Kati Katajisto: Koronakriisi Suomen aikaisempien kriisien valossa – mitä historia voi ”opettaa”

Vallitsevan koronakriisin keskellä on hyödyllistä ja lohdullistakin pohtia, miten suhteuttaa ja analysoida historian valossa nyt käynnissä olevaa kriisiä – jonka lopputulema on yhä avoin.

Sisällissodan muistovuonna 2018 minulle esitettiin kysymys, voisivatko sisällissodan tapahtumat uusiutua Suomessa. Kysymyksen taustalla oli huoli siitä, että Suomi olisi jakautumassa taloudellisesti kahtia. Vastasin, että Suomen itsenäisyyden ajan suurimmat kriisit ovat tulleet maan rajojen ulkopuolelta. Sisällissota oli osa ensimmäisen maailmansodan tapahtumaketjua, ja talvi- ja jatkosota sekä Lapin sota osa toisen maailmansodan tapahtumavyöryä. Nyt elämme parhaillaan koronakriisiä, ja se, kuten aiemmatkin kriisit ovat tulleet sysäyksenä maamme rajojen ulkopuolelta. Myöskin viime vuosikymmenten pahimmat kriisit, 1990-luvun alun talouslama ja siihen liittynyt Neuvostoliiton romahdus sekä sen jälkeiset talouskriisit ovat tulleet maan rajojen ulkopuolelta. Keskenään suomalaiset eivät ole suurta kriisiä saaneet aikaiseksi. Onneksi.

Merkittävää on myös se, että nytkin, kuten aikaisemmissa kriiseissä, rajojen ulkopuolelta vyörynyttä kriisiä hoidetaan ensi sijassa kansallisella tasolla, vaikka Suomi on ollut neljännesvuosisadan EU:n jäsenvaltio. Keskeistä kriisin hoidossa ja käsittelyssä on siis suomalaisten omat toimenpiteet ja suhtautuminen. Siksi Suomen historian valossa on lohdullista se, että suomalaiset ovat selvinneet kriiseistä suhteellisen hyvin ja nopeasti. Sisällissodan jälkeen maa pääsi yllättävän nopeasti demokratian ja sovinnon rakentamisen tielle; yhteiskunnalliset uudistukset kuten torpparilaki, Lex Kallio, kunnallisen demokratian toteutuminen ja oppivelvollisuus sekä sotien välinen talouskasvu loivat vahvan pohjan kriisistä selviytymiselle – vaikka henkisiä arpia jäikin. Myös talvi- ja jatkosodan jälkeen suomalainen yhteiskunta selvisi kriisistä varsin hyvin. Vaikka sotakorvaukset painoivat maata ja Neuvostoliiton paine ja uhka näkyivät sisäpoliittisessa uudelleenorientoitumisessa, sotasyyllisyys- ja asekätkentäjupakassa, YYA-sopimuksen solmimisessa ja Porkkalan tukikohdassa, niin maan talous- ja yhteiskuntaelämä lähtivät rakentumaan laajalla rintamalla myönteiseen suuntaan. Suomesta tehtiin poliittisin päätöksin hyvinvointivaltio ja talouselämässä kirittiin kohti länsi-eurooppalaista tasoa.

Myös myöhemmistä, lähinnä globaaliin talouteen liittyvistä ja Suomea lievemmin muuttaneista kriiseistä Suomi on selviytynyt kohtuullisen hyvin. Edellisten vuosikymmenten kriisit eivät olekaan muokanneet suomalaista yhteiskuntaa yhtä syvällisesti kuin sotiin liittyneet kriisit, jotka muuttivat voimakkaasti ja nopeasti poliittisia, taloudellisia ja mentaalisia skeemoja. Vielä vähemmän viime vuosikymmenten epidemioihin ja pandemioihin liittyneet globaalit kriisit ovat vaikuttaneet suomalaiseen yhteiskuntaan.

 

Ulkopoliittisiin realiteetteihin sopeutuminen

Koronan poliittiset, taloudelliset ja sosiaaliset seuraukset ovatkin olleet Suomessa jo tähän mennessä poikkeuksellisen voimakkaat. Maassa on voimassa valmiuslaki, Uusimaa on eristetty, koulut ovat käytännössä kiinni, ihmisten elämä on keskittynyt koteihin, suurin osa yrityksistä kärsii taloudellisista seurauksista, ja pahin on vasta edessä niin tautihuipun ja talouden osalta. Siksi lähdenkin hakemaan vertauskohtaa Suomen historiasta tilanteesta, jossa koko yhteiskunnalta vaadittiin uudenlaista asennoitumista ja sopeutumista uudenlaisiin globaalin järjestyksen realiteetteihin, kylmän sodan maailmaan.

”Suomen ulkopolitiikassa on kaikkea hallitsevana maamme suhde suureen itäiseen naapuriimme, Neuvostoliittoon. – – Kansamme perusetujen mukaista, vakaumukseni mukaan, on, että tulevaisuudessa Suomen ulkopolitiikkaa niin johdetaan, ettei se tule kulkemaan Neuvostoliittoa vastaan. Rauha ja sopu sekä luottamuksellinen naapuruussuhde suuren Neuvostoliiton kanssa on meidän valtiollisen toimintamme ensimmäinen ohje.” Näin totesi pääministeri J.K. Paasikivi itsenäisyyspäivänä 6.12.1944.

Paasikiven sanat olivat tyrmistyttäviä monille aikalaisille. Suomalaisten oli aika sopeutua uusiin realiteetteihin sodan koettelemusten ja katkerien uhrausten jälkeen. Paasikivi toimi Suomen historian käännekohdassa pääministerinä (17.11.1944-26.3.1946) ja presidenttinä (1946-1956), ja häneen symbolisoitui käännös, joka opittiin myöhemmin tuntemaan Paasikiven-Kekkosen linjana. Paasikivi tajusi selkeämmin kuin monet muut aikalaiset, että oli hyödytöntä jatkaa taistoa ylivoimaista vihollista vastaan. Oli parempi sopeutua välttämättömiin muutoksiin, vaikka ne olisivatkin vastenmielisiä. Tärkeämpää oli pitää kiinni kansakunnan keskeisimmistä arvoista, itsenäisyydestä, vapaasta yhteiskunnasta ja demokratiasta.

Poliittisessa elämässä sopeuduttiin nopeasti siihen, että kommunistit palasivat takaisin poliittiseen toimintaan. Niin sanottu kolmen suuren hallitus (Paasikiven III hallitus) päästi kommunistit osaksi hallitusvaltaa, mutta sitoen mukaan demokraattiseen parlamentaariseen järjestelmään. Talouselämä ja ihmiset sopeutuivat sotakorvausten maksuun ja taloudelliseen niukkuuteen. Taloudellinen tulonjakojärjestelmä joutui osaksi poliittista kamppailua, jonka kautta kommunistit ajoivat tavoitteitaan, mutta työnantajien ja palkansaajien enemmistö mukautui oloihin, eikä demokraattista yhteiskuntajärjestystä onnistuttu murtamaan työmarkkinoihin kohdistuneiden iskujen avulla. Myös lehdistön ja kansalaisten asenteet muuttuivat suhteessa Neuvostoliitoon, vaikka ei aina kivuttomasti.

Koronakriisi hakeekin yhtymäkohtaa toisen maailmansodan jälkeiseen tilanteeseen, sillä merkit viittaavat siihen, että sen seuraukset ovat yhtä syvälle käyviä yhteiskunnan, talouden ja viime kädessä ihmisten asenteiden suhteen. Siksi puhe kolmannesta maailmansodasta ei ole täysin tuulesta temmattua, vaikka aseellisesta konfliktista ei onneksi ole kyse. Koronakriisin hallinnan tekee vaikeaksi se, että maailma on entistä tiuhemmin verkottunut ja siten myös haavoittuvaisempi, niin taloudellisesti kuin virusten leviämisen kannalta. Näyttää myös siltä, että koronakriisin alla, ennen sitä, oli jo osakemarkkinoiden kriisi, jonka varsinainen syy ei siis ollut pandemia, vaan pandemia oli ikään kuin lisätalousshokki, joka itsessäänkin olisi riittävä talouskehityksen kääntämiseen negatiiviseksi. Heikki Patomäki on todennutkin, että kyse on ”kapitalistisen maailmantalouden kaikkien kriisien äidistä” (https://patomaki.fi/2020/03/maailmantalouden-kaikkien-kriisien-aiti-kohti-uusliberalistisen-aikakauden-loppua-osa-1/).

 

Koronan muokkaaman globalisaation realiteetteihin sopeutuminen

Vientivetoisena valtiona Suomi ja ylipäätään suomalaiset joutuvat sopeuttamaan talouttaan voimakkaasti, ja keksimään uusia innovatiivisia keinoja selvitä tulevista haasteista. Koronan ollessa kyseessä pelkkä taloudellinen sopeutuminen ei kuitenkaan riitä. Vaikka poliitikot tulevat tekemään keskeisimmät ratkaisut, miten ja millä keinoilla koronaa vastaan taistellaan ja miten vuosia, ehkä vuosikymmeniä, kestävä jälkihoito toteutetaan, niin selvältä näyttää, että kaikkea ohjeistusta ei voi antaa ylhäältä. Samoin kuin toisen maailmansodan jälkeen, myös nyt kaikilta suomalaisilta tullaan vaatimaan omaehtoista sopeutumista tulevaisuuden yhteiskuntaan, jos haluamme välttää tulevaisuudessa kenties vielä pahemmat kriisit, toisen ja kolmannen aallon koronakriisit tai uusien virusepidemioiden leviämisen (Vrt. https://yle.fi/uutiset/3-11279674?utm_source=twitter-share&utm_medium=social). Se alkaa käsien pesusta saippualla, ja jatkunee muun muassa vapaaehtoisena matkustuksen rajoittamisena ja kestävästi tuotettujen tuotteiden suosimisena. Tai sitten voidaan lyödä päätä seinään uudelleen, ja oppia vaikeimman kautta.

Vaikeutena tulee olemaan myös se, kuten suomettumisenkin suhteen aikanaan, milloin mennään liian pitkälle, mitkä puheet ja teot ovat oikeasti välttämättömiä. Suomessa ei ole vaarana, kuten Unkarissa, että hallitus pyrkisi diktatorisiin otteisiin ja valtansa varmistamiseen, mutta pidemmän päälle on kysyttävä, miten pitkälle ja pitkäksi aikaa ihmisten perusoikeuksia voidaan rajoittaa. Mitä paremmin jokainen ihminen itse tajuaa muuttaa toimintaansa koronan takia, sitä vähemmän valtiovallan tarvitsee ulottaa kontrolliaan ja sitä paremmin Suomi selviää koronasta. Mutta kuten aiemminkin, sykäykset tulevat jatkossakin rajojen ulkopuolelta.

FT Kati Katajisto, Helsingin yliopisto, kirjoittaa parhaillaan Keskustapuolueen historian osaa 6 (1981-1991). Hänen edellinen kirjansa Sodasta sovintoon käsitteli sovinnon rakentumista sisällissodan jälkeen kunnallisen demokratian näkökulmasta

 

HISTORIAN OPETUS POIKKEUSTILANTEESSA / STATE OF EMERGENCY DUE TO COVID-19

På svenska, se nedan / in English, see below

Lisäys 16.3.2020: Ottakaa rohkeasti yhteyttä opintoihinne liittyvissä asioissa vaikkapa sähköpostilla. Henkilökunta auttaa kaikin mahdollisin keinoin myös poikkeustilan aikana. / Kontakta oss via e-mail e.dyl. om ni har frågor gällande era studier. Vi hjälper så mycket vi bara kan. / Please don’t hesitate to e-mail the teachers and ask for help and advice in your studies. We will help you in all ways possible.

………………………………………………………….

TEDOTE HISTORIAN KOULUTUSOHJELMIEN OPETUKSESTA

Helsingin yliopisto julisti eilen illalla poikkeustilan koronaviruksen takia. Uusimman ohjeistuksen mukaan 50 hengen opetustilaisuudet on kielletty ja opiskelijoiden läsnäolopakko poistettu. Lisäksi on asetettu muita rajoituksia.

https://flamma.helsinki.fi/fi/group/ajankohtaista/uutinen/-/uutinen/yliopistolle-poikkeustilanne-koronavirustilanteen-takia/10050661

Historian kandi- ja maisteriohjelmat ovat päättäneet, että periodin IV kaikki opetus järjestetään lähtökohtaisesti etänä. Tämä voi tarkoittaa kurssien siirtämistä verkkoon (Moodle) tai niiden korvaamista kirjallisilla suorituksilla. Pienempien kurssien lähiopetusta ei ole varsinaisesti kielletty (ellei yliopisto tai tiedekunta toisin ilmoita), mutta opiskelijoiden ei voi edellyttää saapuvan paikalle.

Opiskelijoiden mahdollisuuksia suorittaa suunnittelemansa opinnot tuetaan kaikin tavoin, eikä tilanne varmastikaan aiheuta historian koulutusohjelmissa ylitsepääsemättömiä ongelmia.

ystävällisin terveisin,
Mirkka Lappalainen, kandiohjelman johtaja
Laura Kolbe, maisteriohjelman johtaja
Niklas Jensen-Eriksen, historian lähijohtaja

***

Kandidat- och magisterprogrammen i historia har i dag fattat beslutet att all undervisning i period IV i utgångspunkten ska ordnas på distans. Det här kan betyda att kurser flyttas till webben (Moodle) eller att studenterna ges tillfälle att ersätta kurser med skriftliga prestationer. Universitetets direktiv från den 12 mars 2020 förbjuder tills vidare inte kontaktundervisning med små grupper, men det är möjligt att direktiven skärps och redan nu är studenternas närvaroplikt upphävd. Vi kan alltså inte kräva att studenterna är närvarande vid kontaktundervisning.

Vi ska stödja studenterna att genomföra sina studier i den takt de planerat också under den här våren, och det här blir säkert inte ett oöverkomligt problem i våra utbildningsprogram.

Vi ber nu att du om du har undervisning i denna period meddelar dina studenter hur de kan avlägga resten av kursen utan kontaktundervisning.

Universitetets information om undantagstillståndet hittar du här:

https://flamma.helsinki.fi/sv/group/ajankohtaista/nyhet/-/uutinen/yliopistolle-poikkeustilanne-koronavirustilanteen-takia/10050661

Vänliga hälsningar,
Mirkka Lappalainen, ledare för kandidatprogrammet i historia
Laura Kolbe, ledare för magisterprogrammet i historia
Niklas Jensen-Eriksen, närmaste chef för historieämnena

***

Yesterday evening, the University of Helsinki declared a state of emergency because of the coronavirus. According to the newest guidelines, all teaching events with more than 50 people are banned, and regulations concerning compulsory attendance in teaching are abolished. There are also other restrictions. Please see:

https://flamma.helsinki.fi/en/group/ajankohtaista/news/-/uutinen/yliopistolle-poikkeustilanne-koronavirustilanteen-takia/10050661

The Bachelor’s and Master’s Programmes in History have decided that all teaching in Period IV is organised primarily as distance learning. This may mean moving them online (Moodle) or replacing them with written assignments. Contact teaching in smaller courses is not actually banned (unless the university or the faculty decides otherwise), but the students have no obligation to come in person to them. Teachers, please tell your students within a couple of days how your course will proceed.

We will support in all available means students’ ability to do the studies they are planning to do, and we are convinced that the situation will not cause insurmountable problems in the history programmes.

With best wishes,

Mirkka Lappalainen, Director of the Bachelor’s Programme in History
Laura Kolbe, Director of the Master’s Programme in History
Niklas Jensen-Eriksen, Immediate Superior of History

Uusi hanke: Suomen 1500-luvun lähteet ja koneavusteinen tekstintunnistus

A new research project, using HTR to study people, mobility, and networks in 16th-century Southern Finland (Prof. Anu Lahtinen (PI), History, Faculty of Arts, University of Helsinki): The research project, funded by The Finnish Cultural Foundation (Suomen Kulttuurirahasto) will use handwritten text recognition technology to index and analyse 16th century documents. The aim of the project is to study networks and mobility in the light of 16th century cameral bookkeeping and other documents.

—————–

Suomen Kulttuurirahasto on myöntänyt prof. (ma) Anu Lahtiselle ja työryhmälle 145 000 euron rahoituksen hankkeelle 1500-luvun suomalaisten yhteisöt, liikkuvuus ja verkostot koneavusteisen lähdeanalyysin valossa. (1) Hankkeen tavoitteena on tutkia tutkia koneavusteisesti 1500-luvun voudintilien tarjoamaa tietoa aikakauden paikallisyhteisöjen ja yksilöiden sosiaalisista suhteista, liikkuvuudesta ja verkostoista.

Rahoituksen avulla digitoidaan, indeksoidaan ja tutkitaan erityisesti Uudenmaan ja Kanta-Hämeen voudintilejä ja muita relevantteja aineistoja. Tavoitteena on tuoda yhteen 1900-luvulla tehtyjä kortistointitietoja sekä koneavusteisesti luettuja (HTR, Handwritten text recognition) asiakirjatekstejä, jolloin on mahdollista tavoittaa 1500-luvun kameraalisesta aineistosta yksittäisiä ihmisiä ja paikallisia yhteisöjä sekä näiden liikkuvuutta ja verkostoja. Aloittava hanke rakentuu työryhmän 1500-luvun asiantuntemukselle sekä kokemuksille viime vuosien koneavusteisesta aineistonluvusta.

Koneavusteisessa lähteidentulkinnassa voidaan käyttää esimerkiksi Transkribus-ohjelmaa. Kuvassa Kansallisarkiston Acta Historica -kokoelman asiakirja kokeellisesti Transkribus-ohjelman tarkasteltavana.

————————————————————————————————————-
(1) Otsikko viittaa historioitsija Pentti Renvallin voudintiliaineistoja hyödyntäneeseen klassikkoteokseen Suomalainen 1500-luvun ihminen oikeuskatsomustensa valossa (Turku 1949).

Henri Hannula: Elämää tutkijavaihdossa Leidenin yliopistolla

Työskentelin syyslukukauden ajan Niilo Helanderin säätiön matka-apurahan turvin Alankomaissa Leidenin yliopistossa, joka on tullut tunnetuksi paitsi asemastaan maansa vanhimpana yliopistona myös vahvasta osaamisestaan perinteikkäiden oppialojen, kuten historian parissa.

Koska tutkin omassa väitöskirjaprojektissani Alankomaiden sekä Pohjois-Euroopan välistä kauppaa ja kauppadiplomatiaa 1600-luvun lopulla, oli luontevaa hakeutua paikkaan, jossa pääsisin työskentelemään merihistorian, talous- ja sosiaalihistorian sekä diplomatian historian paikallisten asiantuntijoiden kanssa.

Tutuksi maa on tullut sekä väitöskirja-aiheen että lyhyempien työmatkojen myötä. Mutta millaista tutkijanelämä maassa olisi? Lähdin ottamaan asiasta selvää, koska joskus on parempi saapua itse paikalle sähköpostin sijaan.

 

Rajojen yli

Viime vuosikymmeninä ympäri maailman yliopistojen kielenkäyttöön on vakiintunut vahvasti käsite international. Kansainvälisyyden sijaan puhun itse mieluummin ylirajaisuudesta, sillä fyysistä olinpaikkaa tärkeämpiä asioita – tai ainakin pitäisi olla – intuitiivisen ajattelun kyseenalaistaminen sekä mentaalisten muurien rikkominen. Tämä voi tapahtua periaatteessa missä vain.

Fyysisellä olinpaikalla on kuitenkin silti hyvin paljon merkitystä. Huomasin tämän konkreettisesti ensimmäistä kertaa tavattuani sattumalta ihmisiä, joihin olin tutkimuspapereissani viitannut. Kontaktien luominen on tällöin helppoa, joskin usein tietenkin vähän hassua keskustelunavauksen ollessa: ”Tunnen ajatteluasi, mutta en tunne sinua. Hauska tavata!” En muista tutustuneeni näin kenenkään Skypessä.

Tutkijavaihto toisessa maassa antaa mahdollisuuden kehittää monikerroksista ulkopuolisen katsetta. Kun kotimaassa ulkopuolisen katse suunnataan aiemmin tehdyn tutkimuksen vinoutumien tunnistamiseksi, toisessa maassa eläminen merkitsee tähän uutta kerrosta. Tämä katse mahdollistaa altistumisen keskimääräistä enemmän tiedonmuodostuksen soveltaviin, luoviin ja näin myös rankimmin aivoja kuormittaviin prosesseihin.

Olikin tärkeää päästä jälleen altistumaan akateemiseen nomadielämään, jonka perusvire kuuluu: ”Väliaikaista kaikki on vaan…”. Luopuminen yleisesti on helpompaa, kun välillä riuhtoo itseään muihin ympäristöihin. Tämä tunne lienee tuttu kaikille Erasmus-vaihdossa tai opiskeluiden ohessa työharjoittelussa ulkomailla olleelle; Ihminen parhaimmillaan merkityksellistää sekä henkistä kotiaan että uutta vierasta asuinpaikkaansa tavalla, joka muuttaa suhdetta kumpaankin.

Muilla kuin omalla äidinkielillä toteutettavat puserrukset aiheuttavat sekä vahvoja onnistumisen elämyksiä että maksimaalisia häpeän tunteitakin. Tunneskaalan ääripäät ovat jatkuvasti yliedustettuina ja se tekee tietenkin elämästä mielenkiintoista.

Mistään dramaattisesta ”ravistelusta” ei kuitenkaan ole ollut kysymys. Omine pienine tehtävineen, puurtamisineen, onnistumisineen sekä epäonnistumisineen elämän yhtäläisyydet ovat lopulta suurempia kuin erot. Se, haluaako dramaattisia eroja vai maltillisia yhtäläisyyksiä etsiä ja korostaa on näkökulmakysymys.

 

Opiskelun observointia

Paikallisen ohjaajani johdolla pääsin tutustumaan Leidenin historian mainsteriopiskelijoiden diplomatian historiaa käsittelevää kurssia. Kurssin teemana oli haastaa perinteistä näkemystä ”diplomaatin ideaalikuvasta” sekä yleisesti diplomatian historiasta. Ryhmässä tarkasteltiin tapausesimerkkejä uuden ajan alun lähettiläistä – niin perinteisimmistä kuin vähemmän tunnetuista.

Lukemistona oli paitsi perinteisemmät alan julkaisut, alkaen Andersonin The Rise of Modern Diplomacy 1450 – 1919 -teoksesta aina uusimpiin ”uuteen diplomatian historian” julkaisuihin. Opiskelijat tekivät lisäksi omia harjoitustyötä valitsemastaan aiheesta. Keskustelua kurssilla oli ulkopuolisena hauska seurata, sillä aivan samoja kysymykiä olen tullut pohtineeksi sekä aikoinaan itse maisteriopiskelijana että sittemmin opettamillani peruskursseilla harjoitusryhmien kanssa. Miten pitkälle ”diplomatian historiaa” tulisi venyttää? Mitä sisällytetään uudentyyppisiin analyyseihin ja mitä ei? Miten teleologista historiakäsitystä tai eurosentrisyyttä voidaan haastaa menettämättä kuitenkaan tutkimuksen koherenssia?

Opiskelijat itsessään olivat fiksua porukkaa ja osasivat tuoda omia, toisinaan yllättäviäkin näkökulmia aiheeseen. Todettakoon kuitenkin, että Suomessa opiskelijat – mikäli ottavat opintonsa tosisssaan – eivät häviä yhtään taidoiltaan paikallisille ”research seminar” -vaiheen opiskelijoille. Kummassakin maassa tosin englannin kielen ylivalta on alalla musertava, Alankomaissa vielä maantieteen ja historian johdosta korostetummin. Asenne kuitenkin ratkaisee.

 

Tutustumista uusiin ja vanhoihin tuttuihin

Työskentely Leidenissä kouli ennen kaikkea käsitteellistämään ajattelua uusille yleisöille, tohtorikoulutettavista professoreihin. Joku tunsi Karibian saaret, toinen Indokiinan, mutta kaikilla oli jotain sanottavaa Itämeren piirin tutkijalle. Heidän kommenttiensa pohjalta mielekkäiden yleistysten, vertailujen ja tulkinnallisten kehikkojen rakentaminen on helpottunut huomattavasti.

Yliopiston toimintakulttuuri oli rohkaisevaa, joskin ajoittain kummallista: tapaamisia ei sovittu tai varattu vaan työhuoneisiin singahdeltiin niin sanotusti dynaamisesti tunnustellen mahdollista hyvää hetkeä jutustelulle tutkimusideoista. Aikataulut elivät. Tapaamisia keskeyttelivät singahtelijat. Suomalaiseen kalenteriin tottuneelle tämä oli tietenkin aluksi suuri shokki.

Teoreettisen mielen kannalta kaikkein tärkeintä antia oli esitelmien lisäksi paikallisten kollegoiden kanssa toimistotuntien ulkopuolella tapahtunut järkeily, tinkering. Kokemuksesta olen oppinut, että kaikki parhaat asiat tapahtuvat aina virallisten seminaarikokoontumisten ulkopuolella, usein yöunien kustannuksella. Muilta oppiminen ja muille asioiden selittäminen, asioista kiistely, ja asioista yhteisen näkemyksen hakeminen: siitä on tutkimuselämä tehty.

Tajusin välillä, kuinka paatunut omaan tutkimusaiheeseeni olin, kun huomasin jonkun kollegan olevan vähän epätietoinen siitä, että mitä tarkoitin Moedernegotie – the Mother of All Trades -käsitteellä. Niin, kaikki eivät tosiaan ole ihan superkiinnostuneita Itämeren piirin kauppapolitiikasta… Tai tietenkin ovat sen jälkeen kun sain asian heille vakuutettua. Piti vain löytää yhteisiä tuotteita, yhteisiä kauppiasperheitä, yhteisiä laivanvarustajia, yhteisiä kauppasotia.

Näissä epävirallisissa tilanteissa sain tutustua elävien lisäksi myös kuolleisiin. Vanhemmat tutkijat nimittäin innostuivat, varsinkin loppuvaiheessa, aina silloin tällöin juoruilemaan alan paikallisista legendoista, etenkin toisen maailmansodan traumoista kärsineestä sukupolvesta. Vain yhden esimerkin mainitakseni, erään jo edesmenneen emeritusprofessorin tavaramerkiksi oli tullut täysin sattumanvaraisesti ja satunnaiselle kohteelle (usein ohjattavalle) suunnatut raivokohtaukset:

”GODVERDOMME, KUKA KÄSKI OTTAMAAN TÄMÄN PARAGRAAFIN POIS?! OLETKO AIVAN JÄRJILTÄSI?” – ”Herra Professori, se oli Te, kun huusitte minulle viime kerralla, että tämä kappale oli täyttä roskaa…”

Tuttuja tarinoita, vain vähän eri kontekstissa. Sodanjälkeisessä Euroopassa työ toimitti kaikkialla terapeutin virkaa; ”mennyt meissä” on läsnä kaikkialla, kuten eräs professori joskus on asian tiivistänyt. Näin monet ulkomailta aikoinaan hyllyyni hankkimistani teoksista heräsi tavallaan uudelleen eloon kirjoittajan ollessa se ”tarinoiden ihminen”, ei vain idolisoitu tutkija. Tämä on historiografisesti erittäin mielenkiintoista, joskin vie ajatukset vaarallisesti teoksia lukiessa sivuraiteille.

Hermeneuttisen kehän kierteessä olen kuitenkin ollut huomaavinani, kuinka ajatuksen sivuraiteet ovat oleellisia, ellei jopa käänteentekeviä. Oma graduaiheeni, ja sittemmin väitöskirja-aiheenikin oli erään sellaisen tulosta…

Elämähän lopulta on suurta sattumaa.

Henri Hannula

Kirjoittaja on tohtorikoulutettava ja tutkii Alankomaiden tasavallan kauppadiplomatiaa Itämeren piirissä 1600-luvun lopulla. Tutkimusvaihtoa rahoitti Niilo Helanderin säätiö.

Esitelmäkutsu / Call for Papers: Keskiaikaiset balladit ja laulut – Medeltida ballader och sånger – Medieval ballads and songs

Call for Papers (på svenska, se nedan – in English, see below)
UUSI DEADLINE 28.2. / NY DEADLINE 28 feb / NEW DEADLINE 28 FEb

Keskiaikaiset balladit ja laulut – paikallisia ja kansainvälisiä konteksteja

Suomesta tunnetaan joukko balladeja, joissa on merkittävästi keskiaikaisia piirteitä, vaikka ne ovatkin saaneet elementtejä myös myöhemmistä ajoista. Esimerkiksi Annikkaisen virressä on keskiaikaisesta kauppakestistä kertova pääteema, vaikka joissakin versioinneissa esiintyy myöhempien vuosisatojen tuotteita kuten tupakkaa. Monia suomenkielisistä lauluista pidetään paikallisesti luotuina, toisilla taas on selkeitä yhteyksiä etenkin virolaisiin, karjalaisiin ja skandinaavisiin esikuviin. Suomenruotsalaisilta taas on tallennettu vanhakantaisia balladeja, joiden on ajateltu olleen aiemmin käytössä myös nykyisen Ruotsin alueella. Skandinaavisen tutkimuksen piirissä on pohdittu, paljonko jotkut balladit voivat kantaa mukanaan myös keskiaikaa vanhempia piirteitä.

Mitä lauluille tapahtui, kun niitä muokattiin kielestä ja poljennosta toiseen? Millaisissa yhteyksissä niitä kirjoitettiin ylös, ja mitä niiden alkuperistä ja levinneisyyksistä voidaan päätellä? Voidaanko laulujen esittämis-, synty- ja käännöshistoriaa seurata vaikkapa sähköisten korpusten, sukututkimuksen ja tarkan tapausanalyysin avulla?

Helsingissä 6.-8.5.2020 järjestettävän seminaarin ”Keskiaikaiset balladit ja laulut – paikallisia ja kansainvälisiä virtauksia” tavoitteena on tuoda yhteen viime vuosikymmenten tutkimusta sekä suomen- että ruotsinkielisten keskiaikaisten balladien ja laulujen käytöstä ja siirtymistä. Tavoitteena on muun muassa tarkastella uudelleen laulujen kulttuurisia ja kielellisiä yhteyksiä sekä tuoda yhteen havaintoja suomen- ja ruotsinkielisistä balladeista. Varhaisen, 1900-luvun alussa tehdyn tutkimuksen painolastina ovat vahvat nationalistiset ja kielipoliittiset painotukset, jotka ovat vaikeuttaneet laulujen kulttuuristen yhteyksien ja vaikutteiden näkemistä.

Pyydämme cfp-tarjouksia aiheista, jotka käsittelevät balladien ja laulujen käyttöä ja omaksumista Pohjoismaissa ja lähialueilla. Maks. 150 sanan abstraktit pyydetään lähettämään osoitteeseen tiina.m.miettinen@tuni.fi 28.2.2020 mennessä (huom! jatkettu ilmoittautumisaika). Seminaaria rahoittaa Oskar Öflundin rahasto. Tapahtumapaikkana ovat Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Svenska Litteratursällskapet i Finland sekä Helsingin yliopisto.

Järjestelytoimikunta: Prof. Anu Lahtinen, Helsingin yliopisto – FT Kati Kallio, Suomalaisen kirjallisuuden seura – FT Tiina Miettinen, Tampereen yliopisto

———————

Medeltida ballader och sånger – lokala och internationella strömningar

Många finska ballader har betydande medeltida drag samtidigt som de också har inslag av senare tiders kulturer. Till exempel Annikkaisen virsi handlar om en medeltida handelsresande, men vissa i versioner nämns också föremål från senare århundraden, som tobak. Många finska sånger har ansetts vara av lokalt ursprung medan andra har klara kopplingar till estländska, karelska eller skandinaviska förebilder. På finlandssvenska språkområden har man samlat in ålderdomliga ballader som antas ha varit i bruk också i Sverige. Inom den skandinaviska balladforskningen har det diskuterats ifall balladerna också kan ha äldre än medeltida drag.

Vad hände med sångerna när de förflyttades från en rytm och ett språk till ett annat? I hurdana sammanhang antecknades de och vad kan vi dra för slutsatser av deras ursprung och spridning? Kan vi följa sångernas tillkomst-, uppförande- och översättningshistoria t.ex. med hjälp av släktforskning, elektroniska korpus eller detaljerade fallstudier?

Seminariet ”Medeltida ballader och sånger – lokala och internationella strömningar” som ordnas i Helsingfors den 6.-8.5.2020 har som syfte att föra samman forskning om finsk- och svenskspråkiga ballader som gjorts under de senaste decennierna. Vi vill granska sångernas språkliga och kulturella kopplingar och samla ihop iakttagelser gällande finsk- och svenskspråkiga ballader. Den tidigare balladforskningen från tidigt 1900-tal präglades av starka nationalistiska och språkpolitiska betoningar, vilket komplicerade skärskådandet av sångernas kulturella samband och influenser.

Vi välkomnar föredragsförslag om ämnen som berör användning och tillägnande av ballader och sånger i Norden och i närliggande områden. Abstracts på max. 150 ord skickas till tiina.m.miettinen@tuni.fi senast 28 februari 2020 (ny DEADLINE!). Seminariet finansieras av Oskar Öflunds stiftelse. Seminariet ordnas i Finska litteratursällskapets, Svenska litteratursällskapets i Finland samt Helsingfors universitets lokaler.

Kommittéen: Prof. Anu Lahtinen, Helsingfors universitet – Fil. dr Kati Kallio, Finska litteratursällskapet – Fil. dr Tiina Miettinen, Tampere universitet

———————-

Medieval ballads and songs – local and transnational contexts

Keskiaikaiset balladit ja laulut – paikallisia ja kansainvälisiä konteksteja

Both in research of Scandinavian ballads and Finnic runo-songs in alliterative Kalevala meter, a persistent question is how much later songs may carry features from medieval or pre-medieval times. Some Finnish ballads mix substantial medieval or pre-medieval characteristics with modern elements. For instance, the song of Annikainen tells an ageless story of a local maiden and foreign merchant, which has often been thought of having a medieval origin, while some versions add later products such as tobacco.

Some Finnish songs seem to be locally created, while others bear clear connections especially to Scandinavian, Estonian and Karelian traditions. Swedish Finn 20th century singers performed ballads that, supposedly, had earlier been used also in Swedish mainland. Some Scandinavian stories have been translated to Finnish both in old Kalevala meter and in new folk song meters.

What happened to songs and stories when they were translated to new languages and poetics? What do we know of the processes of writing down or recording these songs, and what may (or may not) be said about their historical origins and distributions? What kinds of means—such as digital corpora, genealogy or detailed case studies—may reveal new aspects on the performance, transmission and translations of songs?

The aim of the colloquium ”Medieval ballads and songs – local and transnational contexts” is to gather recent research on uses and transmissions of medieval ballads in Finnish and Swedish languages. We hope to include re-analyses of cultural and linguistic connections and comparisons of ballads in different languages. The early 20th century research on ballads was characterised by strong nationalistic and disciplinary emphases driven by language policy, which has hindered analysis of some cultural connections and influences.

We ask proposals on uses and transfers of ballads and songs in Nordic countries and nearby regions. Please send an abstract of 150 words to tiina.m.miettinen@tuni.fi by the 28 of February 2020 (EXTENDED DEADLINE!). The colloqvium is funded by Oskar Öflunds Stiftelse. The event takes place at the venues of The Finnish Literature Society, The Society of Swedish Literature in Finland (Svenska litteratursällskapet i Finland r.f., abbr. SLS) and the University of Helsinki.

The Organizing Committee: Prof. Anu Lahtinen, University of Helsinki – Dr. Kati Kallio, The Finnish Literature Society – Dr. Tiina Miettinen, University of Tampere

 

Anna Koivusalo: ”Koko miehistö hurrasi rohkeudelleni”: Marie Finley DeRosset Konfederaation saarronmurtajalla 1864

Syyskuussa 1864 Marie Finley DeRosset nousi saarronmurtajaan nimeltä Lynx, jonka tarkoitus oli murtaa liittovaltion joukkojen saarto ja purjehtia Bermudalle. Wilmingtonista Pohjois-Carolinan rannikolta lähti Yhdysvaltain sisällissodan aikana paljon saarronmurtajia (blockade runners), joiden tarkoitus oli purjehtia Etelävaltioista puolueettomin maihin ja hakea sieltä Konfederaation armeijalle varusteita. Jo heti sodan alkuvaiheessa liittovaltion kenraali Winfield Scott oli esittänyt ensimmäisen suunnitelman Konfederaation saartamiseksi mereltä käsin. Tarkoituksena oli hitaasti kuristaa hengiltä agraarinen maa, jolla ei ollut riittävästi tehtaita tai materiaalia valmistaa armeijan tarvitsemia tarvikkeita.

Saarronmurto oli hyvin organisoitua ja myös tuottavaa yritystoimintaa, jonka pääasiallisena tarkoituksena oli tuoda saarron läpi Konfederaatiolle elintärkeitä aseita ja tarvikkeita. Saarto tiukentui sisällissodan edetessä, mutta taitavat saarronmurtajat tekivät noin 1300 yritystä purjehtia Konfederaation satamiin tai sieltä pois ja onnistuivat niistä noin tuhat kertaa. Ne kuljettivat puolueettomiin maihin myytäväksi 400 000 paalia puuvillaa ja toivat takaisin aseita, tarvikkeita ja ruokaa armeijalle. Saarronmurtajilla työskentely oli vaarallista, mutta erittäin tuottavaa liiketoimintaa: sääntöjen mukaan puolet ruumasta tuli täyttää armeijan tarvitsemilla tavaroilla, mutta toiseen puoleen sai lastata mitä halusi, ja niinpä ne toivat maahan myös paljon luksustavaraa. Saarronmurtajat kuljettivat myös matkustajia silloin tällöin, mutta heidän tuli ymmärtää asettavansa itsensä hengenvaaraan. Olikin harvinaista, että matkustajana oli naisia, varsinkaan ilman suojelijaa ja pikkulapsen kanssa, kuten Marie DeRosset.

Scott’s Great Snake, 1861.
Library of Congress, Geography and Map Division, Washington, D.C.

Marie oli kiivas konfederaatti, joka jopa katkaisi välit ystäväänsä tämän naitua Pohjoisesta kotoisin olevan miehen. Kuitenkin hän oli valmis lähtemään Konfederaatiosta ja uskaltautumaan uhkarohkeaan yritykseen murtaa jo hyvin tiukka saarto päästäkseen puolisonsa, Louis ”Lou” DeRossetin, luo mukanaan myös vuoden ikäinen Gabrielle-tyttärensä. Lou ei ollut palvellut rintamalla ”fyysisen kyvyttömyyden” (ilmeisesti huonon näön) takia, vaan hänet oli määrätty armeijan hankintaosastolle. Lou oli ollut mukana yksityisesti omistetuilla saarronmurtajilla muutamaan otteeseen tuomassa rahtia saarron läpi, mutta elokuussa 1864 hän oli joutunut jäämään Bermudalle sairastuttuaan. Vaikka hän alkoi jo olla toipunut, Marie päätti matkustaa hänen luokseen sen sijaan, että Lou olisi palannut takaisin Konfederaatioon. Loun perhe oli yllättynyt ja pettynyt nuoren parin ratkaisuun, sillä Loun veljet yhtä alaikäistä lukuun ottamatta palvelivat Konfederaatiota jossakin ominaisuudessa.

Wilmington oli ollut vuodesta 1863 Konfederaation tärkein saarronmurtosatama, jota suojelivat suojainen sijainti sekä useat linnoitukset. Saarronmurtajia lähti Wilmingtonista syksyllä 1864 vain muutaman päivän välein. Laivat oli naamioitu maalaamalla ne jollakin maastoon sopivalla värillä ja niiden kapteenit odottivat pimeitä, kuuttomia öitä purjehtiakseen. Mutta liittovaltion sotalaivat odottivat niitä Konfederaation linnoitusten tykkien ulottumattomissa eikä saarronmurtajia, jotka olivat siviililaivoja, ollut aseistettu. Vihollinen ei kuitenkaan mielellään upottanut laivaa, sillä oli paljon tuottavampaa ottaa se kiinni ja saada siitä suuri palkkio. Siksi saarronmurtajaa saatettiin ajaa takaa pitkiäkin matkoja, jonka vuoksi niiden kapteenit usein peittivät höyrykattilan paineensäätelyaukot lisätäkseen laivan nopeutta, mikä oli uhkarohkeaa räjähdysvaaran takia.

Lynx oli eräs Konfederaation parhaista saarronmurtajista. Tämä hyvin nopeakulkuinen alus oli vastikään rakennettu Liverpoolin telakalla ja oli kaksi kuukautta aikaisemmin selvinnyt jopa hurrikaanista Yhdysvaltain itärannikon ja Bermudan välillä taitavan kapteeninsa ohjauksessa. Syyskuun 26. päivän iltana se lähti Wilmingtonin satamasta, mutta se huomattiin välittömästi ja liittovaltion sotalaiva USS Niphonin tulitus sai sen vahingoittumaan pahasti. Sen kapteeni koetti pyrkiä pois alueelta, mutta Lynxiin, joka oli jo alkanut upota, osui yhä uudelleen. Marie määrättiin ohjaushyttiin turvaan, mutta heti hänen istuttuaan alas luoti tunkeutui seinän läpi seitsemän senttiä hänen päänsä yläpuolelta ja osui laivaa ohjaavaan merimieheen.

Marie syöksyi kajuuttaan lapsensa luo, hädin tuskin välttäen toisen seinän läpi ammutun luodin. Mutta hän pysyi siellä, kuten kapteeni oli käskenyt, kunnes häntä tultiin noutamaan. Komentosilta oli repeytynyt irti ja laiva upposi hyvää vauhtia, joten kapteeni ohjasi sen kohti läheistä rantaa. Lynxin ajettua matalikkoon pelastusvene laskettiin, mutta aallot olivat niin korkeita, että siihen laskeutuvat merimiehet melkein hukkuivat. Siitä huolimatta Marie odotti tilaisuutta kylmän rauhallisesti ja hyppäsi tilaisuuden tultua veneeseen kehottaen heittämään lapsen perässään. ”Koko miehistö hurrasi rohkeudelleni,” hän kertoi myöhemmin, ”enkä ole koskaan tuntenut itseäni rauhallisemmaksi.” Ilman ruokaa ja vettä laivasta pelastuneet odottivat läpimärkinä pimeällä rannalla, kunnes lopulta saatiin sana läheiseen linnoitukseen ja miehistö ja Marie lapsineen pääsivät turvaan.

SS Lynx.
DeRosset Family Papers #214, Southern Historical Collection, Wilson Library, University of North Carolina at Chapel Hill. Mahdollisesti Marie Finley DeRossetin maalaama akvarelli.
Kuva: Anna Koivusalo

Hurjasta seikkailustaan huolimatta Marie ei lannistunut. Vain viikkoa myöhemmin hän nousi Owl-nimiseen alukseen, joka yritti sekin livahtaa ulos Wilmingtonista suuntanaan Bermuda. Jälleen USS Niphon tulitti laivaa ja jälleen laiva vahingoittui ja useat miehistön jäsenet haavoittuivat. Mutta aluksen kokenut kapteeni sai sen ohjattua vihollisten aseiden kantamattomiin ja lopulta turvallisesti Bermudan satamaan. Marie ja Gabrielle pääsivät perille vahingoittumattomina. Myöhemmin kirjoittamassaan tapahtuman kuvauksessa Marie ei kuitenkaan maininnut syytä, miksi oli lähtenyt vaaralliselle matkalle, vaan tiedämme sen hänen ystävänsä kirjeen perusteella. Hän ei vain paennut sotaa, vaan oli vasta kaksi vuotta kestäneen avioliittonsa aikana ehtinyt riitaantua anoppinsa kanssa. Eliza DeRosset oli voimakastahtoinen nainen, joka sanoi suoraan, mitä ihmisistä ajatteli ja suhtautui moniin ihmisiin, esimerkiksi tytärtensä aviomiehiin, penseästi. Kuitenkin erityisesti hänen ja Marien välillä oli kitkaa ja vakavia ongelmia. Eliza ja hänen hillityt tyttärensä olivat hyvin uskonnollisia ja omistautuneita hyväntekeväisyydelle, lapsilleen ja aviomiehilleen. Älykäs ja kaunis Marie puolestaan nautti juhlista, teatterista ja nuorten miesten seurasta. Loun perhe piti huikentelevaisena miniää, joka oli ranskantanut nimensä alkuperäisestä Mariasta, ojensi Louta, jos tämä oli käyttäytynyt hänestä huonosti, eikä koskaan käynyt kirkossa.

Marien päästyä Bermudalle Eliza kirjoitti Loulle loukkaantuneena: ”En kirjoita Marielle, koska kirjeeni eivät ilmeisesti ole toivottuja.” Tyttärelleen hän puolestaan valitti: ”Talo, piano, keittäjä . . . [Lou] on hankkinut kaiken mahdollisen pikku vaimolleen – aivan uuden pianon hän on hankkinut, parin poneja ja vaunut, ja puhuu nyt siitä, että he lähtevät Eurooppaan.” Aikana, jolloin kärsittiin puutetta ja minkä tahansa ruoan tai tavaran hankkiminen edellytti ennen varakkaalta kauppiasperheeltäkin monimutkaisia tiedusteluja ja tukun rahaa, Eliza DeRosset ei sulattanut moista tuhlaavaisuutta. Marie Finley DeRossetin kuvaus Lynxin uppoamisesta kirjattiin 50 vuotta myöhemmin sodan aikana saarronmurtajalla palvelleen perhetuttavan muistelmiin esimerkkinä Konfederaation naisten ”rohkeudesta, joka olisi ollut kunniaksi vanhalle sotilaalle”. Marien rohkeutta ei käy kyseenalaistaminen, mutta on selvää, että sen motiivina ei ollut pelkästään hänen halunsa päästä miehensä luo vaan myös pois anopin luota.

Konfederaatioon palaamisen sijaan DeRossetin pariskunta matkusti Englantiin, jossa he seurustelivat muun muassa aateliston ja tunnetun runoilijan lordi Bulwer-Lyttonin kanssa. Loun mukaan he olivat onnellisia, vaikkakin Marien halu liikkua seurapiireissä kävi kalliiksi pienellä toimeentulolla ponnistelevan Loun kukkarolle. Marie kuoli Lontoossa vuonna 1870 palaamatta enää Yhdysvaltoihin.

Anna Koivusalo on Helsingin yliopiston Yhdysvaltain historiaan erikoistunut tutkijatohtori, joka työskentelee lukuvuoden 2019–2020 University of North Carolinassa Fulbright Suomi -säätiön, Säätiöiden post doc poolin ja Emil Aaltosen säätiön rahoituksella.

Lähteet

DeRosset Family Papers #214, Southern Historical Collection, Wilson Library, University of North Carolina at Chapel Hill.

Kostam, Angus. Confederate Blockade Runners 1861–1865. Illustrated by Tony Bryan. Osprey Publishing, 2004.

McNeil, Jim. Masters of the Shoals: Tales of Cape Fear Pilots Who Ran the Union Blockade. Da Capo Press, 2013.

Sprunt, James. Chronicles of the Cape Fear River, 1660–1916. Edwards & Broughton Printing Co., 1916.

Anu Lahtinen: Akateemikko Eino Jutikkala -luento ja palkitut gradut

Historian oppiaineessa järjestettiin 12.11.2019 Akateemikko Eino Jutikkala -luento, joka kokosi vajaan puolensataa kiinnostunutta kuulijaa opiskelijoista professoreihin. Vuosittain järjestettävän luennon puhujaksi kutsutaan vuoroin nuoria, vuoroin varttuneempia kotimaisia ja kansainvälisiä tutkijoita.

Tilaisuuden aluksi Professori Laura Kolbe käsitteli lyhyesti historian oppituolien menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta sekä tietenkin Akateemikko Eino Jutikkalaa.

Professori Niklas Jensen-Eriksen sekä dosentti, yliopistonlehtori Mirkka Lappalainen julkistivat professori emeritus Markku Kuisman valokuvan, jonka kehystyttämisestä oli huolehtinut Helsingin yliopiston museo. Kuva ripustetaan Topeliaan historian oppiaineen opetustiloihin.

Tilaisuudessa jaettiin kolme gradupalkintoa vuosien 2018-2019 graduntekijöille. Seuraavat palkitut gradutyöt ovat luettavissa yliopiston Helda-palvelusta.

Johanna Rehn: Hellish Visions: Punishment in Western European Vision Literature, ca. 800–1200 (historia, sv.) https://helda.helsinki.fi/handle/10138/302979

Lotta Vuorio: Sukupuolittunut liikunta ja kehollisuus 1800-luvun puolivälin Britanniassa (yleinen historia) https://helda.helsinki.fi/handle/10138/299647

Erkki Hietaniemi: Pohjanmaan rykmentti Preussin sodassa 1626–
1629: Rekryyteistä sotilaiksi ja selviytyminen sotaretkellä (Suomen ja Pohjoismaiden historia, tai oikeastaan jo yhteisen historian maisteriohjelman tutkielma) https://helda.helsinki.fi/handle/10138/300547

Tämän jälkeen oli vuorossa itse luento, jonka piti Maiju Wuokko.

 

Filosofian tohtori, yliopistonlehtori Maiju Wuokon luento käsitteli historiallisia muutosvoimia, erityisesti liike-elämän merkitystä yhteiskunnallisena toimijana ja tutkimusaiheena. Maiju Wuokko yhdisti luennossaan tieteelliset kysymykset Jutikkalan ja Kuisman tutkimushistorian kautta tutkijasukupolvien vuorovaikutukseen ja tieteen muutosvoimiin.

Lisätietoja Maiju Wuokon tieteellisestä työstä os.
https://www.helsinki.fi/fi/ihmiset/henkilohaku/maiju-wuokko-9100269

Esitelmäkutsu: Verkostoja setvimässä – symposium huhtikuussa 2020

(På svenska – se nedan; in English, see below)

CFP – “Sukulaiset ja ystävät” – verkostoja setvimässä
Helsingin yliopisto, Athena 107, ma-ti 20.-21.4.2020

**
Verkostot ovat aina olleet tärkeä osa sitä, miten yksilöt pyrkivät luovimaan yhteiskunnassa ja miten he pystyvät edistämään henkilökohtaisia tavoitteitaan. Perheen kautta syntyneet yhteydet ja nuoruuden ystävyyssuhteet tai ammatilliset tuttavaverkostot ovat esimerkkejä siitä, millaisten kontaktien tuki auttaa yhteiskunnassa eteenpäin, tai millaiset suhteet auttavat liiketoimissa ja poliittisten tavoitteiden saavuttamisessa. Vireillä oleva uusi hanke tarkastelee näiden verkostojen dynamiikkaa erilaisissa historiallisissa yhteyksissä. Tavoitteena on myös vertaillen tarkastella, millaiset verkostoitumiskeinot osoittautuivat eri aikakausina merkittäviksi.

Hankkeen vetäjät ovat kiinnostuneet sukupuolesta verkostojen dynamiikan kannalta tärkeänä tekijänä, koska yhteiskunta on eri aikakausina soveltanut erilaisia sääntöjä miesten ja naisten sosiaaliseen kanssakäymiseen. Aihe liittyy myös keskeisesti kysymyksiin vallasta, esimerkiksi siitä, miten yksilöt ovat pyrkineet suhdeverkostojen avulla ajamaan taloudellista etuaan, käyttämään poliittista valtaa tai toimimaan kulttuurielämän vaikuttajina. Kiinnostus kohdistuu myös kasvatuksen ja koulutuksen merkitykseen, sillä opintojen yhteydessä luodut verkostot ovat usein luoneet merkittävän perustan yksilön myöhemmälle etenemiselle.

Hanke järjestää aloitussymposiumin, jossa kartoitetaan tutkimuskenttää ja aihepiiriin liittyviä ajankohtaisia kysymyksiä erilaisten tapaustutkimusten avulla. Symposium järjestetään 20-21. huhtikuuta 2020 Helsingin yliopistossa. Eri aikakausista ja yhteiskunnista kiinnostuneita tutkijoita pyydetään lähettämään esitelmäehdotuksensa (max. 400 sanaa) suomeksi, ruotsiksi tai englanniksi. Esitykset on suunniteltu noin 15 minuutin mittaisiksi. Ehdotukset pyydetään lähettämään Jeanette Lindblomille (jeanette.lindblom@helsinki.fi) viimeistään 15.1.2020, ja ohjelmapäätöksistä tiedotetaan helmikuun alkupuoliskolla. Osallistumismaksua ei peritä.

——————-

CFP – “Vänner och fränder” – sociala nätverk i olika tider
Helsingfors universitet, Athena 107, må-ti 20-21.4.2020

**

Sociala nätverk har alltid varit en viktig del av hur individer navigerar samhället och befrämjar personliga målsättningar. Goda familjekontakter eller vänskapsband skapade i ungdomen eller professionella bekantskapskretsar, för att nämna några exempel, har fungerat som verktyg för framgång i samhället, inom affärstransaktioner och för politiska ambitioner. Ett nytt forskningsinitiativ har som målsättning att analysera de sociala nätverkens dynamik inom olika historiska samhällen, hur de fungerade och vilka faktorer som påverkade framgångsrika sociala strategier.

Kön är oundvikligen en infallsvinkel av intresse, eftersom samhällen genom tiderna har applicerat olika regler för socialt umgänge för män och kvinnor. Makt är en annan viktig aspekt, med intressanta frågor om hur individer via olika former av sociala nätverk genomför finansiella transaktioner, brukar politisk makt och äger kulturellt inflytande i samhället. En ytterligare faktor är bildning. Personliga relationer skapade under skolgången kan utgöra en viktig del av en individs sociala nätverk senare i livet.

Projektet börjar med ett symposium som fokuserar på olika fallstudier för att kartlägga forskningsfältet och intresset bland forskare. Det hålls den 20 och 21 april 2020 vid Helsingfors universitet. Forskare med forskning från olika tidsperioder och samhällen inbjuds att skicka in förslag på anföranden (max. 400 ord). Presentationen kan göras på finska, svenska eller engelska. För varje presentation reserveras 15 minuter. Förslagen skall sändas till Jeanette Lindblom (jeanette.lindblom@helsinki.fi) senast den 15 januari 2020 och deltagarna kommer att informeras om de utvalda presentationerna under första halvan av februari 2020. Ingen deltagaravgift uppbärs.

**

CFP – “Family and friends” – decoding social networks in history
University of Helsinki, Athena 107, Mon-Tue 20-21.4.2020

Social networks have always played an important part in how individuals navigate in society and promote personal agendas. Good family connections or friendships forged in youth or professional acquaintances, to name a few examples, have been means to facilitate success in society, in business transactions, and for political ambitions. A new research project in making aims to analyze the dynamics of social networks in different historic societies, how they work, and which factors play into a successful social strategy.

Gender inevitably is an aspect of interest, as societies through time have applied different rules for men and women for social interaction. Power is another important aspect, with interesting questions of how individuals conduct financial activities, use political power, and have cultural influence in society through various forms of social networks. Education is a further factor to consider. Personal relationships forged during schooling may become important parts of an individual’s social network further in life.

The project will begin with a symposium focusing on different case-studies to map the research field and the interest among scholars. It will be held in April 20th and 21st 2020 at the University of Helsinki. Scholars researching different historical periods and societies are invited to send in proposals (max. 400 words) for a paper on a case-study from their own field. The presentation can be held in Finnish, Swedish, or English. 15 minutes will be reserved for each presentation. The proposals should be sent to Jeanette Lindblom (jeanette.lindblom@helsinki.fi) by January 15th 2020 and the participants will be informed of the selected papers during the first half of February 2020. There is no participation fee.

Maiju Wuokko: Tappio tähtitieteelle, voitto historiantutkimukselle!

Jo perinteeksi muodostuneessa Historiantutkimuksen johdantokurssin historioitsijapaneelissa vierailivat tänä syksynä FT Elise Garritzen, professori Niklas Jensen-Eriksen, yliopistonlehtori Risto Marjomaa ja apulaisprofessori Samu Niskanen. Keskustelun puheenjohtajina toimivat kurssin vastuuopettajat, professori Anu Lahtinen ja yliopistonlehtori Maiju Wuokko.

Totuttuun tapaan panelistit esittelivät edustamaansa historiantutkimuksen alaa ja sen uusimpia tuulia. Lisäksi pohdittiin ja perusteltiin historiantutkimuksen antia ja yhteiskunnallista juuri nyt. Panelistit pääsivät myös valottamaan, miksi ovat aikanaan päätyneet historiantutkimuksen pariin.

Panelistit (vasemmalta) Samu Niskanen, Elise Garritzen, Niklas Jensen-Eriksen ja Risto Marjomaa. Kuva: Maiju Wuokko.

Historiantutkimuksen eri aloilla pinnalla ovat Suuret Kysymykset, joilla on sekä maantieteellisesti laajaa että yhteiskunnan ja koko ihmiskunnan kannalta syvällistä merkitystä. Risto puhui pyrkimyksistä ylittää perinteisen ”maailmanhistorian” Eurooppa-keskeisyys ja kirjoittaa aidosti globaalia historiaa, jossa eri alueet tulevat mahdollisimman tasaveroisesti huomioiduiksi. Globaalit näkökulmat liikuttavat Samun mukaan myös tuoretta keskiajan tutkimusta. Taloushistoriaa taas motivoivat Niklaksen mukaan sellaiset kysymykset kuin miksi yhdet valtiot ovat rikkaita ja toiset köyhiä, ja miten nämä asetelmat muuttuvat aikojen saatossa ja miksi.

Elise tutkii historiankirjoituksessa käytettyjä paratekstejä – esimerkiksi otsikointia, nimiösivuja, alku- ja jälkisanoja, takakansitekstejä ja viitteitä – eli kirjaimellisesti marginaali-ilmiöitä. Nekään eivät ole merkitykseltään vähäpätöisiä: paljolti juuri parateksteillä tehdään tiettäväksi ja näkyväksi tekstin tieteellisyyttä. Tällaisia tieteellisyyden ulkoisia tuntomerkkejä voidaan käyttää myös härskisti hyväksi, jos ja kun teksti saadaan niiden avulla näyttämään luotettavalta tutkimustiedolta. Samu puolestaan on törmännyt 1100-luvun Ranskaa tutkiessaan tyystin toisenlaiseen uskottavuuteen liittyvään ilmiöön: anti-intellektualismiin eli haluttomuuteen julkaista mitään intellektuellia. Yhtymäkohdat esimerkiksi nykypäivän Iso-Britanniaan ovat ilmeiset.

Juuri menneisyyden ilmiöiden resonointi nykyhetken kanssa tarjoaa historiantutkimukselle sen yhteiskunnallisen relevanssin. Panelistit myös painottivat voimallisesti historian väärinkäytön torjumista historiantutkijoiden yhteiskunnallisena velvollisuutena. Esimerkkinä väärinkäytöstä Samu mainitsi yhdysvaltalaisen alt-right-liikkeen, joka poimii antiikista itseään miellyttäviä asioita mutta sivuuttaa toisia. Liike pyrkii muun muassa kiistämään merkityksen, joka arabialaisella kulttuurilla oli Aristoteleen teosten säilymiselle, vaikka tutkimustieto asiasta on kiistatonta. Totuudenjälkeinen – tai useiden samanaikaisten muka-totuuksien – leimaama aikamme asettaa historiantutkijoiden hartioille suuren vastuun puolustaa punnittua tutkimustietoa valheellisia väitteitä vastaan.

Historiatieteen näkökulmasta ajallinen perspektiivi näyttäytyy usein itsestäänselvyytenä. Paneelikeskustelussa kuitenkin todettiin, että monen muun tieteenalan historiallinen ulottuvuus on hyvin ohut, eivätkä sellaiset historiantutkijan (ja -opiskelijan!) ydintaidot kuin lähdekritiikki ja ilmiöiden asettaminen ajalliseen kontekstiinsa ole suinkaan automaattisia. Historiantutkijoilla on tässäkin suhteessa paljon annettavaa nykypäivän keskusteluille. Esimerkiksi harva nyky-yhteiskunnan ongelmista on syntynyt vasta äsken, vaan useimmilla on juurensa kauempana menneisyydessä. Ongelmien ratkaiseminen edellyttää niiden ymmärtämistä, ja ymmärtäminen puolestaan edellyttää ongelmien syntyjuurien ja kehityksen hahmottamista – siis juuri sitä, mitä historiantutkimus voi tarjota.

Panelistien näkemykset historian yhteiskunnallisesta merkityksestä käyvät hyvin yksiin johdantokurssilaisten ajatusten kanssa. Kun johdantokurssin ensimmäisellä kokoontumiskerralla koottiin Flingaan opiskelijoiden motiiveja historian opiskelulle, vastauksissa korostui halu ymmärtää menneisyyden tuntemuksen avulla nykymaailmaa ja rakentaa parempaa tulevaisuutta. Historiantutkimuksen huominen onkin hyvissä käsissä, kun alallemme hakeutuu vuodesta toiseen kriittisesti ajattelevia mutta ihanteidensa innostamia ihmisiä.

Kuvakaappaus johdantokurssin Flinga-keskustelusta, jossa pohdittiin motiiveja historianopinnoille.

Entä millaisia ovat olleet ne elämää muovanneet kokemukset, jotka ovat alun perin houkutelleet niin opiskelijamme kuin panelistimme historiantutkimuksen pariin? Taustat vaikuttavat johdantokurssin keskustelujen ja paneelin perusteella olevan varsin samanlaiset: alanvalintaan ovat monilla vaikuttaneet hyvät historianopettajat, Tolkienin ja Waltarin kirjat, sekä ripaus hyvää onnea ja suotuisia sattumia. Joillekin kutsumus historian pariin on ollut selvä jo lapsena, toisille on vasta myöhemmin valjennut että juuri historia on sitä, mitä haluaa ja osaa parhaiten tehdä.

Niklas kuuluu niihin varhaisherännäisiin, jotka jo kouluun mennessään tiesivät haluavansa historiantutkimuksen pariin. Tätä vakaumusta tosin edelsi vain muutaman kuukauden mittaiseksi jäänyt haave astronautin urasta. Harmillinen tappio tähtitieteelle, mutta suuri voitto historiantutkimukselle!

Kirjoittaja on FT ja historiantutkija, joka toimii vuoden 2019 loppuun saakka yrityshistorian yliopistonlehtorina.

Akateemikko Eino Jutikkala -luento marraskuussa 2019

Helsingin yliopiston historian oppiaineessa alkaa uusi perinne, vuosittainen Eino Jutikkala -luento. Syksyllä järjestettävän luennon tarkoituksena on muistuttaa Akateemikko Eino Jutikkalan (1907–2006) ja yleisemminkin aiempien historioitsijasukupolvien laajasta elämäntyöstä ja tuoda esiin nykyisten, eri uravaiheissa olevien tutkijoiden työtä historian parissa. Puhujaksi pyydetään vuoroin nuori väitellyt tutkija, vanhempi tutkija ja kansainvälinen tutkija.

Ensimmäinen luento järjestetään tiistaina 12.11.2019 klo 16 – 19 Kielikeskuksen juhlasalissa (Fabianinkatu 26). Puhujana on FT, yliopistonlehtori Maiju Wuokko, joka puhuu aiheesta Yhteiskunnallisen kehityksen johtavat voimat. Maiju Wuokko on tutkinut erityisesti talouden politiikan välisiä kytköksiä 1900-luvun Suomessa.

Ilmoittautumiset 31.10.2019 mennessä os. https://elomake.helsinki.fi/lomakkeet/99824/lomake.html