My 2007-2016 blog (in Finnish)

Posted on

Älä äänestä väärin!

KunnallisEuroEduskuntavaalit ovat tulossa. Tässä informatiivisessa ja neutraalissa blogimerkinnässä kerron sinulle, miten pitää äänestää. Suoritus ei ole aivan yksinkertainen, mutta ei myöskään rakettikirurgiaa. Tyytyväisyyttä en voi taata, sillä valitettavasti maailma koostuu edelleen myös kanssani eri mieltä olevista ihmisistä.

Tämän tekstin taustalla on oletus, että haluat saada äänestäsi eniten hyötyä vaaleissa, siis vaikuttaa mahdollisimman paljon siihen, että valtakunnassa tehdään sinun arvojesi mukaista politiikkaa. Mikäli haluat äänestämällä ensisijaisesti työstää minäkuvaasi tai tuntea sen suloisen lämmittävän ja juovuttavan kansanvallan tunteen, Mikki Hiiri on varmasti ihan hyvä ehdokas. Tai Wolverine.

Osalle tämä teksti saattaa tuntua rautalangalta. Ja kyllähän tämä on yläasteen yhteiskuntaopin kertausta. Asia on kuitenkin tärkeä: koko vaalimainosinstituutio ja poliittinen media pyrkii hämärtämään sen. Kaikki sanottu pätee myös eduskuntavaaleihin. Koetan käyttää ”lennokkaita” sanavalintoja teidän viihdykkeeksenne.

(päivitetty 14.5.2014 vastaamaan suunnilleen myös eurovaaleja 4.4.2015 käsittelemään eduskuntavaaleja..)

1. ÄLÄ ÄÄNESTÄ EHDOKASTA.

Heti alkuun pitää korjata tämä vaarallinen, sitkeään juurtunut harhakäsitys. Eduskuntavaalit EIVÄT OLE PRESIDENTINVAALIT. Älä missään nimessä aloita äänestämistä valitsemalla ”sopivinta” tai herran jestas ”eniten itsesi kanssa samaa mieltä olevaa” ehdokasta. Älä hämäänny Jenni Haukion loistavasta pukuloistosta. Ehdokkaan valitseminen on ovela huijaus, jonka tarkoitus on saada sinun äänesi menemään väärään osoitteeseen.

Älä hämäänny myöskään vaalikoneista, jotka eivät kerro sopivinta puoluetta. Sen pitäisi olla superkiellettyä. Jokainen ainoastaan yksilön raportoiva vaalikone pitäisi kieltää.

Myös vaalimainokset voivat johtaa ajatuksen siihen, että yksilö on politiikan tärkein toimija. Niin ei ole – yksilöön voi samastua, yksilöstä saa hyvän tarinan. Minäkin olen yksilö! Poltiikka on kuitenkin joukkuelaji. Päätökset tehdään ja ennen kaikkea viedään läpi todellisuudeksi nimenomaan ryhmänä.

Suomessa on lisäksi käytössä suhteellinen vaalitapa, jossa jokaiselle ehdokkaalle annettu ääni hyödyttää ensisijaisesti sitä puoluetta tai vaalilistaa tai vaaliliittoa, joka on häiskän tai böönan ehdolle asettanut ja vasta toissijaisesti tarjokasta itseään. Sen takia…

2. Valitse ensin puolue.

Lue vaaliohjelmia. Katso nettisivuja. Toimi vanhasta tottumuksesta. Käytä hyviä vaalikoneita (HS, YLE). Arvo kolikolla. Mutta päätä ensin puolue. Äänestämällä jotakin tiettyä numeroa annat äänesi kaikille puolueen ehdokkaille. Joka ikiselle.

Suomessa käytössä olevassa D’Hondtin ääntenlaskumenetelmä toimii siten, että jokaisen vaalilistan (yleensä puolue tai puolueiden vaaliliitto) saamat äänet lasketaan yhteen. Sitten äänet jaetaan ehdokkaille siten, että eniten ääniä saanut saa koko puolueen äänimäärän, toiseksi eniten saanut ehdokas puolet siitä, kolmanneksi eniten saanut kolmanneksen ja niin edelleen. Valtuusto tai eduskunta valitaan siten, että ehdokkaat järjestetään näiden vertailulukujen mukaan ja otetaan riittävän monta sisään. Koko eduskuntaan 200, joista 22 Helsingin vaalipiiristä.

Mikä voi siis mennä vikaan? Oletetaan, että äänestät ”hyvää tyyppiä”, ”itsesi kaltaista ehdokasta”, ”vanhaa tuttua”. Tuttu on ehdolla Hyvinvointivaltiopuolueen listalla, mutta muistuttaa mielipiteiltään oikeastaan enemmän Peruspalvelujen puolesta –puolueen yleistä linjaa. Tuttusi sijoittuu puolueensa sisällä sijalle 17. Puolueen listan ensimmäisenä on puheenjohtaja, joka on mielestäsi oikeastaan suhteellisen vastenmielinen selkärangaton limanuljaska. Olet kuitenkin antanut äänesi hänelle täysimääräisenä. Sinun ”omalle ehdokkaallesi” riitti siitä ainoastaan muruja. Äänesi hyödytti listan ensimmäistä neljääkymmentäneljää ehdokasta enemmän kuin sinun vanhaa tarhakaveriasi, joka asuukin aivan naapurissa. Äänestämällä puoluetta äänestät aina myös kaikkia sen puolueen idiootteja. Kannattaa siis valita sellainen puolue, jonka idiootitkin voit hyväksyä. (Tai ainakin ne idiootit, jotka voivat mennä läpi.)

Valitse siis puolue ensin, sillä niin sinun äänesikin lasketaan. Muista myös tarkistaa vaaliliitot! Lisäksi voit väijyä menneen hallituksen päätöksiä, eduskunnan välikysymyksiä ja edustajien äänestyskäyttäytymistä. Muista kuitenkin myös, että kaikki liittolaisuudet politiikassa solmitaan ja puretaan neljän vuoden välein.

Eurovaaleissa tässä kohtaa pitää noudattaa erityistä huolellisuutta, sillä ehdokkailla on suomalaisten puolueiden lisäksi myös euroopan laajuiset puolueet tai puolueryhmät. Näissä piilee muutamia miinoja, esimerkiksi keskusta istuu mm. maataloustukien lopettamista ajaneessa liberaaliryhmä ALDE:ssa. Toisaalta esimerkiksi kokoomus ja kristillisdemokraatit istuvat parlamentissa samassa ryhmässä, EPP:ssä.

3. Nyt saat valita ehdokkaan.

Tee vaalikone. Käy hakemassa ehdokas. Vaikutat hänen sijaintiinsa puolueen sisällä. Tällä on paljon muutakin väliä kuin kamppailu valtuustosta tai eduskuntapaikasta. Mitä enemmän ääniä ehdokas saa vaaleissa, sitä kovempi noste hänen poliittisella urallaan on, vaikka äänet eivät riittäisikään läpimenoon. Näin voit olla edistämässä hyvyyttä maailmassa. Ovatko kaikki puolueesi tämänhetkiset vallankäyttäjät korruptoituneita äijänkäppyröitä? Äänestä nuorta naista. Ovatko kaikki puolueesi vallankäyttäjät akateemisia naisia? Tue duunarimiestä! Ovatko puolueesi oikeisto- ja vasemmistosiipi sotajalalla? Eri blokkien ehdokkaiden saamat äänimäärät heijastuvat puolueen sisäisiin valtapeleihin ja joko masentavat tai virkistävät poliittisia toimijoita. Tämä on todennäköisesti paras mahdollisuutesi vaikuttaa puolueiden sisäisiin kähinöihin osallistumatta niihin itse. Ainahan voit myös paukata mukaan puoluetoimintaan.

Eurovaaleissa käytännössä usein valmistellaan Suomessa joitakin kotimaisia vaaleja, joten puolueen nuoren kyvyn äänestäminen ei ol tyhmää, vaikka tällä ei olisikaan mahdollisuuksia juuri näissä vaaleissa. Hyvin menneet eurovaalit takaavat näkyvyyttä ja itseluottamusta seuraavia vaaleja varten!

4. Äänestä, vaikka se tuntuisikin turhalta.

Kaikki poliitikot ovat korruptoituneita kusipäitä. Puolueet ovat korruptoituneita kusipäitä. Systeemi hallitsee. En jaksa. Yhyy vali vali. Puolueiden välillä ei ole eroja. Kunhan jätän tarpeeksi monta kertaa äänestämättä, niin kyllä ne vielä oppivat!

Seuraavaksi yksinkertainen testi, jonka avulla voit selvittää, kannattaako äänestää vaaleissa. Pystytkö perehtymisen jälkeen sanomaan, mikä puolue vastaa huonoiten arvojasi tai mielipiteitäsi? Ei siis parhaiten, täydellisesti tai mitään muutakaan, vaan huonoiten. Jos pystyt valitsemaan sen puolueen, jonka haluat kaikkein vähiten saavan valtaa, kannattaa äänestää. Vaikka sitten mitä tahansa muuta puoluetta. Mikäli pystyt valitsemaan kaikkein epätoivottavimman puolueen ja jätät äänestämättä, annat käytännössä äänesi tälle puolueelle. Äänestämällä mitä tahansa muuta puoluetta pystyt yhden kokonaisen äänen verran heikentämään tämän puolueen mahdollisuuksia vaaleissa. Muuten käytännössä äänestät krisuja/kommareita/persuja/porvareita/ituhippejä/landeja/hurreja, mitä nyt vihaatkaan.

Mikäli et pysty edes sanomaan, mikä puolue vastaa mielipiteitäsi kaikkein huonoiten, kannattaa ehkä skipata koko äänestämisjuttu.

5. Käy kahvilla ja nauti syyskevätsäästä.

Onnea! Osallistuit paremman maailman tekemiseen!

6.Poikkeukset.

Koska mikään ei ole koskaan yksinkertaista.

a) Tiedän mitä teen.

Haluat siis äänestää itsellesi toiseksi parhaiten sopivaa puoluetta, koska haluat näpäyttää parasta puoluetta väärän hallitukseen menemisestä tai periaatteidensa myymisestä. Anna palaa! Niin sitä pitää! Tätä on äänestämällä vaikuttaminen.

b) Yksilöehdokkaani on suvereeni politiikan sankari.

Siinä siinä. Jos siis olet kokoomuslainen ja halusit äänestä eduskuntavaaleissa 2011 Lasse Männistöä, äänestit myös Wille Rydmania. Sillä kertaa kävi hyvin, mutta miten käy nyt? Samoin jokainen ääni Paavo Väyryelle oli eurovaaleissa ääni myös Olli Rehnille. Jonkun mielestähän tämä saattoi olla kätevääkin – voi äänestää useimmissa kysymyksissä samana aikaan sekä puolesta että vastaan.

c) Olen vakaumuksellinen anarkisti. Kaikki puolueet ovat samanlaisia rosvokerhoja.

Onnea matkaan. Nyt voit joko säilyä ideologisesti puhtaana tai valita mieleisesi rosvot.

d) Ihan oikeasti. Jos kaikki jättävät tarpeeksi pitkään äänestämättä, saamme aikaan demokratian kriisin.

Onnea matkaan. Toivottavasti maapallo ei räjähdä sitä odotellessa. (Noin vakavasti puhuen, tämä on oman tekstinsä aihe.) Selvää lienee, että tämä ei tapahdu näissä vaaleissa, eikä seuraavissa. Ja uskotko todella, että sinun puolesi on se, joka siinä kriisissä päätyy lopulta niskan päälle?

Posted on

Sanomalehdet, kuolema ja geriatria

Painetut sanomalehdet ovat kuolemassa. Kaikki eläkeikää nuoremmat siirtyvät lukemaan uutisensa ja analyysinsä verkosta. Näin tekevät varsinkin alle kolmekymppiset. Tämä on vanhaa kauraa. Tähän on yleensä epäilty syyksi internetiä sinänsä: verkossa sisällön kuluttaminen on kätevämpää eikä artikkeleista tarvitse maksaa. Tässä keskustelussa on automaattisesti oletettu, että paperilehdet ja niissä oleva sisältö olisi parempaa kuin verkosta ilmaiseksi saatava vastaava, mutta fyysinen helppous ja ilmaisuus tekevät verkon roskasta houkuttelevampaa. Viisaat miehet ja naiset pohtivat päänsä puhki, miten saisivat nuoremmat henkilöt maksamaan laadukkaammasta paperijournalismista.

Entä jos tämä keskustelu onkin käyty kokonaan vääristä lähtökohdista? Entäs jos kuluttajat siirtyvätkin verkkoon, koska sieltä saatava journalismi on yksinkertaisesti parempaa jollakin tavalla?

Sunnuntaisivut ja Kuukausiliite ovat ulkomaanjournalismin ohella olleet Hesarin journalistia valtteja. Nyt ne löyhkäävät kuolemalta. Ja kun sanon kuolemalta, tarkoitan vanhainkodin päässä odottavaa pientä huonetta, jonne hylätyt eläkeläiset kärrätään. Kuolemaa ja geriatriaa ei saa pois pyyhkimälläkään.

Sekä sunnuntaisivujen että Kuukausiliitteen jutuista hävyttömän suuri osa on kirjoitettu menneen maailman pohjavireellä. Nuortenkin toimittajien jutuissa sävy on, että en nyt oikein ymmärrä, miksi maailma on näin omituinen, mutta tällaista nämä nuoret kai nykyään tekevät. Tällainen työikäinen tietokoneiden kanssa kasvanut ja viihtyvä henkilö kokee tällaisen loukkaavana ja alentuvana, ja suoraan sanottuna erittäin epäkiinnostavana.Tätä ei varmasti tehdä tahallaan ja edelleen monet jutut ovat erinomaisia, myös tämän sunnuntain lehdessä. Lehteä kuitenkin tehdään selvästi sellaiselle myyttiselle keski-ikäisten joukolle, johon minä en kuulu enkä koskaan tule kuulumaankaan. Kaikki fyysisesti minun ikäiseni tulevat kokemaan keski-ikäisyyden aivan eri tavalla, ja vieläpä suurin osa eri tavalla kuin tämän hetken keski-ikäiset.

Nyt tärkeä huomio. En missään nimessä tarkoita, että Kuukausiliitettä tai sunnuntaisivuja pitäisi “nuorennusleikata”, “modernisoida”, muutta taittoa sekavammaksi ja fonttia pienemmäksi ja tehdä enemmän juttuja graffiteista, tisseistä ja oluenjuonnista. Oikeastaan täysin päinvastoin. Mikäli joku haluaa myydä minun ikäisilleni ihmisille, toi oikeastaan kellekään vuoden 1970 jälkeen syntyneelle sanomalehteä, siihen varmasti riittää ilman alentuvaa, keski-ikäisen kulttuuritädin tai taloussedän rajatonta ylimielisyyttä kirjoitettu syvällinen, taustoitettu ja faktatarkistettu Journalismi. Sellainen journalismi, jossa kerrotaan tutuista asioista uusia puolia, taustoitetaan joka tapauksessa internetistä löytyvää jatkuvaa uutisvirtaa. Sellainen journalismi, joka avaa uusia puolia maailmasta ja esittelee kiinnostavia ihmisiä. (Kuten viime sunnuntaisivujen jutut Akseli Hemmingistä tai lasten aseharrastuksesta.)

Sunnuntaina 23.9.2012 Katja Martelius päätti kuitenkin pohtia brittien hevosnaamojen dynastian uusinta kaunistusta, Kate Middletonia ja tämän tissejä (huomatkaa, tissejä!) jutullisen verran.  Sinänsä ihan hyvän jutun viimeisen kappaleen alku kuului: “Emme voi tietää, ajoiko Catherinea sukupolvensa paljasteluvimma vai kyllästyikö hän vain hetkeksi koko kuninkaallistouhuun, tuohon iänikuiseen prinsessaleikkiin”.

Huh huh. Kate on 30-vuotias, minä 28. Joku täti siis niputtaa Katesta otetut paparazzi-tissikuvat “sukupolvelle ominaiseksi paljasteluvietiksi.” Onneksi aikaisemman polven kuninkaallisista ei otettu vastaavia kuvia (nsfw – sunnuntaisivuille voin sukupolveni edustajana kertoa, että ei kannata klikata töissä).

Voin nyt tässä ihan julkisesti kertoa, että itse olen jotenkin mystisesti vapaa tästä “sukupolveni vietistä” näyttää tissejäni tuntemattomille. Samoin suurin osa tuntemistani ihmisistä.

Kuukausiliite puolestaan on Hesarin ehdottomasti laadukkain osa. Senkin kohdalla joutuu valitettavan usein huiskimaan vanhainkodin hajua kauemmaksi. Osa hyvistäkin jutuista on näkökulmaltaan sellaisia, että 30 vuotta vanhemmat varmasti nauttivat niistä enemmän. Ja seuraavan kerran kun Ilkka Malmberg kirjoittaa pitkän pohdinnan siitä, millaista ruisleipää kukin seitsemästä veljeksestä leipoisi tai millaisen saunan kukin Tuntemattoman sotilaan hahmo lämmittäisi tai millä kaikilla jo lakkautetuilla automerkeillä 50-luvun italialaiset filmitähdet voisivat kiertää tarkastelemassa itä- ja länsi-Suomen eroja, voimme itse kukin miettiä että näinköhän nämä on ne 2010-luvun suomalaisen kulttuurin tärkeimmät referenssipisteet.

(Kuukausiliite on Suomen parasta journalismia. Kysymys kuuluukin, riittääkö se.)

Ystäväni Tuomas Niska totesi Facebookissa suomalaisen journalismin kuolemankysymyksen olevan, ymmärtävätkö sanomalehdet riittävän ajoissa, että juttujen kirjoittaminen Suurelle Yleisölle (tai Nyt-liitteen tapauksessa Nuorisolle) ei kannata, sillä näitä ei enää ole olemassa.

Me emme muodosta sukupolvea. Meillä on aina ollut yli yksi telkkarikanava. Me osaamme seurata ulkomaisia, (valitettavasti) parempia aikakauslehtiä, jotka eivät suhtaudu meihin alentuvasti “sukupolvellemme ominaisten” viettien orjina. Me muodostamme tuhat miljoonaa erilaista pientä skeneä. Meistä jokainen on jonkin eksoottisen asian asiantuntija. Me emme lue samoja kirjoja, edes välttämättä samoilla kielillä. Suurin osa tuntee paremmin sormuksen ritarit ja viisikon kuin Lehdon, Koskelan ja Lammion.

Me osaamme lukea lehtiä, jotka tekevät suurella vaivalla ja huolella kiinnostavaa journalismia. Näistä me jopa maksamme. Vielä toistaiseksi myös Kuukausiliitteestä ja sunnuntaisivuista. Mutta kuinka kauan?

Ja kun lopetamme, se ei johdu siitä että olemme liian itsekkäitä maksaaksemme journalismista tai liian laiskoja avataksemme paperilehteä.

 

(Kuva: Mark Kirchner. Kiitokset kommenteista Tuomaksille Niska ja Saloniemi. Editoitu pois kirjoitusvirheitä ja yksi sana kulttuuri-.)

Posted on

Hello world!

Welcome to WordPress.com! This is your very first post. Click the Edit link to modify or delete it, or start a new post. If you like, use this post to tell readers why you started this blog and what you plan to do with it.

Happy blogging!

Posted on

Hyvien ihmisten juhla

Kuva: Inka Soveri/KepaKävin viikonloppuna Maailma kylässä -festivaaleilla. Kyseessä on vuotuinen rauhan, yhteistyön, kehitysmaista huolestumisen ja maailmantuskan potemisen monikulttuurinen karnevaali. Aurinko paistoi. Söimme demarien lettuja ja nuudeleita, kuuntelimme musiikkia.

Katselin väkijoukkoa. Africamamoja, maahanmuuttajia, nuoria hippejä, vanhoja hippejä, ympäristöaktiiveja, kirjailijoita. Nuoria ympäristöstä, kaloista tai muuten vaan maailman tilasta huolestuneita toimijoita. Kirkon, valtion ja järjestöjen työntekijöitä ja vapaaehtoisia, jotka jokainen omalla pienellä panoksellaan koettavat tehdä huomisesta vähän paremman päivän.

Hyviä ihmisiä, sanalla sanoen.

Jostain syystä tällaisella hyvyydellä on nykyään lähes negatiivinen kaiku. Hyviä ihmisiä pidetään hörhöinä, naiiveina, kokonaisuudelle vahingollisina, itsekkäinä.

Pois tämä ajatus! Pois kokonaan! Ellei hyviä ihmisiä olisi, meidän maailmallamme ei joka tapauksessa olisi minkäänlaista toivoa. Eläisimme kylmässä, kylmässä maailmassa toisiamme kyräillen ja uutta peläten. Välittäminen ja paremmasta maailmasta haaveilu eivät voi olla negatiivisia asioita.

Toki on niin, että naiivi auttamisen halu on välillä tehotonta ja suuntautuu vääriin paikkoihin. Välillä myös hyvät ihmiset keskittyävät enemmän ihmisten jakamiseen hyviin ja muihin. Hyviä ihmisiä on myös monessa muussa paikassa kuin Maailma kylässä -karkeloissa.

Mutta älkäämme antako minkään tämän vähentää hyvien ihmisten hyvyyttä tai sen tärkeyttä. Ellemme usko tulevaisuuteen ja lähimmäisimme, voimme saman tien lopettaa.

—

Tänä vuonna Maailma kylässä keräsi yli 100 000 osallistujaa. Kuva: Inka Soveri/Kepa. Otsikko olisi voinut olla myös Kaisaniemen hyvä ihminen.

 

Posted on

Kuntauudistuksen lähtökohdat väärät!

Hallituksen sopivasti presidentinvaalien jälkeen esiintuoma ehdotus Suomen tulevaksi kuntakartaksi on rakenteellisesti virheellinen. Siinä ehdotetaan nykyisestä kuntajaosta dramaattisesti poikkeavaa järjestelmää. Mikäli ehdotuksen rakenteelliset virheet korjattaisiin, olen varma, että ehdotus näyttäisi täysin erilaiselta kuin tällä hetkellä.

Selvityksessä ehdotetaan nykyisen kuntakartan rankkaa karsimista ja useiden perinteisten kuntien lopettamista ja liittämistä naapurikuntiin – jotka usein ovat kunnan ikiaikaisia vihollisia. Kuntaliitokset epäonnistuvat usein, sillä lähipalvelut katoavat, lasten koulumatkat pidentyvät, muinaiseen kantasuomalaisuuteen perustuvat identiteetit murtuvat ja huono moraali valtaa maan. Syntyvät suurkunnat ovat väistämättä hallinnollisia mörköjä vailla orgaanista perustetta.

Koko kuntauudistus pitäisikin tehdä aivan toisella tavalla, aivan erilaisilla tavoitteilla. Tässä on oma vaatimaton ehdotukseni:

Kuntauudistuksesta kaupunkiuudistukseen!

Kuten tässäkin blogissa on aiemmin todettu, nykymaailma ei suinkaan toimi maalaispitäjien, seurakuntien tai viljelysalueiden mukaan. Kaupungit ne ovat, jotka maailmaa pyörittävät. On aivan helvetin sama, onko Suomessa 300 vai 70 “kuntaa”, jos kunnat joka tapauksessa koostuvat pääosin puusta ja pellosta ja asukkaat on ripoteltu pitkin poikin metsiä. Sillä on väliä, montako elinvoimaista kaupunkikeskusta meillä on.

Niinpä ehdotankin, että unohdamme näpertelyn kuntien määrän kanssa ja suosiolla luovumme “lähipalvelujen” tuottamisesta pusikoihin ja pajukoihin. Tulevaisuudessa valtio voisi rahoittaa jonkin asuinkeskuksen palveluja ainoastaan, mikäli asuintiheys alueella olisi riittävän korkea. Raja voitaisiin vetää vaikkapa 20 000 asukkaaseen, sellaiseen mukavaan pikkukaupunkiin.

Kaupungit synnyttävät ideoita ja edistystä.

Kukin saisi edelleen asua missä lystää, mutta terveydenhuolto, koulut, poliisit ja muut keskittyisivät ihmisten lähelle. Tämä tuottaisi tiiviimpää yhteiskuntarakennetta, vähemmän ilmastokuormittavaa elämää koko maassa, lisää työpaikkoja palvelusektorilla, lisää taloudellista toimeliaisuutta koko Suomeen…

Näin voitaisiin todella taata lähipalvelut kaikille.

Lopuksi vastaukset usein esitettyihin kysymyksiin.

“Mutta koko maa on pidettävä asutettuna!” Ei ole. Ja! Näitä uusia kaupunkeja syntyy kuitenkin sinne tänne.

“Tämä on silkkaa fasismia! Ihmisten on saatava asua missä he haluavat!” Ja he saavat. Pitää vaan tehdä selväksi, että tietynlainen elämänmuoto on tulevaisuutta ja tietynlainen menneisyyttä.

“Tämä ehdotus tuhoaa lopullisesti maaseudun ja Suomalaisen Elämänmuodon!” Se on koko uudistuksen eksplisiittinen tarkoitus.

Näpertelyä

Kiitokset kuvan tuunaamisesta ja oikoluvusta Pekka Tolvaselle.

Posted on

Presidentinvaalit ovat ohi, palataan politiikkaan

“Every few days, a luminary would come to Zuccotti Park and give a speech that would circulate around the Internet. All of a sudden it was cool to be a lefty again.”
– Kalle Lasn, Adbusters, 2011

Walk Like an Egyptian

Vuonna 2011 oikeudenmukaisuus nousi kansainvälisen poliittisen keskustelun keskiöön ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Kaikki alkoi arabikeväästä, Tunisiasta, Egyptistä. Kansannousuista ottivat oppia Adbustersin Kalle Lasn ja entinen Wall Street -traderi Vlad Teichberg. Voisiko “länsimaissa” tietoisesti herättää keskustelua tulonjaon ja yhteiskunnan oikeudenmukaisuudesta näkyvällä kansalaistoiminnalla?

Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana Yhdysvaltojen sisäinen tulonjaon epäoikeudenmukaisuus oli kasvanut järkyttävän suureksi. Pohja oli olemassa. Lasnin, Teichbergin ja kymmenien muiden työnä Syntyi Occupy Wall Street -liike, sen innoittamat kymmenet tai sadat mielenosoitukset ja telttaleirit ympäri maailman. (Vanity Fairin kiinnostava juttu aiheesta.)

Occupy Wall Street onnistui siirtämään amerikkalaisen poliittisen keskustelun takaisin perusasioihin: oikeudenmukaisuuteen, työn arvostukseen. Siihen, millaisen elämän yhteiskuntamme haluaa (kaikille) jäsenilleen tarjota. OWS:n jälkeen on keskusteltu veroista ja siitä, kuinka helvetisti rikkaat tienaavat – ja siitä, onko se oikein.

Euroopassa – saati Suomessa – tätä keskustelua ei olla viime aikoina käyty.

Nyt kun presidentinvaalit viimein loppuivat, voimme ehkä suorittaa ennenaikaisen kevätsiivouksen. Voimme siivota identiteettipolitiikan, Jennin ja Antonion, valtakunnan sovittelijan ja yöväen presidentin, epämääräisen “liberaaliuden” ja “konservatiivisuuden”, Lennu-terrierin ja mummojen hiukset ja ylipäätään kaiken epäolennaisen tauhkan pois mielistämme ja ruveta keskittymään tärkeisiin asioihin.

Myös Suomessa olemme siirtyneet kahdessakymmenessä vuodessa erilaiseen yhteiskuntajärjestykseen. Rikkaat ovat nykään oikeasti rikkaita, köyhät oikeasti köyhiä. Tällaisessa tulonjaossa ei kuitenkaan ole oikeudenmukaisuudesta tietoakaan.(Aiheesta kts. mm. Soininvaara.) Tuottavinta työtä tekevien työstään saama korvaus on ylittänyt kaikki säällisyyden rajat. Yksikään yritysjohtaja ei “tuota lisäarvoa” ilman opettajien, siivojien, terveydenhoitajien, asfalttimiesten, kokkien, poliisien ja lentokentän turvatarkastajien armeijaa. Suomessa kaikki Saulista Timoon tykkäävät toistella mantraa hyvinvointivaltion tärkeydestä. Hyvinvointivaltion on kuitenkin tarkoittettava jotakin konkreettista. Amerikkalainen poliittinen keskustelu on tällä hetkellä vasemmistolaisempaa kuin suomalainen. Hävetkäämme.

Presidentinvaaleissa keskusteltiin paljon homoudesta ja ulkomaalaisista. Tämä oli hyvä. Vaalit todistivat, että Suomessa hyvin monenlaiset ihmiset voivat nousta politiikan huipulle. Tämäkin oli hyvä. Mikäli Haavisto olisi ollut jostakin toisesta puolueesta tai Antonion tilalla olisi ollut Antonia, olisivat luvut saattaneet olla 47-53. Niinistö olisi todennäköisesti voittanut silti. Tämä ei ole hyvä.

Tehdään tästä keväästä oikean politiikan kevät. Keksitään ratkaisuja ja ideoita. Miten reagoimme ilmastonmuutokseen? Työn tuottavuuden nousun takia nykyisen elintason ylläpitoon tarvitaan yhä vähemmän ihmisiä. Mitä lopuille tapahtuu? Ovatko pikavipit ja pikaoptiovoitot oikein? Miten pidämme huolta kaikista maailman ihmisistä?

Arvokeskustelun käyminen on tärkeää ja hienoa, mutta unohtakaamme se hetkeksi. Arvoja ei voi syödä.

(Kiitokset tämän ja edellisen merkinnän kommentoinnista ja oikoluvusta Erkka Mykkäselle ja Jussi Nuortimolle.)


Posted on

Kulttuuri ja talous: Tarvitsemme kaksi Guggenheimia!

(Guggenheim-säätiö julkaisi 24.9. uuden ehdotuksen Helsingin mahdollisesta Guggenheim-museosta. En päivittänyt tekstiä, sillä olennaisilta osin argumentit ovat samat. Diili on laskettu hieman Helsingille edullisemmaksi, mikä osoittaa nyt ainakin sitten hilaustaitoa kaupungilta.)

Miksi Helsinkiin halutaan rakentaa Guggenheim-brändin taidekeskus? Kuten arvata saattaa, kyseessä ei ole kulttuuriprojekti. Guggenheimissa olisi varmasti vuosittain monta kiinnostavaa taidenäyttelyä – mutta niin on Kiasmassa ja Ateneumissakin. Näyttelyt saisi kyllä pienemmälläkin rahalla. Helsingin taidekentän piristäminen ei tarvitse 200 miljoonan euron investointia.

Ei, Guggenheim-projektissa uskotaan kulttuurin muuttuvan rahaksi. 

Kuva lainattu Nuppu Stenrosilta
Kuva: Nuppu Stenros

Koko G-operaatio lähtee liikkeelle ajatuksesta, että tällaisen talon rakentaminen Helsinkiin olisi taloudellisesti kannattavaa. Että kaupungin kannattaisi kaataa Guggenheimiin rahaa kottikärryillä, sillä sitä tulisi takaisin rekalla.

(Tästä näkökulmasta on muuten aivan sama, onko säätiön ehdottama diili kuinka kannattava tai kannattamaton Guggenheim-säätiölle itselleen. Huonoa diiliä ei tietenkään kannata tehdä, mutta Helsingille riittää, että sen viivan alle jää plussaa.)

G-operaation taustalla on aistittavissa Richard Floridan ajatuksia kirjasta ”Rise of the Creative Class”. Florida lähtee siitä, että jälkiteollisessa yhteiskunnassa talouden vetureina toimivat luovien alojen ja it-alan yrityket ja ihmiset. Nämä taas sijaitsevat aina kaupungeissa pikemminkin kuin maaseudulla – ja vieläpä aivan tietynlaisissa kaupungeissa. Luovat ihmiset haluavat ympärilleen paljon toisia luovia ihmisiä, monenlaisia elämäntapoja hyväksyvän ilmasto ja kiinnostavaa puuhailtavaa. Taloudellinen toimeliaisuus seuraa kulttuurista kiinnostavuutta. Florida kirjoittaa homojen määrästä ja vilkkaasta yöelämästä, yliopistoista ja taide-elämästä.

Helsingissä on siis ymmärretty, että rahaa tehdään tulevaisuudessa kulttuurilla. Sääli vaan, että koko G-projekti perustuu aivan liian alkeelliselle ymmärrykselle siitä, miten rahaa tehdään kulttuurilla. Turismi on 1900-luvulla (massamitassa) keksitty ilmiö, jonka soisi myös sinne jäävän. Miksi helvetissä Helsinki haluaisi lisää turisteja?  Turistit tulevat vyölaukkuineen, kameroineen ja olkihattuineen ja muuttavat kaiken aidon ja kiinnostavan muoviseksi ja banaaliksi.

Ei. Mikäli tavoitteena on tehdä rahaa kuvataiteella ja kaupunkikulttuurilla, turistien sijaan on houkuteltava maahanmuuttajia. Ja nimenomaan sellaisia maahanmuuttajia, joita täytyy houkutella. Yrittäjiä. Taidemesenaatteja. Nuoria urbaaneja ammattilaisia. Globaalia, boheemia luovaa luokkaa. Ei käymään eksotiikan toivossa pikaisella museovisiitillä vaan asumaan, tekemään duunia, yrittämään, lisääntymään.

Kuten vanha urbaani sananlasku sanoo: ”Kutsu turisti käymään ja myy sille tikkari. Kutsu juppi asumaan ja myy sille omakotitalo ja 50 prosentin tulovero.”

Niinpä Helsingin tavoitteena pitäisikin olla tehdä kaupungista Berliinin pohjoispuolen kiinnostavin ja paras paikka asua. Tehdä Helsingistä sellainen paikka, jonne muutetaan Pietarista. Sellainen paikka, jonne muutetaan Tukholmasta ja Kööpenhamista, koska ”kaikki on nyt Helsingissä”. Paikka, jonne rikkaat kiinalaiset lähettävät lapsensa kouluihin. ”Euroopan sillanpääasema”, jos sallitte.

Tähän ei yksi Guggenheim riitä.

Tarvitaan muutosta tapahtumissa, muutosta asumisessa, muutosta liikenteessä. Tarvitaan paljon pientä kulttuuria ja paljon suurta kulttuuria. Tarvitaan Aalto Entrepeneurship Societyn hulluja ja riskirahasijoittajia. Tarvitaan Ravintolapäivä ja Kallio Block Party. Tarvitaan Kirjapäivä ja Pihlajamäki Hill Party ja Suvilahti gourmet-gasmi ja Olympiastadionin teatterifestivaali ja konserttilaiva ja… Kaikenlaista tällaista. Osa näistä tapahtumista syntyy itsestään, osa vaatisi vähän innostusta. Juuri nyt Helsingin kaupunki voisi saada todella paljon irti kansalaisten aktiivisuudesta panostamalla vähän rahaa.

Sanotaanko 140 miljoonaa euroa, yhden Guggenheimin verran.

Kaiken tämän kiinnostavan ruohonjuuritason toiminnan lisäksi tarvitaan vielä se varsinainen Guggenheim. Tällaisia kaupunkikulttuurin muutoksia ei kannata jättää hipstereiden suustasuuhunmarkkinoinnin varaan. Tarvitaan fallos, tarvitaan kaupungin uuden potenssin symboli. Muutoksen airut, johon kiteytyy kaikki se manna josta kaupungin kadut tulvivat. Tarvitaan suunnaton hunajapurkki paraatipaikalle.

Näinhän Bilbaossakin tehtiin. Ei siellä mitään museota rakennettu vaan keksittiin koko kaupungin olemassaolon tapa uudestaan.

Eli siis: Tarvitsemme kaksi Guggenheimia. Yhden seisomaan ylväänä kaupungin silhuetin päällä, pontevana ja mahtavana, symbolisena. Ja toisen, sen tärkeämmän, tasaisesti levitettynä kaupungin kaduille, joka kolkkaan ja porttikongiin.

 

Posted on

Viimeiset presidentinvaalit

Äänestin presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella Haavistoa. En riemusta kiljuen tai pupillit innosta kutistuen, vaan koska ajattelin Haaviston olevan potentiaalinen hyvä haastaja huomattavasti huonommille ehdokkaille. Taktikoin vaaleissa, olen viileesti cool ja ylpeä siitä.

Viileys ja cool kestivät noin kello 20.30 asti. Ennakkoäänten tultua tilanne oli vielä auki. Kun ääntenlaskennan kehitys alkoi näyttää yhä lupaavammalta ja lupaavammalta, tarttui hurmos minuunkin. Olin Tavastialla vihreiden kanssa. Eilen illalla se oli hyvä paikka olla. Jännitys, onni ja ilo todella ovat tarttuvia.

Tästä huolimatta, tai nimenomaan tästä johtuen, Suomen tasavallan presidentin valitseminen suoralla kansanvaalilla on parhaassa tapauksessa hölmöä, pahimmassa tapauksessa suorastaan järkyttävää kansan harhaanjohtamista.

Nämä presidentinvaalit teräväpiirtävät 2000-luvun median ja yhteiskunnallisen keskustelun rajat verkkokalvoillemme. Presidentinvaaleista on nostettu huomattavasti suurempi haloo kuin kaksista viimeisistä vaaleista yhteensä. Tämä ei ole ihme. Presidentin valinta suoralla kansanvaalilla pelkistää poliittisen todellisuuden sellaiseen muotoon, jota nykyinen julkisuus kykenee käsittelemään.

Tähän on kolme keskeistä syytä.

1) Presidentinvaaleissa päätetään yksilöstä

2000-luvun julkisen keskustelun todellisuus ei yksinkertaisesti ole kykeneväinen käsittelemään rakenteellisia asioita. Niinistöstä ja Haavistosta puolisoineen saa parempia kuvia kuin velkakriisistä tai geopolitiikan paluusta. Puolueelta on vaikeampi kysyä lempidrinkkiä.

Vaaleissa puolueenjohtaja joutuu aina edustamaan puoluetta. Presidentinvaaleissa enemmän vain itseään. Ehkä Arhinmäen tapauksessa tilanne oli erilainen – suosittu istuva puheenjohtaja voi vetää samalla rentoudella myös muissa vaaleissa.

2) Presidentinvaalit tarjoavat selkeät häviäjät ja voittajat

Faktat faktoina: ennen kuin meillä oli Big Brother, meillä oli presidentinvaalit. Ensimmäisellä kierroksella pudotetaan tylsemmät naamat, toisella kierroksella käydään selkeä kuningaskamppailu. Ei tarvitse odottaa hallitusneuvotteluja, kunnallispolitiikan diilejä, EU:n kasvottoman koneiston päätöksiä. Ei tarvitse ihmetellä, oliko äänellä nyt jotain vaikutusta johonkin vaiko ei. Ei tarvitse opetella ymmärtämään “vaikeaa” suhteellista vaalitapaa.

Lopussa seisoo kaksi kilpailijaa vastakkain kuukausien työn seurauksena, ottaa toisistaan mittaa. Voittajaa ei tarvitse arvailla tai spekuloida. Voittaja on joko Niinistö tai Haavisto. Voittaja saa puoli valtakuntaa ja linnan. Prinsessa tai prinssi pitää olla omasta takaa.

Toki mikään tästä ei pidä oikeasti paikkaansa, mutta siihen myöhemmin.

3) Suomen presidentillä ei ole mitään väliä

Suomen poliittinen järjestelmä on tällä hetkellä kaksinapainen ja kaksitasoinen. Suurin valta on pääministerillä ja siitä mutkan kautta tämän hallituskoalitiolla – tällä hetkellä siis käytännössä Kataisen ja Urpilaisen puolueiden sisäpiireillä. Valtakunnan tasolla toinen napa on Brysselissä. Suomen EU-joukkue säätää politiikan toista tärkeää ulottuvuutta, jossa  toki myös pääministerillä ja ulkoministerillä on vahva osansa. Tärkeä on myös kunnallistaso, jossa asiat säädetään samalla tavalla puolueiden sisäpiirien avulla.

Presidentillä on tällä hetkellä muutama tärkeä tehtävä ulkopolitiikassa, toki, mutta nämä tehtävät eivät ole missään suhteessa presidentinvaalien ympärillä käytyyn keskusteluun ja julkisuuteen. Helsingin kaupunginjohtaja vaikuttaa paljon, paljon enemmän kaikkien pääkaupunkilaisten ja ehkä jopa suomalaisten elämään – ja hänet valitaan kuitenkin todella epäseremoniallisesti puolueiden välisellä sopimuksella.

Summa summarum: presidentinvaalit kiinnostavat, koska niillä ei ole mitään väliä mutta niiden formaatti sallii viihteellisen revittelyn ja kansalaisvelvollisuuden arvokkuuden yhdistämisen. Vähän kuin saisi Kekkosen BB-taloon. Tai ehkä jopa, Mäntyniemi on og-BB, alkuperäinen pudotuspeli. Big Brother ei viihteellistä politiikkaa vaan lainaa sen viihteellisintä rakennetta.

Mielestäni presidentin nimitysoikeuden voisi poistaa ja ulkopolitiikan hoitamisen ja edustamisen tehtävät siirtää eduskunnan valitsemalle henkilölle. Tämä voisi nimeltään joko presidentti tai eduskunnan puhemies. Whatever.

MUTTA.

Preisidentinvaaleissa käydään monenlaista tärkeää symbolista kamppailua. Vaikka kuusi ehdokasta putosikin jo skabasta, vain yksi hävisi. Alla analyysi siitä, mitä kukin puolue tai ehdokas voitti symbolisen kamppailun saralla.

ARHINMÄKI ja Vasemmisto vetivät erittäin hyvin. 5,5 prosenttia on Vasemmistoliitto-nimisen puolueen oman ehdokkaan paras tulos presidentinvaaleissa. Puolueella ei edes ollut omaa ehdokasta kaksissa viime vaaleissa! Puolueen uhkapeli onnistui siis täydellisesti. Natosta keskusteltiin, tulos lähestyi Lipposta, olisi ylittänyt sen kirkkaasti, mikäli kamppanja olisi aloitettu aikaisemmin ja tehty hurmoksella. Kuitenkin Haavisto meni Väyrysestä kirkkaasti ohi. Paavo Arhinmäki on Helsingin suosituimpia poliitikkoja, ja positio kunnallisvaaleihin on loistava.

Paavon johtamaa ja kasvottamaa Vasemmistoliittoa ei voi enää pitää auringonlaskun puolueena.

VÄYRYNEN on eeppinen sankari. Toimen mies. Maaseudun Jeesus. Jeesuksen sandaalit. Herra talossa, tosin jatkossakin vain omassaan. Väyrynen ilmoitti olevansa ehdolla – kukaan ei uskonut. Väyrynen ilmoitti kisaavansa tosissaan toisesta kierroksesta ja presidenttiydestä – kukaan ei uskonut. Väyrynen myi herkullisia mukeja – mitä? Väyrysen yli 17 prosentin kannatus on ennen kaikkea suvereenin henkilökohtaisen taidon osoitus.

Näissä vaaleissa, piti siitä tai ei, Väyrynen saattoi yksin pelastaa Keskustan ja palauttaa Perussuomalaiset nk. omalle paikalleen. Väyrysen voitto oli varmasti jonkinlainen tappio miehelle itselleen (melko suurikin, todennäköisesti), mutta suoranainen riemuvoitto Keskustalle.

BIAUDET, ESSAYAH ja SOINI tekivät kaikki “tarpeeksi hyvän tuloksen” omalle puolueelleen. Biaudet’lla olisi ollut mahdollisuuksia ilman Haavistoa, tässä asetelmassa ei juuri tämän enempää. Monet RKP:n taustavaikuttajat olivat Niinistön takana myös rahoineen. Essayah oli olemassa. Soini sai peruskampanjalla peruskannatuksen eikä ollut vaarassa joutua pois oppositiojohtajan paikalta. Ei selvästi Timoa paljoa napannut tämä kampanjointi.

Vaaleissa hävisivät ainoastaan PAAVO LIPPONEN ja SDP. Yli kolmenkymmenen presidenttivuoden jälkeen alle seitsemän prosentin kannatus? Seriously? No, eipä tämä varmaankaan kellekään mikään yllätys ollut. Lipponen oli totaalisen väärä valinta demareiden ehdokkaaksi. Jo Urpilainen olisi vetänyt yli 10 prosenttia. Pöö vaan sinnekin, tervemenoa eläkepäiville. Älä kiltti kirjoita sinne Turun Sanomiin enää, ne kolumnit aiheuttavat lähinnä myötähäpeää.

Suurimmat voittajat olivat toki PEKKA HAAVISTO ja VIHREÄT. Suomessa on nyt (todennäköisesti) lähes kaksinkertainen määrä joskus vihreitä äänestäneitä. Näillä asioilla on väliä.

* * *

Lopuksi lainaan Erkki Perälää: “Kun tällainen instituutio nyt kuitenkin on olemassa, ja nauttii vieläpä kansalaisten suurta suosiota, presidentti voi halutessaan vaikuttaa yhteiskunnan ilmapiiriin merkittävästi puheenvuoroillaan ja kannanotoillaan.” Ehkä vielä enemmän kuitenkin presidentti vaikuttaa silkalla olemisellaan. Ei ole paljon rummutettu arvojohtajuus realisoitunut Halosenkaan kaudella. Sillä, kenet valitaan, on kuitenkin suuri symbolinen merkitys. Jätetään kokoomuslaiset presidentit sinne minne ne kuuluvat, 50-luvulle. Vasemmistolaiselle tulevaisuuteen katsovalle valinta Niinistön ja Haaviston välillä on selvä. En edelleenkään seiso hurmahenkisesti Haaviston joukoissa – mutta hyvin mielelläni murtaisin cooliuteni ja viileyteni uudestaan kahden viikon kuluttua kello 20 ennakkoäänten saapuessa.

Koska kamppailua käydään jälleen kansalaisliikkeen ja suurpääoman välillä, on toisella puolella aivan hirvittävästi paremmat resurssit kuin toisella. Minä ajattelin lahjoittaa jonkin pientä Haaviston kampanjaan.

Ja silti toivon, että joutuisin ajatelemaan näitä asioita viimeistä kertaa. Että nämä olisivat viimeiset presidentinvaalit.

Posted on

Millainen olisi tulevaisuuden ylioppilaskunta?

Mitä ylioppilasliikkeen olisi tehtävä ollakseen merkittävä tässä ajassa? Ennen kaikkea, millainen Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan pitäisi olla? Tai vielä oikeammin, millainen se voisi olla ja miten siitä voisi tehdä sellaisen?

Oikeastaan tämän merkinnän aluksi olisi syytä kysyä, miksi ylioppilaskuntapolitiikasta pitäisi edelleen olla kiinnostunut. On selvää, että ylioppilasliikkeen suuruuden päivät ovat jokseenkin takanapäin. Ei liene suunnatonta liiottelua sanoa, että Ylioppilaskunta (eli nykyinen HYY) on yksi niistä kivijaloista, joiden varaan suomalainen kansalaisyhteiskunta on aikanaan rakentunut – se kaupunkilais-elitistinen kivijalka verrattuna työväenliikkeeseen, raittiusliikkeeseen ja osuuskauppaliikkeeseen. Kun Suomessa ei oikein ollut muita paikkoja akateemisen ja uudistushaluisen nuorison törmätä ja kohdata, tapahtui se ylioppilasliikkeen kautta.

Tätä funktiota HYY ei enää aja, tai ainakaan sillä ei ole minkäänlaista yksinoikeutta siihen. Kaikenlaista kiinnostavaa tapahtuu myös muussa kehyksessä.

Korjaus: kaikenlaista kiinnostavaa tapahtuu lähinnä muissa kehyksissä.

Ylioppilasliikkeen kauhukuva on muuttuminen jonkinlaiseksi opiskelijoiden ammattiyhdistysliikkeeksi. Etujen valvominen on ihan kiva juttu, mutta tarvitsee tuekseen lakkoaseen ja solidaarisuuden sekä ylipäätään vahvemman koneiston. Emme pystyisi muodostamaan kovin vahvaa ay-liikettä opiskelijoille.

Eikä sillä oikealla ay-liikkeelläkään nyt niin kovin ruusuisesti mene. Yhteiskunnallisessa keskustelussa pätee seuraava totuus: mikäli jokin taho ei onnistu keksimään itseään uudestaan ja tuottamaan raikkaita avauksia, tuoretta analyysiä ja radikaaleja ajatuksia, se kuolee. Kaunis ruumis saattaa nytkähdellä vielä pitkään, mutta palo on poissa. Vrt. iso osa nykyisestä vasemmistosta.

Tämä ay-kehitys on ensisijaisesti kansallisen ylioppilasliikkeen ongelma, mutta kyllä sen kaiut kuuluvat myös HYYssä. Meidän ylioppilaskuntamme tilanne on muita parempi, sillä olemme sekä taloudellisesti riippumattomampia että kiinnostuneempia ympäröivästä maailmasta. Myös solidaarisuus heikompia kohtaan elää vahvana. Tämä kaikki on HYYssä hyvää.

Kuitenkin meidänkin ylioppilaskuntamme muumioituu hengiltä.

Ylioppilaskunta on kaunis ajatus – ei yhdistys, vaan kunta, itsehallinnollinen rakenne joka sekä käyttää pientä valtaa jäseniinsä että mahdollistaa koko yliopiston opiskelijapopulaation kokoamisen yhteen. Mahdollistaa yhteisen voiman, mahdollistaa ajatusten ristiinpölytyksen, mahdollistaa paremman tulevaisuuden tavoittelun.

Mikäli yliopistot perustettaisiin nyt, ei niihin tehtäisi ylioppilaskuntia. Ammattikorkeakouluihin ei tehty. Meidän pitäisi nyt olla tämän demokraattisen, itsehallinnollisen ja HYYn tapauksessa vielä varakkaankin yhteisön arvoisia.

Meidän pitäisi uudelleenluoda HYY siten, että sen piirissä tapahtuisi kiinnostavaa uutta ajattelua, siten, että se mahdollistaisi monitieteisen yliopistomme eri alojen kohtaamisen, siten että yhteiskunnallinen vaikuttavuutemme ei perustuisi historialliseen asemaan vaan aitoon kontribuutioon. Uudeleenluoda HYY siten, että ideoiden pata kiehuisi jälleen – vaikka se johtaisikin siihen, että välillä liemi roiskuu liedelle.

Tämä tarkoittaa fokuksen siirtämistä pois järjestöistä, tilan tarjoamisesta ja tiukasta edunvalvonnasta hämmentämiseen ja uusien ajatusten kehittelyyn, projekteja ja ehkä jopa vähän tutkimusta. Tämä rahoitetaan pistämällä ylioppilaskunnan omistama HYY Yhtymä hyvään tuloskuntoon – jos omistaa kokonaisen korttelin keskustassa, ei pitäisi olla taloushuolia.

Yhteisöä ja yhteisöllisyyttä koko yliopistolla ei pidä unohtaa ja monet järjestöt tekevät siinä hyvää työtä. Pelkkä tämän tukeminen on kuitenkin hyvin kapea visio HYYn kaltaiselle yhteisölle. Sisäänpäin ei saa käpertyä. HYYllä on noin 30 000 jäsentä, niinpä ainakin yhden tapahtuman vuodessa pitäisi olla sellainen, joka tavoitteleen noin 10 000 kävijää. HYY voisi esimerkiksi vallata (tai vaikka vuokrata, läpällä) Senaatintorin kerran vuodessa jumalattomille karnevaaleille.

Oli tulevaisuuden ylioppilaskunta mitä vaan, se syntyy ainoastaan kunnianhimosta ja halusta kyseenalaista olemassaolevat rakenteet. Näiden pitäisi olla itsestäänselvä osa myös HYYn itsensä toimintaa.

Olen ehdolla edustajistovaaleissa Sitoutumattoman vasemmiston listalta numerolla 207. Äänestyspäivät 18. ja 19.10.

Posted on

Sofi Oksanen on Jani Leinonen ilman ironiaa

Kirjailijan ammatti ei ollut näin vetovoimainen 80- ja 90-luvuilla. Kun aiemmin elettiin eräänlaista tekijän kuolemaa, nyt on paluu taiteilijamyyttiin, ollaan siirtymässä romanttisempaan auteur-käsitykseen, uusromantiikkaan.

Sofi Oksanen (pohjimmiltaan itsestään), Image  5/2011. Törkeän hyvän jutun Puhdistuksen tuotannosta, “Menestystarina”, kirjoitti Pekka Hiltunen.

Jos romantiikka nosti taiteilijan myyttiseksi neroksi, jolla on pääsy johonkin salattuun maailmaan, ja postmodernismi tappoi, Barthes teoreettisena kärkenään, tekijän ja jätti jäljelle ainoastaan vapaana kirmaavan teoksen, onko postmodernismin jälkeen palattu nerouteen? Tällaisen julkisuustaiteen tapauksessa tekijän mestaaminen suomalaisella design-giljotiinilla olisi naiivia. Se, että tekijä on teoksiaan kiinnostavampi, ei kuitenkaan millään tavoin tyhjennä teosten merkitystä tai toimi analyysin loppupisteenä, päinvastoin. Se määrittelee tulkinnan alkupisteen. Jani Leinosen taiteen kuittaaminen sanomalla, että ”siinähän on kyse vain taiteilijan oman egon paisuttelusta”, on sama kuin jos kuittaisi Beethovenin sanomalla, että ”siinähän on vain kyse kauniista sävelistä”. Vasta-argumentiksi kelpaa yhtä hyvin ”nimenomaan”kuin ”ei suinkaan”.

Meitsi Jani Leinosesta Nuoressa Voimassa 1/2011 nimellä “Ronaldin kyyneleet”.

Just sayin’.

Tuleekohan Jani Leinonen ja Sofi Oksanen hyvin toimeen? Mä veikkaan, että kyllä. Mä veikkaan, että ne juo yhdessä viskiä. Sofi Oksanen ei ole viininaisia. (Kaiken, minkä tiedän figuureista, opin Imagesta.) Ne juo sitä melko pitkään ja pohtii kansainvälisyyden ja itsensäbrändäämisen vaikeutta ja menestysorientoituneen ihmisen ongelmia Suomessa ja suomalaista systeemiä ja sitä, miten sit lopulta kukaan. ei. kuitenkaan. ymmärrä. Lopuks ne vähän uhoo.

Leinonen menee kotiin mäkin kautta. En tiedä, meneekö myös Oksanen – ehkä, ironisena vitsinä, toisaalta ehkä tosikkona ei.

Leinonen on löytänyt oman ratkaisunsa postmodernin ironian ongelmaan. Jos kaikki on henkilökohtaista, kaikkea pitää kohdella henkilökohtaisena. Jos musiikintekijöiden symbolisen kilpailun sijaan kiinnostavampaa on laulajanalkujen konkreettinen kilpailu; jos kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta; jos politiikassa vaikuttavat ainoastaan kunnon letkautukset – silloin taiteenkin on operoitava samoilla välineillä. Kyyninen aktivisti voisi kysyä, eikö ole Leinoselta aivan uskomattoman naiivia olettaa, että Ronaldin kaappaamisen kaltainen julkisuustaide voisi olla olematta muuta kuin McDonaldsin mainos.

Naiivia on tämän kysymyksen kysyminen. Sillähän ei Leinoselle ole mitään väliä! Leinonen rakastaa McDonaldsin ruokaa!

Leinonen rakastaa myös itseään, Ronaldin ja hampurilaisten ohella yli kaiken omaa näppäryyttään. Hänen giljotiininsa näyttää Aallon tarjoilupöydältä, ja toisin kuin McDonaldsin hampurilaiset, se on taatusti suomalaista käsityötä. Leinonen ei ole kylmä kusipää: hän on aidosti huolissaan siirtolaisten oikeuksista, lasten liikalihavuudesta, kansallisten symbolien elinvoiman katoamisesta ja mistä kaikesta Food Liberation Army videoillaan nyt onkaan huolissaan. Leinosen kritiikki tapahtuu siinä muodossa kuin kritiikin on populaarijulkisuudessa nykyään mahdollista tapahtua, ja se on juuri niin vaikuttavaa kuin kritiikki voi vain olla.

Jatkoa samasta lähteestä.

Myös Oksanen on löytänyt ratkaisun ironian ongelmaan. Mikään Sofi Oksasessa ei ole ironista. Yksikään violetti rasta ei ole hypermoderni vitsi, joka kommentoi goottikulttuuria. Shit is real. Kun Sofi Oksanen kertoo meille seksielämästään, hän poseeraa Imagessa pakettiin kietaistuna. (Kaikki, mitä tiedän sidotuista figuureista, on peräisin Imagesta.) Oksasen bondage ei ole ironista.

Sama kuva Leinosesta polvillaan, kameraan katsovana, valkoisissa vaatteissa punaiseen paketoituna; hipsteriyden multihuipennus.

Oksasen fetisismi tuottaa totuuden käyttövoiman, totuuden itsensä edessä. Kun Oksanen puhuu politiikka, sekin on totta, ikuista fallosta:

Bondagesta ollaan kiinnostuneita hyvin eri syistä. Joillekin se riittää kiehtovina kuvia. Minulle bondage tuo samansukuisen tunteen kuin korsetti – se tuntuu siltä kuin jokin pitäisi hyvin lujasti sylissä. Se tuntuu hellittämättömältä syleilyltä, hellittämättömältä kiihotukselta, joltain loppumattomalta ja häviämättömältä. Syvästi tyydyttävältä niinäkin kausina, jolloin libido on miinuksella. Siinä mielessä fetissini edustavat lacanilaisittain tulkittuna Phallosta – ikuista erektiota.

Itse olen aina ollut vimmattu keräilijä ja kuten monet keräilijät, olen keräillyt tavaroita, joilla ei ole käytännössä mitään merkitystä, mutta joiden tärkeys on esineessä itsessään ja kokoelman osana. Kokoelma sinänsä on joillekin yksi tapa hallita jotain maailmaa, mutta minulle se on pikemminkin asioiden säilömistä, häviämättömyyden estämistä, mitä teen myös omassa kirjailijan työssäni. Samasta juuresta mahdollisesti lähtee fetisismini, jonkinlaisesta katoamattomuuden vimmastani – en halua alistua seksuaalisen vetovoiman lakastumisen mahdollisuuteen.

Oksanen bondagesta ja fetisismistä Imagessa 3/2005.

Myös Leinonen on fetisisti, ikuisen erektion mies, mutta aivan eri tavalla. Leinonen obsessoi Ronaldista, Leinonen obsessoi Elovenasta, Leinonen obsessoi Ronaldilta suihin ottavasta Elovenasta.

Figuureina prominentteja, kiinnostavia, menestyneitä. Odotan molempien seuraavia teoksia ja kiitän, että saan elää aikaa, jossa tällaiset figuurit laiduntavat tajunnassamme. Ainoastaan ironia heidät erottaa.