Anna Koivusalo: ”Tulipalo! Tulipalo! Kapina! Kapina!” Mellakointia 1800-luvun alun yliopistossa

Nuoria miehiä jo 1700-luvun puolesta välistä kouluttanut Princetonin yliopisto oli 1800-luvun alkupuolella historiansa pahimmassa aallonpohjassa. Varoista oli suuri pula, yliopiston rehtori oli hyvin uskonnollinen ja tiukka ja opetus oli mielikuvituksetonta ja paikoilleen jämähtänyttä. Vaikka maan muissa yliopistoissa alettiin vähitellen soveltaa kokeilevampaa opintosuunnitelmaa, Princetonin opiskelijat joutuivat Bachelor of Arts -tutkinnon suorittaakseen opiskelemaan teologiaa ja Raamatun oppeja (Holy Scriptures), moraalifilosofiaa, luonnonfilosofiaa, logiikkaa, kirjallisuutta (belles lettres), geometriaa, algebraa, aritmetiikkaa, laskentoa (calculus), astronomiaa, kemiaa, navigaatiota, maantiedettä, kreikkaa ja latinaa sekä englannin kielioppia.

Neljännesvuosittaisissa kuulusteluissa oppilaan oli osattava luetella ääneen ulkoa opeteltavaksi määrättyjen kirjojen tekstit sekä vastattava niitä koskeviin kysymyksiin. Arvosana oli keskiarvo kaikista kuulustelun vastauksista saaduista pisteistä. Opettajat eivät antaneet opiskelijoiden soveltaa osaamiaan asioita, vaan opetus oli luentojen ja kirjojen ulkoa oppimista.

Princetonin rehtori, Ashbel Green, kannatti erittäin tiukkaa kuria. Opiskelijoiden tuli keskittyä opintoihinsa, aterioida yliopiston ruokalassa ja muutenkin pysytellä kampusalueella, josta ei saanut lähteä pois ilman erillistä lupaa, sekä puhutella ja kohdella opettajia kunnioittavasti. Tästä huolimatta – tai tämän vuoksi – Princetonin harmina olivat jatkuvat häiriöt. Rikkomukset tai jopa kapinat eivät suinkaan olleet harvinaisia yhdysvaltalaisissa yliopistoissa 1800-luvun alussa. Monet opiskelijat olivat eliittiperheistä eivätkä varsinaisesti tarvinneet koulutusta, vaan tulivat collegeen muodostamaan sosiaalisia siteitä ja nauttimaan yliopistoelämän huvituksista: he joivat, tupakoivat, uhkapelasivat, harrastivat naisseikkailuja ja tekivät kepposia toisilleen ja opettajille.

Erityisesti Princetonissa häiriöitä oli paljon; vuoden 1816 lähes jokaisessa opettajien kokouksessa käsiteltiin jotakin rikettä ja siitä usein seurannutta opiskelijan erottamista. Rangaistuksia jaettiin mm. ”epäjärjestyksestä”, uhkapelaamisesta, ”esiintymisestä täysin juopuneena”, kukkotappeluiden järjestämisestä, sähikäisten säilyttämisestä sängyn alla, ruudin räjäyttelystä, opettajien uhkaamisesta sekä kampusalueen ulkopuolisessa tavernassa käymisestä ja siellä syömisestä ilman lupaa.

Eniten uskonnollisen rehtorin mieltä kuitenkin kuohutti ”erittäin turmeltunut tapahtuma”, jossa muutama opiskelija oli tuonut ”huonomaineisen naisen” kampusalueelle ja ”houkutellut toverinsa olemaan hänen kanssaan hillittömän epäpuhtaassa kanssakäymisessä”. Opettajakunta totesi, että collegen rauhan ja hyvinvoinnin vuoksi ei missään tapauksessa käynyt päinsä lieventää valppautta opiskelijoiden suhteen. Siitä huolimatta opiskelijakato oli suuri, koska monet hyveellisemmät opiskelijat jättivät Princetonin.

Tammikuussa 1817 tilanne kärjistyi mellakkaan, jota on pidetty yhtenä Princetonin myrskyisän historian pahimmista. Närkästyneenä saamansa neljännesvuosikokeen lukutehtävän pituudesta opiskelijat olivat poistuessaan illallisen jälkeen ruokasalista pitäneet meteliä, rikkoneet joitakin ikkunalaseja ja laukaisseet muutaman sähikäisen. Sen jälkeen collegen ylle laskeutui ”epätavallinen hiljaisuus”, jonka rehtori vasta jälkikäteen ymmärsi johtuneen siitä, että nuoret miehet valmistelivat täysmittaista kapinaa.

Kaksi päivää myöhemmin, tammikuun yhdeksäntenätoista päivänä, kahdelta aamuyöllä vararehtori heräsi huutoihin ”Tulipalo! Tulipalo! Kapina! Kapina!” Kun hän kiiruhti asunnostaan Nassau Halliin, asuntola- ja luentosalirakennukseen, hän huomasi collegen käymälän olevan tulessa. Nassau Hallin ovet oli naulattu kiinni, ikkunat särjetty, ja nuorukaiset huusivat ja soittivat rakennuksen merkinantokelloa lakkaamatta. Rakennukseen pyrkiviä opettajia heitettiin kaikella mahdollisella käteen osuvalla.

Kun kapina saatiin kukistettua, kukaan ei myöntänyt osallistuneensa siihen, vaan kaikki kertoivat vain tulleensa katsomaan tilannetta ja olevansa siihen syyttömiä. Rehtori oli ymmällään, kunnes eräs hänen hurskaista suosikkioppilaistaan tuli ja näytti oppilaslistasta neljätoista syyllisen oppilaan nimeä. Nämä neljätoista pidätettiin ja annettiin Princetonin kaupungin virkavallan huostaan oikeudenkäyntiä varten. Mutta tästä närkästyneenä lähes koko jäljellä oleva oppilaskunta nousi uuteen kapinaan tuhoten collegen omaisuutta, uhaten opettajia nuijilla ja tikareilla ja ammuskellen pistooleilla. Lopulta mellakointi saatiin loppumaan ja lisää opiskelijoita pidätettiin ”avoimesta tai salamyhkäisestä vehkeilystä” ja ”pahanteosta ja väkivallasta” syytettynä.

 

View of Nassau Hall, Princeton, N.J., 1860
Library of Congress, Prints and Photographs Division, Washington, D.C.

Yksi jälkimmäisessä mellakassa pidätetty ja yliopistosta erotettu nuori mies oli etelä-carolinalainen John Chesnut. Hänen isänsä, yksi Etelä-Carolinan rikkaimmista miehistä, oli opiskellut Princetonissa 1790-luvulla ja odotti Johnin opiskelevan ahkerasti ja suorittavan tutkintonsa kunnialla. Tarkempaa tietoa Johnin osallisuudesta kapinaan ei ole säilynyt, mutta rehtori Green ilmoitti hänen isälleen, ettei mitään epäilystä ollut siitä, että John oli ”syvästi osallinen” kapinointiin ja siten ”ilmaissut periaatteita, jotka heikentäisivät mitä tahansa yhteiskuntaa maailmassa”. Johnin serkku, jota syytettiin äänekkäästä huutamisesta kapinan aikana, erotettiin myös. Rehtorin mukaan Johnin oli parasta hakeutua opiskelemaan muualle eikä enää palata Princetoniin, jossa hän oli ”menettänyt kunniansa”.

Kyse ei kuitenkaan ollut kunnian menetyksestä; päinvastoin, John selitti toimineensa nimenomaan tovereidensa kunnian puolesta. Kun nuoret miehet, joista oli tulossa aikuisia, alistettiin tiukkaan kuriin, he kapinoivat puolustaakseen omaa käsitystään miehisyydestä ja kunniasta. Vaikka heidän opettajiensa mielestä mellakointi oli tottelemattomuutta ja väkivaltaa, nuorukaiset itse näkivät sen olevan rohkeaa ja miehekästä. Johnin vanhemmat, onneksi, ymmärsivät, että Johnin tarkoitus oli ollut puolustaa tovereitaan (todennäköisesti erityisesti serkkuaan), joita oli hänen mielestään kohdeltu epäoikeudenmukaisesti. He eivät toki hyväksyneet itse kapinaa, mutta he ymmärsivät, ettei nuori mies ollut kyennyt ”seurausten rauhalliseen pohdiskeluun” niin intensiivisessä tilanteessa.

John Chesnut meni opiskelemaan toiseen yliopistoon, New Yorkin Union Collegeen, ja hänen vanhempansa kirjoittivat hänelle koko hänen opintojensa loppuajan ohjeistaen häntä hyvästä käytöksestä ja opintoihin keskittymisestä, peläten ”tyhmyyksiä ja paheita, jotka ympäröivät sinua”. Nämä neuvot tehosivat; John valmistui Union Collegesta 1819 ja hänestä tuli myöhemmin hyvin toimeentuleva plantaasinomistaja, sotasankari ja osavaltion senaattori.

Kun hänen pikkuveljensä James meni Princetoniin 1832, samanlaiset ohjeet ja neuvot seurasivat häntä sinne. Itse college oli myös rauhoittunut uuden rehtorin myötä. Vaikka joitakin häiriöitä vielä esiintyi, ne olivat varsin viattomia aikaisempiin verrattuna, kuten kortin peluuta ja tavernassa käyntiä. Vain yhden kerran opintojensa aikana James oli opettajakunnan puhuteltavana käytöshäiriöstä: hän oli kieltäytynyt, kun opettaja pyysi häntä poistumaan ruokasalista huonon käytöksen takia.

Vaikka rike oli varsin mitätön verrattuna 20 vuoden takaisiin tapahtumiin, Jamesin tuli myöntää erheensä opettajien edessä. Rangaistuksena hänen nimensä, rikkeensä, syyllisyyden tunnustuksensa sekä opettajakunnan torut luettiin ääneen jumalanpalveluksen yhteydessä. Hänen vanhempansa huolestuivat kovasti ja lähettivät kirjeitä, joissa häneen vedottiin ja käskettiin keskittymään opintoihin ja olemaan kunniaksi itselleen ja perheelleen. Häntä muistutettiin hänen päämäärästään, joka ei ollut niinkään itse tutkinto vaan perheen ja suvun kunnian ja maineen ylläpitäminen.

Tämän harha-askeleen jälkeen, kovalla työllä opintojensa eteen sekä virheettömällä käytöksellä, James onnistuikin jälleen saavuttamaan hyvän maineen opettajakunnan silmissä. Vanhempiensa sekä isoveli Johnin tyydytykseksi hän valmistui 1835 ja onnistui saamaan tavoitellun oikeuden pitää puhe valmistujaisissa. He olivat saaneet hänet sisäistämään, että perheen kunnian ylläpitämisessä hyvä käytös, itsehillintä ja yritteliäisyys olivat huomattavasti oleellisempia tekijöitä kuin oppineisuus.

Anna Koivusalo on Yhdysvaltain historiaan erikoistunut tutkijatohtori Helsingin yliopistossa.

Lähteet

Office of Dean of the Faculty Records, Princeton University Archives, Department of Rare Books and Special Collections, Princeton University Library.

Anna Koivusalo, “The Man Who Started the American Civil War: Southern Honor, Emotion, and James Chesnut, Jr.” Väitöskirja, Helsingin yliopisto, 2017.

Thomas Jefferson Wertenbaker, Princeton, 1746–1896 (Princeton, N.J.: Princeton University Press, 1996 [1st ed. 1946]).

Nuppu Koivisto: Rahoitusasiaa pullakahvien kera. Kuulumisia oppiaineen ensimmäisestä tutkimustiistaista

Helsingin yliopiston historian oppiaine järjesti tiloissaan 26. maaliskuuta ensimmäisen tutkimustiistai-nimisen kokoontumisen. Kysymyksessä on aloite, jonka puitteissa pyritään lisäämään yhteisöllisyyttä laitoksen sisällä. Kun tutkijat istuvat kukin arkistoissaan ja huoneissaan työhönsä uppoutuneina, jää kollegiaalisten toveruussuhteiden solmiminen helposti vajaaksi. Sama koskee henkilökunnan ja opiskelijoiden välisiä kontakteja. Itse olen eristäytymisestä erinomainen esimerkki, joten aloite tuntui erinomaisen tervetulleelta.

Ensimmäisen tiistaitapahtuman teemaksi valikoitui tutkimusrahoitus. Koti- ja ulkomaisten apurahojen hakemisesta alustivat kokemuksen syvällä rintaäänellä dosentti, akatemiatutkija Janne Lahti sekä apulaisprofessori Samu Niskanen, kun taas professori Anu Lahtinen esitteli työmahdollisuuksia tilaushistorioiden alalta.

Rahoituskysymys on tietysti tutkijoille sekä tutkijanurasta haaveileville aina ajankohtainen sekä kiperä kysymys, jossa niin sanotun hiljaisen tiedon välittäminen on ensiarvoisen tärkeää. Olikin hyödyllistä kuulla konkreettisia vinkkejä esimerkiksi sen suhteen, miten ulkomaille suunnattu hakemus kannattaa laatia (argumentti edellä). Vaikka alustuksissa mainittiin myös tuttuja säätiöitä, avartui niistä ainakin minulle uusia näkökulmia erityisesti eurooppalaisiin ja yhdysvaltalaisiin rahastoihin. Suomen suurten säätiöiden vuodenkiertoon on helppo juuttua, joten muistutus muista vaihtoehdoista oli varmasti monelle kuulijalle hyödyksi.

Myös tilaushistorioiden maailmaan oli mielenkiintoista tutustua. Kuten tilaisuudessa todettiin, kysymys on monessa suhteessa arvokkaasta ja usein korkeatasoisesta perustutkimuksesta, joka jää yliopistojen julkaisupistejärjestelmien ja muiden mittausten katveessa aliarvioituun asemaan. Suomessa toimiva Tilaushistoriakeskus ry. (aiemmin Paikallishistoriallinen toimisto), joka pyrkii yhdistämään tutkimusten potentiaalisia tilaajia ja kirjoittajia, tarjoaa mainiot puitteet alaan tutustumiselle. Lisäksi järjestö on muun muassa laatinut ohjeistuksen tilaushistorioihin liittyvistä palkkioista.

Ainakin minuun tutkimusrahoituksesta keskustelemisella oli stressiä lievittävä vaikutus. On lohdullista kuulla kokeneiden ja menestyneiden kollegojen kertomuksia yrityksistä sekä erehdyksistä. Aina ei yksinkertaisesti tärppää, vaikka hakemus olisi kuinka hyvin ja huolellisesti laadittu. Perusviesti oli kuitenkin toiveikas: sinnikkyys palkitaan. Hakemuksiin – ja erityisesti suuriin kansainvälisiin hankesuunnitelmiin – kannattaa myös käyttää aikaa sekä vaivaa, kuten Samu Niskanen puheenvuorossaan painotti. Toisaalta rahoittajan linjaukset sekä apurahahaun kohdennukset kannattaa ottaa vakavasti. Omaa tutkimusaihetta on turha vääntää väkisin sellaiseen muottiin, johon se ei luontevasti asetu.

Tapaamisessa käyty keskustelu ei rajoittunut ainoastaan rahoitukseen, vaan samalla kuultiin tilannepäivityksiä oppiaineen digiloikka-hankkeesta sekä puhuttiin tutkimustiistaiden ja muiden yhteisöllisyyssuunnitelmien jatkosta. Pitkän linjan tavoitteena on, että tutkimustiistaitapaamisista tulisi vakiintuneita, kuukausittain järjestettäviä tapahtumia, joissa oppiaineen tutkijat voisivat esitellä töitään sekä alustaa erilaisista tiedemaailman ajankohtaisista aiheista. Kuten maaliskuussakin, tapaamisiin kuuluu aina vapaamuotoinen kahvitus, jossa voi yksinkertaisesti tavata kollegoita ja päivittää kuulumisia. Kokemukseni mukaan vastaava formaatti on toiminut muilla oppialoilla mainiosti – toivoa siis sopii, että se juurtuu myös Helsingin yliopiston historioitsijoiden keskuuteen jouhevasti. Esimerkiksi Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa järjestetään joka kuun puolivälissä torstaifoorumi-niminen tilaisuus, johon musiikin historiantutkijat kokoontuvat kuuntelemaan vierailevia luennoitsijoita, esittelemään omia tutkimuksia ja seurustelemaan keskenään.

Oppiaineen yhteisöllisyystyö ei kuitenkaan rajoitu tutkimustiistaitoimintaan, vaan suunnitteilla on muutakin mukavaa kuten esimerkiksi vuosittainen Eino Jutikkala -juhlaluento. Kalenteriin kannattaa jo nyt merkitä päivämäärä 15.5., jolloin järjestetään oppiaineen merihistoriateemainen kevätseminaari. Toivottavasti mahdollisimman moni pääsee mukaan hauskanpitoon! Lisätietoja voi kysellä historian väeltä tai seurata yksikön facebook-sivua (facebook.com/historiaHY) tai perinteistä ilmoitustaulua Topelia A:n 2. kerroksessa (Unioninkatu 38A). Valtiotieteiden historian yksikkö puolestaan on kutsunut historioitsijoita History and Cake -tapahtumaan, ks. tapahtumasivu facebookissa 7.5.

Kirjoittaja viimeistelee Helsingin yliopiston Euroopan historian oppiaineessa 1800-luvun lopun naisorkestereita käsittelevää väitöskirjaa. Hän on kirjoittanut Susanna Välimäen kanssa suomalaisista naissäveltäjistä os. https://fmq.fi/articles/activists-strive-for-gender-equality.

Anu Lahtinen: Historian digiloikka, havaintoja matkan varrelta

Historian maisteriohjelma sai vuosi sitten yliopiston digiloikka-rahoituksen, jonka tavoitteena oli kehittää ja päivittää historian opetuksen digiosaamista. Toimin hankkeen johtajana, pääosin käytännön selvitys- ja testaustyötä on tehnyt FT Kati Katajisto, jonka työ jatkuu vielä maaliskuun 2019 loppuun. Mitä tähän mennessä on tapahtunut?

Digiloikan tavoitteena on ollut selvittää laajasti sitä, miten voisimme integroida digiosaamista maisteriohjelman tutkintoon. Halusimme selvittää, mikä on lähtötilanne ja mitä voimme tehdä jatkossa, jotta digitoitujen lähteiden, digitaalisten oppimis- ja tutkimusalustojen sekä digitaalisen viestinnänja julkaisemisen keinot saataisiin mukaan opetukseen. Tavoite oli, että hankkeen päättyessä käytettävissä olisi mahdollisimman paljon ajantasaista tietoa, kokemusta ja ohjeita jatkon kannalta.

Niinpä Kati Katajisto ja muut kiinnostuneet ovat osallistuneet monenlaisiin digi-, data- ja peda-tilaisuuksiin, joista on kerrottu myös tässä blogissa. Myös blogi on osittain perustettu digiloikan raportointia ja seuraamista varten, vaikka tavoitteenamme on alusta alkaen ollut myös kertoa laajemmin tieteenalamme toiminnasta humanistisessa tiedekunnassa.

Digiloikka on tarjonnut runsaan mahdollisuuden tutustua erilaisiin teknisiin ongelmatilanteisiin ohjelmistojen saatavuudesta projektorien temppuilevuuteen (kuvassa). Mutta yrittänyttä ei laiteta.

Hankkeen piirissä on järjestetty kursseja, tapaamisia ja opetuskokeiluja. Keväällä 2018 ”Helsinki 1918” -twiittikurssilla haettiin tuntumaa digitaalisten aineistojen ja sosiaalisen median käyttöön historian opinnoissa. Kurssista uutisoitiin yliopiston sivuilla, ja se pääsi mukaan myös hiljattain ilmestyneeseen julkaisuun ”Sähköistyvä koulu”, (Riitta Suomisen artikkeli ”Millaista digikoulutusta opettajat tarvitsevat” ss. 176-179, https://www.suomentietokirjailijat.fi/medialle/julkaisut/sahkoistyva-koulu-2019.html).

Matkan varrella olemme päivittäneet kaikenlaisia perusohjeistuksia ja alustoja. Historian kursseille on nyt saatavissa oma moodle-pohja, ja seminaariopetuksessa käytettävä lähde- ja kirjallisuusohjeistus on päivitetty sekä kirjallisen että sähköisen viittaamisen osalta. Olemme testanneet ja kokeilleet erilaisia digitaalisia lähdealustoja. Graduntekijöiden suhdetta datanhallintaan on alustavasti kartoitettu. Ensi syksynä voimme toivottavasti testata joitakin uusia digitaalisia ratkaisuja peruskursseilla, ja muutamia erityiskurssejakin on tulossa.

Matkan varrella olemme tutustuneet monenlaisiin ratkaisuihin, joita eri tieteenaloilla ja oppiaineissa on tehty. Olemme myös törmänneet monenlaisiin ongelmiin. Voi olla, että tarjolla olisi kiinnostavia teknisiä ratkaisuja, opetukseen tai tutkimukseen, mutta ratkaisujen valmistumisen aikataulu ja rahoitus ovat epävarmoja. Historiassa olisi käytettävissä monenlaisia aineistoja ja uusia analyysikeinoja kuten koneavusteista tekstintulkintaa ja tiedonlouhintaa kehitellään, mutta saadaanko vastauksia, jotka hyödyttävät tutkimusta?

Välillä ongelmat ovat erittäin konkreettisia – tietyissä opetustilanteissa tarvittaisiin ATK-luokkaa, mutta oikean ohjelmiston ja laitteiden toimivuus on välillä vaikeaa varmistaa, eikä ATK-luokka ole ympäristönä (pöytä- ja konerivit, hankala sijainti) pedagogisen vuorovaikutuksen kannalta erityisen inspiroiva. Erilaiset opetus- ja ohjelmakokeilut ovatkin antaneet paljon tietoa siitä, mikä ylimalkaan on mahdollista tällä hetkellä ja millaisiin ratkaisuihin kannattaa palata ehkä viiden vuoden päästä, kun teknologia oikeasti on (toivottavasti) kehittynyt joustavammaksi.

Iso haaste on tiedon kulku – kuinka löytää oikeat tekniset, pedagogiset ja tieteelliset asiantuntijat digiosaamisen avuksi? Miten parhaiten saamme tiedotettua opettajille niistä mahdollisuuksista, joita hankkeessa on kehitelty? Hankkeen aikana on kuitenkin luotu yhteyksiä, joista toivottavasti on jatkossakin molemminpuolista iloa.

Yksi aivan ilmeinen seikka on syytä todeta yhä uudestaan. Digitaalinen osaaminen on ja sen täytyy olla tiiviisti yhteydessä tieteenalan kenttään. ”Historian digiloikka” ei ole irrallinen palikka, joka helposti liitetään mukaan tai jätetään pois. Digitaalisten aineistojen rinnalla täytyy kuljettaa tietoa aikaisempien ja syntyvien paperisten ja esineellisten aineistojen luonteesta.

Digitaalisten opetusvälineiden rinnalla täytyy olla myös opettajien, opiskelijoiden ja teknisen tai pedagogisen tuen kasvokkainen yhteistyö. Ja sekä digitaalisen että analogisen opetuksen on pysyttävä yhteydessä tieteenalan tutkimukseen ja asiantuntemukseen. Silloin pysyy myös fokus itse tieteenalan ytimessä: historian asiantuntemuksessa ja tutkimuksessa.

Kirjoittaja, joka toimii Suomen ja Pohjoismaiden historian professorina, on vetänyt historian maisteriohjelman digiloikkaa.

Ahto Apajalahti: ”Meillä on kvanttimekaniikka, teillä korinpunonta” – tieteen historiasta tiedon historiaan?

Euroopan tieteenhistoriallisen seuran (European Society for the History of Science) konferenssi pidettiin tänä vuonna Lontoossa. Syyskuisessa Britanniassa sen osanottajat pääsivät näkemään maan akateemisen yhteisön brexit-tunnelmissaan. Konferenssia isännöineiden brittien tervetuliais- ja pääpuheenvuoroissa kuului sellaisia ilmaisuja kuin ”olemme pimeässä tunnelissa” ja ”haluamme jatkossakin olla osa eurooppalaista tiedeyhteisöä”.

Konferenssissa oli satoja osanottajia eri puolilta maailmaa, Kiinasta Yhdysvaltoihin. Esitelmien aiheet vaihtelivat ajallisesti muinaisista ajoista nykypäivään ja aihekirjo oli muutenkin runsas. Esimerkiksi eurooppalaisten tutkijoiden kansainvälinen liikkuvuus 1900-luvulla erilaisten kriisien ja diktatuuristen järjestelmien asettamien rajojen puitteissa on tällä hetkellä huomion kohteena.

Eräs Euroopan tieteenhistoriallisen konferenssin tapahtumapaikoista Lontoossa oli Royal Institution. Kuva: Ahto Apajalahti

Mitä tieteenhistoria on?

Englanninkielisen science-käsityksen mukaisesti tieteenhistoriassa on kyse lähinnä luonnontieteiden historiasta, joskaan rajat eivät ole tiukkoja. Alaa onkin viime vuosina puhuttanut kysymys sitä, mitä tieteenhistoria oikeastaan on. Miten se pitäisi rajata ja mitä siihen kuuluu?

Tieteenhistoriassa haetaan vaikutteita nyt tiedon historiasta (history of knowledge).[1] Tiedon historiassa ei oteta tietoa annettuna, ja tutkita mitä milloinkin on tiedetty. Huomio keskittyy tiedonmuodostukseen, esimerkiksi siihen, miten ja miksi jotakin väitettä aletaan eri yhteisöissä eri aikoina pitää tietona. Tiedon historiassa tutkitaan, keiden väitteitä pidetään tietona, ja mitä he siitä hyötyvät. Miten tieteellinen tieto eroaa muunlaisesta tiedosta, ja miten tieteellistä tietoa käytetään esimerkiksi poliittisessa ja taloudellisessa päätöksenteossa? Miten tietoa tuotetaan kulttuurisissa valtakamppailuissa ja julkisessa keskustelussa?

Näitä kysymyksiä on tutkittu ja voidaan tutkia tieteenhistorian piirissäkin. Sille, että alettaisiin tieteenhistorian sijaan puhua tiedon historiasta, on kuitenkin painavia perusteita.

Kohti tiedon historiaa?

Tieteenhistorian keskeinen ongelma on kysymys siitä, kuinka paljon taaksepäin ajassa ”tiede” voidaan ulottaa. On selkeästi anakronistista puhua esimerkiksi antiikin tieteestä. Näkökulmasta riippuen modernin tieteen katsotaan syntyneen jossain 1600- ja 1800-lukujen paikkeilla. Toisaalta on selvää, että tätä aiemmalla oppineisuudella oli merkittävä vaikutus tieteen syntyyn.

Jos vain moderni tiede olisi tieteenhistorian tutkimuskohde, näkökulma olisi ajallisesti kapea ja varsin länsimaakeskeinen. Käytännössä tieteenhistoria onkin aina tutkinut muutakin kuin modernia länsimaista tiedettä. Tieteenhistorian käsitteen kiusallinen anakronistisuus kuitenkin vältettäisiin puhumalla tiedon historiasta.

Tiedon historiassa ei myöskään tarvitsisi kiistellä siitä, kumpi on ”oikea” käsitys tieteestä: lähinnä luonnontieteet kelpuuttava angloamerikkalainen science-käsitys vai kaikki tieteenalat sisällyttävä mannereurooppalainen Wissenschaft-käsitys. Kaikenlainen tiedonmuodostus tulisi tutkimuskohteeksi ja kaikkien tieteenalojen historia mahtuisi mukaan.

Tiedon historian pulmia

Tiedon historian käsitteessäkin on omat ongelmansa. Osa tutkijoista tarkoittaa tiedon historialla nimenomaisesti muun kuin tieteellisen tiedon historiaa. He tutkivat esimerkiksi käsityötaidon historiaa ja korostavat tutkivansa tavallisten ihmisten tietämystä erotukseksi eliitin tieteestä.

Tiedon historian painottuminen ”arkiseen” tietoon on aiheuttanut länsimaiden ulkopuolella jonkinmoisen hyljintäreaktion. Esimerkiksi Kiinan kaltaisille nouseville suurvalloille on tärkeää korostaa, että heidän alueellaan on harjoitettu tiedettä jo ennen länsimaisten vaikutteiden saapumista.

Kiinalaista oppineisuutta ei haluta ikään kuin alentaa tieteestä pelkäksi tietämykseksi. Erään tutkijan sanoin tämä kuulostaa siltä, että länsimaalaisten mielestä ”meillä on kvanttimekaniikka, teillä korinpunonta”.[2] Siksi kiinalaisissa yliopistoissa tutkitaan kiinalaisen tieteen historiaa, ei tiedon tai tietämyksen.

Tiedon historia kuulostaa myös hieman epämääräiseltä. Melkein mikä tahansa ihmisten toiminta tuottaa jonkinlaista tietämystä. Jos tiedon historialla tarkoitetaan kaiken mahdollisen historiaa tiedon ja tietämisen näkökulmasta, ollaan jo kaukana perinteisestä tieteenhistoriasta.

Tieteen ja tiedon historiaa

Tieteenhistoriaa pitävät yllä myös hallinnolliset rakenteet. Viimeisen puolen vuosisadan aikana ala on vakiinnuttanut paikkansa yliopistoissa eri puolilla maailmaa. Todennäköistä on, että tieteenhistoriasta puhutaan jatkossakin, mutta kanssakäyminen tiedon historiaa tutkivien kanssa tiivistyy. Tiedon historian melko hajanainen tutkimuskenttä puolestaan luultavasti järjestäytyy. Molempi parempi.

Tiedon historian tutkijoiden järjestäytymisestä löytyykin tuore kotimainen esimerkki, Esko M. Laineen ja Minna Ahokkaan toimittama artikkelikokoelma Hyödyllisen tiedon piirit – Tutkimuksia papistosta, rahvaasta ja tiedon rakentumisesta 1700-luvulla (SKS, 2018). Keskusteluja aiheesta käydään myös Turun yliopiston tieteenhistoriallisessa opintopiirissä, jonka kokoontumiseen minulla oli kunnia osallistua marraskuussa.[3]

Kirjoittaja on FM ja väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston historian yksikössä.

Viitteet:

[1] Tiedon historia, engl. history of knowledge, saks. Wissensgeschichte, ruots. kunskapshistoria. Tiedon historiasta voisi puhua myös tietämyksen historiana, koska sana tieto ei erottele englannin sanojen information ja knowledge merkityseroja. Esim. knowledge management ja knowledge society on välillä suomennettu tietämyksen hallinnaksi ja tietämysyhteiskunnaksi, erotukseksi tiedonhallinnasta ja tietoyhteiskunnasta (information management, information society).

[2] Daston 2017, 144: ”They suspect the latter of cultural condescension (roughly on the model of ’we have quantum mechanics; you have basket-weaving’) and are understandably holding out for the real thing.”

[3] Kiitokset Tiedepiirin väelle kirjallisuusvinkeistä!

Kirjallisuutta:

Daston, Lorraine. ”The History of Science and the History of Knowledge”, julkaisussa KNOW: A Journal on the Formation of Knowledge 1/2017, 131–154.

Poskett, James. ”Science in History”, verkkojulkaisussa Retrospect: Science in History. The Historical Journal, 2018, 1–34.

Östling, Johan. ”Vad är kunskapshistoria?”, julkaisussa Historisk Tidskrift 1/2015, 109–119.

Kirjoittaja on FM ja väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston historian yksikössä.

Maiju Wuokko: Sana vuodenvaihteeksi: historiantutkimuksen tila ja tulevaisuudennäkymät

Miltä näyttävät historiantutkimuksen tila ja tulevaisuudennäkymät vuoden 2018 päättyessä? Kenellä professoreistamme on eniten knoppitietoa alun perin Turun Akatemiaan perustetusta historian oppituolista? Montako toistoa tarvitaan perinteen muodostumiseen?

Muun muassa näihin kysymyksiin saatiin vastauksia historioitsijapaneelissa, joka pidettiin historiantutkimuksen johdantokurssilla 15.11.2018. Panelisteina olivat yrityshistorian professori Niklas Jensen-Eriksen, Euroopan historian professori Laura Kolbe, keskiajan historian apulaisprofessori Samu Niskanen sekä yleisen ja aatehistorian professori Markku Peltonen. Puheenjohtajana (ja väliin huutelijana) toimi Suomen ja Pohjoismaiden historian professori Anu Lahtinen. Vuosi sitten antoisaksi havaittu keskustelu järjestettiin tänä syksynä toistamiseen. Sen katsottiin antavan oikeutuksen käyttää ilmausta ”jo perinteeksi muodostunut historioitsijapaneeli”.

Historioitsijapaneelissa istuivat professorit Laura Kolbe, Niklas Jensen-Eriksen ja Markku Peltonen sekä apulaisprofessori Samu Niskanen. Kuva: Maiju Wuokko.

Yksiselitteisimmän vastauksen paneelikeskustelu tarjosi siis kysymykseen perinteen muodostumisesta: arvovaltaisen raatimme mielestä jo kaksi toistokertaa voi riittää. Alamme oppituoliin liittyvässä knoppitietonokittelussa selkeää voittajaa ei löytynyt, vaan kisa päättyi tasapeliin panelistien välillä. Entä mitä mieltä panelistit olivat tieteenalamme nykytilasta?

Muodit vaihtuvat, mutta historiantutkimuksessa on myös paljon pysyvää

2020-luvun taitteen historiantutkimuksen trendejä ovat paneelikeskustelun perusteella globaalit näkökulmat sekä transnationaalit kytkökset ja virtaukset. Lisäksi pinnalla ovat muun muassa emootiot ja ekologisuus: esimerkiksi keskiajan tutkijat pyrkivät tarkastelemaan tunnehistoriaa ja yrityshistorioitsijat kestävää kehitystä, vihreää bisnestä ja yritysten viherpesua. Muodikasta on myös erilaisten digitaalisten menetelmien ja apuvälineiden hyödyntäminen.

Panelistit muistuttivat, että vanhat alat ja aiheet ovat historiantutkimuksessa aina muodissa. ”Vanhat” ja ”uudet” aiheet kulkevat aina käsi kädessä, eivätkä ole toisiaan poissulkevia. Mitään aihetta ei historiassa voida tutkia loppuun, koska historiantutkimus ei ole aukkojen peittämistä. Historiantutkijat tekevät uusia, arvokkaita tulkintoja yhtä lailla uusista kuin vanhoista aiheista, eikä uutuudella sinällään ole itseisarvoa. Voi päinvastoin olla, että aiemman tutkimuksen sivuuttama aihe ei yksinkertaisesti ole tärkeä – tai sitä ei ole mahdollista historiantutkimuksen keinoin lähestyä.

Trendiaiheisiin tai -menetelmiin tarttumista ei paneelin perusteella kannata arastella. Tärkeintä on huolehtia siitä, että pohjatyö tulee tehdyksi kunnolla. Silloin tutkimus ei perustaltaan vanhene, vaikka näkökulma tai lähestymistapa menisikin muodista. Huolellinen, perusteellinen lähdetyöskentely kestää aikaa siitäkin huolimatta, että käytetty tulkintakehikko vaikuttaisi muodin laannuttua vanhentuneelta.

Trendikkyys tarkoittaa myös kiinnostavuutta nykyhetkessä. Se on siis varsin luonteva osa historiantutkimusta – nouseehan tutkimuksemme aina nykytilanteesta, sen tarpeista ja kiinnostuksen kohteista. Paneelikeskustelussa korostui historian ilmeinen yhteiskunnallinen merkitys. Historiantutkijoita tarvitaan tarjoamaan ajallista perspektiiviä ja valottamaan niitä pitkiä historiallisia juuria, joita nykyhetken ”uusilla ja ihmeellisillä” ilmiöillä aina on.

Yksilöt ja yhteisöt kuljettavat mukanaan monenlaisia tarinoita

Useimmat tämän hetken näennäiset itsestäänselvyydet ja ikiaikaisuudet ovat tosiasiassa keksittyjä luomuksia. Historiantutkijoiden tehtävänä on purkaa ja selittää näitä kertomuksia. Miten ja milloin tarinat ovat syntyneet? Kuka niitä on luonut, kenelle niitä on kerrottu, ja kuka niitä on uusintanut?

Merkkivuodet, kuten viime vuonna juhlittu Suomi100, tekevät yhteisölliset tarinat erityisen näkyviksi. Historiantutkijoille tasavuosijuhlat ovat hyödyllisiä: erityisesti silloin meitä tarvitaan selittämään ilmiöitä ja taustoittamaan menneisyyden tapahtumia. Merkkivuodet kiinnostavat historiantutkijaa myös itsessään, koska juhlinta ja sen muodot kertovat paljon siitä, mitä menneisyydestä halutaan nostaa juhlittavaksi. Ja kääntäen: Mitä tai ketä ei pidetä muistamisen arvoisina?

Välillä historiantutkijat joutuvat juhlahumun vastapainoksi kertomaan ikäviä asioita menneisyydestä. Menneisyys ei ole ollut ongelmatonta saati siistiä, eikä ennen kaikki todellakaan ollut paremmin. Historiantutkijan on tehtävä tiettäväksi myös ”tuskallisen tiedon hyödyllisyyttä”.

Panelistimme löysivät historiantutkimukselle monia akateemisesti ja yleisemmin yhteiskunnallisesti relevantteja tehtäviä. Samalla he halusivat muistuttaa, että menneisyyden rakastaminen on riittävä syy tutkia historiaa. Aina ei tarvitse kontribuoida nykykeskusteluun. Itsearvoisen tärkeä osa historiantutkimusta on myös silkka antikvaarinen puuhastelu ja nysvääminen.

Entä miltä näyttävät historiantutkimuksen tulevaisuudennäkymät?

Paneelikeskustelussa painottui historiantutkimuksen yhtä aikaa perinteikäs mutta alati uudistuva luonne. Pitkä traditio ei merkitse pysähtyneisyyttä, vaan uudet sukupolvet tekevät asiat aina vähän eri tavoin kuin edelliset.

Paneelikeskustelun viimeinen sana onkin lopulta opiskelijoillamme. Mikä mahtaa olla in ja pop tulevassa historiantutkimuksessa? Sen päätätte te, arvoisa historiaa opiskeleva nuoriso!

Kirjoittaja on FT ja historiantutkija, joka toimii vuoden 2019 loppuun saakka yrityshistorian yliopistonlehtorina.

Niklas Jensen-Eriksen: Historian supersyksy

Historian yksikössä eletään väittelyiden supersyksyä. Tai ainakin siltä minusta on itsekkäästi tuntunut, kun olen seurannut kustoksen tuolilta tai salin eturiviltä Eeva Kotiojan,[1] Elina Kuorelahden[2] ja Anitra Komulaisen[3] väitöksiä tai odotellessani ensi kuussa tapahtuvaa Aaro Saharin[4] väitöstä.

Eeva Kotioja väitteli 15.9.2018. Kuvassa itse väittelijä, vastaväittäjä dosentti Maarit Leskelä-Kärki (TY) sekä kustos, prof. Anu Lahtinen. Kuva: Eeva Kotioja.

Iloon on ollut paljon aihetta. Kaikki työt ovat taidokkaasti vieneet tiedettä eteenpäin ja kertoneet meille tärkeitä asioita. Eeva Kotioja nosti esiin lähes unohdetun varhaisen naisasianaisen ja kirjailijan Adelaïde Ehrnroothin.[5] Elina Kuorelahti kirjoitti 1930-luvun suuresta eurooppalaisesta sahakartellista väitöskirjan, jonka kaksi tunnettua ulkomaista eksperttiä vahvisti olevan kansainvälistä huipputasoa. Anitra Komulainen kertoi meille suomalaisille miksi päivittäistavarakauppamme on niin keskittynyttä.[6] Aaro Sahari kahlasi läpi valtavan lähdemateriaalin rakentaessaan kuvan modernin Suomen laivanrakennusteollisuuden synnystä. Kaikki tekivät työnsä esimerkillisesti, ja silti he kykenevät tulevaisuudessa vielä parempaan.

Iloon on aihetta myös siksi, että kustoksen tuolilta käsin näkee monia tuttuja jatko-opiskelijoita. He kamppailevat vielä luvun 3 tai 4 kimpussa tai tuskailevat, että tutkielman palaset eivät ole vielä loksahtaneet paikalleen. Silti tiedän, että he pääsevät maaliin ja tulevat puolustamaan töitä, joita on kunnia puolustaa.

Vastaväittäjä, prof. Espen Storli, kustos, prof. Niklas Jensen-Eriksen, sekä itse väittelijä Elina Kuorelahti. Kuva: Anu Lahtinen

Ja sitten ovat ne kaikki tulevat väittelijät, jotka eivät ole huoneessa. Yliopisto on sukupolvien ketju, samaan aikaan vanha ja nuori. Historian väitöskirjoja puolustetaan 1600-luvulla perustetun yliopiston 1800-luvulla rakennetussa empiretalossa. Seiniltä katsovat edellisten polvien professorit, ja eturivissä istuu muutama kokenut kollega, osa viisaita entisiä opettajiani. Yliopiston ovista tulee samaan aikaan sisään jokaisen uuden ikäluokan lahjakkaimpia jäseniä, joilla on paljon annettavaa yliopistolle, isänmaalle ja ihmiskunnalle. Heidän virtansa tuo yliopisto-opettajalle valtavan vastuun, jonka kantaminen tuntuu suurelta etuoikeudelta. Jotkut uusista opiskelijoista etenevät väitöskirjaan asti. Taloon saapuu tai palaa myös niitä, jotka ovat ikuisesti henkisesti nuoria, kuten eräs 77-vuotias väitöskirjantekijäni.

Iloisin olen silti ollut tänä syksynä siitä, että väittelijät ovat kertoneet tutkielmiensa esipuheissa ja karonkoissaan yhdenmukaista tarinaa toisilta jatko-opiskelijoita ja postdoceilta saamastaan avusta, neuvoista ja ystävyydestä. Tiedän, että jos tuota vertaistukea ei olisi, niin hyperaktiivisinkaan ohjaaja ei voisi sen puutetta korvata.

Kirjoittaja on yrityshistorian professori ja historian yksikön lähijohtaja.

Anitra Komulaisen väitöskirjan kuvitusta. Viikkosanomat 1/1930 esittää Suomen osuustoiminnan sirkuksen vetonauloiksi, kun taas yksityiskaupat ovat häkissä.

[1] https://helda.helsinki.fi/handle/10138/240072

[2] https://helda.helsinki.fi/handle/10138/244511

[3] https://helda.helsinki.fi/handle/10138/253486

[4] https://helda.helsinki.fi/handle/10138/257506

[5] https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/kieli-kulttuuri/unohdettu-naisasianainen-sailyi-arvostettuna-aatelisena-vaikka-rikkoi-vuosikymmenia-saadyn-sopivaisuussaantoja

[6] https://www.talouselama.fi/uutiset/kaksi-jattilaista-hallitsee-suomalaista-paivittaistavarakauppaa-nain-sok-ja-kesko-nousivat-mahtiasemaan/06811c5b-61d7-3df1-88f6-196e7d9d4465

Kati Katajisto: Digimurroksen unelmia ja uhkakuvia – ja mitä tapahtuu historian alalla?

Douglas Engelbart, kuuluisa tietokoneen hiiren keksijä, on väittänyt, että digitaalinen vallankumous on radikaalimpi muutos kuin kirjoitus- tai painotaidon keksiminen. Usein puhutaan myös kolmannesta teollisesta vallankumouksesta, jossa nyt höyryn ja sähkön tavoin digitalisaatio mullistaa ympäröivän maailmamme. Miten rajuksi muutos osoittautuu, sen vasta aika näyttää, mutta kieltämättä muutosvauhti tuntuu kiihtyneen, ja myös historioitsija huomaa sen. Toimintaympäristön muutokset tai yritykset muuttaa niitä, saattavat yllättää.

Viimeksi mainitusta käy esimerkiksi viime aikoina ajankohtaisena porissut keskustelu tiedonhallintalaista. Lain tavoitteena olisi parantaa kansalaisten tiedonsaantia ja viranomaistoimintaa sekä viranomaistiedon kaupallista hyödyntämistä. Hyvältä kuulostavia tavoitteita, mutta kun katsookin kaavailtua toteuttamistapaa, niin historiantutkijan karvat nousevat pystyyn. Kauhuskenaario on, että viranomaisten asiakirjahallinnon yhteentoimivuus murenee ja säilytettävä arkistoaineisto pirstaloituu ja jää puutteelliseksi. Onkin ironista, että samaan aikaan kun historiantutkimuksessa käytettävät digitoidut aineistot kasvavat vauhdilla ja erilaiset digitaaliset työkalut kehittyvät ja niiden käyttö lisääntyy, niin uhkakuvaksi nousee, ettei tulevaisuuden historiantutkijoilla olisikaan käytettävissä kunnon dataa tiedonhallintalain potentiaalisesti mahdollistaessa sen. Tiedonhallintalaista löytyy tarkemmin tietoa esimerkiksi: https://agricolaverkko.fi/tietosanomat/esitys-tiedonhallintalaiksi-herattaa-tyrmistynytta-vastarintaa/ sekä http://www.historiallinenaikakauskirja.fi/sites/historiallinenaikakauskirja.fi/files/media/HAiK_3_2018_suuntaviivoja_0.pdf.

Kiihtyvä toimintaympäristön muutosvauhti ja mahdolliset ennakoimattomat muutokset luovat sekä mahdollisuuksia että paineita – uhkakuvia ja unelmia tulevaisuudesta. Niin yritykset kuin eri toimijat vaikkapa akateemisessa maailmassa joutuvat pohtimaan, miten oman toimintaympäristön muutos todella vaikuttaa meihin? Mitä pitäisi tehdä? Miten muuttua ja pysyä kehityksen mukana? Pessimistisissä näkemyksissä digitalisaatio, robotiikka ja tekoäly vievät suuriman osan ihmisten perinteisistä töistä. Optimistisissa näkemyksissä taas korostetaan, miten käynnissä oleva muutos mahdollistaa yksitoikkoisten ja toistoa vaatien rutiinitöiden siirtämisen ihmisiltä koneille ja kuinka työviikkokin saattaisi muuttua nelipäiväiseksi. Historiantutkijan on vaikea kuvitella, että historian kirjoittaminen voitaisiin ulkoistaa ihmiseltä koneelle. Se on kaikkea muuta kuin rutiinia. Sen sijaan lähteiden ääreen pääsyssä ja niiden kokoamisessa ja läpikäymisessä digimurros avaa uusia mahdollisuuksia.

Voimakkaimmin toimintaympäristön muutos onkin näkynyt historiantutkimuksessa -ja opetuksessa tähän mennessä siinä, miten arkistot, kirjastot ja museot ovat digitoineet aineistojaan. Kansalliskirjaston Digi.Kansalliskirjasto.fi on yksi käytetyimpiä palveluja. Kansalliskirjasto on digitoinut kokoelmissaan olevat Suomessa vuosina 1771-1929 ilmestyneet lehdet, ja ne ovat tällä hetkellä kaikkien vapaassa käytössä. Lisäksi Kansallisarkiston ja Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan kesken on sovittu pilottiprojektista, joka mahdollistaa kaikkien Digissä olevien aineistojen käytön aina vuoteen 2010 asti. Se on huomattava parannus aineistojen saatavuuteen, sillä aikaisemmin tekijänoikeuksien alaisia aineistoja on voinut tutkia joko mikrofilmiltä tai Kansalliskirjaston vapaakappaletyöasemilta.

Kansallisarkiston Digitaaliarkisto on toinen historioitsijoiden eniten käyttämistä digipalveluista. Kansallisarkisto on myös lähtenyt mukaan kehittämään virtuaalista tutkimusalustaa, Transkribusta, jota voi käyttää käsinkirjoitetun tekstin tunnistukseen. Lisäksi Transkribuksessa voi tehdä hakusanahakuja. Eurooppalaisen yhteistyön voimin kehitettävä virtuaalinen tutkimusalusta on uusi ja mielenkiintoinen avaus Kansallisarkistolta, ja sitä voi pitää ns. seuraavana askeleena muistiorganisaatioiden digimurroksessa. Enää ei tyydytä tarjoamaan pelkästään digitoituja aineistoja vaan myös digitaalisia työkaluja tutkia kyseisiä aineistoja. Transkribus tullaan integroimaan Kansallisarkiston palveluihin, mutta se on jo tällä hetkellä verkosta vapaasti ladattavissa https://transkribus.eu/Transkribus/.

Mielenkiintoinen uutuus digitaalisten verkkopalveluiden saralla on myös Biografiasampo (http://biografiasampo.fi/), johon on koottu tietoja kymmenistä tuhansista menneistä ja nykyisistä suomalaisista, näiden elämänvaiheista ja teoista sekä ihmisten yhteyksistä. Pohjana on Kansallisbiografian yli 13 000 pienoiselämäkertaa ja muista SKS:n henkilöhistoriallisista tietokannoista poimitut tekstit, joista on koostettu älykkään kieliteknologian avulla tietämysverkko (”knowledge graph”) ja data-palvelu.

Historiaa tutkivien saatavilla alkaakin olla jo varsin hyvin erilaisia digitaalisia lähteitä ja niihin liittyviä muita palveluja. Ulkomaisista palveluista ei ole sanottu tässä mitään, ja kotimaisistakin moni on jätetty mainitsematta kuten esimerkiksi digitoidut valtiopäiväasiakirjat 1907-2000 (http://avoindata.eduskunta.fi/digitoidut/) tai Helsingin kaupunginarkiston Sinetin kautta löytyvät digitaaliset aineistot (https://yksa3.darchive.fi/YKSA3/public/archive/HELKA/). Verkossa olevia lähde- ja tutkimusaineistoja sekä niihin liittyviä palveluja voi myös löytää kootusti kuten Agricolan Lähteille-sivustolta (https://agricolaverkko.fi/lahteille/).

Seuraava haaste onkin käyttää näitä uusia digitaalisia palveluja entistä kekseliäämmällä tavalla, sillä ne mahdollistavat esimerkiksi aivan uudenlaisten kysymysten esittämisen laajoille tekstimassoille tai uudenlaisen tavan koota lähdeaineistoja. Digimurros luo historiantutkimuksessakin upeita mahdollisuuksia, mutta aiheuttaa myös lähdekriittistä päänsärkyä sen osalta, että historiaa tutkivat tuntevat vielä huonosti digitaalisten palveluiden ja työkalujen takana olevaa ns. konelogiikkaa. Kurkkaa vaikka Biografiasammon Henkilöt-kohdan Olli Rehnin verkostoa, jossa on Kustaa III yhtenä linkkinä. Osaatko selittää sen?

Olli Rehnin Kansallisbiografia-artikkelissa viitataan Urho Kekkoseen ja Kekkosen sivulla taas todetaan, että tämän runnomaa Miettusen hätätilahallitusta voi verrata taktisessa suvereenisuudessaan Kustaa III:n vallankaappaukseen 1772. Ainakaan minulle tämä ei auennut muuten kuin kysymällä Biografiasammon tekijöiltä. Ja sen jälkeen voi alkaakin pohtia, miten kyseisen kaltaista henkilön verkosto-näkymää voi käyttää historiantutkimuksessa.

Onkin selvää, että digimurrokseen liittyviä haasteita tulee riittämään historian alalla jatkossakin – ja unelmia.

Anu Lahtinen: Eurooppa tieteen aiheena ja tiedepolitiikassa

Oletteko joskus katsoneet tieteellisen EU-yhteistyön hakemuslomakkeita? Ne saattavat olla aika tyrmääviä sekä tavoitteiden että sivumäärien osalta. Jos haluaa hakea rahoitusta tutkimushankkeelle, opiskelijavaihtoon tai verkostoitumiseen, on syytä varata paljon aikaa ja kahvia; ja lisäksi on hyvä kysyä apuja byrokratian asiantuntijoilta. Usein on myös hyvä koettaa järjestää valmistelevia tapaamisia. (Jossain vaiheessa voi tietysti herätä kysymys, onko mahdollisesti saatava rahoitus kaiken valmisteluvaivan arvoinen, mutta se on toinen juttu.)

Osallistuin lokakuussa 2018 erään ERASMUS-hankkeen (Euroopan unionin vaihto-ohjelman) ideointiin ja suunnitteluun. Paikalla oli osanottajia noin kymmenestä yliopistosta, ja keskustelun aiheena se, miten historiaa opetetaan ja historiallista tietoa jaetaan. ”You have so many problems with language and concepts; which is fascinating”, tuumi Unkarin edustaja kansainvälisestä historian opetuksesta.

Pyöräilymaan yliopiston yhteistyölahja: pyörän kello.

 

Historian opinnot tieteellisenä, EU poliittisena hankkeena

EU-rahoituksissa yksi ongelma on, että niiden hakuohjeet esittävät jo kovia odotuksia tuloksista. Enkä tarkoita vain sitä, että rahoittaja odottaa yhtaikaisesti ilmaisia ja tuottoisia sovelluksia ja innovaatioita, siis hyviä tuloksia vähällä sijoituksella. Kyse on myös siitä, että rahoitettujen hankkeiden odotetaan esimerkiksi rakentavan ymmärrystä Euroopan yhteisestä historiasta. Historioitsija ei voi kuitenkaan tuosta vaan tarjota helppoa menestystarinaa vaan saattaa päätyä toteamaan, että yhteistä säveltä ei aina löydy. Muutenkin liian siloteltu, päämäärähakuinen historian esitys pikemminkin etäännyttää sekä historiasta että EU:sta.

Yksi ristiriitainen piirre tämänkertaisessa kokouksessa oli se, että Britannian EU-ero kummitteli yhteistyösuunnitelmien taustalla. Britannian edustaja pohti, onko hänellä enää osaa ja arpaa hankkeessa kevään 2019 jälkeen. Jotkut maat olivat jo selvästi suunnittelemassa, miten houkuttelevat itselleen maksavat opiskelijat, jotka ennen Brexitiä ovat menneet Britanniaan. Kansainvälinen opetus on edelleen voittopuolisesti englanniksi, eikä Brexit tätä näytä muuttavan.

Erasmus-tapaamisessa oli aistittavissa toive mannereurooppalaisen historiakerronnan noususta: halu kertoa Euroopan historiasta eri maiden historiaa korostaen ja Britannian ja USA:n roolia karsien. Tähän liittyy erilaisia poliittisia ja kansallisia intressejä, mutta monien opettajien aito kokemus oli, että kansainvälisillä historiakursseilla käytetään paljon angloamerikkalaisia oppikirjoja, joissa korostuu Britannian ja USA:n näkökulma. Varsinkin uudessa historiallisessa tilanteessa, post-Brexitin häämöttäessä, kaivattiin uusia teoksia. Samalla tosin todettiin, että on myös jo olemassa joitakin EU:n rahoittamia oppikirjoja, jotka eivät ole tavoittaneet yleisöään.

Oma lukunsa on joka tapauksessa, kenen historiaa mahdollisissa yhteisissä oppikirjoissa kirjoitettaisiin. Miten eri kansallisuudet, yhteiskuntaryhmät ja alueet voitaisiin kuvata kunnioittavasti ja kiinnostavasti? Entä miten huomioida sukupuolihistorian ja ympäristöhistorian näkökulmat?

Utrechtin historiallista keskustaa.Moniäänisen eurooppalaisen historian puolesta eriarvoisuutta vastaan

Keskustelimme myös eurooppalaisten opiskelijoiden eriarvoisuudesta. Joissakin Euroopan maissa yläluokkaisten perheiden lapset, joilla on parempi englannintaito, osallistuvat paitsi ulkomaanvaihtoon myös omassa yliopistossaan kansainvälisille ja englanninkielisille kursseille, mutta alempien yhteiskuntaryhmien lapsilla ei ole kylliksi kielitaitoa englanninkielisten kokonaisuuksien suorittamiseen. Englannin- ja kotimaankielisten kurssien osanottajat siis tulevat eri yhteiskuntaryhmistä eivätkä välttämättä kohtaa opinnoissa.

Suomessakin perhetausta ja varallisuus vaikuttavat opiskelijoiden mahdollisuuksiin – oman yliopiston kansainväliselle kurssille tulo ei liene englannin kielen perustaidoista kiinni, mutta vaihtoon lähteminen voi tyssätä rahoitusvaikeuksiin, vaihtostipendeistä huolimatta. Ja monissa maissa perhevelvoitteet tai työ rajoittavat opiskelijoiden osallistumista ERASMUS-tyyppiseen kokonaisia lukukausia kestävään opiskelijavaihtoon. Pohdimmekin sitä, miten voisimme parantaa eri taustoista tulevien opiskelijoiden mahdollisuuksia saada kansainvälisiä historian opiskelukokemuksia. Intensiiviset kesäkoulut voisivat olla tähän yksi mahdollisuus.

Keskustelussa vaihdettiin kokemuksia erilaisista aikaisemmista EU:n rahoittamista hankkeista ja ylimalkaan eurooppalaisesta yhteistyöstä. Kuten olen aiemminkin todennut (ks. esim. Unelma eurooppalaisesta historioitsijayhteisöstä) hankkeiden tavoitteet ja ruohonjuuritason realiteetit eivät mitenkään itsestäänselvästi kohtaa. Neljännesvuosisadan yhteistyökokemus on kuitenkin tuottanut myös myönteisiä yhteistyöverkostoja ja hankkeita. Todellisuuden eurooppalaiset kontaktit eivät ole ehkä yhtä suureellisia kuin EU-ohjelmien tavoitesanoissa kuvataan, mutta ne ovat hyvin todellisia henkilökohtaisten suhteiden ja yhteisten mielenkiinnonkohteiden kohtaamisia.

”Sol iustitie illustra nos” – Utrechtin yliopiston tunnuslause.

Eurooppa, meille ja muille

Unkarilainen professori totesi, että Euroopan ulkopuolelta tulleiden opiskelijoiden mielestä eurooppalainen sivistysyliopiston perinne on vaikuttava, kunhan ensimmäinen kulttuurishokki on ohi. Ulkopuolelta tulleiden innostus muistutti siitä, että kaikista ristiriidoista huolimatta eurooppalainen yliopistosivistys edustaa perintöä, jota kannattaa pitää yllä. Samalla paikallisen variaation tunnistaminen on tärkeää. Kuten tapaamisessa pohdittiin, ”eurooppalainen identiteetti on verkostojen luoma identiteetti, olipa kyse rautatieyhteyksistä tai oppineista”.

Keskustelusta tuli mieleeni Ying-chang Chuangin & Arthur P. Wolfin artikkeli: ”The European marriage pattern in perspective, or, what if Hajnal had been Chinese?” (Marriage and the family in Eurasia, Amsterdam 2005). Artikkelissa pohdittiin, että jos eurooppalaisia perhemalleja ja alueellisia eroja luokitellut perhehistorioitsija Hajnal olisi ollut kiinalainen (ts. ensin tutustunut Kiinan perhestrategioihin ja siitä näkökulmasta alkanut tutkia Eurooppaa), hän ei olisi niinkään ihmetellyt perhemalleja kuin eurooppalaisten nuorten hämmentävän laajoja mahdollisuuksia vaikuttaa puolison valintaan ja avioliittoonsa (toki kulloisenkin aikakauden ja kulttuurin rajoissa).

Variaation ja valinnanmahdollisuuden elementit tuntuvat olevan osa Euroopan alueen historiaa. Tällaisia piirteitä ei voi pitää mitenkään yksinomaan eurooppalaisina, ja muilla alueilla on omat piirteensä, jotka inspiroivat vastavuoroisesti. Opettajien kokemukset ruohonjuuritasolla puhuivat kuitenkin sen puolesta, että voimme nostaa esiin Euroopan yhteiskuntia läpäiseviä piirteitä, joiden historia on tutustumisen, tutkimisen ja opettamisen väärti.

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian professori (ma.), joka osallistui ERASMUS-yhteistyötapaamiseen Utrechtin yliopistossa Alankomaissa 3.-5.10.2018. Hän on aiemmin kirjoittanut EU-hankkeista esim. Ennen ja nyt –julkaisussa http://www.ennenjanyt.net/2007/09/unelma-eurooppalaisesta-historioitsijayhteisosta-substanssi-ja-instituutio/

Utrechtin humanististen tieteiden kirjasto.

Niina Hägg: Tilaushistorian kirjoittaminen on sukellus uuteen maailmaan

Monet opiskelijat ja valmistuneetkin miettivät, mitä mahdollisuuksia historianopinnot työelämässä tarjoavat. Tässä on yksi tarina tilaushistorian toteutumisesta, vaikka jokainen tapaus on varmasti omanlaisensa. Graduohjaajani otti minuun yhteyttä muutama kuukausi valmistumiseni jälkeen ja kysyi, olisinko kiinnostunut kirjoittamaan yrityshistorian. Kyseessä oli tänä vuonna 60 vuotta täyttävä perheyhtiö Motoral Oy, joka on monipuolinen teknisen tukkukaupan yritys. Myös ajoitus oli otollinen projektin aloittamiseen, koska kolmas sukupolvi on ottamassa yhä suurempaa roolia yhtiön johdossa.

Epäröin pitkään. Miten ihmeessä minä osaisin kirjoittaa jonkin yrityksen historian tarinaksi? Graduni olin kirjoittanut perhehistoriaan liittyen, vaikka yritykset ja ihmiset niiden taustalla olivat innoittaneet minua opintojen alusta asti. Toisaalta eihän minun tietoni riittäisi alkuunkaan kirjoittamaan autojen varaosa- ja tarvikekaupasta, muovituotannosta puhumattakaan. Ilman rohkaisevaa tukea en olisi ikinä luottanut itseeni niin paljon, että olisin suostunut neuvottelemaan projektista. Siitä kaikki kuitenkin alkoi. Ensimmäisen tapaamisen jälkeen asiat alkoivat edetä, ja pian jo sain kutsun yrityksen henkilöstötilaisuuteen tutustumaan taloon.

Metodi muotoutuu

Aloittaessani työtä tuli eteen uusi haaste. Olinhan aina tottunut työskentelemään ainoastaan kirjallisten lähteiden kanssa. Nyt oli tarkoitus kerätä talteen muistoja talossa pitkään työskennelleiltä. Perheyhtiöissä monet päätökset syntyvät myös suullisesti, eikä kaikkea ole aina dokumentoitu kirjallisesti. Näin oli tässäkin tapauksessa. Kirjallista materiaalia löytyi yllättävän vähän yrityksen sisältä, lehdistä tai muualtakaan. Ja koska toiveena oli eläviä kertomuksia sisältävä muistelmateos, en voinut turvautua pelkkiin tilinpäätöksiin ja toimintakertomuksiinkaan. Haastattelut olivat ainoa vaihtoehto.

Lähtötietoni olivat hyvin vaatimattomat, joten en aluksi osannut esittää haastateltaville edes kysymyksiä. Kuuntelin ja kannustin heitä kertomaan mieleen painuneita tilanteita vuosien varrelta. Lopputuloksena minulla oli paljon muistoja arkipäivän työstä ja työntekijöistä, ja näistä hahmottui vähitellen paperille yritys nimeltä Motoral. Mukaan mahtui myös suomalaista moottoriurheiluhistoriaa, koska Motoralin ja sen edeltäjän Voimaöljyn juuret ovat syvällä Eläintarhanajoissa ja Keimolan moottoriradalla.

Hahmottelin tarinan siis pitkälti muistitietoon perustuen. Se ei ole absoluuttinen totuus, ja paljon muistoja olisi ollut vielä kerrottavana. Kokemusten ja tunteiden mukana muotoutuvat muistot ovat yhtä lailla arvokkaita, vaikka joku muu saattaisi muistaa tilanteet eri tavoin. Tekstistä tuli tyyliltään varsin kevyt, mikä myös arvelutti minua kirjoitusvaiheessa. Yrityksen tärkeimpiin sidosryhmiin rajatun kohderyhmän huomioiden se oli kuitenkin perusteltua. Joka tapauksessa tarinasta tuli ilmeisen tunnistettava, koska omistajasuvun edustajat puuttuivat vain muutamiin faktatietoihin oikolukuvaiheessa.

Merkitys sekä tilaajalle että tekijälle

On hienoa, että yrityksissä riittää kiinnostusta tallentaa muistoja talteen. Uskon, että perheyhtiön tuleville sukupolville tallentuneet tarinat ovat pitkällä tähtäimellä arvokkaampia kuin pelkkiin talouslukuihin perustuvat kuivat listaukset. Monet tärkeät tarinat unohtuvat, jos niitä ei siirrä sukupolvelta toiselle. Ihmiset ja arkipäiväiset tilanteet tekevät yrityksen, eikä ilman ihmisiä olisi yritystäkään.

Mitä tilaushistorian tekeminen tekijälle opetti? Ensinnäkin on uskallettava ottaa tilaisuus vastaan. Opin paljon perheyhtiöstä ja toimialasta, tapasin äärimmäisen innostavia ihmisiä ja sain kuulla hienoja ja toisinaan ikäviäkin muistoja vuosien varrelta. Tosin myös riittämättömyyden tunne tuli tutuksi työn eri vaiheissa. Tärkeintä on uskallus, mutta kannattaa muistaa myös omat rajansa. Helposti työhön uppoutuu niin, että yöunetkin unohtuvat. Sen vuoksi on ehdottoman tärkeä aikatauluttaa ja pysyä sovituissa raameissa sekä ajallisesti että taloudellisesti. Pieni joustovara täytyy tietenkin olla, koska ajankäyttö ei aina riipu ainoastaan omasta tekemisestä, vaan etenkin haastatteluihin perustuvassa työssä on huomioitava myös muiden aikataulut. Nämä asiat pätevät toki kaikissa töissä, mutta harva voi omassa työssään oppia niin paljon uusia asioita niin monilta eri aloilta. Historiassa voi. Jokainen uusi tilaushistoriatyö tarjoaa mahdollisuuden sukeltaa uuteen maailmaan.

Hägg, Niina (toim.): Monipuolisempi Motoral – Perheyhtiön historiaa vuodesta 1958. Julkaistaan teettäjän omakustanteena 2018.

Kirjoittaja valmistui filosofian maisteriksi Helsingin yliopiston historian yksiköstä vuonna 2017 ja on sen jälkeen työskennellyt mm. tilaustutkimuksen parissa.

Lisätietoja tilaushistorioiden kirjoittamisesta saa esim. Tilaushistoriakeskukselta.

Kati Katajisto: Digiopetus – yhteistyöstä voimaa

Suomen Historiallisen Seuran digijaosto ja Helsingin yliopiston historia-aineiden digiloikka -projekti järjestivät maanantaina 20.8.2018 Helsingissä seminaarin, jossa esiteltiin ja pohdittiin historian digiopetuksen nykyistä tilannetta eri yliopistoissa. Tilaisuuden avasi akatemiaprofessori Hannu Salmi esittelemällä SHS:n digijaoston toimintaa. Jaoston tavoitteena on tehdä ns. digihistoriaa paremmin tunnetuksi ja nostattaa siihen liittyvää keskustelua.

Salmi totesi, että on syytä miettiä historiantutkijoiden digitaalisia työkaluja, työkalupakkia, ja sitä miten metodologinen opetus järjestetään. Näitä kannattaa miettiä yhteistyön kautta, siten kaikki hyötyvät. Digiopetukseen liittyy paljon haasteita ja kysymyksiä lähtien aineistojen tallennuksesta, opetushenkilökunnan koulutuksesta aina monitieteisen yhteistyön vaikutuksiin saakka. Kuten Salmi kuitenkin muistutti – ja kuten muissakin puheenvuoroissa tuli esiin – digiopetuksessa kyse ei ole täysin uudesta asiasta.

Hannu Salmen jälkeen Tapio Onnela (Turun yliopisto) palauttikin mieliin, että Agricola-verkko (www.agricolaverkko.fi) perustettiin jo vuonna 1996, ja vuosituhannen alussa Suomen virtuaaliyliopistossa kehitettiin aktiivisesti suomalaista historian verkkokurssitarjontaa. Nykyään laajentunut Agricola, Suomen humanistiverkko, mahdollistaa muun muassa verkko-opetuksen tarjonnan ja hallinnoinnin kansallisella (ja kansainvälisellä) tasolla. Tiedot ajankohtaisista kursseista löytyvät osoitteesta https://verkko-opetus.utu.fi/

Turun yliopiston opetustarjontaan sisältyy kurssi Johdatus digitaalisiin ihmistieteisiin, joka on pakollinen kaikille historia-aineiden opiskelijoille. Keskustelussa väläyteltiin ajatusta, että kyseinen kurssi voisi olla ns. pohjakurssi kaikissa yliopistoissa digihistorian osalta. Nyt opetus vaihtelee yliopistoittain. Eräs tendenssi on, että kvantitatiivista analyysia on pyritty palauttamaan opetusohjelmaan. Oulun yliopiston puheenvuoron pitänyt dosentti Kaisa Vehkalahti totesi, että Oulussa on päädytty palauttamaan tilastolliset menetelmät pakolliseksi osaksi opintoja. Sen ohella Oulusta löytyy digitaaliset ihmistieteet -kurssi, jonka sisältö löytyy verkosta (http://www.oulu.fi/historia/node/49864).

Tampereen yliopistoa tilaisuudessa edustivat Mervi Kaarninen, Jarmo Peltola ja Jouni Keskinen. He kertoivat lyhyesti ns. Viljo Rasilan perinnöstä eli varhaisista tietokoneavusteisista tutkimushankkeista Tampereella. Parhaillaankin käynnissä oli erilaisia digihistoriallisia projekteja kuten väestöhistoriallinen HoPES -tutkimus (https://research.uta.fi/hopes/jarmo-peltolan-tutkimusprojektit/). Puheenvuorossa ehdotettiin, että historia-alan yksiköt järjestäisivät vuotuisen yhteistapaamisen, jossa päivitettäisiin digiopetuksen tilannetta. Keskustelussa ajatusta pidettiin hyvänä, ja tällaiseksi tapaamisfoorumiksi katsottiin sopivan Historiantutkimuksen päivät, jossa voisi järjestää säännöllisesti session digihistorian ”uusista tuulista ja parhaimmista käytännöistä”.

Professori Anu Lahtinen kertoi Helsingin yliopiston historia-aineiden digiloikka-projektista sekä esitti joukon kysymyksiä, jotka ovat ajankohtaisia niin historian kuin erityisesti digihistorian opetuksen näkökulmasta ja joita olisi hyvä kollektiivisesti pohtia. Miten ottaa digitaalisuus holistisesti käyttöön opetuksessa? Ja miten suunnata rajalliset resurssit ja saada hajallaan olevat tiedot ja taidot parhaiten käyttöön?

Yleiskeskustelun alustanut Mila Oiva (Turun yliopisto) totesi, että digital roadshow (https://digihistfinlandroadmapblog.wordpress.com/) oli osoittanut, että monet ovat kiinnostuneita digitaalisten työkalujen käytöstä, mutta omalta yliopistolta ei koeta saatavan tukea, eikä välttämättä edes löydetä oman yliopiston sisältä digitutkijoita, vaikka Suomessa olisi paljon alan syvällistä osaamista. Itä-Suomen yliopistoa edustanut Kimmo Katajala kuvasikin, miten geoinformatiikka on nimenomaan heidän yliopistonsa vahvuus. ArcGIS-paikkatieto-ohjelmaa koskevat kurssit eivät kuitenkaan ole pakollisia historianopiskelijoille.

Professori Jari Ojala ja apulaisprofessori Antero Holmila Jyväskylän yliopistosta taas katsoivat, ettei entinen aineisto-osaaminen enää riitä yhä enemmän digitaalistuvassa maailmassa. Aineistojen osuus tutkimuksessa korostuu entisestään, ja lisäksi uusi arkistolaki sekä tietosuoja-asetus ja tiedonhallintalaki asettavat omat haasteensa tutkimuksen tekemiselle. Joten on varsin selvää, että yliopistojen välistä yhteistyötä tulisi toteuttaa aina digiopetuksesta lähtien, jotta suomalaiset pysyisivät kansainvälisesti korkealla tasolla data-aineistojen hallinnassa ja digityökalujen käytössä ja siten myös tutkimuksessa.

Kaikista osallistujien puheenvuoroista päätellen yhteistyötä kaivataan, ja nyt on vain haettava yhteistyön käytännön muodot, joiden löytämiseksi yliopistojen erilaiset institutionaaliset rakenteet muun muassa tohtorikoulutettavien osalta vaativat sopivien väylien etsimistä. Asiasta kiinnostuneiden kannattaa seurata Agricola-verkkoa ja Historiantutkimuksen päivien (Hitu) ohjelmailmoituksia!

Kati Katajisto & Anu Lahtinen