My 2007-2016 blog (in Finnish)

Posted on

Lukukausimaksut ja kouluttamattomien oikeudet

Haluan nyt kirjoittaa yhden argumentin pois alta. Lukukausimaksujen puolustajat esittävät aina välillä oikeudenmukaisuuteen ja ennen kaikkea köyhemmän kansanosan etuun vetoavan argumentin: kannattaa olla lukukausimaksut, koska silloin ne, jotka saavat koulutuksesta (taloudellista) etua itselleen, myös maksavat sen. Muuten kouluttamaton tai vähemmän koulutettu kansanosa (nk. “työväenluokka”) maksaa “eliitin” koulutuksen.

Näin ensi näkemältähän tämä näyttää siltä, että saattaisi toimiakin. Verotus kerää rahaa nin Jampalta sorvin äärestä kuin Mikaelilta, joka juuri viimeistelee avosydänleikkaustaan.

Tämän oikeudenmukaisuuden palan saavuttamisen ei kuitenkaan vaadita lukausimaksuja. Meillä on jo tällä hetkellä käytössä keino koulutuksen hinnan kohdistamiseksi taloudelisesti menestyneempään kansanosaan.

Sen nimi on progressiivinen tuloverotus.

Järjestelmä toimii kuin junan vessa. Ne, jotka kouluttavat itsensä pitkälle, tulevat noin tilastollisesti maksamaan tuloistaan paitsi absoluuttisesti enemmän, myös isomman osan takaisin yhteiseen rahalaariin. Nimenomaan taloudellista hyötyä ajatellen järjestelmässä on sekin nerokas puoli, että jos jollekin raukkaparalle käykin niin, että pitkän koulutuksen jälkeen päätyykiin huonompipalkkaisiin hommiin, häntä ei rankaista lisäsivistyksen hankkimisesta. Järjestelmän ainoat häviäjät ovat todella hyväpalkkaiset kouluttamattomat, joiden sitten katsotaan ihan vaan palkkansa perusteella olevan velvoitettuja kaikenlaisiin yhteiskunnallisiin velvollisuuksiin. Toisaalta, nämä lienevät useimmiten miehiä ja vielä useammin autoista pitäviä miehiä (kunhan nyt veikkailen), joten ehkä he voivat sitten ajatella kustantavansa enemmän tieverkon ylläpitoa omilla veroillaan.

Tämän järjestelmän yksi ominaisuus on, että se kannustaa yrittämään kouluttautumista, sillä siihen liittyvät taloudelliset riskit ovat pieniä, mahdollinen palkinto iso ja maksumieheksi joutuu vasta, jos ihan oikeasti jotenkin hyötyy.

Noin lopullisena ongelmana seisoo toki se, että tarpeeksi hyvin tienaavat pullahtavat systeemstä jos eivät ulos, niin ainakin sen ulkolaidoille siirtyessään pääomaverotuksen piiriin. Mutta se on ihan toinen keskustelu.

Posted on

Meillä ei ole mitään hätää.

Nyt sitä tulee. Lukukausimaksunannaa jokaisen saataville. Toinen työryhmä ei tyydy edellisen tavoin vihjailemaan ja ehdottelemaan.

Mutta meillähän ei ole mitään hätää! Kokoomus on sanoutunut irti lukausimaksuista! SDP on sanoutunut irti lukukausimaksuista! Keskusta on sanoutunut irti lukukausimaksuista!

Nyt siis vain odotamme, että puolueet julkisesti sanoutuvat irti Lehikoisen työryhmän raportista.

Meillä ei ole mitään pelättävää. Maksuton koulutus on turvattu. Toistan, meillä ei ole mitään pelättävää. Maksuton koulutus on turvattu.

Posted on

Mikä maksaa – paljonko maksaa?

Korkeakoulujen maksullisuutta vastustava facebook-ryhmä kerätä lotkautti hiukan päälle vuorokaudessa 23 000 jäsentä. Aika paljon. Koska ryhmän otsikossa on syyttävä sormi joka osoittaa kohti Kokoomusta, on ko. puolueen ja sen kannattajien keskuudessa syntynyt valtaisa halu saivarrella, ettei Kokoomus oikeasti kannata maksullista koulusta suomalaisille opiskelijoille. Katsotaanpa.

“Korkeakoulusäädöstöä olisi kuitenkin kehitettävä siten, että korkeakouluilla olisi mahdollisuus osallistua joustavasti liiketoimintaan sekä kohdentaa varojaan tuotteistamiseen. Työryhmän mielestä korkeakoulujen lukukausimaksut lisäisivät koulutusviennin mahdollisuuksia. Kysymys korkeakoulujen maksullisuudesta esitetään otettavaksi osaksi seuraavan hallitusohjelman valmistelua. ”

“Suomalaisen koulutusviennin edistämiseksi on pidettävä yllä toimivia kotimarkkinoita.”

“Suomessa koulutusala on kansallisesti rahoitettua julkista palvelua eikä sitä vielä kunnolla
tunnisteta julkisessa rahoituksessa liiketoiminnaksi edes ulkomaille suuntautuessa”

“Korkeakoulujen maksullisen toiminnan laajentaminen (ml. lukukausimaksut) lisäisi koulutusviennin mahdollisuuksia ja korkeakoulujen toiminnan resursseja. Yhteiskunnallisesti merkittävään kysymykseen maksullisuuden laajentamisesta on otettava kantaa seuraavaa hallitusta muodostettaessa.”

“Samojen maiden [Australia, Uusi-Seelanti] kokemukset ovat osoittaneet, että korkeakoulujen maksullisen toiminnan mahdollisuus (ml. lukukausimaksut) on ollut merkittävin yksittäinen tekijä korkeakoulujen aktivoimisessa kansainväliseen vientitoimintaan ja myös vientitoiminnan avulla uusien taloudellisten resurssien hankkimiseen.”

“Korkeakoulujen maksullisen toiminnan laajentaminen otetaan osaksi seuraavan hallitusohjelman valmistelua.”

(lainaukset OPM:n raportista ja siitä kirjoitetusta tiedotteesta).

Joka voi noiden lainausten jälkeen tulla eteeni vakavalla naamalla sanomaan, että “Opetusministeriö ei ole esittänyt lukukausimaksuja“, saa kyllä jonkun Mikael Lilius-erikoismitalin kultaisten lehvien ja Mannerheimin sääriluiden kera.

Raportissa kohdissa, joissa lukukausimaksuista puhutaan, ei rajata niitä koskemaan ainoastaan EU/ETA-maiden ulkopuolelta tulevia opiskelijoita. Tällä hetkellä yliopistojen on mahdollista myydä tilauskoulutusta ja periä ainakin tutkinoonjohtavista maisteriohjelmista maksuja EU/ETA-maiden ulkopuolelta tulevilta opiskelijoilta. Mitä mahtaa tarkoittaa “maksullisen toiminnan laajentaminen (ml. lukukausimaksut)” tässä kohtaa, ellei lukukausimaksuja? Mihin muuhun suuntaan sitä voisi laajentaa?

Lisäksi mikäli tässä raportissa oltaisiin haluttu olla ottamatta millään tavalla kantaa kotimaisten opiskelijoiden koulutuksen maksullisuuteen, se olisi onnistunut helposti. Olisi tarvinnut ainoastaan puhua ulkomaisille opiskelijiolle suunnatuista lukukausimaksuista yleisesti lukukausimaksujen sijaan. Raporttissa ei suinkaan oteta kantaa ainoastaan koulutuksen ulkomaille suuntautuvaan myyntiin, vaan painotetaan myös “vahvojen sisämarkkinoiden olevan kysynnän perusta”.

Asiat eivät tapahdu sattumalta. Tällä hetkellä valtiohallinnon  työryhmät pohtivat ja kohta ehdottavat toisen tutkinnon maksullisuutta (Tanskanen, joka ei halua olla “ulkopuolinen” yliopistolla)  ja ylipäätään kandin jälkeisten opintojen maksullisuutta. Koko  ajan pedataan tietä entistä maksullisempaan koulutusjärjestelmään. Tässä rapotissa vaaditaan yliopistoille yleisesti laajempaa oikeutta maksulliseen toimintaan. Koulut saisivat siis itse päättää maksullisuudestaan. Käytännössä puhe lienee Aalto-korkeakoulusta.

(Hauskana [tai siis erittäin surullisena] välihuomautuksena, olenko minä ainoa, jonka mielestä nämä sivut tuovat aivan mieleen nämä sivut?)

Summa summarum: kokoomuslaisen valtiosihteerin laatima, kokoomuslaisen miinisterin tilaama raportti esittää, että korkeakouluille pitäisi antaa suurempi valta maksullisuuden, ml. lukukausimaksujen käyttämiseen. Raportin fokus on koulutusviennissä, mutta myös sisämarkkinat huomioidaan. Missään kohtaa (tätä raporttia) ei rajata kotimaisia opiskelijoita maksujen ulkopuolelle, puhutaan ainoastaan “julkisrahoitteisesta yliopistosta” Suomen korkeakoulujärjestelmän hyvänä puolena.

Loppu on poliittista peliä. Samalla tavoin kuin Suomi voi vallan mainiosti olla EU:n jäsen allekirjoittamatta Maastrichtin sopimusta voi Suomi ottaa käyttöön lukukausimaksut ulkomaisille opiskelijiolle niiden valumatta myös suomalaisten opiskelijoiden iloksi ennen pitkää. Kokoomuspoliitikot sanoutuvat nyt julkisesti irti näistä omista ehdotuksistaan, mikä on toki ihan somaa. Minkään arvoisena sitä ei kuitenkaan tule pitää, sillä jostakin nämä ehdotukset syntyvät.

Posted on

Onko lukukausimaksurahat säästössä?

Suomen korkeakoulujärjestelmän tulevaisuus taitaa olla sitten selvitetty. Heljä Misukan luotsaama opetusministeriön työryhmä ehdottaa lukukausimaksuja korkeakouluihin koulutusviennin helpottamiseksi. Hesarin uutisesta ei suorastaan käy ilmi, hakeeko Misukka oikeutta periä nimenomaan koulutusviennin yhteydessä lukkukausimaksua, vai ylipäätään kaikilta halukkailta. Voipi olla, ettei tällä kysymyksellä ole sinänsä mitään väliäkään – tilanne, jossa toiset maksavat paljon ja toiset eivät mitään hajoaa joka tapauksessa nopeasti. Voin esittää veikkauksen, mihin suuntaan se hajoaa.

Olenko ainoa, jonka mielestä koko operaation logiikka on hiukan kummallinne? Että lukukausimaksut tekevät koulutuksesta sinänsä haluttavampaa? Itse olen jotenkin antanut kertoa itselleni, että yliopistot eivät usko lukukauimaksuista voivan tulla millään tavalla merkittävää tulonlähdettä yliopistoille – kysymys on imagopuuhastelusta. Minkälaisia ulkomaisia opiskelijiota me haluamme? Haluammeko keskinkertaisia ja maksukykyisiä vai lahjakkaita varallisuudesta riippumatta?

Miten olisi sellainen malli, jossa opiskelu Suomessa olisi ilmaista, mutta kriteerit ulkomaalaisille opiskelijoille olisivat kovat? Sisäänpääsy olisi vaikeaa, mutta sisään päästyään olisi opiskelu ilmaista ja järkevää.

Tässä ajatuksessa on yksi ilmeinen ongelma – se edellyttäisi niin laadukasta korkeakoulutusta, että joku oikeasti lahjakas haluaisi tulla tänne kylmän ja pimeään kärsimään. Kyllähän Californiaan menee huonompaankin kouluun – saati niihin loistaviin.

En myöskään tiedä, miksi haluaisimme kerätä sellaista ok-perusporukkaa ulkomailta sillä kustannuksella, että kotimainen ok-perusporukka jäisi enemmän pois yliopistoista. Näin lähes varmasti kävisi, jos opiskelulla olisi aiempaa rankempi hintalappu.

Hallinnossa trendi tuntuu olevan koulutukse ja luokka-aseman yhä tiukempi yhteensitominen. Valtiovarainministeriö on jo pitkään haikaillut “koulutuksen investointiluonteen” selkeämpää esilletuomista – siis ajatuksen siitä, että koulutus on yksilön investointi itseensä eikä yhteiskunnan investointi itseensä. Mikäli Misukan raportti on indikaattori Opetusministeriön tulevasta linjasta, ollaan muutamien vaalien päästä tilanteessa, jossa meillä on sekä lukukausimaksut että lähinnä lainasta koostuva opinto”tuki”.

Onneksi minä valmistun sitä ennen – tämähän tuntuu olevan koko systeemin eetos. En usko stipendijärjestelmiin. Mikäli tämä on kehityssuunta, tulevat köyhemmistä perheistä tulevat lahjakkaatkin nuoret entistä todennäköisemmin valitsemaan jonkun toisen vaihtoehdon, toisen maan tai amk-tutkinnon.

Ja miksi nimenomaan muutamien vaalien päästä? Koska Bob Helsinki lienee edelleen Suomen paras mainostoimisto, ja se lienee ainoa asia, jolla on mitään merkitystä.

Posted on

Suo siellä, vetelä täällä

Uusimman Ylkkärin Nokkapokka-palsta oli riemastutavaa luettavaa. Tyylinäytteet antavat Suomen lukiolaisten liiton (joka ainakin aikanaan tunnettiin lähinnä ruiskukantuoksusta) puheenjohtaja Teppo Säkkinen ja KansYn (HYYn kokkarit) nouseva tähti Antti Häkkänen. Ensin Säkkinen:

Ylioppilastutkinto on pätevä pohja jatko-opiskeluun. Se on yleissivistävä, mutta samalla sen voi rakentaa hyvin monenlaiseksi. Voi painottaa yhtä lailla humanistisia aineita tai luonnontieteitä. Opiskelija pystyy jo lukiossa valitsemaan oman pakettinsa niin, että se tukee omia jatkosuunnitelmia.

Ja sitten Häkkänen:

Lukiolla tulee olla yleissivistävä tarkoitus. Kattavan yleissivistyksen hankkiminen on vaikeaa, jos jo 16-vuotiaan pitää tähdätä oikeaan reaaliaineeseen, jossa menestyminen takaisi yliopistotutkinnon ja 15-vuotiaana valitun työuran.

Höhö, sanon vaan. Lukiolaiset vaativat järjestelmää, joka tosissaan pakottaisi tekemään aika tiukkoja elämänvalintoja jo heti lukion alussa (tai ainakin rankaisisivat niitä, jotka tutustuvat itseensä vasta vähän myöhemmin). Tähän kokoomuslainen vastaa sivistyksen ja haahuilun puolesta. Maailmankirjat ovat sekaisin.

Eipä sillä, olenkin ihmetellyt, minne nk. sivistysporvarit ovat tyystin kadonneet. Viimeaikainen koulutuspoliittinen keskustelu on ollut sellaista, että oikealta on tullut yliopistoille lähinnä järjettömiä kontrolli-, tehokkuus- ja supistusvaatimuksia, ja vasemmalta näiden provosoimia vastaylilyöntejä. Luulisi, että kaupunkilaisessa liberaaliporvaristossa olisi tosiaan edes muutamia rohkeita ääniä, jotka ymmärtäisivät myös yliopistojen tietyn vapauden päälle. Siis niitä on olemassa, on oltava. Ovat vaan olleet aika hiljaa viime aikoina.

Suo siellä, vetelä täällä. Sinänsä pääsykokeissa voi vain hävitä. Ne tarkoittavat joka tapauksesatuhansille ihmisille turhaa töitä, murskaantuneita unelmia, hajonneita itsetuntoja. Tehdään ne sitten kokeilla tahi yo-kirjoituksilla, sama lopputulos. Mutta ei oikein ilmankaan voi elää, jos haluaa millään tavalla laadukasta tai kirjekurssista poikkeavaa koulutusta.

Tässä olisi nyt huutava analyysitarve.

Posted on

Hotakaisen osa

Näkyi Kari Hotakainen voittaneen Runeberg-palkinnon, tai tarkemmin sanoen Hotakaisen Ihmisen osa voitti. Parnasson päätoimittaja Jarmo Papinniemi kirjoitti palkinnon inspiroimana blogissaan seuraavaa:

Ihmisen osa on yksi viime vuoden parhaita romaaneita, mm. siksi, että se onnistuu olemaan ajankohtainen yrittämättä väkisin olla ajankohtainen. Se ei ole ns. “aiheproosaa”, se ei “käsittele jotakin teemaa”, vaan se on sanataideluomus, jonka olennaisena juonteena on meidän aikaamme leimaava rahan logiikka ja mielikuvien markkinat.

Sain romaanin aikanaan joululahjaksi ja lukaisin saman tein. En tiedä millä mömmöllä Papinniemi kirjoitustaan vauhdittaa, muta minulle asti jakelu ei riittänyt. Onnistuin itse tulemaan asteen toisenlaiseen tulkintaan.

Kirja on hyvä, paikoin jopa erinomainen. Hotakainen kirjoittaa nerokasta sanailua kuin joku toinen johonkin toiseen aikaan. Romaanin perusidea on hyvä, siinä mun mukana vahva meta-juonne, romaani kirjoittaa itse itsensä kuin maagisesti. Synnytys ei ole neitseellinen, sieltä se kirjailijan naama Remingtonin varsien välistä kurkistaa.

Teksti on kyllä loistavaa.

Sitten Helena teki sen virheen, jota ei saisi tehdä: hän katsoi Kimmon ohi horisonttiin, eikä Kimmolle tehdä niin.
-Sä et nyt kuuntele.
Lause tuli äkkiarvaamatta ja kovaa ja siitä uupui edellisten lauseiden keveys ja pehmeys. Tuota lausetta Kimmo ei ollut vaivautunut mährehtimään ja marinoimaan, siksi sen tuoreus toi mieleen juuri järvestä nostetun lahnan, joka läsähtä muoviveneen pohjalle.
– Sori. Jäin miettimään sitä kaikkea mitä sä puhuit.
Se ei ollut totta, mutta vastaukssa oli yksi oikea sana, sä, ja sillä Kimmo leppyi.
Sä.
Eli mä.
Ihanaa.

Ihmisen osa nimenomaan on aiheproosaa. Koko kirja tuntuu tutkielmalta, miltä näyttää kapitalismi 2000-luvulla. Hotakainen kontrastoi lähes kömpelösti vanhan hyvän ajan pienen kapitalismin (pienyrittäjä maaseudulla 60-luvulla) ja modernin, puhumiseen pelkistyvän mielikuvien myynnin korkealla peilitaloissa, mutta esittää kyllä monta kiinnostavaa aisaa omistamisesta, totuudesta, puhumisesta ja pyrkyryydestä.

Hotakaisella on tapana kärjistää teoksensa ns. yli. Juoksuhaudantie ei ollut hauskaa luettavaa, sillä päähenkilön toiminta kävi lopussa nin creepyksi, oudoksi ja jollakin lailla epäuskottavaksi, että kokemus rupesi oikeastaan vähän kärsimään. Tälle kirjalle käy samoin. (Taudista ei ole vapaa myöskään Vadelmavenepakolainen, tuoreehkoista suomalaisista).

Kärjistää saa ja pitää, mielumin överit kuin vajarit (kuten Rosa Meriläinen sanoo), halu viedä tutkielmansa loogiseen ääripisteeseensä on lähes vastustamaton. Hotakaisen kannattaisi kuitenkin olla mies ja jättää se tekemättä. Teksti kadottaa parhaan teränsä siirtyessään uskomattomammille urille. Sen huomaa jo varhaisessa vaiheessa, lainauksessa mainittu Kimmo toimii taustakankaana romaaniin Suurelle Kehitelmälle – ja hahmo on helposti koko kirjan huonoin, ärsyttävin ja kaikkein hankalimmin ostettava. Hotakaisen kirjat olisivat parempia, jos mopo pysyisi ihan vaan muutaman piirun paremmin käsissä.

Miksi oletan sen liittyvän nimenomaan Hotakaiseen? Koska Bret Easton Ellis tekee sen niin paljon paremmin. Jopa Tervo tekee sen paremmin. Hotakaisen kärjistyksessä on liikaa yrittämisen tuntu. Hei Kari! Kirjoita seuraava samoin, mutta vähän pienemmäksi! Silloin siitä tulee aivan aidosti todella, todella suuri teos!

– –

Papinniemen tekstille on kyllä toinenkin lukutapa. Hotakaisen teos ei  tyhjene pelkästään kapitalismin analyysiin. Kertominen ja totuus ovat toisia tärkeitä teemoja. Sikäli kirja on suorastaan ansiokas. Sen lukeminen ei jätä oikeastaan hyvää oloa – ylläri, jos kyseessä on vuoden 2009 ajankuva – mutta jollakin tapaa enemmän maailmasta tietävän.

Mutta kun se voisi niin vähällä olla vielä niin paljon parempikin!

Posted on

Mun laitteet on mun luokka

Joku Applella on lukenut Bourdieunsa todella, todella tarkkaan.

Lyhyesti: nykymaailmassa raha sinänsä (tai varsinkaan) asema tuotannossa ei enää määrittele luokka-asemaa millään tavalla. Jotenkin tuntuisi tyhmältä ajatella, että se myyttinen rikas paperimies olisi jotenkin merkittävästi työväenluokkaisempi kuin vaikkapa väitöskirjatutkija.

Taloudelliselta kannalta, siis. Bourdieuta vapaasti pahoinpidellen, luokka-aseman määrittelevät nykyään maku, koulutus ja tavat. Rahakin auttaa, usein hyvä maku vähintäänkin edellyttää tiettyä taloudellista asemaa.

Bourdieun ajatus kulkee, että on olemassa yläluokka, joka luontevasti tietää, mikä taide on hip, mitkä romaanit ovat kiinnostavia, missä paikoissa pitää käydä syömässä, miten pitää pukeutua, missä kohtaa olla kokonaan välittämättä näistä säännöistä. Keskiluokkaa leimaa hyvä kulttuuritahto: he todella haluaisivat yläluokan tavoin tietää ja ymmärtää, mutta eivät aivan onnistu siinä. Niinpä he päätyvät apinoimaan yläluokan muotoja, kulutuksen ulkoisia merkkejä, mutta eivät kuitenkaan pysy sisällöistä perässä. Monikohan Pabloon pakkasessa jonottanut “taiteenystävä”  pöyristyi tajutessaan vähintään joka toisen Picasson duunin kuvaavan seksiä, tissejä, perseitä tai alastomuutta noin muuten vain. Ilmeistä päätellen myös joka toinen.

Maun työväenluokkaa ei niin sanotusti voisi vittuakaan kiinnostaa koko tuo pelleily. Karrikoidusti hän on tyytyväinen olueensa, bounce-ass-siideriinsä ja BB:iinsa.

Entäs se Apple?

Steve Jobs julkisti tällä viikolla maailman hypetetyimmän yhtiön uusimman varajeesuksen, iPAdin. Laite on käytännössä iso iPod, varmasti mukava videoiden katsomiseen, surffailuun ja pelien pelaamiseen.

Mutta ei sillä mitään tee.  Sillä ei voi kirjoittaa (ei näppäimistöä), sillä ei voi katsoa DVD:itä, mikä kuitenkin lienee edelleen se muoto, jota useimmat elokuviinsa käyttävät, siihen ei voi liittää usb-laitteita.

Se ei siis kelpaa muistikirjan korvikkeeksi, eikä sitä voi ajatella vakavana medialaitteena (ainakaan nykyisessä todellisuudessa) ilman optista asemaa.  Ehkä muutaman vuoden kuluttua.

Laitteella on kuitenkin yksi ylivertainen ominaisuus.

Mikään ei signaloi yläluokkaan kuulumista paremin kuin iPad.

Macit ovat ylipäätään statussymboleina täysin lyömättömiä, kalliita, viimeistellysti muotoiltuja, kuitenkin edelleen juuri riittävän harvinaisia todella kertoakseen jotain kantajastaan. Lisäksi niitä leimaa tietty yläluokkaisen epäkäytännöllisyyden estetitsointi: iPhonella ei voi ajaa useampaa ohjelmaa yhtä aikaa koska… no, sillä vain ei voi. Nokian kalleimmatkin mallit ovat tämän rinnalla käytännössä työkaluja.

iPad on tämän kehityksen luonteva lakipiste. Se on tietokoneiden vastine sohvapöytäkirja: kaunis, kallis, pohjimmiltaan turha. iPad on paras mahdollinen tapa viestittää sekä ylimääräistä rahaa että ylivertaista makua ja estetiikan ymmärrystä.  iPadin tärkein tehtävä on viestittää, että sen omistaja kuuluu yläluokkaan.

Ettäs tiedätte mitä ajatella, kun ystävänne hankkivat sellaisia.

Posted on

Lucia lumisateessa

Raitiovaunua ei kuulunut Katajanokalle, joten lähdin tallustelemaan. Tavoitteena oli päästä Pasilaan nauttimaan saksalaisia jouluherkkuja. Koska elämme 2000-luvulla päätin tarkistaa HKL:n poikkeuslikennetiedotuksesta, miksei suloista henkilökuljetinta saapunutkaan.

No, sepä ei suvainnut valaista minua laisinkaan näistä asioista, joten päättelin kyseessä olevan äkillisen ja tapaturmaisen tilanteen ja toivoin, ettei kellekään käynyt huonosti. Helsinki oli lumituiskussa kaunis.

Senaatintorilla minulle selvivi asioiden todellinen laita. Pyytämättä ja yllätyksenä olikin onnettomuuden sijaan tullut italialais-katollinen, jostain syystä suomenruotsalaisuudelle adoptoitu pyhimystarina ja siihen liittyvät palvontamenot – Luciakulkue täytti koko koko Aleksanterinkadun. Vanhan kuorma-auton lavalta marching band soitti When the saints come marching in -iskusävelmää. Trumpetisti oli oikeastaan hyvinkin viihdyttävää kuunneltavaa. Jostain syystä kulkueessa oli myös avoautossa hillunut leijona, suunnaton matkayhtiön mainosjuna(!) ja paljon lumiukkoja. Itse Luciaa en nähnyt.

Mutta että olisi HKL voinut siitä kyllä siinä poikkeusinfossaan mainita. Kadulla kulkevat ainoastaan kolmoset ja neloset ja seiskat.

Elämme outoja aikoja. Tämä merkintä oli internetissä ennen kuin olin marsipaanivuorten äärellä.

Posted on

Narratiiveista ja vaalisiivouksesta

Kulttuurimme saa meidät etsimään kertomuksia joka paikasta. Haemme syytä elämälle ja löydämme mitä mielikuvituksekkaimpia kertomuksia, etsimme itseämme, mutta löydämme ainoastaan tarinoita toisistamme.

Vaalit olivat ohi jo kauan sitten, kesti hetken päästä poistamaan jouluvalot tästäkin blogista. Voiimme, kai. Ainakin sain itse riittävän monta ääntä, kiitos siitä.

Vaalien tekeminen oli jännittävää. Omalla tavallaan oman naamansa jakaminen kylmässä kadulla oli vähemmän kummallista kuin oletin sen olevan. Tavallaan se vaati kovemman alkusysäyksen, mutta ainakin oli sitten varma olo, kun joutui puheisiin ihmisten kanssa. Tiesi ainakin mainostavansa hyvää makkaraa.

Vuosi HYYn hallituksessa lähenee loppuaan, mutta ylioppilaspolitiikka ei. Kiitos vaalien ja muun miehistön ainakin seuraavat pari vuotta tulee armas äiti ylioppilaskunta olemaan osa elämääni. Olen edelleen sitä mieltä, että HYY on keskeisesti mahdollisuus saavuttaa ja luoda jotakin hienoa.

Olin lafkan vuosijuhlissa. Monet ystävät ja kylänmiehet ovat todenneet aikaisempien vuosijuhlien olleen… sanokaamme vähemmän kuin yllättäviä. Jopa eläimellisen tylsiä. Annoin kertoa itselleni, että HYYn vuosijuhlat ovat tylsyyden multihuipentuma.

No, tänä vuonna oli varsin toisenlainen meininki. Puheista vastasivat Rosa Meriläinen ja Jani Leinonen, sekoilusta Ylioppilasteatteri. Pönötys oikeastaan melko nollissa. Kaiken kaikkiaan aika hyvä bile, ja aika paljon meidän näköisemme.

Rosa käski masturboimaan, kertoi politiikasta ja puhui alkoholista. Sopivia aiheita tälle jengille, ehkä vanhemman väen kulmakarvat nykivät. Hyvä puhuja, vielä parempi nauraja.

Jani Leinonen aiheutti muutamia hämmennyksiä. Tuli paikalle vasta viime tingassa ennen puheensa alkua, asteli lavalle ja piti melko maneerisen mutta riittävällä tavalla ravistelevan puheen siitä, miten hänelle valehdeltiin koko pieni lapsuus. Ensin valehdeltiin, että jokin jumala on olemassa, sitten valehdeltiin, että ahkeruus kannattaa, sitten valehdeltiin, että on olemassa jokin isänmaa tai Suomi.

Puhe eteni pohdintaan ylipäätään identiteetistä, ensin siitä, mikä meitä suomalaisia muka yhdistää, sitten siitä, mikä pitää yksittäisen ihmisen persoonallisuutta kasassa, siis mikä yhdistää edes yksittäistä ihmistä. Lopulta Leinonen päätyi pohtimaan, että näytteleekö hän vain itseään, tai onko hän ainoastaan näyttelijä näyttelemässä Jani Leinosta. Ja onko oikea Jani Leinonen parvekkeella kuvaamassa.

Siellä se istui, hymyilevä mies parvekkeella kameran kanssa.

Hauskaa on, että koko temppu nojaa sen varaan, ettei kovin moni yleisössä tunne Leinosta etukäteen. Eikä tuntenutkaan – juuri kukaan ei tuntunut tietävän miestä eikä tämän töitä. Ja nämä olivat sentään kaikki akateemisia ihmisiä, joiden perustietämykseen luulin tällaisen materiaalin kuuluvan. Leinonen on vieläpä yksi tämän hetken popeimmista taitelijoista, esillä joka mediassa.

Näyttää siis siltä, että jopa tulevalla ns. sivistyneistöllä (jota HYYn vuosijuhlien jengin voi jollakin osumatarkkuudella olettaa edustavan – ellei tee ns. pyrkyrioletusta tai ns. traditionalistoletusta, molemmat mahdollisia) on jokin pimeä kohta nykytaiteen kohdalla. Kävin seuraavan päivänä katsomassa Pipilotti Ristin Elixirin Kiasmassa, ja ajauduin pohtimaan nimenomaan kertomuksia, tarinoita, narratiiveja.

Rist ei tarjonnut yhtään kertomusta. Hänen viidestä installaatiosta, videoista ja musiikista koostuva kokonaistaideteoksensa tarjosi joitakin ajatuksia, muutamia nauruja mutta ennen kaikkea tiivistettyjä kokemuksia, jopa fyysisellä tasolla. Ei mitään vaikeaa missään nimessä – tuntui pikemminkin siltä, että mikä tahansa analysointi olisi banalisoinut teokset. Piti vain maata mukavalla matolla ja ottaa vastaan, kokea se kokemus, minkä teos tuotti. Helpoista helpointa.

Paitsi, ettei se kertonut mitään. Ei ollut alkua, keskikohtaa, loppua, oli vain kuvien ja äänen katkeamaton virta. Kykenemmekö vastaanottamaan tällaista? Haluammeko vastaanottaa tällaista? Haluatko sinä? Kyse on oikeastaan pop-musiikista. Se lienee ainoita epänarratiivisia taidemuotoja, joilla todella on yleisöä näinä päivinä – tai on koskaan ollutkaan. Eiköhän runouskin ollut suositumpaa silloin, kun se oli hiukan kertovampaa. Nk. taidemusiikista nyt puhumattakaan.

No, ei tästäkään tarinasta liivejä tullut, mutta ehkä rusetti kuitenkin.

(ps. Leinonen hei, paa se video youtubeen.)

Posted on

Vaalit. Nyt!

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=z1c031ti-so]

Vaalien viimeiset hetket lähestyvät.  Oikeastaan tilanne jännittää aika monella tavalla.  Olen itse ensimmäistä kertaa ehdolla edustajistoon (hallitukseen päädyin muuta reittiä), joten totta kai on aika kiinnostavaa, että montako ääntä sataa omaan laariin.  Oikeastaan kuitenkin Sitvasin laari kiinnostaa enemmän.  Osallistummeko ensimmäiseen vasemmiston vaalivoittoon ainakin Helsingissä pitkiin aikoihin, vai olemmeko osa floppaavaa ketjua?

Kuitenkin myös vaalien äänestysprosentti on aika jännittävä asia. Teimme koko keskustoimiston jengin ja ennen kaikkea viestinnän supertiimin kanssa apinan lailla töitä saadaksemme aikaan mahdollisimman näkyvän ja iskevän kampanjan. Ainoa mittari sen onnistumiselle on äänestysprosentti huomenna ja ylihuomenna. Hallitusohjelmassamme lukee äänestysprosentista seuraavaa:

Loppuvuodesta järjestetään edustajistovaalit, ja tavoitteena on, että yli puolet ylioppilaskunnan jäsenistä äänestäisi niissä. Tämä edellyttää vaaleihin liittyvän viestinnän huolellista suunnittelua ja toteutusta. Vaalit ovat myös oiva keino konkretisoida ylioppilaskunnan toimintaa, luoda yhteistä identiteettiä sekä käydä keskustelua ylioppilaskunnan tulevaisuudesta.

Jokaisten vaalien tavoitteena on ehdottomasti oltava, että yli puolet äänioikeutetuista äänestäisi. Se on välttämätöntä jo demokratian toteutumisenkin kannalta, saati sitten sisällöllisemmistä syistä. Voi olla, että tässä ei onnistuta. Todennäköisesti tässä ei onnistuta. Mutta ainakin me yritettiin.

Muistakaa käydä äänestämässä. Äänestyspisteet löytyvät täältä. Ja numero on 312.

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=SwP4q5cncsI]