Viime viikkojen aikana on uutisoitu laajalti Suomen huoltovarmuuden tasosta, kriisijohtamisesta, hoitopaikkojen rajallisesta riittävyydestä ja epäonnistuneista suojavarusteiden hankinnoista koronakriisin yhteydessä. Toisaalta pahimman paniikin laannuttua huomio on kääntynyt varsinaisesta epidemiasta kriisin hoitamisen taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin kustannuksiin. Uuden ajan alun tutkijalle nämä kysymykset peilautuvat vastaaviin ongelmiin ja keskusteluihin, joita käytiin satoja vuosia sitten. Vaikka maailma ja teknologia ovat muuttuneet, ongelmat ja etenkin ihmisten ja yhteiskunnan toiminta kriisitilanteissa ovat kuitenkin säilyneet yllättävän samankaltaisina. Tämä on osaltaan onneksi, sillä voimme ottaa opiksi historian käänteistä.

Uuden ajan alku oli kriisirikasta aikaa kehittyvässä Ruotsin valtiossa, jonka osa Suomi oli. Poikkeustilasta toiseen hapuillessa joukkoon mahtui toki myös epidemioita ja katovuosia, mutta yleisin kriisinaiheuttaja tuolloin oli kuitenkin sotatila. Yksi nykyisenkaltaiseen hätätilaan vahvasti rinnastuva kriisi oli Ruotsin armeijan tuhoutuminen Kirkholman taistelussa 1605. Katastrofia seurasi sekaannus, paniikki ja epätoivoinen pyrkimys mobilisoida yhteiskunta ja valtion taloudelliset voimavarat estämään jo käsillä olevan kriisin leviäminen ja, tilanteen vakauduttua, voimavarojen jälleenrakentaminen.

Pienestä riskiryhmästä kauaskantoisiin vaikutuksiin

Vaikka pandemian aiheuttama poikkeustila eroaakin sotatilasta, löytyy nykyisen kriisin ja vuoden 1605 katastrofia seuranneen sotilaallisen kriisin välillä merkittäviä yhtäläisyyksiä. Useimmille talonpojille sota itsessään oli kaukainen, abstrakti kysymys, joka uhkasi välittömästi vain pientä osaa väestöstä, eli heikoimmassa yhteiskunnallisessa asemassa olevia asepalveluskykyisiä miehiä – oman aikansa ”riskiryhmäläisiä”. Paljon laajempi ja kouriintuntuvampi vaikutus oli tällöinkin kriisin välittömänä seurauksena syntynyt taloudellinen ahdinko. Varustelua rahoitettiin veroja kiristämällä, hevosten ja tarvikkeiden pakkolunastuksilla ja kruunun maiden läänityksillä ja myynnillä. Siemenviljan luovuttaminen jälleenrakennuksen tarpeisiin ja kruunun tulevien verojen allokointi lainojen takaisinmaksuun tulivat pitkällä tähtäimellä kalliiksi. Monelle toimeentulon rajamailla kituuttelevalle nämä ylimääräiset rasitukset olivat kohtalokkaita, mikä johti velkaantumiseen, tilojen autioitumiseen ja syntyvyyden laskuun avioliittojen lykkääntyessä.

Omavaraisuuden ja tuttujen toimittajien vaaliminen

Kuten nykyisessäkin tilanteessa, 1600-luvun kriisijohtamiseen kuului kriittisten resurssien saatavuuden turvaaminen. Armeijan jälleenrakennuksen näkökulmasta tällaisia olivat aseet, suojavarusteet, ampumatarvikkeet, hevoset, vaatteet ja lukuisat muut armeijan suurissa määrin tarvitsemat tarvikkeet. Kotimaista tuotantoa lisättiin niin paljon kuin mahdollista ja kriittisimmille resursseille, kuten hevosille ja ampumatarvikkeille, asetettiin maastavientikieltoja. Sikäli kuin mahdollista innovoitiin poikkeuksellisia tapoja hankkia tarvikkeita, muun muassa velvoittamalla talonpoikia valmistamaan seipäiden varsia ja toimittamaan vaatteita.

Kyrassieerin varustus, teoksessa ”Military Instructions for the Cavallrie”. John Cruso 1632.

Kaikkea ei kuitenkaan voitu tuottaa itse. Tuotantokapasiteetin nopea lisääminen oli mahdotonta, eikä valtakunnasta välttämättä löytynyt tähän vaadittavaa erityisosaamista tai infrastruktuuria. Haarniskoja ja musketteja oli hankittava kansainvälisiltä markkinoilta Alankomaiden ja Pohjois-Saksan kauppiaiden välityksellä. Myös taistelukykyisistä sotilaista oli pulaa, jolloin Ruotsissa käynnistettiin ennennäkemättömän laaja ulkomaisten palkkasotilaiden värväys. Näitä kriittisiä resursseja hankittiin ensisijaisesti totuttujen toimijoiden ja testattujen verkostojen välityksellä tuttuja logistisia reittejä pitkin. Nämäkin väylät kuitenkin puuroutuivat nopeasti, jolloin hankintaverkostoa oli laajennettava uusille alueille ja uusien toimijoiden kautta.

Hyvät aikeet huonoilla puitteilla roistoja suurempana haasteena

Kiire, pakko ja kokemuksen puute johtivat yleiseen sähläykseen, ja lukuisiin virheisiin hankinnoissa. Joitain tarvikkeita ja palkkasotilasjoukkoja tilattiin liikaa, toisia liian vähän. Rahat, tavarat, joukot ja kuljetusvälineet saapuivat väärään paikkaan väärään aikaan, mikä teki hankinnoista kalliimpia ja hidasti kriisistä toipumista. Kriisi myös paljasti hallintokoneiston riittämättömyyden. Virkamiehiä ja asiantuntijoita ei ollut riittävästi ja huonon kommunikoinnin kanssa tämä johti valvonnan ja koordinoinnin puutteeseen, päällekkäiseen työskentelyyn ja vikaratkaisuihin. Epäselvästi ja huonosti määritellyt sopimukset sekä valtion epäonnistumiset vaikeuttivat ulkomaisten toimittajien operaatioita ja johtivat riitoihin, joita ratkottiin vielä vuosikausia.

Mukaan mahtui myös joitain huijareita ja opportunisteja, jotka hyödynsivät hallinnon hätää, osaamattomuutta ja valvonnan puutetta. Nämä henkilöt vetivät varoja välistä tai toimittivat puutteellisia tuotteita tai vähemmän kuin oli sovittu. Omanlaiseen vedätykseen sortuivat myös näennäisesti liittolaiset valtiot, joista ainakin Englanti ja Alankomaiden yhdistyneet provinssit käyttivät tilaisuutta hyväkseen toimittaakseen Ruotsiin ei-haluttuja sotilaita, joista he toivoivat pääsevänsä eroon.

Roistoja oli kuitenkin onneksi verrattain vähän. Suurempia ongelmia aiheutui niiltä tahoilta, jotka lupasivat liikoja ja hyvistä yrityksistä huolimatta osoittautuivat kykenemättömiksi toimittamaan lupaamansa tavarat. Normaalioloissa nämä toimittajat olisivat kenties onnistuneet, mutta aivan kuten tänäkin päivänä, kansainvälinen kilpailu sekoitti kriisiajan markkinoita ja yllätti useimmat. Ruotsin tavanomaista suuremmat hankinnat asettivat toimittajat keskinäiseen kilpailuasetelmaan, minkä lisäksi markkinoilla kilpailivat lukuisat muut valtiot, jotka kasvattivat armeijoitaan samoihin aikoihin. Varmistaakseen tärkeiden tuotteiden saatavuuden, oli kruunun myönnettävä ennakkomaksuja, maksettava normaalioloihin nähden ylihintaa ja hyväksyttävä puutteellisia ja huonompilaatuisia toimituksia. Toisaalta hankintoja pyrittiin turvaamaan myös osoittamalla luotettavuutta kauppakumppanina ja moraalisella ylemmyydellä suhteessa kilpailijoihin.

Joukkojen värväys, Jacques Callot 1633

Investointi systeemiin

Ongelmista ja kaaoksesta huolimatta Ruotsi onnistui kaikesta huolimatta järjestämään kotimaisen tuotannon ja ulkomaiset hankinnat sille tasolle, että kriisistä selvittiin. Alun uhkakuvat jäivät toteutumatta, ja jo muutamassa vuodessa Ruotsin sotalaitos ja talous olivat lähes takaisin lähtötasolla. Kriisin ratkaisemisen avaimena oli kruunun ja hallinnon määrätietoisuus ja uutteruus, ylimääräisten ponnistusten legitimointi ja hyväksyntä valtiopäivillä, joustavuus ja innovointi hankinnoissa ja tuotannossa, sekä ulkomaisten liittolaisten poliittinen tuki.

Vaikka taloudellinen kustannus olikin huomattava, oli kriisistä myös hyötyä. Kansainvälisen tuen neuvottelu ja hankintojen ulottaminen tavanomaisten väylien ulkopuolelle laajensivat kruunun taloudellisia, poliittisia ja sosiaalisia verkostoja entistä laajemmalle. Ruotsin tunnettavuus ja kytkös ulkomaailmaan lisääntyi, mikä puolestaan loi edellytyksiä kaupankäynnille ja poliittiselle yhteistyölle myös jatkossa. Varustelun sivutuotteena kruunun hallintokoneisto laajeni pysyvästi (hyvässä ja pahassa), ja ulkomailta omaksuttiin toimintamalleja ja innovaatioita, kuten kaksinkertainen kirjanpito. Ulkomailta suoritetut hankinnat myös vauhdittivat merkittävästi infrastruktuurin kehittämistä, kuten Göteborgin kaupungin ja laivaväylien rakentamista, sekä ulkomaille suuntautuvan kaupan keskittämistä tuoreeltaan perustettaville, kruunun kannalta luotettaville ja helposti hallittaville kauppakomppanioille.

Keskusteluyhteyksien kehittäminen

1600-luvun alun varustelukriisi osoitti luotettavien kumppanien ja kansainvälisten verkostojen merkityksen. Suurimpia ja yleisimpiä ongelmia aiheuttivat luottamuksen puute ja huono kommunikaatio, jotka lisäsivät väärinkäsityksiä, hidastivat prosessia ja nostivat kustannuksia. Olemassa olevien toimitusketjujen ja kumppanuuksien kohdalla nämä ongelmat olivat pienempiä, minkä johdosta niitä kannatti vaalia. Uusien toimijoiden kanssa operoidessa ja lisäkapasiteettia hankkiessa luottamuksen rakentamiseen ja tehokkaaseen kommunikaatioon piti kuitenkin panostaa erityisesti. Luottamusta ja kommunikaatiota myös kaivattiin molempiin suuntiin, ja keskeisessä roolissa olivat väliportaan komissaarit, jotka koordinoivat tätä vuorovaikutusta kruunun ja toimittajien välillä. Uusien toimijoiden kanssa ja muuttuneessa kriisiympäristössä toimiminen vaativat lisäksi hallinnon määrätietoisuutta, aloitteellisuutta, innovatiivisuutta ja joustavuutta. Toivottavasti näitä ominaisuuksia löytyy myös nykykriisin ratkaisemiseksi.

Kirjoittaja on väitöskirjatutkija, joka tutkii 1600-luvun sotilasyrittäjyyttä.