History of Domestic Violence and Abuse seminar series, 14 June 2021

Welcome to the History of Domestic Violence and Abuse Seminar on Zoom, 14 June 2021, organized by Juliana Dresvina & Anu Lahtinen, University of Oxford & University of Helsinki.

Since January 2021, Lahtinen & Dresvina have been organizing online seminars on the long history of domestic violence and abuse. For more information about the following events, please follow the updates via https://tinyurl.com/histviolence

——————————————————————————————————————–

History of Domestic Violence and Abuse Seminar on Zoom, 14 June 2021, 10am (BST / London) (11am CET, 12 EET / Helsinki)

Lloyd Llewellyn-Jones, “Violence Against Women in Ancient Greece”

Maria Dell’Isola, “Violence Against Women in the Apocryphal Acts of the Apostles”

Olivia Milburn, “Violent Women in Early Imperial China: The State of the Law”

Pehr Granqvist, Mårten Hammarlund and Tommie Forslund, “Experiences of Abuse, Trauma, and Maltreatment Among Mothers with Mild Intellectual Disabilities”

Register in advance for this meeting: https://tinyurl.com/yx55zf9t

Wilhelm Breitenstein: Museiprojektkurs på Hertonäs gård 2021

Den 21 januari 2021 startade ”Museiprojekt-kursen”, en kurs i yrkesliv och kulturjobb, som skulle ge studeranden en inblick i arbetet i att skapa en utställning med historiskt tema. I denna kurs skulle studeranden nämligen producera en egen utställning på Hertonäs gårds museum. Kursen ordnades inom magisterprogrammet kultur och kommunikation och leddes av universitetslektor Derek Fewster och Hertonäs gårds museiintendent Eva Ahl-Waris. Deltagarna var åtta studeranden från kandidatprogrammet i historia och en från magisterprogrammet kultur och kommunikation. Under ca fyra månader producerade studerandena utställningen ”Sommar och spel” som handlar om barndom på 1800-talet och består av en fysisk utställning av leksaker och en virtuell utställning på bookcreator.com. Utställningen Sommar och spel är öppen för publik på Hertonäs gård varje söndag från maj till september 2021 klockan 12–14.

På grund av covid-19 genomfördes kursen i första hand genom videoträffar på Zoom. Föreläsningarna hölls en gång i veckan och handlade bland annat om kulturella, historiska och praktiska ämnen, som museibranschen i Finland, kulturarv som företeelse, och praktiska delmoment i produktionen som vi skulle sköta samt problem som vi kunde möta. Minna Sarantola-Weiss, Forskningschef vid Helsingfors stadsmuseum, gästade också en föreläsning och gav oss en spännande inblick i stadsmuseets verksamhet. Att arbeta på distans med en fysisk utställning var tungt och ibland opraktiskt, men vi kunde frivilligt besöka gårdsområdet och huvudbyggnaden under kursens gång och fick av Eva en guidad tur på platsen under vilken hon berättade om huvudbyggnadens och gårdens historia.

Temat för utställningen valdes efter att vi märkte att det fanns en massa fina leksaker och föremål i museets katalog och i Sigbritt Backmans böcker Hertonäs Gård – Från säterier till museum (2016) och Tidsresa med Svenska Odlingens vänner i Helsinge (2013) som man kunde koppla till barndom på Hertonäs gård. Vi tyckte föremålen var fina och intressanta och gillade att de presenterade historia som berörde alla som levat och arbetat på gården oberoende av deras sociala ursprung.

Vi studerande delade i kursens början in oss i olika ansvarsgrupper. En del ansvarade för finansiering, andra för marknadsföring, vissa forskade och skrev texter, en del utförde grafisk design, andra funderade på den virtuella utställningen osv. Ibland förlöpte arbetet långsamt, ibland förlöpte det fort. Det fanns mycket att tänka på. Det var mycket praktiska saker som logistik och finansiering samt val av utställningsföremål, men vi ställdes också inför moraliska frågor. Vi funderade till exempel på hur man ska presentera en sann och mångbottnad historia på ett underhållande och fängslande sätt som ändå inte ljuger. Är det förflutna en vara som vi kan hantera hur som helst i ett kommersiellt eller underhållande syfte? Mycket tid sattes därför på att forska i utställningens föremål och vi letade efter information i bland annat Riksarkivet, databasen Finna.fi och andra arkivkataloger vi hade tillgång till.

Utrymmet för vår utställning skulle vara trapporna och fönstret på andra våningen. Vi ansökte om finansiering och beviljades en summa av Stiftelsen Tre Smeder som möjliggjorde en stor del av våra planer. Av alla de föremål som vi gillade valde vi ut 12 stycken som placerades in i en vitrin som Svenska litteratursällskapet i Finland vänligen lånade oss, och två stycken placerades på fönsterbrädet bakom vitrinen, bland annat den “legendariska” båten Toivo. Av museets tidigare utställda föremål kopplades schackpjäserna i nedre våningen också till utställningen. För trappan designade vi utställningstexter som berättar om barndomen på 1800-talet. För tillgänglighetens skull gjorde vi också en digital version av utställningen som man kan besöka på bookcreator.com. I samband med den digitala utställningen skapade vi också en fristående skattjakt som museibesökare i alla åldrar kan genomföra på gårdsområdet.

Innehållsmässigt var kursen som kulturprojekt ibland är: man lär sig (och är tvungen att lära sig) mycket nytt, man panikerar ibland kring små detaljer och svär att man aldrig gör något motsvarande igen, men när allting är över vill man gärna göra allting pånytt.

Gruppen tackar Derek Fewster, Eva Ahl-Waris, Svenska litteratursällskapet i Finland, Stiftelsen Tre Smeder, Malmgård, Svenska YLE och Minna Sarantola-Weiss som alla möjliggjorde denna roliga upplevelse och lärorika kurs! Förhoppningsvis kommer vår utställning beundras av många ögonpar under de kommande månaderna och förhoppningsvis får vi alla vara med om något motsvarande snart igen!

Arbetsgruppen bestod av studenterna vid Helsingfors universitet: Eira Aalto, Wilhelm Breitenstein, Emil Eklund, Karl Heikkilä, Ida Karlgren, Tanja Rintala, Emelie Schauman, Sten Selin och Kajsa Väyrynen.

Den virtuella utställningen hittar du här. Haluatko lukea museoprojektikurssista ja näyttelystä suomeksi, löydät suomenkielisen version blogin tekstistä tästä. English version, here!

Studenter placerar föremål i vitrin på hertonäs gård 2021

Utställningsföremålen placeras i vitrinen på Hertonäs gård, maj 2021. Foto: Eira Aalto

Leksaker utställda i vitrin, Hertonäs gård maj 2021. Foto: Wilhelm Breitenstein

Utställningstexterna hängs upp i trappan till övre våningen på Hertonäs gård, maj 2021. Foto: Eira Aalto

Eva Ahl-Waris med studentgruppen på Knusbacka museigård på Hertonäs gårds område. Foto: Wilhelm Breitenstein

Vernissagebesökare på skattjakt i Hertonäs gårds park den 6 maj 2021. Foto: Wilhelm Breitenstein

 

Anu Lahtinen: Monenlaiset perhesuhteet ja niiden tutkimus

Perheestä puhutaan päivittäin niin arjessa, politiikassa kuin tutkimuksissakin. Näkökulmasta riippuen perhe on yhteiskunnan tukipilari tai menneen maailman jäänne, turvasatama tai kriisipesäke. Uusperheet, sateenkaariperheet, adoptiot ja huoltajuuskiistat nähdään nykymaailman ilmiöinä. Mutta tarkempi tutkimus tuo varsin samankaltaisia piirteitä esiin myös menneisyydestä – ja kuitenkaan ei voi väittää, että kaikki olisi pysynyt ennallaan vuosisadasta toiseen. Millaisia olivat entisaikojen perhesuhteet? Tästä kertoo uusi teos Perheen jäljillä. Perhesuhteiden moninaisuus Pohjolassa 1400-2020 (Vastapaino 2021, https://vastapaino.fi/sivu/tuote/perheen-jaljilla/2790986).

Kansikuvassa 1700-luvun perheen muotokuvaan on tuotu sekä elossaolevat lapset että lapsivainajat.

Kirja perustuu Emil Aaltosen säätiön rahoittamaan hankkeeseen tutki perheitä, perhesuhteita, perheensisäisiä tunnesiteitä ja vallankäyttöä sukupuolihistorian näkökulmasta. Tutkimuksessa otettiin huomioon sekä perhe yksikkönä että se, millaisia oikeuksia, velvoitteita ja mahdollisuuksia sen jäsenillä oli kulloisessakin roolissaan. Äidin ja pojan väliseen suhteeseen liittyi toisenlaisia vallan ja vastuun piirteitä kuin isän ja tyttären suhteeseen, on tärkeää analysoida sitä, mitä sukupuoli merkitsi perheenjäsenten asemalle ja toimintamahdollisuuksille.

Kun tein hankehakemusta vuosia sitten, olin juuri osallistunut rahoituksenhakukoulutukseen, jossa kehotettiin korostamaan hankkeen johtajan ylivoimaisia ansioita ja loistoa tutkimusprojektin majakkavalona. Tämä tuntui mielestäni tavattoman keinotekoiselta: koolla oli lahjakkaiden, asiansa tuntevien tutkijoiden ryhmä, ja taisin korostaa hakemuksessa, että hankkeen on tarkoitus tarjota eri tutkijanuran vaiheissa mahdollisuuksia kaikille osoittaa osaamisensa.

Tavoitteena oli myös koota monipuolisesti nuoria ja nuorenpuoleisia tutkijoita yliopisto- ja oppiainerajoihin katsomatta; hankkeen aikana moni tutkija vaihtoi vielä yliopistoa ja oppiainetta, joten lopulta Perheen jäljillä -hanke, jonka kotipaikkana oli Turun yliopisto, on tavoittanut niin Turun, Tampereen, Helsingin, Åbo Akademin kuin vähän Jyväskylän ja Oulun yliopistonkin piirissä. Nyt ilmestyneeseen teokseen ovat kirjoittaneet Ilana Aalto, Julia Dahlberg, Mirkka Danielsbacka, Reetta Eiranen, Johanna Ilmakunnas, Jarkko Keskinen, Mia Korpiola, Anu Lahtinen, Tiina Miettinen, Maija Ojala-Fulwood, Taina Saarenpää, Antti O. Tanskanen ja Mari Välimäki.

Hankkeen aikana ilmestyikin lukuisia teemanumeroita ja teoksia aiheeseen liittyen: Kasvatus & Aika 10:1 (2016) ilmestyi teemanumero Perhehistoria, jonka toimittivat Ilana Aalto, Johanna Ilmakunnas & Mia Korpiola (ks. https://journal.fi/kasvatusjaaika/issue/view/4798). Erinäisten seminaarien ja julkaisujen lisäksi Perheen jäljillä -hanke rahoitti osaltaan seuraavia väitöskirjoja:

  • Maija Ojala, Protection, Continuity and Gender. Craft Trade Culture in the Baltic Sea Region (14th–16th Centuries) (TaY 2014)
  • Henna Karppinen-Kummunmäki, Elite English Girlhood in the Eighteenth Century (TY 2020)
  • Henna Kietäväinen-Sirén, Erityinen ystävyys. Miehen ja naisen välinen rakkaus uuden ajan alun Suomessa (n. 1650–1700) (JY 2015)
  • Veli Pekka Toropainen, Päättäväiset porvarskat. Turun johtavan porvariston naisten toimijuus vuosina 1623–1670 (TY, 2016)
  • Charlotte Cederbom, The Legal Guardian and Married Women. Norms and Practice in the Swedish Realm 1350–1450 (HY, 2017)
  • Julia Dahlberg, Konstnär, kvinna, medborgare. Helena Westermarck och den finskabildningskulturen i det moderna genombrottets tid 1880–1910 (HY, 2018)
  • Mari Välimäki, Esiaviolliset suhteet, oikeuskäytännöt ja toimijuus Ruotsin yliopistokaupungeissa 1600-luvulla (TY, 2021)

Hankkeessa ja ilmestyneessä teoksessa korostuvat tunteet ja perhesuhteet, myös ristiriidat, mutta artikkelien painopiste on perheenjäsenten keskinäisessä tuessa. Etätyövuoden aikana perheteemat ovat kuitenkin jatkuneet synkemmissäkin teemoissa. Helsingin yliopisto ja Oxfordin yliopisto ovat järjestäneet yhdessä useita etä-zoomseminaareja perheväkivallan ja lähisuhdeväkivallan historiasta (Anu Lahtinen, Helsingin yliopisto & Juliana Dresvina, Oxfordin yliopisto, ks. 14.1.2021 ohjelma8.2.2021 ohjelma sekä 13.5.2021 ohjelma). Ensi lukuvuodelle on suunnitteilla verkkokonferenssi aiheesta.

Kirjoittaja https://researchportal.helsinki.fi/fi/persons/anu-lahtinen on Suomen ja Pohjoismaiden historian apulaisprofessori, joka johti tutkimushanketta ”Perheen jäljillä”. Hankkeen blogisivu on osoitteessa http://perheenjaljilla.blogspot.com/ Kustantajan sivu on osoitteessa https://vastapaino.fi/sivu/tuote/perheen-jaljilla/2790986.

History of Domestic Violence and Abuse seminar series, 13 May 2021

Welcome to the History of Domestic Violence and Abuse Seminar on Zoom, 13 May 2021, organized by Juliana Dresvina & Anu Lahtinen, University of Oxford & University of Helsinki. We study and discuss the long history of domestic violence and abuse.
——————————————————————————————————————–
History of Domestic Violence and Abuse Seminar on Zoom, 13 May 2021, 10am (BST / London) (11am CET, 12 EET / Helsinki)
Jane Gilbert ‘Sexual Violence and Sex Workers: Lorelei Lee’s ”Cash/Consent” and Villon’s Belle Hëaulmière’
Trevor Dean ‘Domestic abuse from the perspective of husband-murder in late medieval Italy’
Emma Whipday ‘Tom Tyler and His Wife: Domestic Violence and Comedy in Early Modern Wife-Taming Narratives’
Lewis Webb ‘Regulation of violence against citizen women in Republican Rome’
Julia Bolton Holloway ‘Widows and Orphans’

Laura Tarkka & Melike Çakan: Introducing the History Source Guide

During the spring term 2021, the History BA programme at the University of Helsinki has taken some new steps on the digital front. One outcome is a website entitled “History Source Guide” (https://blogs.helsinki.fi/historysources/), available since the beginning of April. The key objective guiding the design of this new resource was to make it (1) updatable and (2) accessible from inside as well as outside of the university. But how did this come about? And, more importantly, what happens next?

The guide page can be found at https://blogs.helsinki.fi/historysources/

Ulkomaiset digitaaliset lähteet / Digital Sources in History

The website was constructed by participants of the project course “Ulkomaiset digitaaliset lähteet/Digital Sources in History”, which connected source criticism with transferable skills. In essence, this meant learning about recent developments in Digital Humanities and getting to know the WordPress blog environment.

In January 2021, two teachers and seven BA students came together to help future students find useful source material online. When discussing the background of each participant, the group identified having to “reinvent the wheel” as a widely shared experience when starting the BA/MA thesis. Everyone wished they had been told exactly where to look for online sources, but the great variety of research interests even among just the nine participants was also immediately acknowledged.

In February, the group learned more about “digital sources” via lectures and literature provided by a guest teacher from the field of digital humanities. One student also contributed an interview on this theme. By March, the team was ready to start developing the website. This was done by first comparing some existing source guides and then trying out the WordPress tools available at the University of Helsinki. During the final stage, each student contributed four posts to the website, in addition to improving its appearance and functionality.

Encyclopaedic practice meets the local perspective

The resulting History Source Guide aspires to familiarise Helsinki-based students with material sourced from abroad and uses the lingua franca of English to connect people with new sources. On the home page, blog posts introducing digital collections summarise information provided by the websites of memory institutions and other data providers. Since the History Source Guide’s home page is not static but cumulative, the group came up with the solution of categorising the posts by historical periods and tagging them with keywords. These can be found on the left-hand side.

In addition, however, the History Source Guide also includes some static pages. The first one contains links to Helka, the University of Helsinki Library’s own database. Via this page, students (with a user account) can easily access the resources provided by the University Library. Another static page contains links to further source guides, each one of which has a different focus and their own way of structuring information. A third page serves as a gateway to material sourced from Finland. This may be useful to readers who are based abroad but require sources relating to the history of Finland.

To prevent the project from coming to a standstill, the designers also came up with the idea of a “suggestions box”. This box is open for anyone who wishes to suggest a new digital collection to be added to the Guide. In the future, contributing to the website may also be used as a way of supplementing course work. Students could do this, for example, by introducing sources they have used themselves, or by interviewing more experienced researchers.

To conclude, the History Source Guide team would like to thank everyone already involved. Recognising what expertise we already have, bringing it to bear and actively seeking advice from others are basic things, but that is why they also work in the digital world.

Laura Tarkka has a background in eighteenth-century intellectual and cultural history. In 2021, she has been coordinating the ”Digital Leap” project of the History BA programme of the University of Helsinki. Melike Çakan is a doctoral student in history at the University of Helsinki. She is working on a doctoral dissertation concerning Francis Bacon and ‘scientia civilis’ in Early Modern England.

Tutkijaesittely: Petteri Norring, ”The Free Peasant and the Nordic Historiography 1800–2000”

Maansa omistava ja sitä viljelevä talonpoika perheineen on yksi pohjoismaisen historian olennaisimmista ilmiöistä. Sen välityksellä historiantutkimuksen historiaa ja historiantutkimuksen yhteiskuntasuhdetta voidaan tarkastella hedelmällisesti. Tutkin post doc -hankkeessani ”The Free Peasant and the Nordic Historiography 1800–2000” pohjoismaisen ”vapaan talonpojan” käsitteen oppi- ja aatehistoriaa.

Vaikka Norjan, Ruotsin, Tanskan ja Suomen agraariyhteiskunnat poikkesivat joissakin suhteissa toisistaan, vapaa ja omistava talonpoika oli kaikissa näissä maissa keskeinen yhteiskunnallinen käsite 1800- ja 1900-luvuilla. Käsitteen avulla kansalaiset, historia ja kehkeytyvä kansallisvaltio nivoutuivat yhteen ja historiantutkijat löysivät paikkansa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Juuri tähän yhteiskunta- ja oppihistorian väliin sijoittuvaan ilmiöön pureudun hankkeessani. Tarkastelemalla 1800- ja 1900-lukujen pohjoismaisen historiantutkimuksen käsityksiä vapaan talonpojan käsitteestä tutkin historiantutkimusten ja laajemmin historiakulttuurin merkitystä yhteisön moraalin, kansallisen omakuvan ja yhteiskunnan vaurauteen liittyvien käsitysten rakentajana.

Aiheen keskeisyydestä huolimatta vapaan talonpojan käsitteestä ei ole tehty systemaattista ja vertailevaa historiografista tutkimusta. Tuntemattomasta aihepiiristä ei silti ole kyse. Se nousee esiin agraarihistoriallisen tutkimuksen lisäksi pohjoismaisen demokratian ja parlamentarismin historiaa käsittelevissä esityksissä, joissa talonpoikainen paikallishallinto nähdään nykyisen demokraattisen hallinnon tai poliittisen kulttuurin historiallisena esiasteena. Lisäksi vapaaseen talonpoikaan henkilöitynyt pohjoismainen historia on kytkeytynyt miehiseen kansalaisihanteeseen ja yhteispohjoismaiseen omakuvaan ja sellaisena nivoutunut osaksi pohjoismaisen hyvinvointivaltion historiallisia representaatioita ja kansallisen historiantutkimuksen perustuksia.

Olen pilkkonut tutkimusongelmani neljään toisiinsa liittyvään tutkimuskysymykseen:

  1. Vapaan talonpojan käsitteen muuttuvat määritelmät: Miten suomalaiset, ruotsalaiset, norjalaiset ja tanskalaiset määrittelivät vapaan talonpojan käsitteen 1800- ja 1900-luvulla? Mikä rooli käsitteellä on ollut historiakulttuureissa?
  2. Vapaan talonpojan käsite paikallisena ja pohjoismaisena ilmiönä: Viittaako vapaan talonpojan käsite Pohjoismaihin vai tiettyyn kansakuntaan tai paikalliseen yhteisöön? Onko jokin aikakausi erityisen merkittävä kunkin maan talonpoikaisen historian kannalta?
  3. Historiantutkimuksen muuttuvat menetelmät: Miten historiantutkimuksen muuttuvat menetelmät vaikuttivat historiantutkijoiden käsityksiin talonpoikien historiasta?
  4. Käsitteen normatiivinen merkitys: Miksi ja miten historiantutkijat normittivat omaa yhteiskuntaansa ja siihen sisältyvää poliittista ja sosioekonomista järjestystä talonpoikaisella historialla ja miten he liittivät käsityksensä oman yhteiskunnan kehityksestä laajemmin eurooppalaiseen historiaan? Mitkä olivat yksilön, eri yhteiskuntaryhmien ja kansakunnan roolit historian muutosvoimina?

Kysymykset erittelevät historiografisen tutkimukseni moniaalle leviäviä näkökulmia ja sitä, miten pohjoismaisten historiantutkijoiden käsitykset kehkeytyivät paikallisten ja ylirajaisten tutkimusperinteiden ja yhteiskunnallisten muutosten yhteisvaikutuksesta. Vapaan talonpojan käsitteen analyysi kohdistuu näin historiantutkijoiden käsityksiin heitä ympäröivästä yhteiskunnasta ja sen jäsenistä. Siksi tutkimuksessani on kyse myös historiantutkijoiden määrittelemien valta- ja vuorovaikutussuhteiden analyysista. Vapaan talonpojan käsite antoi määritelmän yhdelle yhteiskuntaryhmälle ja -luokalle, mutta määritti samalla myös sukupuolten ja yhteiskuntaryhmien välisiä suhteita.

Yhteiskunnan sisäistä koheesiota määrittävien tutkimusintressien lisäksi historiantutkijat ottivat tutkimuksillaan kantaa myös kansainväliseen järjestykseen ja siinä tapahtuneisiin muutoksiin. Vapaan talonpojan kohottaminen oman yhteiskunnan miehiseksi ihannekansalaiseksi tai historiaa muuttavaksi toimijaksi sai kansainvälisen merkityksensä, kun pohjoismaiset historiantutkijat peilasivat oman yhteisönsä kehitystä yleiseen eurooppalaiseen viitekehykseen.

Kuva 1. Ruotsissa juhlittiin vuonna 1935 valtiopäivien 500-vuotisjuhlaa. Juhlavuoden kunniaksi kuvanveistäjä Carl Eldh oli tehnyt Engelbrektin patsaan, jonka kipsivedos on juuri paljastettu Arbogassa kuningasperheen silmien alla. Kuva: tuntematon. Arbogan kunnan valokuva-arkisto.

Tutkimusaineistot ja menetelmät

Tutkimuksen empiirinen aineisto koostuu kohdemaissa julkaistuista keskeisistä aihetta käsittelevistä tutkimuksista viimeisten kahden sadan vuoden aikana. Tavoitteeni ei ole tehdä perinpohjaista määrällistä analyysia, vaan keskityn sen sijaan oppihistoriallisten avaintekstien laadulliseen vertailuun ja analysointiin. Historiantutkimusten lisäksi havaintomateriaalia ovat historiantutkijoihin ja heidän tuotantoonsa liittyvät tieteellisten seurojen pöytäkirjat, arkistoaineisto (erityisesti kirjeenvaihto) ja painettu lähdemateriaali (esimerkiksi tieteelliset aikakauskirjat).

Tutkimukseni keskeinen menetelmä on vertaileva tekstintulkinta, jonka avulla analysoin historiantutkimusten historiografisia, kulttuurisia, poliittisia ja käsitehistoriallisia asiayhteyksiä. Samalla kehitän eteenpäin niitä historiantutkimuksen ja yhteiskunnan suhdetta analysoivia menetelmiä, joita hyödynsin vuonna 2018 valmistuneessa väitöskirjassani. Tutkin vapaan talonpojan käsitteen historiografis-normatiivista ulottuvuutta erottelemalla tutkijoiden tuotannosta ja käsityksistä menneisyyden esittämisen ja historian selittämisen erillisiksi historiografisen operoinnin tasoiksi. Erottelun avulla paikannan historiografisia tihentymiä, joissa historiantutkijat tulkitsevat menneisyyttä eritoten nykyistä yhteiskuntaa varten. Näin pystyn päättelemään historiantutkimukseen vaikuttavia aikaan sidottuja historiakulttuurisia uskomusverkostoja.

Rekonstruoin kohdetutkijoiden käsityksiä aate- ja oppihistoriallisesti historiantutkimukselliseen, kansalliseen, pohjoismaiseen ja yleiseen viitekehykseen. Liitän historiantutkijoiden tuotannon kansainvälisiin keskusteluihin esimerkiksi feodalismista, liberalismista, omistusoikeuksista ja yhteiskuntaryhmien välisistä poliittisista ja sosioekonomisista suhteista. Analysoin tutkimustuloksia tieteen sosiaalista rakentumista sekä kulttuurisia siirtymiä että yhteenkietoutumia käsittelevien tutkimusperinteiden avulla. Näin paikalliset, kansalliset ja ylirajaiset ilmiöt tulevat näkyviin. Aivan kuten historiantutkimuksia on tulkittava monien eri viitekehysten välityksellä, myös historiantutkijoita pitää tarkastella osana erilaisia verkostoja. Siksi rakennan kuvan kohdetutkijoiden oman ajan toiminnasta tarkastelemalla heidän henkilökohtaisia (kotimainen ja ulkomainen tiedeyhteisö, yhteiskunnallinen toiminta) ja virtuaalisia (esimerkiksi tieteellisten tutkimusten viittaussuhteet) verkostojaan.

Talonpoikaiskulttuurisäätiön kokous SKS:n juhlasalissa tammikuussa 1939. Paikalla muun muassa Eino Jutikkala (kolmas vasemmalta), Kustaa Vilkuna (kuudes vasemmalta) ja puheenjohtajana Esko Aaltonen.  Kuva: Pietinen. CC BY 4.0

 

Tutkimuksen merkitys

Tutkimustulokseni voidaan jakaa pääsääntöisesti kahteen toisiinsa liittyvään osa-alueeseen. Toisaalta tapaustutkimuksen tulokset liittyvät ennen kaikkea pohjoismaiseen historiantutkimuksen historiaan. Toisaalta tutkimukseni kehittää historiografisen tutkimuksen menetelmiä ja osallistuu kansainväliseen keskusteluun historiantutkimuksen käytännöistä ja historiallisen tiedon reunaehdoista.

Tutkimusasetelmani näyttää, miten yhteiskunnan sisäinen koheesio ja jännitteisyys, kulttuurinen itseymmärrys ja tulevaa enteilevät kasvunäkymät näkyvät historiantutkijoiden tutkimuksissa. On kiintoisaa havaita, miten kahden sadan vuoden ajanjakson aikana muutokset poliittisissa tilanteissa johdattivat historiantutkijoita pohtimaan historian, kansantieteen ja kulttuurimaantieteen näkökulmista oman yhteiskuntansa historiaa ja paikkaa uudelleen ja asemoimaan sitä jatkuvasti suhteessa itään ja länteen. Esimerkiksi pohjoismaisen markkinayhteiskunnan ja hyvinvointivaltion monimuotoiset aatetaustat saavat lisäsävyjä, kun liitän ne vapaan talonpojan käsitteen historiografiseen taustaan.

Analysoin tutkimuksessani historiantutkimusten ja historiakulttuurin suhdetta, ihannekansalaisuuteen liittyvää inkluusion ja ekskluusion mekanismia ja sitä, miten historiantutkijat normittivat oman yhteiskuntansa osaksi Pohjolaa sekä muuttuvaa Itämeren seutua. Varsin monelle 1800- ja 1900-luvun pohjoismaiselle historiantutkijalle vapaan talonpojan käsite näyttää tarjonneen kertomuksen ”aidosta” kansanosasta sekä taloudellisesti ja poliittisesti pärjäävästä yksilöstä. Viimeisten vuosikymmenten aikana käsitteeseen liitetty idea harmonisesta ja homogeenisestä yhteisöstä on kuitenkin laimentunut ja kuva maaseudusta on muuttunut monimuotoisemmaksi. Paikallisten, kansallisten ja yhteispohjoismaisten historiankäsitysten vertailu laajentaa vallitsevaa kuvaa vapaan talonpojan käsitteen kulttuurisesta ja poliittisesta merkityksestä Pohjoismaissa.

Metodologisen nationalismin ja ylirajaisten käsitteellisten siirtymien välinen vuorovaikutus ei rajoitu yleisenä ilmiönä vain Pohjoismaihin. Vapaan talonpojan käsitteeseen liittyvien normatiivisten yhteiskuntamallien analyysi nostaa esiin ilmiöitä, jotka ovat tyypillisiä kaikkialla, missä pohditaan yhteiskuntien historiaa ja tulevaisuutta. Pohjoismaisten historiantutkijoiden historiankäsitysten analyysi kertoo siitä yleisestä yhteiskunnan suuntaa ja kehitystä määrittävästä prosessista, johon historiantutkijat osallistuvat muiden yhteiskuntatieteilijöiden kanssa tänäkin päivänä. Kyse on nykyhetken tekemisestä ymmärrettäväksi yhteiskunnan ajallisessa jatkumossa. Historiantutkimuksen historian tutkiminen tuottaa nykyisille tutkijoille tietoa käsitteiden käytöstä ja niihin sisältyvistä yhteiskunnallisista ulottuvuuksista ja oppihistoriallisista merkityksistä.

FT Petteri Norring on postdoc-tutkija Helsingin yliopistossa. Lisätietoja: https://researchportal.helsinki.fi/en/persons/petteri-norring

Tutkijaesittely: Ville Eerola ja väitöskirja helsinkiläisidentiteetistä

Väitöskirjassani ”Vain puolittaista suomalaisuutta? Helsinkiläisidentiteetti Eteläsuomalaisessa osakunnassa 1919–1969” tutkin osakuntahistoriaa, joka liittyy kiinteästi suomalaiseen eliitti- ja sivistyshistoriaan. Helsingin yliopiston osakunnat ovat perua 1600-luvulta, jolloin silloisen Turun akatemian ylioppilaat jaettiin alueellisin perustein osakuntiin. Järjestelmän tavoitteena oli valvoa ylioppilaita, mutta 1800-luvun kansallisen herätyksen myötä osakunnille kehittyi fennomaanis-kansallinen tehtävä viedä sivistystä oman osakuntansa alueen ”rahvaan” pariin.

Vuosisadan loppuun tultaessa Uusimaa oli ainoa, jolla ei ollut omaa suomenkielistä osakuntaa, vaan ainoastaan ruotsinkielinen Uusmaalainen osakunta. Suomenkielinen osakunta alueelle syntyi vuonna 1905, jolloin Uusmaalaisen osakunnan ylioppilaat kieliriitojen vuoksi erosivat emojärjestöstään ja muodostivat Eteläsuomalaisen osakunnan (ESO).

Tutkin väitöskirjassani ESO:n helsinkiläisidentiteettiä. Ensisijaisena tutkimuskysymyksenäni on, miksi se selvästi nousi esiin fennomaaniselle pohjalle syntyneessä osakunnassa sotien välillä 1919–1939 ja uudelleen viime sotien jälkeen 1945–1969 – siitäkin huolimatta, että suomalaisuutta on Runebergin ja Topeliuksen ajoista peilattu kukkulalta kuvatun, siintävän järvimaiseman kautta, siis maakuntalaisittain, ja keskeisesti ruotsalaisena kaupunkina Helsinki edusti fennomaaneille korkeintaan puolittaista suomalaisuutta, historioitsija Seppo Kuusiston sanoin ”suomalaisen kulttuurin vesipäätä”. Laajemmin kysymyksenasettelu palautuu suomenkielisen sivistyneistön kaupunkisuhteeseen, jota on tutkittu huomattavan vähän.

On huomattava, että panoksena ei ollut vain helsinkiläisyyden, vaan laajemmin isänmaan määrittely ennen ja jälkeen viime sotien, jolloin vastakkain olivat maakuntahenkinen traditionalismi ja urbaani modernismi. Maakuntahenkisyyden ja helsinkiläisyyden ideoihin tiivistyi taistelu kulttuurin uudesta suunnasta ja ”kansakunnan sielusta”, jossa helsinkiläisyyteen liittyi monia ilmiöitä jazz-musiikista moderniin kirjallisuuteen. Suhtautuminen Helsinkiin ja sen johtoasemaan olikin etenkin sotien jälkeen jatkuvan pohdinnan aihe ESO:n lisäksi myös muissa osakunnissa. Tutkimuskysymyksinäni on myös selvittää, miten ajatusta helsinkiläisyydestä luotiin ja miten sen kautta ylioppilaselämän pysyväksi elementiksi tuli myös ajatus kansainvälisyydestä.

Aihe kiehtoo minua, sillä kaupunkien – erityisesti Helsingin – ja maaseudun kilvoittelulla ja jopa vastakkainasettelulla on Suomessakin pitkät perinteet, eikä asetelma ole kadonnut minnekään. Viime vuosina on puhuttu pääkaupunkilaisesta ”punavihreästä kuplasta”, ja väitöskirjassani tutkinkin tällaisten kuplien muodostumista yksittäisen osakunnan sisällä – voin viitata esimerkiksi siihen, miten pääkaupunkilais- ja maakuntalaisylioppilailla oli ESO:ssa omat, lukitut huoneessa 1950-luvulla, samoin suurelta osin omat harrastuksensa.

Kirjoittaja on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston historian yksikössä.

Henrika Tandefelt: Förbud mot sång och dans

Även om vi alla vet att världen ständigt förändras och det som gällde i går, kanske inte gäller i dag, är det svårt att förhålla sig till det faktum att sådant som vi upplever som grundmurat i våra egna liv kan förändras. Annorlunda uttryckt, vi tror det inte fast vi vet att det kan ske.

Tidigare i vintras läste jag Seija-Leena Nevalas och Marko Tikkas bok Kielletyt leikit. Tanssin kieltämisen historia 1888–1948 (Förbjudna lekar. Dansförbudets historia i Finland), som belönades med Fack-Finlandiapriset 2020. Då föreföll idén att dans någonsin igen skulle förbjudas i Finland som något mycket främmande, rentav skrattretande. Det var till den boken mina tankar gick då jag den 23 februari 2021 läste följande rubrik i Hufvudstadsbladet: ”Förbud mot sång och dans kan införas”.

Orsakssammanhanget här är så klart hanteringen av den världsomfattande Coronapandemin nationellt i Finland och regionalt i huvudstadsregionen: ”Coronaläget oroar och snart kan myndigheterna fatta beslut om ännu strängare regler”. Ett dansförbud skulle enligt tidningen – som hänvisar till Helsingin Sanomat – innebära att restauranggästerna bara fick sitta vid sina bord och gå på toaletten. Och man får också lämna bordet för att gå hem så klart. Lite oklart blir det om det här innebär krav på bordsservering på alla krogar, men det klarnar väl så småningom.

De facto har ju redan ett tidigare, tillfälligt dansförbud genomförts åtminstone i huvudstadsregionens gymnasier denna vinter då den traditionella ”de gamlas dag” med tillhörande gamlas dans har flyttats framåt på obestämd tid.

”Förbud mot sång och dans kan införas” stod det på Hufvudstadsbladets framstida den 23 februari 2021. Berättelsen om dansförbudens historia i Finland kan få ett nytt kapitel på grund av Coronaviruset. Foto: Henrika Tandefelt

Dansförbud förr

Många har påpekat att vi finländare, liksom många andra, under denna pandemi fått uppleva restriktioner i våra liv som inte varit aktuella sedan andra världskriget. Andra har påmint oss om att allting ändå var mycket värre då för omkring 80 år sedan, och att ingen av oss i dag behöver skjuta någon eller söka osäker trygghet i bombskydd. Det är så klart sant, men ett eventuellt dansförbud kan ändå föra tankarna till krigstiden på 1940-talet.

Dansande och att ordna danser var förbjudet i Finland under krigen och först 1948 upphörde alla förbud. Redan under vinterkriget 1939–1940 infördes förbud som bara lättades något under mellanfreden. Tusentals personer bestraffades årligen under åren 1941–1945 för att ha dansat och ordnat danser, skriver Nevala och Tikka, som har gått igenom både domstolsprotokoll och tidningar från krigsåren. Två civila dömdes till fängelse och två gånger ledde polisingripanden till att dansare sköts till döds. Olagliga danser ordnades i hela landet.

Dans och dansande var främst förbjudet på moraliska grunder. I svåra tider krävs ett allvarligt sinnelag som hjälper alla att göra rätt, och en stark, gemensam kontroll som hindrar medborgarna från att vara oansvariga, var tanken bakom förbudet. Dansandet förknippades med lättsinne och oförstånd, men också mycket starkt med skörlevnad (det vill säga otillåten sex), alkoholkonsumtion och i förlängningen all sköns kriminellt beteende. ”Det börjar med en knappnål och slutar med en silverskål”, som ordspråket lyder.

Här fanns i botten en äldre tradition av dansförbud och av att se dansen som en inkörsport till, och ett uttryck för, den farliga njutningen. Som Nevala och Tikka visar – och bokens rubrik antyder – förekom dansförbud av olika slag i Finland från 1880-talet framåt. Det var särskilt inom frikyrkligheten och i nykterhetsrörelsens och ungdomsföreningarnas led som dansförbuden förespråkades. Den kristna moral som här uttrycktes krävde att köttets lustar tuktades och helst inte alls skulle ges möjligheter att locka någon till något tokigt. Målsättningen var en sedlighet som innebar att kroppar inte rörde sig oanständigt eller rörde vid varandra. Nykterhetsrörelsen hade starka band till frikyrkligheten, och eftersom dans och sprit gick så hand i hand i föreställningsvärlden, och en hel del i verkligheten också, så åkte dansen ut med spriten i nykterhetsrörelsens tankevärld.

Den negativa synen på dans var stark särskilt i Österbotten, men förekom i olika kretsar i hela landet. Förbudslagen (1919-1931)  som förbjöd alkoholen öppnade vägen för andra förbud. Kommuner på flera olika håll införde på 1920- och också på 1930-talet olika slag av restriktioner på offentligt dansande som fortfarande kunde associeras till sprit, slagsmål och sedligt förfall. (För en annan beskrivning av musik, dans och nöjen i 1920-talets Helsingfors, läs gärna Mikko-Olavi Seppäläs Suruton Kaupunki. 1920-luvun iloinen Helsinki, 2016)

Valborgsfest 1931 på Eteläsuomalainen Osakunta i Nya studenthuset, Mannerheimvägen 5. Foto: Väinö Leino. Helsinkikuvia.fi

Samtidigt som dansandet uppfattades ett problem för en del inom nykterhetsrörelsen och ungdomsföreningarna hade uttryckligen det redan på 1800-talet framväxande medborgarsamhället med sitt föreningsliv skapat nya och offentliga arenor för dansandet, konstaterar Nevala och Tikka. Dans var den populäraste programpunkten när ungdoms- och nykterhetsföreningar, frivilliga brandkåren eller arbetarföreningar ordnade kvällssammankomster och soaréer. Det var det folk ville ha. Uppbyggliga föredrag, psalmsång, tablåer och skådespel kunde inte dra lika mycket deltagare som möjligheten att dansa.

Frivilliga brandkårens hus på Hagasundsgatan 3 (Centralgatan 7) i Helsingfors. Byggnaden ritades av Theodor Höijer och stod färdig 1889. Festsalen användes som plats för Finlands enkammarlantdag 1907-1910, men byggnaden tjänstgjorde dessutom som en viktigt dansplats för stadens ungdomar och var ett slags första Folkets hus, skriver Matti Klinge i boken Eurooppalainen Helsinki (2020). Byggnaden som stod bakom Ateneum revs 1967. Fotograf okänd, 1890-tal. Helsinkikuvia.fi

En bakgrund till förbudskraven och förbuden var således det upplevda behovet av att övervaka folket, vanligt folk, som inte bara dansade på föreningarnas soaréer, utan samlades och dansade i de större städernas restauranger, varav en del var öppna också för dem som inte var herrskap. Så här blev dansen ett problem efter att i århundraden ha hört till herrskapets ständiga nöjen och sällskapsliv. (Den som nu vill fördjupa sig i det urbana herrskapets dansande under äldre tider kan till exempel läsa Topi Artukkas artikel om Åbo societetshus i Historisk tidskrift för Finland vol. 103, 3/2018. För en skönlitterär gestaltning, ta fram vilken roman som helst av Jane Austen. Det går också bra att börja med någon filmatisering.)

Från dansförbud till ”baila baila”

Förhållandet till lust och njutning har ju inte varit fullständigt okomplicerat heller efter att dansförbudet upphörde 1948, men man kan väl allmänt taget säga att hela efterkrigstiden fram till våra dagar handlat om en radikal omvärdering och förändring just på denna punkt. Visst har de senaste 70 åren eller så – i Finland och det jag nu lite oartikulerat och slarvigt ämnar kalla ”västvärlden” – upplevt en kroppens och lustens frigörelse, lika väl som individens frigörelse, från kollektivets tukt och förmaning.

För ganska få personer representerar dans i dag något farligt, eller oanständigt. Snarare tänker många av oss kanske att dansen ger glädje, frigör endorfiner, håller oss i fysisk form och mental balans i en tillvaro där vi sitter allt mera stilla i vårt arbete och i vår vardag. Visst har till exempel rejv (”nattlig dansfest till ljud­stark elektronisk musik”, förklarar Svenska Akademiens Ordlista) kunnat skapa en viss oro och moralpanik med associationer till ecstacy och drogmissbruk, men på det hela taget är väl dansande något som upplevs som positivt. Hur många låttexter finns det inte i dag som handlar om att baila baila och att dansa dansa? ”Dance with me” sjöng Michael Jackson 1979, ”Let’s dance” sjöng David Bowie 1983 på albumet med samma namn. ”Just dance, gonna be okay, da da doo-doo-mmm”, sjunger Lady Gaga (Just Dance, 2008) och listan skulle aldrig ta slut, och ännu längre blir den då vi introducerar ytterligare språk. ” Tú y yo a la fiesta – – – bailando, bailando”, sjöng Paradisio 1997, inte att blanda med Enrique Iglesias låt med samma namn, ”Bailando” (2014).

Ett nytt kapitel i dansförbudets historia i Finland?

När myndigheterna i Finland i dag diskuterar ett möjligt förbud att sjunga och dansa på restauranger är det inte för att dansandet ses som första steget till moraliskt förfall för individen eller nationen. Liksom under åren 1888–1948 handlar det farliga ändå om kroppar som rör sig för nära varandra och som rör vid andra kroppar. Det handlar ändå inte om sexualmoral, utan om allas moraliska ansvar för det gemensamma bästa, och för att hålla fysiskt avstånd från människor vi inte delar hushåll med. På ett sätt som är typiskt för moderniteten argumenterar man inte med gudomliga moralregler eller krav på att tänka på själens frälsning. Man anför rationella argument och om målet att hålla våra kroppar fysisk friska och virusfria.

Idén om dansförbud handlar om hygien, medicin, vetenskapliga fakta. (Jag kringgår här nu för enkelhetens skull det faktum att religiösa argument och en religiös världsbild ju faktiskt är rationell inom sina egna ramar. Moderniteten har ju byggts på raison, förnuftet och rationaliteten, och så att säga kodat ordet rationell så att det i första hand handlar om att bygga på en vetenskaplig världsbild.)

Som historiker drar jag mig tillbaka och åberopar min rätt att inte ta ställning till vad som är rätt eller fel denna gång. Jag bara iakttar och påpekar likheter och olikheter och presenterar de tankar som förbudsnyheten väckte hos mig: en förundran att följande kapitel i den bok om dansförbudets historia som jag läste på jullovet skulle skrivas så fort efter att jag lagt boken åt sidan. Om inte annat är det intressant.

Valborgsdans på frivilliga brandkårens dansbana på Nyyrikkivägen i Kottby 1945. Foto: Väinö Kannisto. Helsinkikuvia.fi

Johanna Skurnik: Karttoja, kirjoja, karttapalloja ja atlaksia

Suomalaisten maantieteellisten mielikuvitusten ja lukutaitojen jäljillä, n. 1850-1940

Suomen Akatemian rahoittamassa kolmivuotisessa hankkeessa tarkastelen Euroopan ulkopuolisia alueita koskevan maantieteelliseen tiedon tuottamista ja suomalaisessa yhteiskunnassa liikkumista 1800-luvun keskivaiheilta toiseen maailmansotaan. Syyskuussa 2020 aloittamaani hanketta ohjaa yksinkertainen ja samalla monimutkainen kysymys suomalaisten maantieteellisten mielikuvitusten kehityksestä ja muutoksista ajanjaksona, jolloin Euroopan ulkopuolinen matkustaminen oli mahdollista vain harvoille. Minua kiinnostaa millaisia maantieteellisiä tietoja suomalaisille yleisöille välitettiin esimerkiksi kouluopetuksessa, populaarien tietokirjojen, atlasten, karttapallojen tai lähetystyöhön kytkeytyneiden julkaisujen avulla ja mistä ne olivat peräisin. Kysyn mitä nämä tiedot kertovat pyrkimyksistä jäsentää maailmaa kokonaisuutena, määritellä oman kulttuurin ja kansallisuuden rajoja sekä miten ne linkittyvät osaksi eurooppalaista koloniaalisen maailmanjärjestyksen rakentamista.

Tutkimukseni tavoitteena on myös ymmärtää millaisia merkityksiä ihmiset liittivät käyttämiinsä esineisiin kuten karttoihin, karttapalloihin ja maantieteelliseen kirjallisuuteen ja millaisista maantieteellisistä mielikuvituksista ja lukutaidoista ne kertovat. Maantieteellisellä lukutaidolla viittaan tässä yhteydessä yksilöiden ja yhteisöjen taitoon lukea ja käyttää karttoja ja karttapalloja sekä kirjoittaa maailmasta maantieteen sanastolla. Maantieteellisellä mielikuvituksella tarkoitan ihmisten mielikuvia eri paikoista, “meistä” ja “heistä”; siis erilaisten materiaalien ja sosiaalisten suhteiden avulla rakennettuja maantieteitä. Hanke kumpuaa pitkäaikaisesta kiinnostuksestani tiedon ja tieteen historiaan, karttahistoriaan ja printtikulttuuriin, joita olen tutkinut aiemmin erityisesti 1800-luvun brittiläisen imperiumin kontekstissa.

Tarkastelemani ajanjakson aikana maantieteellisen tiedon materiaalinen kulttuuri muuttui Suomen alueella merkittävästi. Edullisempien paino- ja tuotantotekniikoiden ohella koulujärjestelmän uudistaminen, lukutaidon paraneminen, Suomen kielen aseman muutos ja maantieteellisen tiedon käyttökelpoisuus kansakunnan rakentamisessa vaikuttivat keskeisesti siihen, millaisten karttojen, kirjojen, karttapallojen ja atlasten kuluttamiselle syntyi ja synnytettiin kysyntää. Myös erilaisia maantieteellistä tietoa tuottavia ja levittäviä organisaatioita perustettiin tarkastelujaksoni aikana. Ilmeisimpänä monelle tulevat varmasti mieleen Suomen Maantieteellinen Yhdistys (1887) ja Suomen Maantieteellinen Seura (1888), jotka yhdistyivät vuonna 1921 muodostaen nykyisen Suomen Maantieteellisen Seuran. Kuitenkin myös Suomen Lähetysseura (1859) ja muut ulkomaille lähetystoimintaa organisoineet seurat olivat keskeisiä maantieteelliseen tiedon tuottajia ja välittäjiä. Heidän välittämänsä tieto painottui erityisesti ihmismaantieteellisiin kuvauksiin, jotka kontribuoivat ymmärrykseen ihmisten ja kulttuurien välisistä yhteyksistä ja eroista.

Esimerkiksi Suomen Lähetysseuran alun perin vuonna 1859 julkaisemat globaalia protestanttista lähetyskenttää kuvaavat maailmankartat (Maailman Kartta Lähetys-toimesta, (kuva 1) ja Werlds karta öfver hednamission) olivat valtavan suosittuja ja vaikutusvaltaisia printtituotteita. Kartoista otettiin useita painoksia ja yhteensä niitä painettiin 1890-luvun alun vuosiin mennessä yhteensä noin 78,000 kappaletta. Kartat valmistettiin ulkomaisia vastaavia karttoja seuraten ja niissä maailma jaoteltiin uskontojen perusteella kristittyjen, muslimien ja “pakanoiden” asuttamiin alueisiin. Kartan oheismateriaalina myytiin pamfletteja (kuva 2), joiden avulla kartan merkitykset ja maailman uskontomaantieteellinen jäsennys avattiin lukijalle. Teksteissä kristityn imperiumin laajeneminen limittyi osaksi eurooppalaisten koloniaalisia hankkeita. Temaattisesta fokuksestaan huolimatta karttoja ja niiden oheismateriaaleja suositeltiin käytettäväksi myös yleisen maantiedon opiskelussa; tutkimieni aineistojen perusteella vaikuttaa, että näin myös tehtiin.

Kuva 1: Suomen Lähetysseura julkaisi vuonna 1859 ensimmäisen painoksen näyttävästä maailmankartasta, jossa maailma jaoteltiin kristittyjen, muslimien ja “pakanoiden” kesken valkoisiin, harmaisiin ja mustiin alueisiin. Kartalla oli suuri merkitys SLS:n varainkeruussa ja protestanttisen lähetysliikkeen tunnetuksi tekemisessä. Kuva: Maailman Kartta Lähetys-Toimesta, n. 1860 (Helsinki: Suomen Lähetysseura), Kansalliskirjaston karttakokoelma.

Kuva 2: Suomen Lähetysseura julkaisi maailmankartan oheismateriaalina pamfletteja, joissa mm. kerrottiin lähetystyön tilanteesta ja samalla opastettiin maailman maantieteen hahmottamisessa. Ewankelinen Lähetys – Huutawa Ääni Kristikunnalle, toinen painos, 1861 (Helsinki: Suomen Lähetysseura). Kuva: Johanna Skurnik

Yksi keskeinen väylä vieraita ja kaukaisia alueita koskevan tiedon rakentamiselle oli tietysti koulujärjestelmä. Hankkeeni puitteissa tulen analysoimaan maantieteen opetuksen ideaaleja ja realiteetteja kansakouluissa eri puolilla Suomea valikoitujen koulujen arkistomateriaalien, kansakoulujen tarkastajien raporttien, valokuvien ja lehtiaineistojen avulla. Lisäksi tutkimuksenkohteena ovat opetuksessa käytetyt materiaalit. Aineistojen avulla pyrin hahmottamaan missä ja miten eri yksilöillä oli mahdollisuuksia käyttää erilaisia karttoja, karttapalloja ja tutustua maantieteellisiin teksteihin sekä millaista alueellista vaihtelua tähän liittyi. Analysoin myös maantiedon opettamisen käytäntöjä suomalaisten perustamilla lähetysasemilla Kiinassa ja nykyisen pohjois-Namibian alueella ymmärtääkseni millä tavoilla suomalaiset lähetit liikuttivat maailmaa koskevia käsityksiään ja millaisin välinein. Tutkimuksessani asetan maantieteellisen lukutaidon systemaattisen kehittämisen koulutuksen keinoin osaksi laajempia kulttuurisia prosesseja, joissa suomalaiset muodostivat käsityksiä maailmasta ja omasta paikastaan siellä.

Kuva 3: Hankkeen aineistona käytetään esimerkiksi atlaksia ja maantieteen kirjoja. Kuvassa vuoden 1935 painos Alma Hakalehdon ja Alfred Salmelan ”Isänmaan ja maailman kartastosta” (WSOY), Ilmari Leiviskän ”Maantiedon lukukirja 2: Vieraat maanosat” (Maalaiskuntien Liitto, 1929), osia sarjasta ”Maantieteellisiä kuvauksia”, (Werner Södeström, 1899 ja 1900) sekä Ilmari Leiviskän toimittama ”Kansalaisten kartasto kouluja ja koteja varten” (Gummerus, n. 1907). Kuva: Johanna Skurnik.

Hankkeessa tarkastelen eri toimijoiden kirjoitusten ja karttojen muodossa välittämien tietojen eroja ja yhtymäkohtia ja asetan ne osaksi ylirajaisia maantieteelliseen tiedon tuottamisen verkostoja, jotka väistämättä kytkeytyivät eurooppalaisten imperiumien laajentumiseen. Luonnon- ja ihmismaantieteellisellä tiedolla oli merkittävä välineellinen arvo kolonisaatiohankkeiden toteuttamisessa ja oikeuttamisessa 1800-luvulla. Moderni maantiede ja kartografia onkin toisinaan samastettu imperiumeihin itseensä; kolonialismin valtarakenteet ja epistemologinen väkivalta alkuperäiskansojen tietämisen tapoja kohtaan olivat perustavia aineksia modernin maantieteelliseen tiedon kehittymiselle. Tutkimuksessani keskeisiä kysymyksiä ovatkin, millä tavalla koloniaalisen maailmanjärjestyksen tuottamat tietorakenteet olivat osa Suomen alueella tuotettua maantieteellistä tietoa ja millaisia muutoksia tässä tapahtui tarkastelemieni vuosikymmenten aikana.

Hankkeen etenemistä voi seurata blogissani Knowing Globe, jossa kirjoitan yleisemmin maantieteellisen tiedon historioista. Katso myös profiilini Helsingin yliopiston sivuilla.

Johanna Skurnik

 

 

 

Domestic Violence Workshop

Welcome to follow the second seminar on the history of domestic violence, coordinated by Anu Lahtinen, University of Helsinki, & Juliana Dresvina, University of Oxford.

History of Domestic Violence on Zoom Seminar
Feb 22, 2021 02:00pm GMT [04:00 pm EET]

Melek Karatas “Representations of Gendered Violence in Manuscript Illustrations of the Roman de la Rose”
Sara Butler “Who owns a wife’s body? Excusing Domestic Violence in Later Medieval England”
Chanelle Delameillieure “Family affairs: Age, authority and intergenerational relations in late-medieval Flanders”
Raisa Toivo, ”Why is violence against parents a useful topic of research? Insights from 17th century Finland”
Mona Rautelin ”Comparing intimate partner homicides in seventeenth-century and twenty-first-century heartland and hinterland Finland”
Anu Lahtinen ”Some early modern key texts to domestic violence”

Register in advance for this meeting:
https://helsinki.zoom.us/meeting/register/u5Eqf-6urzIjGtLBon7G3Lvy8s8geU-caiIs

After registering, you will receive a confirmation email containing information about joining the meeting.