Anna Koivusalo: Kunnia, moraali ja etelävaltiolaiset patsaat

Vuonna 2017 Yhdysvalloissa poistettiin mm. konfederaattikenraalien Robert E. Leen ja Thomas ”Stonewall” Jacksonin sekä Konfederaation presidentin Jefferson Davisin muistomerkit. Tämä julkisilla paikoilla olevia etelävaltiolaisten henkilöiden patsaiden poistaminen on osa laajempaa aaltoa, jossa myös esimerkiksi koulujen nimiä muutetaan ja kirjoja tai elokuvia kielletään, mikä herättää eri puolilla Yhdysvaltoja paljon keskustelua suuntaan ja toiseen.

Näiden miesten kirjaimellinen kaataminen alas jalustalta on tärkeää erityisesti afroamerikkalaisille, joille nämä edustavat rasismia ja orjuutta. Mustaihoisen amerikkalaisen näkökulmasta ei voi olla mitenkään oikeutettua, että tänä päivänä enää kunnioitetaan miehiä, jotka aloittivat 800.000 henkeä vaatineen Yhdysvaltain sisällissodan suojellakseen oikeuttaan pitää toisia ihmisiä orjuutettuna. On toki täysin ymmärrettävää, että mustaihoiset koululaiset tuntevat olonsa turvallisemmaksi ja arvokkaammaksi Barack Obaman kuin Jefferson Davisin mukaan nimetyssä koulussa. Samaan aikaan tuntuu vähintäänkin ylilyönniltä, ellei jopa historioitsijaa kauhistuttavalta alkuperäislähteiden uhanalaiseksi asettamiselta, että sellainen kulttuuri-ikoni kuin Tuulen viemää on joissakin paikoissa kielletty rasistisena.

Robert E. Leen patsas, Richmond, Virginia, n. 1900. Kuva: Library of Congress.

Keskustelua on kuitenkin vaikea käydä asiallisesti, kun samaan aikaan äärioikeistolaiset ryhmät ovat käyttäneet kiistaa lyömäaseena ja Konfederaation taistelulippua lava-autostaan heilutellen julistavat sotaa patsaita alas vaativia henkilöitä vastaan. Mutta monet täysin tavalliset, maltilliset ja mustien tasa-arvoa kannattavat etelävaltiolaiset surevat kiistan saamia mittasuhteita. Heille olisi tärkeää yksinkertaisesti saada kunnioittaa sisällissodassa olleita esi-isiään ja tuntea ylpeyttä etelävaltiolaisuudestaan. Konfederaation ja sisällissodan muistaminen on kuitenkin arka asia, sillä vastakkainasettelu saattaa helposti leimata heidät rasisteiksi ja orjuuden kannattajiksi, vaikka valkoisen ylivallan kannattajat lähinnä kuvottavat heitä.

Sisällissodan jälkeen valkoihoiset etelävaltiolaiset pyrkivät muistamaan uhrauksensa muistopäivillä, puheilla, kirjoilla, runoilla, lauluilla, veteraanien kokouksilla ja erityisesti patsailla, joita pystytettiin joka puolelle Etelää. Niissä maalailtiin Konfederaatiota, kuvitteellista Etelää, joka oli rakennettu perustajaisien (Founding Fathers) arvoille, kuten vapaudelle, ja jonka sotilaat puolustivat sen ja omaa kunniaansa. Vapaus koski kuitenkin vain valkoihoisia: afroamerikkalaisille Konfederaatio symboloi orjuutta ja etelävaltioiden tahtoa muodostaa orjuudelle perustuva oma valtio. Monet ovatkin ottaneet jyrkän kannan keskusteluun ja vaatineet Yhdysvalloissa edelleen viipyilevän Etelän ”kadotetun aatteen” (the Lost Cause) myytin lopullista musertamista.

Erityisesti konfederaattien kunniallisuus on kyseenalaistettu: kuinka toisten orjuuttamiseen pyrkineet miehet olisivat saattaneet olla kunniallisia? Miten voidaan lainkaan puhua kunniasta samassa hengenvedossa miesten kanssa, jotka käyttivät väkivaltaa toisia ihmisiä kohtaan? Näin ovat sanoneet myös tunnetut historioitsijat, joiden mukaan ainoastaan orjuuden, ei kunnian, säilyttäminen oli etelävaltiolaisten motiivina sisällissodan aloittamisessa.

Etelävaltiolaisen kunnian tutkija on kuitenkin toista mieltä. On välttämätöntä muistaa konteksti; kunnia Etelässä tarkoitti sitä, että voidakseen kunnioittaa itseään valkoisen miehen (ja naisen) tuli huolehtia omasta, perheensä, sukunsa ja maansa maineesta, käyttäytyä tiettyjen kohteliaisuussääntöjen mukaan, hallita tunneilmaisunsa ja sitä kautta saavuttaa arvostusta toisilta valkoisilta. Se ei suinkaan poissulkenut orjuutta, sillä Etelässä orjia pidettiin ”toisina”, joilla ei ollut kunniaa eikä sen seurauksena itsekunnioitusta. Siksi kunnianloukkaukset olivat erityisen vaarallisia, koska ne vihjasivat miehen olevan orjan kaltainen olento.

Kunnia ei siis suinkaan tarkoittanut moraalia tai välttämättä edes humaaniutta — ne, jotka kohtelivat orjiaan hyvin, tekivät niin muiden arvojen kuin kunnian vuoksi. Mutta kunnia oli sen sijaan ehdottomasti hyvin keskeisessä osassa sisällissodan syttymisessä. Rohkeus ja isänmaallisuus olivat olennainen osa kunniaa, eikä mies voinut kieltäytyä taistelemasta oman maansa puolesta ja pysyä kunnian miehenä. Lee oli orjanomistaja, joka myös fyysisesti rankaisi orjiaan, mutta silti häntä on 150 vuotta kunnioitettu miehenä, joka soti säilyttääkseen omansa ja Virginian, kotiosavaltionsa, kunnian. Historioitsijan tehtävä onkin selvittää se, mikä motivoi orjanomistajia ryhtymään sisällissotaan, ei niinkään pyrkiä todistamaan, että orjuus oli moraalitonta (mikä lienee itsestään selvää). Näin ollen historioitsija voi hyvin sanoa Robert E. Leen ja kumppaneiden olleen kunniallisia miehiä, vaikkeivat nykyajan mittapuulla arvioiden moraalisia.

Mutta pitääkö historioitsijan sitten lakata piiloutumasta termien taakse ja ottaa kantaa siihen, pitääkö patsaat kaataa? Vaikka historioitsijaa kauhistuttaa, jos patsaat tuhotaan, joskus ainakin niiden siirtäminen on varmasti paikallaan. Esimerkiksi etelä-carolinalaisen lääkärin ja modernin gynekologian isän, J. Marion Simsin, patsas ansaitsi tulla siirretyksi pois New Yorkin keskuspuistosta. Vaikka miljoonat naiset varmasti ovat tyytyväisiä siihen, että saavat nykyaikaista hoitoa, joka perustuu Simsin tutkimuksiin, kylmät väreet kulkevat väkisin selkäpiissä sen taustat kuullessaan. Mm. gynekologin spekulan kehittänyt Sims teki naispuolisille orjille kokeita ilman heidän suostumustaan tai minkäänlaista kivunlievitystä.

Nykyajasta katsoen tällainen menettely on tietenkin moraalisesti väärin (vaikka Simsiä on puolustettukin huomauttamalla, että kivunlievitys ei ollut vielä kovin yleisesti käytössä ja että Sims myös uskoi, etteivät mustat tunne kipua valkoisten lailla). Mutta kunniaton Sims ei ollut: hän oli itse asiassa tarkka kunniastaan ja puolusti sitä loukkauksia vastaan, jotka liittyivät hänen yksityiselämäänsä, ei praktiikkaan. Mustien orjien käyttäminen koekaniineina ei mitenkään haitannut hänen kunniaansa valkoisena miehenä.

J. Marion Sims. Kuva: Library of Congress, Washington, D.C.

Jos minun pitäisi ehdottaa jotakin, suosittelisin ottamaan mallia Etelä-Carolinan pääkaupungissa Columbiassa sijaitsevasta osavaltion valtiopäivätalosta. Rakennuksen puisto on hyvä esimerkki Etelän vaikeasta ja vaietusta historiasta, jonka perintö ikävä kyllä elää vielä tänäkin päivänä. Vaikka sivumennen sanoen puistossa on toinen Simsin patsas, joka edelleen saa siellä seisoa, senaattori Strom Thurmondin patsaassa on tehty hyvä ratkaisu, joka ei lakaise maton alle historian kipukohtia eikä ”ylistä valkoisia kuolleita miehiä.”

Thurmond oli rotuerottelun kannattaja, joka kamppaili mustien kansalaisoikeuksia vastaan. Hänen patsaaseensa on listattu kaikki virat ja kunnianosoitukset, joita hän elämänsä aikana sai, sekä hänen avioliitossa syntyneet neljä lastaan. Hänellä oli kuitenkin salattu avioton musta tytär, joka oli syntynyt nuoren Thurmondin tehtyä raskaaksi perheensä 15-vuotiaan kotiapulaisen. Kun tieto hänen aviottomasta lapsestaan tuli julkisuuteen hänen kuolemansa jälkeen, patsaaseen korjattiin teksti ”viiden lapsen isä”. Tämä yksi sana tuo vähäeleisesti esille etelävaltioiden historiaan syvään juurtuneen rasismin ja tekee kaksinaismoraaliset standardit naurunalaiseksi.

Strom Thurmondin patsas, Columbia, Etelä-Carolina. Kuva: Anna Koivusalo.

 

Lähteet ja kirjallisuus

J. D. Crutchfield, “My History Too; I Want My Flag Back”. Richmond Times-Dispatch, 11.10.2017.
“Historians respond to John F. Kelly’s Civil War remarks: ‘strange,’ ‘sad,’ ‘wrong’”. The Washington Post, 31.10.2017.
Kevin Waite, “Robert E. Lee WAS a man of honor. That’s the problem”. The Washington Post, 7.11.2017.
Kenneth S. Greenberg, Honor & Slavery: Lies, Duels, Noses, Masks, Dressing as a Woman, Gifts, Strangers, Humanitarianism, Death, Slave Rebellions, the Proslavery Argument, Baseball, Hunting, and Gambling in the Old South. Princeton, N.J.: Princeton University Press, 1996.
W. Scott Poole, Never Surrender: Confederate Memory and Conservatism in the South Carolina Upcountry. Athens: University of Georgia Press, 2004.

FT Anna Koivusalo on yleisen historian tutkijatohtori, jonka väitöskirja kunniakäsityksen vaikutuksesta tunneilmaisuun 1800-luvun Yhdysvaltain Etelässä hyväksyttiin Helsingin yliopistossa vuonna 2017. Hänen uusi projektinsa käsittelee tunneilmaisun ja -kokemuksen muutosta Yhdysvaltain sisällissodan seurauksena.

Henrika Tandefelt: Rosetter och skandaler – om Svenska Akademien och politisk kultur på 1700- och 2000-tal

Ibland ger världen oss intressanta, ibland absurda samband mellan händelser och fenomen, om vi bryr oss om att stanna upp och titta. Som historiker får vi ta ställning till om de här sambanden har en historisk betydelse och möjliggör fördjupad tolkning, eller om det snarare är något som kan tas tillvara som en komisk anekdot.

Som till exempel det här:

Söndagen den 15 april 2018 var dagens ord i webbversionen av Svenska Akademiens Ordbok (SAOB) ”hagla”. Samma veckoslut haglade åsikterna om Svenska Akademiens konflikter och krisbeteende över de traditionella och sociala medierna i Sverige, och tack vare akademiens kopplingar till det prestigefyllda Nobelpriset också i andra delar av världen.

Kanske är sambandet här snarare komiskt och retoriskt lockande än en möjlighet till fördjupad analys?

Detsamma gäller dagens ord fredagen den 20 april 2018: ”puckel”, i bestämd form ”pucklet”. Ordboken definierar ”puckel” i denna form (substantiv 2) som ett i vardagligt tal förekommande ord med betydelsen stryk, smörj, prygel; särskilt i sådana uttryck som få eller ge (någon) puckel. Vi känner också verbet att puckla eller puckla på någon.

Om det är något som har präglat konflikten och särskilt diskussionen i offentligheten under denna vår så är det väl att det har skett återkommande puckel eller pucklande till höger och vänster. Jag börjar undra om det är någon inom Svenska Akademiens ordboksredaktion som roar sig med att välja dagens ord på detta sätt eller om det verkligen är algoritmer som inte bryr sig om diskussionerna för dagen som väljer ut dagens ord.

Beskrivningar av Svenska Akademiens kris, ställningstaganden, uttalanden, analyser och pajkastning har fyllt tidningsspalter och cyberrymden denna vår. Det är bara att googla Svenska Akademien så får man sitt lystmäte, även Ruotsin Akatemia ger napp.

Hovrättspresidenten Wersäll har intervjuats av Expressen om hur man ska se på de juridiska möjligheterna att förändra de stadgar som Gustav III gav akademien år 1786 (som aldrig ändrats). Ständige sekreteraren för Vetenskapsakademien Göran K. Hansson påminde om ett delat internationellt ansvar för Nobelpriset. Komikern Jonas Gardell som ofta och vasst brukar ta ställning i frågor om moral, samhälle och rättvisa skrev om makt som korrumperar och den tillfällige ständige sekreteraren Anders Olsson berättade för Expressen den 15 april, ”Vi har krismöte i helgen”. Veckan därpå uttalade sig kungliga hovet om nyheten att kungen ämnar ändra akademiens stadgar. I maj kom beskedet att Nobels litteraturpris 2018 fastställs och delas ut 2019.

Om du nu känner att du inte har riktigt koll på vad Svenska Akademien är och vad detta handlar om följer här en kort rekapitulation. Övriga kan skrolla vidare neråt.

Svensk kvällspress ger också många svar och bilder för den som behöver orientera sig lite mera. Både Expressen och Aftonbladet bidrar beredvilligt med mera information, klicka här och här för ”vad handlar det om”-reportage. Vi är på kvällspressens klassiska marker nu, det som varit prestigefyllt har visat sig ha plågsamt pinsamma och otrevliga brister som har blottats inför alla i en klassisk blamage. (Vid behov av ordförklaring, se SAOB.)

När vi kommer till fredagen den 13 april 2018 behöver vi en annan vädermetafor än hagla. Då stormade det, främst på Twitter och i andra sociala medier. Tyvärr kom jag inte att kolla vilket ord SAOB hade valt som dagens ord den gången.

Hur som helst stormade det, och det vällde fram bilder på människor i knytblusar och rosetter kring halsen. En bild av Sara Danius då hon lämnade akademien och Börshuset i Stockholm iklädd en vacker vit knytblus med elegant rosett hade kablats över Sverige och världen, och knytblusen blev strax en symbol för stödet för den avsatta ständiga sekreteraren. En mängd svenska kändisar, en del politiker och många andra deltog med bilder på sig själva i olika slags blus- och rosettarrangemang för att visa sitt stöd för Danius.

Många som deltog med en knytblusbild hänvisade till kvinnokamp: igen var det kvinnor som fick gå när en grupp inte kunde enas, igen var det en kvinna som försökte lösa problem som själv utpekades som ett problem. En del associerade också till knytblusens roll som ett klädesplagg för arbetande kvinnor som på 1960-talet kom ut i ett då fortfarande väldigt manligt yrkesliv.

Vad skulle då Gustav III tänka om uppståndelsen kring hans akademi så här 216 år efter hans död? undrade en vän till mig. Han skulle väl ändå uppskatta det teatrala och det visuella och det effektiv använda symbolspråket i knytblusspektaklet?

Visst är det lätt att tänka sig att Gustav III hade förstått och till och med beundrat användningen av ett vackert klädesplagg och mjukt fallande tyg som en politisk symbol, och han hade säkert från sin himmel med intresse följt hur denna symbol spridde sig över riket (om hädangångna kungar ges den möjligheten att följa med världens gång annat än i vår fantasi).

Användning av materiella och visuella medel för politiska ändamål var gängse praxis på 1700-talet, och tidigare än så. Det är ju bara att titta på porträtt av till exempel 1600-talets och 1700-talets europeiska monarker och andra inflytelserika och mäktiga män och kvinnor – inklusive Gustav III – för att se hur siden, sammet och spets används för att framhäva både elegans och pondus, makt och politiska ståndpunkter. Det saknas inte eleganta halskrås eller med raffinemang böljande rosettarrangemang. De kungliga ordnarna med sina kraschaner och band, särskilt planerade hovdräkter och uniformer med genomtänkta snitt och färger hör till 1700-talets europeiska politiska kultur och präglade också Gustav III.

Just den synligt knutna rosetten hade Gustav III dessutom en särskild relation till. Betrakta porträttet nedan, målat av Alexander Roslin eller hans ateljé, så förstår ni vad jag menar. Revolutionsnäsduken, frihetstecknet, eller det vita armklädet på kungens vänstra arm hörde till de synliga rojalistiska symbolerna som skapades i samband med statskuppen 1772.

Alexander Roslins porträtt av Gustav III. Nationalmuseum, Stockholm, via Wikipedia.

SAOB kommer här åter till vår hjälp och ger definition på ordet ”armkläde”: (fordom) vit duk vilken ifrån år 1772 till 1809 bars knuten i rosett omkring vänstra överarmen av alla svenska (uniformsklädda) officerare, sinnebild för att beteckna gillande av 1772 års revolution.

Gustav III såg själv till att hans uniform från år 1772 med vitt armkläde bevarades i Livrustkammaren och där finns den än i dag. Ta en titt själv här!

Om Gustav III hade tyckt om att hans akademi förekommit i tidningspressen på det sätt som skett under de senaste veckorna och månaderna är en annan femma. Då jag föreställer mig en ur det förflutnas töcken återuppstånden Gustav III som kommenterar den här vinterns och vårens händelser föreställer jag mig att han i alla väder – med eller utan hagel – hade tyckt att institutionens och monarkins prestige och ära låg i centrum och inte fick komprometteras.

Vi får utgå från att Gustav III inte hade haft stora förutsättningar att omfatta vår tids samhällsideal eller politiska system. Det är snarare de visuella och synliga medlen för påverkan som Gustav III hade kunnat känna igen. Sociala medier och bloggar bär också på för en 1700-talsmänniska bekanta drag.

Dagens kampanjer på sociala medier som kommer och går, initierade av olika intressegrupper och individer, påminner en hel del om 1700-talets pamflettpolitik. Politik och politiska diskussioner sker i dag inte enbart i riksdagsdebatten eller i den etablerade politiska ordningens regi, de sker också impulsivt och mera okontrollerbart. Vi verkar se en återgång till 1700-talets politiska kultur i det här hänseendet, konstaterade för ett tag sedan min kollega Charlotta Wolff, vars nya forskningsprojekt bland annat behandlar hur 1700-talets filosofiska diskussioner formades av informella nätverk för idé- och textspridning.

På 1700-talet skedde en stor del av den politiska diskussionen och övertalningen i form av tryckta och handskrivna pamfletter som spreds på olika sätt beroende på innehållet, öppet eller i mera slutna sällskap. De klandestina, hemliga, skrifterna spreds i avskrift bland dem som var kritiska till makten och ordningen. Samma år som Gustav III grundade Svenska Akademien spreds till exempel handskriften ”Lagman Torgny. Bref från Valhall till Konungen; tolkat från Göthiskan” i vilken kungen beskrevs som en tyrann. Den och andra smädande skrifter mot Gustav III har Annie Mattsson skrivit sin doktorsavhandling om. (Den hittar du här.)

En viss parallell kan här dras till #knytblus- och #teamsaradanius-stormen som drog över Twitter och Instagram, tycker inte ni det? Formen är något helt annat än traditionell politisk argumentation.

En avsevärd skillnad är så klart synligheten. Knytblusbilderna behövde inte spridas anonymt eller hemligt. Det som är lika är att den här sortens kampanjer sprids till synes impulsivt och från marginalen. De tar sin början inom vissa kretsar, men berör inte alla. I framgångsrika fall kommer sedan pressen – som här får representera den på 1800-talet etablerade öppna offentligheten – in och informerar och skriver om diskussionerna på Twitter och i bloggosfären.

Svenska Akademien skapades då det begav sig 1786 som ”en psykologisk beredskapsnämnd”, skrev i tiderna Torgny T. Segerstedt i verket Svenska Akademien i sin samtid (1986). Akademien skapades när kritiken mot Gustav III var som störst, och dess uppgift var att genom pristävlingar och annat arbete för svenska språket och litteraturen väcka den fosterländska andan och sprida de ideal som kungens regeringssätt byggde på.

Akademien grundades som en gustaviansk institution utanför den ordinarie förvaltningsapparaten där kungen insatte sina tromän, sina betrodda och högt uppsatta ämbetsmän och understödjare, som Johan Gabriel Oxenstierna och Gustaf Mauritz Armfelt, och författare som redan tidigare lånat sin penna och kreativitet till kungen, som Johan Henrik Kellgren och Carl Gustaf af Leopold.

Beredskapsnämnder finns inte längre i Sverige, de har också blivit historia. I dag skulle vi kanske snarare dra paralleller till think tanks, tankesmedjor, som på samma sätt sitter på flera stolar – politik, forskning, journalistik – och strävar efter att påverka beslutsfattare och medborgare.

Här har vi också bakgrunden till att Svenska Akademien har getts en så självständig och självreglerande roll. Den skulle arbeta för kungen, och inte kunna kontrolleras av yttre politiska eller administrativa organ.

Månne det inte var därför som C.G. Reuterholm ville lägga ner hela akademien 1795? De Aderton var en krets gustavianer som kunde intrigera mot den nya ordning som Reuterholm ville införa med den döde kungens bror hertig Karl. En av De Aderton – Gustaf Mauritz Armfelt – hade redan 1794 dömts till döden för landsförräderi och konspiration och akademien hade varit tvungen att utesluta honom.

Armfelt är för övrigt den enda som har uteslutits ur Akademien, dessutom två gånger, eftersom han återupptogs bland De Aderton på en ny stol när han kom till nåder efter att Gustav IV Adolf blivit myndig och tillträtt tronen. Sedan uteslöts han på nytt då han 1811 lämnade Sverige för att i stället tjäna Alexander I som trogen undersåte och chef för Kommittén för finska ärenden i S:t Petersburg.

Höga apolitiska ideal och verksamhetsformer samt politiska intriger och maktspel ligger således i Svenska Akademiens arv. Jag började med att hänvisa till Svenska Akademiens Ordbok, och vill också sluta där. Oberoende av hagel, puckel eller stormar har Svenska Akademien en idogt arbetande ordboksredaktion, och också dess rötter går tillbaka till Gustav III:s tid.

SAOB är en historisk ordbok som beskriver den skrivna svenskan fr.o.m. år 1521. Ordboken ger ordens etymologi och bakgrund, stavning, uttal och böjning, alla deras betydelser (levande och historiska) samt belägg genom exempel. Det första exemplet är alltid det äldsta belägget i skriven svenska i ordbokens arkivmaterial.

Det här är alltså en oerhört nyttig resurs för alla som skriver på svenska, men också alla som undersöker eller intresserar sig för svensk historia. Ordboksarbetet är på slutrakan efter långt över hundra år av arbete. År 1898 kom det första bandet ut i sin helhet. SAOB är sedan ett antal år tillbaka också tillgänglig på webben på adressen https://www.saob.se/.

Genom webbresursen svenska.se hittar alla intresserade dessutom Svenska Akademiens Ordbok, Svenska Akademiens Ordlista och Svensk Ordbok på samma plats och kan slå upp i dem alla med en sökning.

Gör det!

Markku Kuisma: Lähdön aatto

Lähtö lähestyy, huikea yhteiskunnallinen nousu professorista vapaaherraksi on oikeastaan jo tapahtumassa. Ajatukset risteilevät, myös menneessä.

Nimittämiskirja Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professoriksi on päivätty 20. päivänä marraskuuta 2000. Samoihin aikoihin olin kirjoittanut lyhyen esseen Brysselin rabulistit ja maailmanhistorian suuri käänne, joka julkaistiin Helsingin Sanomissa joulun alla 2000.

Markku Kuisma, ”Brysselin rabulistit ja maailmanhistorian suuri käänne”, HS 11.12.2000. Historia-blogi julkaisee kirjoituksen Helsingin Sanomien luvalla. Pdf-versioon pääset klikkaamalla kuvaa tai tätä linkkiä Helsingin Sanomien kirjoitukseen.

Silloin ajankohtaista oli jo vuosia läpimurtoaan tehnyt globalisaatio. Siitä puhuttiin uutena mullistavana ilmiönä, mutta eihän se historioitsijoille mitenkään voinut tuoreena näyttäytyä. Kysymys oli lähinnä siitä, oliko kyse 1800-luvun globalisaation toisesta aallosta vai uuden ajan alkuun sijoittuvan kehityskaaren jatkumosta – tai jostain vieläkin vanhemmasta, jostakin jonka tajuaa vain vuosituhantisen sivilisaatiohistorian osana.

Tätä menoa on kestänyt neljännesvuosisadan. Kiinnostavaa on, käykö tällä kertaa  niin kuin edellisen globalisaatioaallon 1800-luvun lopulla. Se katosi 1914 syttyneen suuren eurooppalaisen sisällissodan juoksuhautoihin.

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian professori, joka siirtyy Helsingin yliopiston palveluksesta eläkkeelle kesällä 2018.

Mirkka Danielsbacka: Historiako teoriatonta?

Mihin historiantutkija tarvitsee teorioita? Kaikkeen, voisi vastata, vaikkei mitään historian ”omaa” teoriaa olekaan olemassa. Historiantutkimukselle on perinteisesti ollut tyypillistä tietty itsensä sammuttamisen ideaali, joka ei ole kannustanut tutkijoita kirjoittamaan auki omia teoreettisia valintojaan. Tieteellinen tutkimus ei kuitenkaan koskaan voi olla täysin teoriavapaata ja tästä ajatuksesta juuri ilmestynyt kirjamme Menneisyyden rakentajat. Teoriat historiantutkimuksessa (Gaudeamus 2018) lähtee liikkeelle.

Menneisyyden rakentajat kertoo havainnollisesti tutkimusesimerkkien avulla, kuinka eri tavoin teoriat voivat rikastaa historiantutkimuksen näkökulmia ja menneiden ilmiöiden selitystapoja. Teoksen kirjoittajat pohtivat esimerkiksi seuraavia kysymyksiä: Miten historioitsija saa valitun lähdeaineiston keskustelemaan teoreettisten selitysmallien, käsitteiden tai erilaisista teorioista johdettujen hypoteesien kanssa? Miten hän tulkitsee tutkimustuloksiaan erilaisten teorioiden valossa? Mitä haasteita teorioiden soveltamiseen liittyy historiantutkimuksen näkökulmasta?

Teoreettisen historiantutkimuksen pioneereja Suomessa ovat olleet Jorma Kalela ja Juha Siltala, jotka molemmat lähtivät mukaan teoksen kirjoittajakuntaan. Nuoremman polven historioitsijoiden parissa teoreettinen tutkimusote on jo ”tavallisempi” vaikkei se vieläkään ole valtavirtaa. Menneisyyden rakentajissa teoreettisista valinnoistaan kertovat muun muassa Johanna Ilmakunnas, Ville Kivimäki, Anu Lahtinen ja Ville Yliaska.

Kirja sai alkunsa keväällä 2015 erään kollegan väitöskaronkan jatkoilta (kuten niin monet muutkin hyvät ideat) ja lopputulos on nyt tässä. Suuri kiitos kaikille kirjaan kirjoittaneille sekä opiskelijoille, jotka nykyisin yhä useammin toivovat lisää opetusta teorioiden merkityksestä historiassa. Tämä kirja on suunnattu erityisesti teille.

Lisätietoja: Matti O. Hannikainen, Mirkka Danielsbacka & Tuomas Tepora (toim.): Menneisyyden rakentajat. Teoriat historiantutkimuksessa. Gaudeamus.

Mirkka Danielsbacka on Suomen ja Pohjoismaiden historian sekä sosiologian dosentti, hän työskentelee tällä hetkellä historian yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa.

Anu Lahtinen: Tiedettä yhteisössä

Kulttuurihistorioitsija, dosentti Maarit Leskelä-Kärki julkaisi viime vuonna teoksen Toisten elämät (Avain 2017), jossa hän käsittelee elämäkertakirjoittamisen keskeisiä tavoitteita ja hasteita.  Leskelä-Kärki pohtii (s. 7): ”Kenestä kukaan ei kirjoita, se ei ole täällä … Kenestä kukaan ei kerro, se unohtuu … kerrottuna puheena tai tekstinä, siten me olemme täällä.”

Leskelä-Kärki viittaa erityisesti elämäkertakirjoittamiseen ja siihen, miten eläneiden yksilöiden elämää muistetaan elämäkerroissa, julkaisuissa tai elokuvissa. Muistaminen ja kertominen on myös tärkeä osa tiedeyhteisön toimintaa. Jos tutkimukseen ei viitata, se unohtuu. Jos kollegan työtä ei oteta huomioon, sen merkitys heikkenee.

Teoksessa Historiantutkijan etiikka (Gaudeamus 2017, toim. Lidman – Koskivirta – Eilola, s. 137) professori Petri Karonen pohtii tutkijaan viittaamisen etiikkaa: ”Aikaisemman tutkimuksen systemaattinen huomioonottaminen on arvostuksen osoittamista myös tutkijan tekemälle työlle.”

Joillakin tieteenaloilla viittausmäärät ovat tärkeä tapa mitata tutkijan työn merkitystä. Ennen kaikkea kyse on silti siitä, että tiedettä edistetään keskustellen. Kun tieteen resurssit ovat aina rajalliset ja urat pätkittäisiä, on sitäkin tärkeämpää muistaa kiittää ja arvostaa sitä työtä, jota kovassa paineessa tehdään.

Olin todella ilahtunut, kun silmiini osui historian johdantokurssilta seuraava portfoliokommentti, jota luvalla lainaan:

Historiantutkimus vaikuttaa erittäin yhteisölliseltä alalta, tutkijat tuntevat toisiaan ja kommentoivat toistensa tutkimuksia, pitävät yhteisiä seminaareja ja ovat kaikki kiinnostuneita omasta alastaan ja sen ”hyvinvoinnista”. Tämän huomaa myös opiskelijana, kun yliopiston henkilökunta selkeästi välittää opiskelijoiden opintojen etenemisestä. (fil. yo Juuso Jääskeläinen)

Tiedettä tehdään, opetetaan ja opiskellaan yhteisöissä, ja toisten huomioonottaminen kuuluu sekä päivittäiseen kanssakäymiseen että tieteelliseen kirjoittamiseen.

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian professori ja Historiallisen Aikakauskirjan päätoimittaja, joka pohti muistamisen haasteita myös HAikin pääkirjoituksessa 1/2018.

Maiju Wuokko: Digiloikka – Connecting People

Digitaalisessa ajassamme kaikki siirtyy verkkoon, muuttuu pelkiksi biteiksi, nolliksi ja ykkösiksi, ja muuttaa ihmisten välisen kanssakäymisenkin fyysisestä virtuaaliseksi. Eikö niin?

Väärin! Omat seikkailuni digihistorian ja -humanismin ihmeellisessä maailmassa ovat kyllä osoittaneet ihmisten, asioiden ja paikkojen tiiviin linkittymisen toisiinsa. Kytkökset eivät kuitenkaan muodostu verkossa vaan reaalimaailmassa.

Oranssi salama vie Kaisaniemestä Otaniemeen alle vartissa. Kuva: Hannu Bask, HSL

Antoisimmat kohtaamiset ja keskustelut tapahtuvat kasvotusten. Digitaalisuuden tarjoamat mahdollisuudet hahmottaa parhaiten konkreettisesti tekemällä ja kokeilemalla. Ja kaikki nämä tapaamiset ja tekemiset ankkuroituvat fyysisiin paikkoihin: tutuiksi tuleviin kokoushuoneisiin, työskentelytiloihin ja lounasravintoloihin. Linkittyminen kiteytyy myös kulkuyhteyksissä, kuten metrolinjassa Helsingin yliopiston keskustakampuksen ja Aalto-yliopiston Otaniemen kampuksen välillä.

 

Digiloikkakoordinaattorimme Kati Katajisto raportoi vastikään hankkeen blogissa Helsinki Loves Developers -tapaamisesta, jossa esiteltiin Helsingin historiaan liittyviä, digitaalisia ja/tai digitoituja aineistoja ja aikasarjoja. Eilen Digiloikka-työryhmämme esittäytyi Otaniemessä Aallon viikoittaisessa DH pizza -tapahtumassa, joka kokoaa yhteen digihumanismista kiinnostuneita tutkijoita ja opiskelijoita vapaamuotoisiin keskusteluihin pizzalounaan äärelle.

Edellispäivänä historiantutkijoiden löyhä porukka tapasi Metsätalolla biografia- ja matrikkeliaineistojen kimpussa Aallossa ja HELDIGissä työskenteleviä Semantic Computing Research Groupin tutkijoita. Heidän työnsä erilaisten matrikkelitietokantojen sisältämien nimi-, paikka-, aika- ym. tietojen ristiinlinkittämiseksi avaa huikaisevia mahdollisuuksia historiantutkijoiden hyödynnettäväksi. Samalla historiantutkijoiden on tärkeää seurata esimerkiksi juuri SeColaisten hankkeita ja tarjota heille tarpeen ja tilaisuuden tullen omia huomioitaan ja osaamistaan.

Ad Fontes! Historian maisteriohjelman digiloikka esittäytyy DH pizza -lounastapaamisessa Aalto-yliopiston Otaniemen kampuksella. Kuva: Maiju Wuokko.

Kaikki tämä ihmisten tapaaminen, heidän hankkeistaan kuuleminen ja omista tekemisistä kertominen on välttämätön edellytys digiloikan ottamiselle. Tapaamisissa hiljalleen syntyvää tietoa ja ymmärrystä olisi vaikea, jopa mahdoton hahmottaa ja omaksua etänä. Paradoksaalista kyllä, digitaalisiin aineistoihin ja työkaluihinkin pääsee parhaiten tarttumaan siten, että hankkiutuu toisten ihmisten kanssa saman työ-, neuvottelu- tai lounaspöydän äärelle – ei suinkaan kukin oman tietokoneennäyttönsä takana istumalla.

Vain kuuntelemalla ja keskustelemalla pystyy hahmottamaan, mitä kaikkea kiinnostavaa digihumanismi ja -historia tällä hetkellä voivat tarjota, ja miten kaikkea tätä kenties pystyy hyödyntämään omissa opinnoissa ja tutkimuksissa. Ainoastaan mukana olemalla pystyy sitä paitsi vaikuttamaan siihen, mihin suuntaan uusia työkaluja ja aineistoja kehitetään.

Kaikkien historioitsijoiden ei tarvitse eikä kannata opetella koodaamaan: järkevämpää on hankkiutua kosketuksiin niiden kanssa, jotka sitä jo osaavat. Meidän tehtävänämme on tuoda yhteistyöhön omaa lähdekriittistä osaamistamme, relevantteja tutkimuskysymyksiämme ja kontekstuaalista asiantuntemustamme.

Kehotukseni kaikille kollegoille ja opiskelijoille onkin: menkää, osallistukaa ja verkostoitukaa – sanan jokaisessa merkityksessä, mutta erityisesti kirjaimellisessa! Erinomaisia tilaisuuksia tarjoavat esimerkiksi tutkijoille ja opiskelijoille suunnattu Helsinki Digital Humanities Hackathon touko-kesäkuun vaihteessa ja tutkijoille kohdistettu Digital History Finland Workshop toukokuun puolivälissä. Niin ja kutsu Aallon DH pizzoillekin on avoin – kiinnostuneet nykäiskööt hihasta vaikkapa allekirjoittanutta kun iskee tiedon ja pizzan nälkä.

Kirjoittaja on FT ja poliittisen yrityshistorian tutkija, joka tutkii työnantajien strategisia valintoja ja yleis- ja työmarkkinapoliittisia tavoitteita Tupo-Suomessa. Tutkimus on osa hanketta Pitkät kihlajaiset: Yritykset ja kolmikantakorporatismi Suomessa 1940–2020. (https://blogs.helsinki.fi/kihlajaiset/). Omien tutkimustensa ohella kirjoittaja yrittää digisivistää itseään ja on mukana Ad Fontes -hankkeen työryhmässä.

Anu Lahtinen: Vuoden 1918 twiitit

Helsingin yliopisto on myöntänyt historian yksikölle rahoituksen opetuksen digiloikkaan, jonka avulla päivitetään historian opetusta. Ensisijaisesti tarkastelussa on tutkinnon kokonaisuus: millaisia tietoja opintojen eri vaiheissa tarvitaam digitaalisista lähteistä, digitaalisesta historiantutkimuksesta ja digitaalisista menetelmistä?

Digiloikkaan kuuluu myös opetuskokeiluja, joissa painottuvat vuoroin aineistot, vuoroin menetelmät. Keväällä 2018 historiassa on meneillään kurssi #Helsinki1918, joka huipentuu twiitteihin Helsingin sadan vuoden takaisesta historiasta.

Opiskelijat ovat osallistuneet luennoille, tutustuneet arkistoihin ja hahmotelleet omia teemojaan. Kurssilla on käsitelty erilaisia sähköisiä aineistoja kuten Kansalliskirjaston sanomalehtiarkistoa ja helsinkikuvia.fi -kokoelmia. Kokoamiensa tietojen pohjalta opiskelijat twiittaavat 12.4.-27.4.2018 erilaisista teemoista, jotka liittyvät Helsingin historiaan vuonna 1918.

Vastaavan tapaisia kursseja on järjestetty kouluopetuksessa, ja esimerkiksi @Ylehistoria on koordinoinut twiittikampanjoita muun muassa talvisodasta (#sota39) ja kieltolaista (#kieltolaki). Tällä hetkellä monet muutkin tahot twiittaavat vuoden 1918 tapahtumista, mutta yliopisto-opetuksessa kokeilu on varsin uutta.

Kyse ei tietenkään ole siitä, että kaikki opiskelu suoritettaisiin twiitein, vaan sen kokeilemisesta, miten lyhyeen tekstiin voi mahduttaa asiallista tietoa menneisyydestä. Twiittien kautta voidaan käsitellä monenlaisia historiallisen tiedon, tiedeviestinnän ja tutkijan vastuun kysymyksiä. Myös sosiaalisen median käytöstä ja lainalaisuuksista on keskusteltu ja haettu neuvoja muun muassa yliopiston opetusteknologian ja aktiivisten twiittaajien suunnalta.

#Helsinki1918-kurssin ohjaajatili on osoitteessa https://twitter.com/Helsinki1918 ja sen kautta löytää myös opiskelijoiden ja muiden vuodesta 1918 twiittavien toimijoiden tilejä.

Huhtikuun alussa kurssilaiset kävelivät Helsingin keskustassa aihepiirin asiantuntijan, dosentti Samu Nyströmin johdolla. Nyström toi esiin kaupungin monikerroksisen historian ja hyvin äärimmäisten maailmojen rinnakkaisuuden, nälän, pelon ja satunnaisen yltäkylläisyyden saarekkeet. Kävelyn lopuksi hän korosti sitä, että Helsinkin vuoden 1918 tapahtumissa oli mukana satojatuhansia yksilöitä, jotka tekivät vajavaisen tiedon perusteella kauaskantoisia ratkaisuja.

Kuten Nyström totesi, kurssilaisten twiitit voivat olla osaltaan mukana kertomassa tämän menneisyyden moninaisuudesta, lukemattomista eri näkökulmista, joita menneisyyteen voi löytää.

Twiittaus alkaa 12.4. ja mukana on niin on niin valkoisia ja punaisia kuin sivustakatsojiakin, aikuisten ja lasten näkökulmaa, tiettyjen rakennusten ja ilmiöiden kehitysvaiheita.  Kurssin ohjaajatili #Helsinki1918-kurssi @helsinki1918a on seurattavissa osoitteessa https://twitter.com/helsinki1918a, ja kullakin opiskelijalla on oma twitter-tili, joka on avattu kurssia varten.

Tervetuloa seuraamaan!

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian professori, historian digiloikan toimija, aktiivinen twiittaaja (@anulah) sekä yksi #Helsinki1918-kurssin vetäjistä. Kurssilaisten lisäksi parhaillaan vuoden 1918 tapahtumia käsittelee myös mm. historian dosentti Samu Nyströmin ylläpitämä twitter-tili https://twitter.com/Helsinki1918

Aleksi Mainio: Suomi oli terrorismin pikkujättiläinen 100 vuotta sitten

Turun puukkoiskusta uutisoitaessa on korostettu, että Suomi on aikaisemmin saanut olla rauhassa terrorismilta. Sama ajatus toistuu kerta kerran perään uutiskielessä – mutta pitääkö se paikkansa? Vastaus riippuu näkökulmasta ja ennen kaikkea aikaperspektiivistä. Koska terrori-iskuja tai sellaiseksi määriteltyjä väkivallantekoja ei ole tapahtunut viime vuosikymmeninä, jotain helposti unohtuu. Nimittäin se, että suomalaisella terrorismilla on monipolvinen historia.

Sosialistivallankumouksellisten ”terroristikoulu” ja sen ”pommiverstas” vuonna 1907 Terijoen Kuokkalassa. Kansallisarkisto

Kun puhutaan viime vuosisatojen terrorismista Euroopassa, se on mahdollista jakaa neljään vaiheeseen vaikkapa seuraavalla tavalla. Ensimmäisen aikakauden aloittivat anarkistiset järjestöt tsaarin Venäjällä 1870-luvun mittaan. Ne käyttivät ”teon propagandaa” eli terrorismia päämääriensä saavuttamiseen ja toimivat esikuvina radikaalijärjestöille aina Pohjolaa myöten.

Terrorismin toinen kukoistuskausi ajoittuu ensimmäistä maailmansotaa seuranneisiin vuosikymmeniin, joiden kuluessa Euroopan siirtomaavalta alkoi rakoilla. Imperiumien ongelmat ja hajoamisprosessit lietsoivat terrori-iskuja ja poliittisia salamurhia 1960-luvulle saakka ja pitempäänkin. Väkivallanteoissa korostuivat nationalistiset ja separatistiset motiivit.

Suomalaisten heimosoturien pommiretkikunta Vienan Karjalassa kesällä 1918. Sotamuseo

Terrorismin kolmas vaihe alkoi 1960-luvun mittaan. Väkivallasta innostuneet radikaalinuoret perustelivat veritekojaan kylmän sodan konflikteilla ja äärivasemmistolaisella ideologialla. Siinä missä kolmatta vaihetta voidaan kutsua vasemmistolaiseksi terrorismiksi, niin terrorismin neljännessä vaiheessa oli kyse uskonnollisesta ja erityisesti islamistisesta terrorismista. Tämä 1990-luvun mittaan voimistunut terrorismin suuntaus jatkuu siis edelleen.

Neliportainen terrorismin historia ei tietenkään ole ongelmaton, mutta se auttaa suhteuttamaan Suomen tapahtumat suurempaan kuvaan.

Terrorismin ensimmäinen vaihe kosketti Suomea monin tavoin. Tsaarin Venäjän levottomuudet säteilivät 1900-luvun alussa Suomeen, josta tuli vallankumouksellisten terrorijärjestöjen turvasatama. Terrorismin toisen aallon laineet löivät Suomeen vielä rajummin. Venäjän imperiumin hajoaminen vuonna 1917 ja Neuvostoliiton synty aloittivat levottomuuden ajan, ”smutan”, joka heijastui Suomeenkin.

Venäjän vallankumouksen vuosina ja niiden jälkeen Suomeen saapui kymmeniä tuhansia pakolaisia Neuvosto-Venäjältä. Emigrantit loivat kymmeniä aseellisia järjestöjä, joista kuuluisimpia ovat ROVS ja Venäläisen Totuuden Veljeskunta. Pyrkimyksenä oli kaataa Neuvostoliiton hirmuhallinto keinoja kaihtamatta, eikä terrorismiakaan vierastettu.

Maria Zahartšenko-Šults oli fanaattinen emigranttiterroristi. Hänen viimeinen pommiretkensä kulki Helsingistä Viipurin kautta Moskovaan kesällä 1927. Kansallisarkisto

Emigranttijärjestöjen aseelliset siivet lähettivät ”pommiheittäjiä” rajan taakse salatein 1920- ja 30-luvuilla. Suomen yleisesikunnan tiedustelu suhtautui ilmiöön ristiriitaisesti. Välillä toimintaa yritettiin suitsia, välillä siinä oltiin mukana täysin rinnoin. Vielä 1930-luvun puolella koitettiin Stalinin murhaamista ja neuvostotyöläisten myrkyttämistä.

Toisin kuin kaksi ensimmäistä, terrorismin kolmas aikakausi ei koskettanut Suomea konkreettisina väkivallantekoina. Maan asema oli kylmän sodan vuosina niin ahdas ja poikkeuksellinen, etteivät Suomen äärivasemmiston terroristiset haavekuvat koskaan muuttuneet sanoista teoksi. Erityisesti Italiassa ja Saksassa tilanne oli toinen: punaisten prikaatien ja muiden vallankumouksellisten voimien iskut pitivät kansalaisia pelon vallassa.

Terrorismin neljäs vaihe on sivunnut Suomea jo aiemmin monin tavoin. Ulkomaalaisia terroristeja on piileskellyt maassa ja suomalaiset turistit ovat joutuneet muiden mukana terrori-iskujen kohteiksi eri puolilla maailmaa. Turun puukkoisku kuitenkin ylitti aiemmat kokemukset uskonnollisesta terrorismista monin verroin. Jos epäilykset tekijän terroristisista motiiveista vahvistuvat oikeudessa, kyse on Suomen ensimmäisestä islamistisesta terrori-iskusta ja siksi myös vedenjakajasta.

Kirjoittaja on FT ja historian yksikön postdoc-tutkija. Analyysin laajempi versio on ilmestynyt Kanavassa (6/2017).

Jutta Riepula: Hedy Lamarr – aikansa Marilyn vai Marie Curie?

Kirjoitus on satoa syksyllä 2017 historian kandiohjelmassa järjestetyltä kurssilta ’Kuinka kirjoittaa historiasta’. Kurssilla tutustuttiin yleistajuisen historiankirjoittamisen eri muotoihin. Opiskelijat kirjoittivat kurssitöinä eripituisia tekstejä henkilöhistoriallisista aiheista. Oheisen blogitekstin on kirjoittanut fil.yo. Jutta Riepula.

Näyttelijätär Hedy Lamarr (1914-2000) on tunnettu paitsi kauniista kasvoistaan (”The Most Beautiful Woman In Films”), myös saavutuksistaan teknologian saralla.

Hedy Lamarr elokuvassa ”The Heavenly Body”. MGM, 1944. Wikimedia Commons.

Itävaltalaissyntyisen Hedwig Kieslerin uran muistettavin rooli oli tsekkiläisessä eroottissävytteisessä menestyselokuvassa Hurmio (1933). Nuoren Evan osa toi Lamarrille mainetta ja vahvoja naisrooleja, mutta samalla lokeroi tämän kapeaan naistyyppiin, jollaiselle ei tuon ajan Hollywoodissa ollut pitkäaikaista kysyntää.

Filmi- ja tv-uran jälkeen otsikoihin alkoivat nousta erilaiset kohut tähden yksityiselämässä, ja 1970-luvulle tultaessa tämän julkisuuskuvaa leimasivat oikeusjutut, myymälävarkaudet, avioerot, riidat omaelämäkerrasta sekä epäonniset kauneusleikkaukset. Lamarr kuoli lopulta Floridassa sokeutuneena ja kotiinsa sulkeutuneena.

Lamarr työskenteli koko elämänsä keksintöjen parissa. Niistä merkittävin oli säveltäjä George Antheilin kanssa kehitelty taajuusvaihteluun perustuva salausjärjestelmä. Keksintö ei päätynyt alkuperäiseen tarkoitukseensa armeijan käyttöön, mutta osoittautui myöhemmin menestykseksi, ja onkin pitkälti perustana nykyiselle matkapuhelinteknologialle sekä langattomalle verkolle.

Aikanaan keksintöä ei juuri noteerattu, ja tähti pysyi henkilökuvansa vankina. Lehdistö kyllä saattoi ihmetellä naisen tapaa hämmentää kuvausryhmää vaikkapa siteeraamalla Goethea ottojen välissä, mutta vasta seuraavat sukupolvet nostivat esiin tämän saavutukset keksijänä. Onkin mielenkiintoista, kuinka näyttelijätär ikääntyessään muuttui julkisessa keskustelussa seksikkäästä seireenistä säälin ja ivan kohteeksi, ja kuolemansa jälkeen väärinymmärretyksi älyköksi.

Hedy Lamarr edustaa ongelmallisen ja kahtiajakautuneen naiskuvan jatkumoa läpi historian sekä jakoa pinnalliseen ja älylliseen, syntiseen ja ylevään. Naista on ollut vaikea nähdä yhtäaikaisesti sekä seksuaalisena toimijana että oivaltavan terävänä ajattelijana, ja myös Lamarr on haluttu määrittää joko paheelliseksi kohujulkkikseksi tai nerokkaaksi keksijäksi, ikään kuin fyysisyys ja älyllisyys jollain tapaa kumoaisivat toisensa.

Lamarrin elämästä ilmestyi vastikään dokumentti Bombshell: The Hedy Lamarr Story (2017). Se pyrkii luomaan tähdestä inhimillisemmän kuvan antaen tälle aiempaa moniulotteisemman ja värikkäämmän tulkinnan, sekä ravistelemaan totuttuja ajatusmalleja. Sen ohjaaja Alexandra Dean toivookin elokuvan tuovan tuoreen menestysdraaman Hidden Figuresin (2016) tavoin esiin historian varjoon jääneitä henkilöitä sekä muuttavan käsityksiä siitä, ketkä voivat muokata maailmaa.

Kirjoittaja on yleisen historian kandivaiheen opiskelija Helsingin yliopistossa.

Iida Karjalainen: Liian toiveikas? Esperanton isä ja unelma universaalista ihmisyydestä

Kirjoitus on satoa syksyllä 2017 historian kandiohjelmassa järjestetyltä kurssilta ’Kuinka kirjoittaa historiasta’. Kurssilla tutustuttiin yleistajuisen historiankirjoittamisen eri muotoihin. Opiskelijat kirjoittivat kurssitöinä eripituisia tekstejä henkilöhistoriallisista aiheista. Oheisen blogitekstin on kirjoittanut fil.yo. Iida Karjalainen.

L.L. Zamenhof (istumassa keskellä vaimonsa Klara Zamenhofin kanssa) 1. esperantokonferenssissa Boulogne-sur-Merissä 1905, Wikimedia Commons.

Ludwig Lazarus Zamenhofilla oli unelma. Puolanjuutalainen silmälääkäri halusi poistaa maailmasta etnisten ryhmien väliset konfliktit, ja tarjosi ongelmaan ratkaisun vuonna 1887 julkaistussa kirjasessa. Neutraali keinotekoinen kieli helpottaisi kansojen välistä kommunikointia, kirjoitti nimimerkki Doktoro Esperanto, Tohtori Toiveikas.

Nimimerkin mukaan nimetyn kielen eli esperanton takana oli Zamenhofin oma tausta: ”Juutalaisuuteni on pääsyy sille, miksi jo aikaisesta lapsuudestani lähtien antauduin kokonaan kaiken kattavalle idealle ja unelmalle, eli ihmiskunnan tuomiselle yhteen veljeyden nimissä.”

Juutalaisen valistuksen haskalan keskellä kasvanut ja 1800-luvun lopun pogromit kokenut Zamenhof hylkäsi sionismin, koska piti nationalismia vahingollisena kaikille. Ratkaisu levottoman ajan ongelmiin oli kansalliset rajat ylittävän pasifistisen liikkeen perustaminen. Esperanto oli vain osa tätä ideaa.

Zamenhof kehitteli esperanton rinnalle rabbi Hillelin ajatusten pohjalta homaranismia, uskonnollista filosofiaa, jonka tarkoitus oli juutalaisuuden uudistaminen ja uskontojen välisenä siltana toimiminen.

Zamenhofin uskonnollinen pasifismi törmäsi kuitenkin vastustukseen Ranskassa, jossa esperantoliikkeen 1. konferenssi järjestettiin vuonna 1905.

Kansainvälisestä kielestä innostuneet ranskalaiset professorit ja tiedemiehet olivat kauhuissaan Zamenhofin konferenssia varten kirjoittamasta puheesta. Tunteikas puhe loppui kaikkia uskontokuntia syleilevään rukoukseen: ”Kristityt, heprealaiset ja muhamettilaiset, me olemme kaikki Jumalan lapsia.”

Ranskalaisten mielestä puhe oli sensuroitava, sillä Dreyfus-tapauksen jakamassa Ranskassa edes Zamenhofin juutalaisuuden mainitseminen oli riskialtista. Ranskalaisten visio esperantosta oli toisenlainen kuin kielen luojan: heille esperanto oli täysin neutraali kansainvälinen kieli, jolla ei tulisi olla poliittisia eikä uskonnollisia kytköksiä.

Zamenhof piti silti puheensa yleisölle, joka otti universaalin ihmisyyden sanoman riemukkaasti vastaan. ”Tänään ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa, me, mitä erilaisimpien kansakuntien edustajat, seisomme vierekkäin, emme vieraina emmekä vihollisina, vaan veljinä”, Zamenhof julisti.

Esperantosta ei kaikesta huolimatta tullut Zamenhofin kaavailemaa uskonnollis-pasifistista liikettä, vaan kieli ja sen ympärille syntynyt liike kävivät läpi 1900-luvun aikana monenlaisia vaiheita.

Saadakseen esperantolle lisää puhujia kansalliset esperanto-organisaatiot yrittivät vuosisadan alussa riisua kielen kokonaan sen ideologisista piirteistä, ja esperanton juutalaiset juuret yritettiin häivyttää kokonaan taustalle. Esperantosta haluttiin tehdä milloin talouden, milloin tieteen neutraali kieli, ja 1920-luvulla kieli sai kannatusta muun muassa Kansainliitossa.

Zamenhofin unelmista huolimatta esperanto ei lopulta pelastanut maailmaa, mutta esperantoliike omaksui silti osan kielen luojan toiveikkuudesta. Vuosittain kansainväliseen esperantokonferenssiin kokoontuvat esperantistit vannovat edelleen rauhan ja kansainvälisyyden nimiin, ja toisin kuin muut 1800-luvun lopulla kehitetyt keinotekoiset kielet, esperanto selvisi. Toiveikkaan tohtorin kuolemasta tuli vuonna 2017 sata vuotta, mutta esperanto elää edelleen.

Ensimmäinen esperantokonferenssi Boulogne-sur-Merissä 1905, Wikimedia Commons.

Tekstin lähteenä on käytetty teoksia Boulton Marjorie, Zamenhof. The Creator of Esperanto. Routledge and Kegan Paul: Lontoo 1960, Forster Peter G., The Esperanto Movement. Mouton Publishers: Haag 1982 ja Garvía Roberto, Esperanto and its Rivals. The Struggle for an International Language. University of Pennsylvania Press: Philadelphia 2015.

Kirjoittaja on yleisen historian kandivaiheen opiskelija Helsingin yliopistossa.