylijohtajalla kytkös Talvivaaran syntyvaiheisiin ja Kainuun ely-keskuksen ylijohtaja on lainamies GTK:sta)

“Kun Talvivaara aloitteli toimintaansa, Pääkkönen nimitettiin työuransa ensimmäiseen ympäristövirkamiehen tehtävään, johtamaan Talvivaaraa valvovaa virastoa, Kainuun ympäristökeskusta.”

Juha Kauppinen, Suomen luonto

“On selvää, että toimimme tiettyjen sääntöjen ja viitekehysten mukaan, mutta me palvelemme asiakkaita ja se mitä mieltä he ovat on meille oleellista. Tutkimusten mukaan asiakkaat kokevat meidät joustaviksi täällä Kainuussa, enemmän kuin muualla. Meillä pitää maakunnassa olla myös rohkeutta tukea innovatiivisia uudenlaisia avauksia. Meidän pitää ottaa riskejä enemmän tukeaksemme uusia avauksia.”

Kari Pääkkönen Yle Kainuun haastattelussa

Timo Regina, patoylitarkastaja, Kainuun ELY-keskus, 2009 ->

Timo Regina vastasi Destialla projektipäällikkönä tällä hetkellä vuotavan padon rakennuksista. Tällä hetkellä Regina on Kainuun ELY-keskuksen patoturvallisuudesta vastaava virkamies. Kainuun ELY-keskus vastaa koko Suomen patojen valvonnasta. Omien sanojensa mukaan Regina on jäävännyt itsensä kaikesta Talvivaaraa koskevasta. Ylen haastattelussa Regina totesi, ettei usko, että Suomessa kaivoksilla oltaisiin menty sieltä, missä aita on matalin.

Valvoiko Talvivaaraa sen padon suunnitellut mies? Verkossa leviää väärä tieto

Asiantuntija Talvivaaran vuotoaltaasta: En suunnittelisi koskaan sellaista

***

Talvivaara on organisoitu emoyritykseen ja kaivosta operoivaan Talvivaara Sotkamo Oy:öön. Jälkimmäisen hallituksen jäsenistä kaksi herättää suurempaa mielenkiintoa:

Olli Salo, ympäristökonsultti

Kaivosta perustettaessa on tehtävä ympäristövaikutusten arviointi, YVA. Yleisen käytännön mukaan näitä teetetään ulkopuolisilla konsulteilla. Talvivaaran tapauksessa sen teki Lapin Vesitutkimus, johtajanaan Olli Salo. Nykyään Salo on Talvivaaran yhdeksänneksi suurin omistaja. Poliisi tutkii tällä hetkellä tätä prosessia.

Tuomo Mäkelä, Outokumpu Miningin toimitusjohtaja, Suomen teollisuussijoituksen neuvonantaja (2011->)

Suomen Teollisuussijoitus päätti 14.6.2012 sijoitta 30 miljoonaa euroa “kaivosklusteriin”. Tätä päätöstä ministeri Jyri Häkämies kommentoi seuraavin sanoin:

”Hallitusohjelmassa sovittiin panostuksesta kasvavaan suomalaiseen kaivossektoriin. Valtion pääomasijoitusyhtiölle luonteva rooli on pyrkiä vauhdittamaan korkeanriskin kaivosprojekteja rahoituksen keinoin ja edistää kotimaista omistusta kasvavassa kaivossektorissa”.

Teollisuussijoitus

***

Talvivaaran valvonta ja Talvivaaran edun edistäminen alueellisena toimijana ovat siis saman viraston alla. Tätä virastoa johtaa henkilö, joka on osaltaan ollut mahdollistamassa kaivoksen avaamista. Kaivoksen ympäristövaikutuksen arvioinnin on tehnyt yksi sen nykyisistä suuromistajista.

Ainoa ministeri, joka voisi valvovaan viranomaiseen vaikuttaa, on ollut panostamassa projektiin ja siirtyy kesken kaiken elinkeinoelämän päälobbariksi.

Samaan aikaan Talvivaarasta valuu jatkuvasti myrkyllistä, nikkeli- ja uraanipitoista vettä ympäristöön miljoonien litrojen tuntivauhdilla.

7th November 2012

Kunnallisvaalien äänestysprosentti oli perus – eli viisi huomiota äänestämisestä

Kunnallisvaalit olivat ja menivät. Jostain syystä sitkeimmäksi keskustelunaiheeksi vaalien jälkeen saimme äänestysprosentin, 58,2. Yleisesti kerrottu tarina oli syvän pettynyt ja hämmästynyt: miksi olemme näin huonoja demokratiassa? Miksi emme osaa äänestää, oikein tai väärin? Miksi juuri nyt luottamus järjestäytyneeseen yhteiskuntaa on romahtanut? Miksi olemme Kreikan tiellä ja vaivumme anarkiaan millä minuutilla hyvänsä?

Kun vaalien tulosta katsoo erilaisten avoimesti saatavilla olevien datojen ja tutkimusten kautta, saadaan näkyviin vähän erilainen kuva.

Kaikkien suomalaisten vaalien äänestysprosentit romahtivat 1980-luvulla aiempaa alemmalle tasolle. Tämän lisäksi kuitenkin 1990-luvun aikana kunnallisvaalien äänestysprosentti kuitenkin putosi vielä aivan omalle tasolleen. Siinä missä 1970-luvulla kunnallinen osallistuminen kiinnosti vielä noin kolmea neljännestä suomalaisista, ollaan viimeisenä kahtena vuosikymmenenä pyöritty 50 ja 60 prosentin tienoilla.

Kunnallisvaalit siis lakkasivat kiinnostamasta 20 vuotta sitten. Vuoden 2012 kunnallisvaalit olivat vain nytkähtelyä. Seuraavaksi viisi tarkempaa huomiota. Kaikki tilastotiedot tulevat Tilastokeskukselta tai Oikeusministeriöltä.

1. Kunnallisvaalien äänestysprosentit romahtivat 90-luvun lamassa.

Vielä 1992 kunnallisvaaleissa äänesti 70,9 prosenttia suomalaisista. Tämä olisi kai nykyään hyväksi hyväksytty äänestysprosentti. Vuonna 2000 äänestysprosentti oli kuitenkin enää 56. Sen jälkeisissä kolmissa vaaleissa ollaan noustu vähän ja pyöritty lopulta varsin pienellä välillä. Oikeastaan sen jälkeiset muutokset eivät ole olleet kovin ihmeellisiä.Mistä kaikki huuto ja mekastus nyt juuri sitten johtuu? Kyse on trendin katkeamisesta. Kansakunnan viisaat toivoivat äänestysprosentin vuonna 1976 alkaneen laskun pysähtyneen vaaleihin 2004.

No, eipä käynyt niin. Toisaalta myös, äänestysprosentti oli käytännössä sama kuin vuonna 2008, että mikään suunnaton kansanvallan katastrofi tässä ei nyt kuitenkaan ole sylissä.

Lama ei tietenkään ole ainoa selitys sille, miksi 1990-luvulla äänestäminen ei enää napostellut. Katsoaan lisää kohta.

2. Kaikkien vaalien äänestysprosentit romahtivat. 80-luvulla.

Äskeisestä kuvasta nähdään toinenkin jännittävä juttu. Suomalaisen demokratian orgasmipiikki on näköjään ajoittunut vuoden 1980 tienoille. Sen jälkeen sekä kunnallisvaalien että eduskuntavaalit äänestysprosentit putosivat pysyvästi noin kymmenellä prosenttiyksiköllä. Mikäli siis ollaan kiinnostuneita äänestämisen epäseksikkyydestä, pitäisi pohtia tuota romahdusta

Samoin jos halutaan löytää sukupolviselityksiä (Nuoria ei äänestäminen kiinnosta! Pelataan vain xboxia ja syödään pullaa!), niillä pitäisi selittää 60- ja 70-luvuilla syntyneiden äänestyskäyttäytymistä (liikaa taloudellista menestystä! Liian vähän taloudellista menestystä!), ei 80- ja 90-luvuilla syntyneiden. Äänestysprosentit rupeavat nimittäin laskemaan vuonna 1965 syntyneiden tultua äänestysikään.

Jos joku tietää tästä tehdyn tutkimuksia, saa linkata!

3. Isoissa kaupungeissa äänestetään laiskasti, pienissä aktiivisesti.

Suurten kuntien äänestysprosentti. Helsinki poistettu, mutta on samassa välissä. X-akselilla asukasluku, Y-akselilla äänestysprosentti.

Yhdessäkän yli 30 000 asukkaan kaupungissa äänestysprosentti ei ollut yli 60. Toisaalta ylivoimaisesti suurin osa alle 8000 asukaan kunnista äänesti 60-70 prosentin aktiivisuudella. Esimerkiksi alle 5000 asukkaan kunnista (joita on yhteensä melkein kolmannes kaikista kunnista) vain noin kymmenessä jäätiin alle 60 prosentin.

Pienten kuntien äänestysprosentit. X-akselilla kunnan asukasluku, Y-akselilla äänestysprosentti.

Eli siis nimenomaan suurissa kapungeissa äänestäminen ei kiinnosta. Tämä saattaisi johtua siitä, että vaikka Espoon kukaan ei voi ajatella muodostavan yhtenäistä yhteisöä. Suuremmissa kaupungeissa kaupunginosien sisäiset erot ovat tärkeämpiä.

4. Keskitulo ja korkeakoulutettujen osuus eivät vaikuta kunnan äänestysprosenttiin, eläkeläisten määrä kyllä.

Kokosin taulukkoon joukon erilaisia tilastokeskuksen kuntatilastoja ja äänestysprosentit manner-Suomesta. Tein näile yksinkertaisia tilastollisia testejä, käytännösä vain katsoin korrelaatioita kunnittaisen äänestysprosentin ja erilaisten muiden muuttujien välillä. Kuntien tasolla tulotaso ja koulutustaso tai ulkomaan kansalaisten osuus eivät (ainakaan tilastollisesti merkittävästi) korreloineet äänestysprosentin kanssa. Vuokralla asuminen kyllä, negatiivisesti, ja eläkeläisten osuus, positiivisesti. Nämä molemmat liittyvät eroon suurten ja pienten kaupunkien välillä, käytännössä selittyvät sillä.

On mahdollista, että tarkemmalla analyysillä (esimerkiksi tarkastelemalla vain alle 30 000 asukkaan kuntia) yhteyksiä kuitenkin löytyisi. Tässä aineistossa esimerkiksi korkeakoulutettujen osuus korreloi negatiivisesti äänestysprosentin kanssa, mutta sekin selittyy sillä, että isommissa kaupungeissa on niin paljon enemmän korkeakoulutettuja.

5. Korkeampi äänestysprosentti ei välttämättä muuttaisi lopputulosta.

Yksi mahdollinen syy äänestämättäjättämiselle on, että ajattelee kaikkien muiden osaavan tehdä myös oman itsen kannalta riittävän hyvät äänestyspäätökset. Että on valmis hyväksymään enemmistön kannan.

Eduskuntavaalien jälkeen tehdyssä kyselyssä (luku 7) ei käytännössä löydetty kuin hyvin pieniä eroja äänestäneiden ja niiden äänestämättä jättäneiden, jotka tällaiseen kyselyyn suostuvat vastaamaan, välillä.

Vaikka olisikin tosi kiva, että kaikki jaksaisivat raahautua sinne kopille, eivät tulokset näköjään juuri muuttuisi.

Ainakaan isoissa ideologisissa linjoissa. Käytännössä kuitenkin varmasti esimeriksi viime eduskuntavaaleihin nousseella äänestysprosentilla ja jytky jytky jytky -Timon virneellä on yhteys. Puolueiden valtasuhteet voisivat toki heilahdella.

Yhteenveto: Kunnallisvaaleissa äänestäminen ei kiinnosta ketään, eikä varsinkaan isoissa kaupungeissa.

Seuraa oletuksia: pienissä kaupungeissa asuu vanhoja ihmisiä, jotka äänestävät. Keski-ikäisistä iso osa ei. Politiikkaa tehdään entistä enemmän arvot edellä. Arvot eivät pääse näkymään kunnallisvaaleissa, joissa keskustelu myös arvopohjaisista päätöksistä degeneroituu helposti tekniseksi puuhasteluksi. Suurinta osaa Suomen kunnista hallitsee joko Keskusta yksin, tai Demarit ja Kokoomus kahdestaan. Silloin äänestämällä vaikuttaminen saattaa oikeasti olla vähän hankalaa.

Lisäksi henkilövaalit varmaankin kiinnostavat. Presidentinvaaleissa äänestysprosentti on aivan omaa luokkaansa. Kunnallisvaaleissa henkilövetoinen tarina on huono: kunnallisvaalit tarvitsisivat ideologisen, joukkopuolueen tarinan. Sellaista on vaikeaa rakentaa vuonna 2012. Pormestarimalli voisi auttaa äänestysprosentin kanssa, mutta toisaalta niin voisi jokaiselle äänestäjälle jaettu satanenkin.

Ehkä äänestäjät tarvitsevat kuntaansa jonkun myyttisen kosketuksen, jotta jaksaisivat äänestää niin “pikkuasioista” kuin oman kuntansa kehittämisestä. Toisaalta ajatus kaupunginosavaltuustoita voisi saada näistä luvuista varovaista tukea.

Mikäli kunnallisvaalien äänestysprosentteja haluttaisiin nostaa, tehtäisiin pormestari joka kuntaan ja isompiin muutaman tuhannen hengen paikallisvaltuustoja. Varsinainen kaupunginvaltuusto koottaisiin näiden paikallisten elinten suhteiden mukaan. Tämä mahdollistaisi ylätason päätöksentoen, toisi henkilökamppailun myös kunnallisvaaleihin ja loisi lähidemokraattisen rakenteen.

Jos siis tällainen äänestysprosentti koettaisiin erityisen ongelmalliseksi. Tällaisessa mallissa olisi toki muita huonoja puolia, eikä se välttämättä edistäisi valistunutta päätöksentekoa kunnallisista asioista. Mutta ajatuskokeena.

23rd October 2012

Don’t vote wrong!

(This is a translation of my earlier post. This is intended for all you lovely expats living in Finland. The texts was translated by Vanessa Virmajoki and copy edited by Sonja Virta. Huge kudos for both! If you know any good resources about these elections in English, let me know and I’ll link ’em here.)

The municipal elections are on. In this informative and neutral blog entry I’m going to tell you how you should vote. It’s not easily accomplished, but it’s not rocket surgery either. I cannot guarantee satisfaction, because the world still consists of people who disagree with me.

This text is based on the assumption that you want to get the greatest possible gain for your vote at the elections and thus affect as much as possible the political decisions being made in your council. If the primary goal of your voting is to work on your self-image or to feel that sweet warming and intoxicating feeling of democracy, Mickey Mouse surely is a competent candidate. Or Wolverine.

For some of you this text might feel like it’s explaining the absolute basics. And admittedly this is a repeat of junior high school social studies. However, the matter is important: the whole institution of election advertisements and political media aims to obscure that. Everything being said applies to parliamentary elections too. I shall try to use “vivid” diction for your entertainment.

1. DO NOT VOTE FOR A CANDIDATE!

This dangerous, persistent, deeply rooted misconception has to be corrected straight up. Municipal elections or parliamentary elections are not presidential elections. Do not start voting by choosing the candidate who is the most ‘fitting’ or, god forbid, ‘agrees with you the most’ under any circumstances. Don’t be fooled by the wonderful dress splendour of the first lady Jenni Haukio. Choosing the candidate is just a sneaky con, the purpose of which is to get your vote to end up at the wrong address.

Don’t be fooled by the voting advice/ candidate matcher applications either, as they will not tell you the most fitting party. It should be super-forbidden. It is a disgrace to Yle that their candidate matcher application only reports of the individual candidates, like do all the rest of the applications apart from Helsingin Sanomat.

It is also election adverts that can lead you into thinking that an individual is the most important operator in politics. It is not so – you can identify with an individual; an individual makes a nice story. I am an individual too! But politics is team sport. The decisions are made and, above all, made into reality precisely as a group.

On top of that Finland uses a party-list proportional representation voting system, where each vote given to a candidate will primarily benefit the particular party or electoral list or electoral alliance that has nominated the dude or dudette, and only secondarily the candidate himself/ herself. Because of this…

2. First choose a party.

Read electoral programs. Look at websites. Act according to old habits. Use the Helsingin sanomat candidate matcher application. Flip a coin. But first decide on a party. (I certainly have a couple of suggestions.) By voting for a particular person you will give your vote to all the candidates within the party. Each one of them.

The D’Hondt method for allocating seats which is used in Finland works so that all the votes cast for each party-list (usually a party or an electoral alliance) are added to a total. After that the total of votes is divided so that the candidate who received the most of the votes gets the total of votes cast for the whole party, the candidate who received the second greatest amount gets half of that total, and the candidate who received the third greatest amount gets one third and so on. A council or parliament gets formed so that the candidates are ranked according these distribution figures, and a sufficient amount get chosen in. 85 In Helsinki, 200 in the parliament.

So what can go wrong? Let’s presume that you’re voting ‘a good guy’, ‘a candidate like you’, ‘an old acquantaince’. This old acquaintance candidate is nominated by the Welfarestate Party’s list, but actually when it comes to his/her opinions, they resemble more the general alignments of the For The Basic Amenities Party. Your old acquaintance candidate gets ranked 45 within his/her party. The person ranked first on the party’s list is the chairman of the party and you actually think he/she is a relatively repulsive invertebrate scumbag. Nonetheless, you have given your full vote to him/ her. Your ‘own candidate’ only got the crumbles of that. Your vote benefited the first 44 candidates on the list more than it did your old acquaintance from kindergarten who also happens to live next door. By voting for a party you will also always vote for all the idiots within the party. It follows that you should choose a party whose idiots you can approve of too. (Or at least the idiots who might get elected).

So first choose a party, because that’s how your vote is being counted. Also remember to check the electoral alliances! In addition to that you can stalk the decisions made by the last government, the parliament’s interpellations and the pre-electoral political behaviour of the candidates. But also do keep in mind that all the alliances in politics are being formed and demolished every four years.

3. Now you can choose your candidate.

Use a candidate matcher application. Go get yourself a candidate. Ask me. You will impact his/ her ranking within the party. This matters a great deal more than just in the council struggle or a seat in the parliament. The more votes a candidate gets in elections, the more buoyancy his/her political career will have, even if the casted votes wouldn’t be enough for him/her to make it through to the council. By doing so you can be part of promoting the good in the world. Are all the current authorities of your party corrupted old geezers? Vote for a young woman. Are all the people in power at your party academic women? Support a worker man! Are the right- and left wings of your party at war? The votes cast for candidates of different blocks will reflect on the inner power shifts of the party and either deflate or revitalise the political actors. This is probably your best opportunity to affect the inner quarrels of parties. Or you can always bustle in on party politics.

4. Vote, even if it felt gratuitous.

All politicians are corrupted pissheads. Parties are corrupted pissheads. The system governs. I’m too tired. Bewhew yada yada. There are no differences between parties. If I don’t vote for sufficiently many times, they will learn their lesson!

Next up a simple test which will help you find out whether it pays to vote in the elections. After familiarising yourself with the parties can you say which one least corresponds to your values and opinions? Not the most, or perfectly, or anything else, but the least. If you can choose the party that is the last one you want to gain power, it’s worth your time to vote. Even if only to vote against that party. If you can choose the most undesirable party and don’t vote, you’re practically giving your vote to that party. By voting any of the other parties you can weaken that party’s chances in elections for one whole vote. Otherwise you’ll be in effect voting for the christians/ communists/ true finns/ capitalist/ hippies/ rednecks/ swedes, or whatever it is that you hate.

If you can’t name a party that corresponds to your opinions the least, maybe you should skip the whole voting thing. Or use that 5 mins to familiarise yourself with the Finnish political system.

5. Have a coffee and enjoy the autumn weather.

Congrats! You took part in creating a better world!

6. Exceptions.

Because nothing’s ever simple

a) I know what I’m doing.

So you wanna vote for the party that is the second most suitable, because you want to teach the best party a lesson for going in with the wrong government or selling out on their principles. Bring it on! That’s the stuff! This is called influencing by voting. The Green Party noticed this at the 2011 parliamentary elections.

b) My individual-candidate’s a sovereign hero of politics.

There there. So if you are a supporter of the National Coalition Party and wanted to vote for Lasse Männistö, a strong liberal, at the parliamentary elections 2011, you also voted for Wille Rydman, a devout conservative. You got lucky this time, but how about the next time? If you wanted to vote for Wille, you got Lasse instead for your vote. Very risky.

c) I’m a convinced anarchist. All parties are just the same: rogue clubs.

Good luck. Now you can remain ideologically pure or choose the rogues of your liking.

d) For real. If everyone would renounce/ give up voting for sufficiently many times, we will cause a crisis of democracy.

Good luck. I hope the globe doesn’t explode as we’re waiting. (Seriously though, this a subject worth its own text.) It seems clear that this isn’t going to happen at these elections, and not at the next ones. And do you really believe that your camp is going to be the one that will get the upper hand in that crisis?

University of Helsinki

Author: Veikko Eranti