BLOG

Pahat tai ahdistavat unet ja unihäiriöt ovat kansallisesti ja kansainvälisesti nousussa olevia tutkimusaiheita, joita käsitellään usealla tieteenalalla. Historiallinen Aikakauskirja julkaisee numerossa 4/2022 menneisyyden pahoille unille ja painajaiskokemuksille omistetun teemaosion. Suomen Akatemian rahoittama Pohjoiset painajaiset 1400–2020 -projektimme osallistuu sen toimittamiseen.

Teemaosiossa on tarkoitus julkaista artikkeleita, jotka käsittelevät menneisyyden ihmisen pahoja unia ja painajaiskokemuksia. Aikakautta tai maantieteellistä aluetta ei ole määritelty, vaan olennaista on se, että artikkeli valottaa menneisyyden ihmisten suhdetta levollisen unen rikkoneisiin ilmiöihin. Artikkeli voi käsitellä esimerkiksi painajaisen kokemusta, ahdistavien unien teemoja ja niiden suhdetta aikalaistodellisuuteen, pahoille unille annettuja aikalaisselityksiä tai käytäntöjä ja keinoja pahojen unien välttämiseen tai niiltä suojautumiseen.

Jos haluat osallistua teemaosioon, lähetä viimeistään 1.9.2021 aiheestasi osoitteeseen kirsi.kanerva(at)helsinki.fi  lyhyt kuvaus, jossa kerrot myös artikkelisi työnimen ja keskeisen kysymyksenasettelun.

Valinnoista ilmoitetaan 15.9.2021. Artikkelit laaditaan Historiallisen Aikakauskirjan kirjoitusohjeiden mukaisesti. Enimmäismitta on 50 000 merkkiä välilyönteineen ja alaviitteineen.

Artikkelikäsikirjoitukset lähetetään toimittajille viimeistään 28.2.2022, minkä jälkeen ne läpikäyvät vertaisarvioinnin. Lopulliset versiot lähetetään toimittajille viimeistään 1.9.2022. Numero 4/2022 ilmestyy joulukuussa 2022.

Nykylääketiede tarjoaa jatkuvista ahdistavista painajaista kärsiville erilaisia hoitomahdollisuuksia lääkkeistä terapiaan. Menneisyyden ihmisetkään eivät välttämättä alistuneet painajaisten ja pahojen unien kiusaamaksi, vaikka vastaavia hoitomuotoja ei ollutkaan saatavilla. Apua vaivaan on voitu etsiä vaikkapa aikalaislääketieteen keinoista kysymällä hoidoksi sopivasta yrtistä tai lääkkeestä paikalliselta parantajalta, jolla kenties oli tietoa ja reseptejä tällaisten lääkkeiden valmistukseen. Jo antiikin kreikkalaisessa lääketieteestä tunnettiin muutamia kasveja, joiden katsottiin auttavan painajaisten ja pahojen unien vaivaamia nukkujia. Tieto näistä yrteistä levisi sittemmin keskiajalla latinankielisinä teoksina myös muualle Eurooppaan ja hieman myöhemmin myös kansankielillä yrtti- ja reseptikirjoissa, jotka pohjautuivat tai ammensivat antiikin oppineiden teoksista, mutta sisälsivät usein elementtejä myös paikallisesta perinteestä ja siinä käytetyistä parantamistavoista.

Osa keskiaikaisissa lääke- ja yrttikirjoissa mainituista yrteistä tai niitä yhdistelevistä resepteistä on kuvausten perusteella ollut tarkoitettu unihalvauksen hoitoon. Toisia taas on suositeltu uniin, jotka nykytermein määriteltäisiin painajaisiksi tai pahoiksi uniksi.

Pionin (paeonia officinalis) uskottiin loistavan öisin, minkä vuoksi se liitettiin kuuhun ja sitä käytettiin hoitona tauteihin, joihin kuun katsottiin vaikuttavan. Tällaisia olivat esimerkiksi kuuhulluus ja siihen usein liitetty epilepsia, joka taas jo antiikin kreikkalaisessa lääketieteessä oli nähty sairautena, joka saattoi ilmetä myös ahdistavina unikokemuksina. Osassa reseptejä ohjeistettiin käyttämään pionia amuletin tapaan. Esimerkiksi eräässä provencelaisessa oksitaaninkielisessä reseptikokoelmassa (1200- tai 1300-l.) neuvotaan sitomaan kuuhullulle pioni kaulaan.

Joissain resepteissä ohjeistettiin myös nauttimaan tätä erittäin myrkyllistä kasvia sisäisesti. Esimerkiksi kreikkalaissyntyinen, keisari Neron aikaisen Rooman armeijassa toiminut lääkäri ja kasvitieteilijä Pedanius Dioskorides (n. 40–90 jKr.), jonka alkujaan kreikankielinen ja sittemmin 500-luvulla latinaksi käännetty De materia medica sisälsi tietoa noin kuudestasadasta tuolloin tunnetusta lääkekasvista ja niistä saatavista lääkeaineista, suositteli unihalvausta vastaan viidestätoista pionin siemenen mustasta jyväosasta tehtyä käytettä: kun sitä joi hunajaveteen tai viiniin sekoitettuna, auttoi se nukkujaa vaivaavan incubus-olennon aiheuttamaan tukehtumisen tunteeseen (suffocations ab incubis).

Rohtopähkämö (stachys officinalis) oli sekin monikäyttöinen yrtti. Esimerkiksi keskiajan walesilaisessa perinteessä rohtopähkämöä juomalla tai pitämällä sen lehtiä kaulansa ympärillä saattoi ylipäätään estää unia. Todennäköisesti hoidolla oli tarkoitus suojautua juuri ahdistavia unia vastaan. Rohtopähkämön uskottiin ylipäätään suojaavan kaikenlaisilta pahoilta olioilta, kuten haltioilta ja demoneilta, ja niiden aiheuttamiksi katsotuilta vaivoilta, mukaan lukien painajaiselta.

Edellä mainittu Dioskorides katsoi rohtopähkämön suojaavan sekä sielua että ruumista. Heti sen jälkeen Dioskorides jatkaa yrtin tehoavan unissakävelyyn ja ahdistavia unia vastaan (et gravibus somnis adverstur). Rohtopähkämöllä on katsottu yleisestikin olevan suojaavia vaikutuksia, ja sitä on voitu käyttää myös amuletin tapaan, ei pelkästään lääkkeenä nautittuna.

Niin kutsuttu ”anglosaksinen yrttikirja”, joka laadittiin Brittein saarilla 1000-luvun alkupuolella ja pohjautui 400-luvulla laadittuun Pseudo-Apuleuiksen yrttejä käsittelevään teokseen, mainitsee, että rohtopähkämö suojaa pelottavilta näyiltä ja unilta (egeslicum gesihðum & swefnum). 1400-luvulta peräisin olevassa englantilaisessa yrttikirjassa ohjeistettiin suojautumaan painajaisia ja harhanäkyjä vastaan tekemällä seppele rohtopähkämöstä ja ripustamalla se kaulan ympärille nukkumaan mennessä; tällöin nukkujaa auttoi tämän ympärillä halki yön säilyvä rohtopähkämön aromi.

Rautayrttiä (verbena officinalis) pidettiin jo antiikissa pyhänä yrttinä (sacra herba), jolla katsottiin olevan puhdistava vaikutus. Esimerkiksi Dioskorideen mukaan sitä käytettiin amulettina puhdistautumisrituaaleissa. Rautayrtin katsottiin myös tehoavan yleisesti kuumeisiin, jotka nykytietämyksen valossa voivat nekin aiheuttaa ahdistavia unia. Kasvia käytettiin myös epilepsian hoitoon, ja sen katsottiin tehoavan myös myrkkyihin ja paholaista vastaan. Kasvin hyvää tekevän vaikutuksen katsottiin kenties piilevän sen rennoksi ja hyväntuuliseksi tekevässä vaikutuksessa: esimerkiksi Dioskorides väitti, että rautayrtti tekee vieraat iloiseksi. Näin katsoi myös roomalainen oppinut Plinius vanhempi (23–79 jKr.), joka käsitteli kasveja ja niistä saatavia lääkeaineita vielä Dioskoridestakin laajemmin teoksessaan Naturalis historia (”luonnonhistoria”): rautayrtti teki hyväntuuliseksi, kun sitä ripoteltiin vaikkapa pidoissa tarjottaviin ruokiin.

Edellä mainitussa oksitaaninkielisessä reseptikirjassa suositeltiin rautayrttiä erityisesti ahdistaviin uniin:

”Hänelle, joka kärsii yöllisistä painajaisista: kerää pienenevän kuun viidentenä päivänä rautayrtti ja aseta nukkuvan pään päälle.” (Suom. Susanna Niiranen)

Varhaisissa yrttikirjoissa on myös mainintoja kasveista, jotka vastaavasti aiheuttivat pahoja unia. Dioskorides esimerkiksi mainitsee kasvin nimeltä pyknokomon, jonka on katsottu viittaavan villibasilikaan: Dioskorideen mukaan sen siemenistä tehty keite juotuna pieninäkin annoksina ”tekee unista levottomia ja raskaita” (turbulenta ac gravia facit somnia). Kiertokasveihin kuuluva smilax laea taas aiheutti Dioskorideen mukaan ”monia levottomia unia” (insomnia multa et turbulenta), jos sen kolmestakymmenestä siemenestä ja villakkokasvien sukuun kuuluvasta dorychium-kasvista tehtyä juomaa nautittiin. 1300-luvun lopulta peräisin olevassa käsikirjoituksessa säilynyt kymrinkielinen Meddygon Myddvay opasti, miten purjo saa aikaan sen, että höyryt nousevat vatsasta päähän ja haittaavat näkemistä. Näin niinkin harmiton kasvis kuin purjo aikaansai tekstin laatijan mukaan pelottavia unia, jollei ennen purjoa syöty salaattia tai unikkoa purjon vaikutusta hillitsemään.

Yrttikirjojen ja reseptioppaiden ohjeistukset oli todennäköisesti tarkoitettu varoitukseksi. Ne herättävät kuitenkin myös kysymyksen, olisiko kyseisiä yrttejä kenties käytetty joskus pahassa tarkoituksessa aikaansaamaan painajaisia vaikkapa pahimmalle vihamiehelle.

Tarkasteltaessa keskiaikaisissa ja sitä varhaisemmissa teksteissä mainittuja kasveja on kuitenkin muistettava, että ruotsalainen luonnontutkija Carl von Linné (1707–1778) kehitti nykyisin tuntemamme kasvitaksonomian perusteet vasta 1700-luvulla, eikä kreikan ja latinan kielessä tai keskiajan kansankielissä ollut vielä olemassa standardoitua kasvinimikkeistöä.  Kirkon ja luostarien kautta esimerkiksi pohjoiseen Eurooppaan levisi myös sellaisia lääkinnällisiä kasveja, joita ei vielä tunnettu tai jotka eivät siis olleet kotoperäisiä lajeja.

Keskiaikaisissa teksteissä tekstin kopioija tai kääntäjä ei välttämättä ole tunnistanut alkuperäistekstissä mainittua kasvia, jos sitä ei tunnettu hänen omassa kulttuurissaan tai hän ei vielä itse ollut tutustunut siihen. Kääntäessään tekstiä latinasta kansankielelle kirjuri on saattanut alkuperäisen kasvinnimen asemesta merkitä jonkin tuntemansa paikallisen kasvin. Samalla kasvilla saattoi myös paikallisesti olla toisistaan poikkeavia nimiä. Siksi varhaisissa yrtti- ja lääkekirjoissa mainittuja kasveja ei välttämättä pystytä aina luotettavasti tunnistamaan. Vanhoja yrtti- ja reseptikirjoja lukiessa tulisikin muistaa tämä ja se, että monet menneisyydessä lääkintään käytetyt kasvit ovat itse asiassa tappavan myrkyllisiä tai aiheuttavat nautittuina vakavia sisäelinvaurioita, kuten maksavaurioita.

Kirjallisuutta

Bonser, Wilfrid. 1963. The medical background of Anglo-Saxon England: A study in history, psychology, and folklore. (Wellcome Historical Medical Library. Publications. new ser.; 3). London: Wellcome Historical Medical Library.

Cockayne, O. (toim.). 1864–1866. Leechdoms, wortcunning and starcraft of early England, Vol 1–3: Being a collection of documents…illustrating the history of science in this country before the Norman conquest (Chronicles and memorials of Great Britain and Ireland during the middle ages). London: Longman, Green, Longman, Roberts and Green.

Hall, Alaric. 2007. Elves in Anglo-Saxon England: Matters of Belief, Health, Gender and Identity. Woodbridge: Boydell Press.

Niiranen, Susanna. 2014. Reseptejä mielen vaivoihin. Teoksessa Kirsi Kanerva & Marko Lamberg (toim.), Hyvä elämä keskiajalla. Helsinki: SKS.

Niiranen, Susanna. 2014. Mental Disorders in Remedy Collections. A Comparison of Occitan and Swedish Material. Teoksessa Sari Katajala-Peltomaa & Susanna Niiranen (toim.), Mental (Dis)Order in Later Medieval Europe. Brill.

Pughe, J., & Williams, J. (1861). The physicians of Myddvai = Meddygon Myddfai: Or the medical practice of the celebrated Rhiwallon and his sons, of Myddvai, in Caermarthenshire, physicians to Rhys Gryg, lord of Dynevor and Ystrad Towy, about the middle of the thirteenth century. Llandovery & London: Roderic, Longman.

Sprengel, Kurtius & Knobloch, K. (toim.). 1829. Pedanii Dioscoridis Anazarbei De materia medica libri quinque: Ad fidem codicum manuscriptorum, editionis Aldinae principis usquequaque neglectae, et interpretum priscorum textum recensuit, varias addidit lectiones, interpretationem emendavit, commentario illustravit / Curtius Sprengel … (Medicorum graecorum opera quae exstant; v. 25-26). Lipsiae: Prostat in officina librarian Car. Cnoblochii.

Weil, Martha S. 1988. Magiferous Plants in Medieval English Herbalism. Julkaisematon maisteritutkielma, University of Kansas.

 

Antiikin Kreikassa niin pelottavat kuin myönteisetkin unisisällöt tulkittiin usein jumalien lähettämiksi, tietoa tuoviksi ja tulevia ennustaviksi uniksi. Antiikin kreikkalainen lääketiede ei täysin kiistänyt tätä unien jumalallista alkuperää, mutta aikalaislääkäreille ahdistavat unisisällöt olivat ennen kaikkea tärkeä nukkujan terveydentilasta kertova tietolähde.

Unilla oli tärkeä rooli jo varhaisessa antiikin kreikkalaisessa lääketieteessä. Niin kutsutuissa hippokraattisen koulukunnan teksteissä, joista osa on yhdistetty aikalaislääkäriin nimeltä Hippokrates (n. 460 eKr.–n. 375 eKr.), nukkuminen ylipäätään esitetään tärkeänä terveyden ylläpidolle. Sekä uni että unettomuus saattoivat olla enne tai oire sairaudesta. Lääkärin tehdessä diagnoosia olivat hänen mielenkiintonsa kohteena niin nukkumisen laatu ja määrä kuin myös unien kesto ja sisältö. Kaikki niissä havaitut merkit ja poikkeavuudet saattoivat sekä enteillä sairautta että olla sen oire.

Unien sisällön merkitystä korostavan näkemyksen taustalla vaikutti käsitys siitä, että nukkumisen aikana keholliset aistit eivät toimineet eivätkä siksi voineet tuoda tietoa kehon ulkopuolelta. Sielun katsottiin kuitenkin tässä tilassa olevan aktiivinen ja huolehtivan kaikista kehon toimista. Sielu oli tietoinen toimistaan ja myös kaikista niistä toimista, joita se valvetilassa suoritti yhdessä kehon kanssa. Unien sisältämien symbolien katsottiin olevan seurausta sisäisistä aistimuksista. Niiden katsottiin siksi voivan kertoa nukkujan kehollisesta terveydestä. Uni oli sielun puhetta nukkujalle: sielu saattoi varoittaa nukkujaa orastavista ongelmista kuten sairaudesta. Sairaudet olivat ajalle tyypillisen, humoraalioppina tunnetun käsityksen mukaan seurausta neljän ruumiinnesteen – keltaisen sapen ja mustan sapen, veren sekä flegman eli liman – epätasapainosta. Nämä ruumiinnesteiden epätasapainotilat taas saattoivat olla seurausta ihmisen vääränlaisesta ruokavaliosta tai tavoista tai hänen mielentilastaan.

Lääkärin näkökulmasta unet saattoivat olla oire ja merkki ruumiinnesteiden epätasapainotilasta tai jopa alkavasta sairaudesta. Esimerkiksi eräässä terveydenhoitoa käsittelevässä tutkielmassa kerrotaan, että unet, joiden sisältö seurasi nukkujan valvetilan toimintaa ja ajatuksia, merkitsivät terveyttä ja olivat hyväksi nukkujalle. Sellaiset unet, jotka olivat nukkujan päivittäisen toiminnan ja ajattelun vastaisia, olivat pahasta ja kertoivat ruumiinnesteiden epätasapainosta. Kehon epätasapainotila esti tällöin sielua kokemasta uudelleen päivänaikaisia tapahtumia ja ajatuksia. Lääkärin tehtävänä oli tällöin pyrkiä siihen, että saavutettaisiin ruumiinnesteiden tasapaino. Parannuksena tiettyjen ruumiinnesteiden liiallisuuteen tai vähäisyyteen suositeltiin esimerkiksi liikuntaa ja tietynlaista ruokavaliota.

Kyseisessä tekstissä lääkärille annetut ohjeet unisymbolien ymmärtämiseen muistuttavat unikirjojen tulkintaoppaita.  Erilaiset unisymbolit, kuten esimerkiksi taivaankappaleet ja luonnonilmiöt, voivat eri tavoin ilmentyessään kertoa sekä terveydestä että sairaudesta. Kuolleiden näkeminen unessa taas ei välttämättä ollut paha merkki, paitsi jos edesmennyt ilmestyi alastomana ja pesemättömänä tai pukeutuneena mustaan. Pelkoa herättävät unet, kuten hirviöiden näkeminen unessa, tai kun nukkuja pakeni unessaan kauhuissaan, sekä oletettavasti ahdistusta tai pelkoa aiheuttaneet unet, kuten kokemukset siitä, että joutui aseellisen hyökkäyksen kohteeksi tai näki asein varustautuneen vihollisen, olivat kaikki merkki eriasteisesta vaarallisesta sairaudesta.

Pelkoa ja kauhua nukkujassa herättävät unet ja painajaismaiset unet liitettiin usein kuumeisiin.  Tällaiset voimakkaana pelkona, kauhuna ja ”tyhjien näkyjen” houreina oireilevat painajaismaiset unitilat yhdistettiin myös hulluuteen sekä epilepsiaan eli ”pyhään tautiin”, jonka otaksuttu jumalallinen alkuperä antiikin kreikkalaisessa lääketieteessä kuitenkin kiistettiin. Sen sijaan epilepsia nähtiin luonnollisena, parannettavissa olevana tautina, joka ilmeni esimerkiksi aikuisilla erityisesti talvisin, jolloin myös kroonisia kuumeita esiintyi enemmän, ja oli seurausta aivojen liiasta kosteudesta ja niiden äkillisestä kuumenemisesta.

Ajanlaskun alun jälkeisinä vuosisatoina kreikkalainen lääkäri Galenos (129–n. 200/216) piti hänkin unia tärkeinä ja korosti niiden huomioimista osana hoitoa. Unet olivat hänelle kuitenkin paitsi lääketieteellisiä unia myös jumalallisia unia, joiden kautta hän saattoi saada tietoa koskien vaikkapa lääkärintoimeen liittyviä toimenpiteitä.

Hippokraattisen koulukunnan teksteissä esitellyn kahden erilaisen unityypin sijaan Galenos katsoi unia aikaansaavia mekanismeja olevan useita. Nukkumisen aikana sisäänpäin suuntautunut sielu muodosti itse tai vastaanotti kuvia monista eri lähteistä, kuten valvetilan ajatuksista. Osa unista oli näiden ajatusten uudelleenilmenemistä, osa taas vain kuvia, joissa toistettiin samoja asioita, joita päivälläkin tehtiin. Osa unista johtui sielun omasta kyvystä ennustaa asioita, tai unet saattoivat olla tietoa, joka vastaanotettiin Asklepios-jumalalta – jonka seuraaja Galenos itsekin oli. Osa unista taas johtui kehosta, jolloin unikuvien muodostuminen oli riippuvaista ruumiinnesteiden tilasta tai esimerkiksi siitä, mitä ihminen oli syönyt ennen nukkumistaan, tai kehon nukkumisen aikaisesta tilasta. Jos nukkuja esimerkiksi paleli unensa aikana, ei kyse välttämättä ollut kehon terveydentilasta, esimerkiksi jos potilas oli ennen nukkumistaan syönyt jotain flegmaa sisältävää ruokaa. Useimmiten unia tulkittiin kuitenkin analogisesti eli lumi tai ukkosmyrskyt kylmänä ja kosteana viittasi liialliseen flegman eli liman määrään ja tuli taas kuumana ja kuivana koleerisuuteen eli liialliseen keltaisen sapen määrään. Kuumista lähteistä ja kylvyistä uneksuminen taas kertoi nousevasta kuumeesta, ja sumusta, savusta ja syvästä pimeydestä uneksuminen oli merkki melankoolikon mustasta sapesta (kylmä ja kuiva).

Erityisesti lasten pahojen unien osalta Galenos huomioi pelottavan unisisällön yhteyden vatsaan ja siellä olevien ruumiinnesteiden laatuun, joka oli seurausta syödystä ruoasta ja liittyi erityisesti ahmattiuteen. Vatsassa painavien ja kalvavien huonojen nesteiden vaikutuksesta niin lapset kuin aikuisetkin saattoivat nähdä pelottavia unia tai nukkua muuten rauhattomasti, kun nesteistä nousevat huurut haittasivat näkökykyä.

Antiikista juontuva neljän ruumiinnesteen malli tunnettiin Euroopassa myös myöhempinä vuosisatoina, mutta varsinaiseen lääketieteen keskiöön antiikin lääkäreiden havainnot nousivat uudelleen vasta myöhemmin keskiajalla, kun arabioppineitten säilyttämiä Galenoksen tekstejä alettiin kääntää latinaksi. Humoraalioppi säilyi vaikutusvaltaisena myös myöhemmin, ja unia tulkittiin sen pohjalta esimerkiksi pohjolassa vielä 1700-luvun lopullakin.

Kirjallisuutta

Adler, S. (2011). Sleep paralysis: night-mares, nocebos, and the mind-body connection. Rutgers University Press.

Askitopoulou, H. (2015). Sleep and Dreams: From Myth to Medicine in Ancient Greece. Journal of Anesthesia History, 1(3), 70–75.

Laios, K., Moschos, M. M., Koukaki, E., Vasilopoulos, E., Karamanou, M., Kontaxaki, M. I., & Androutsos, G. (2016). Dreams in ancient Greek Medicine. Psychiatrike = Psychiatriki, 27(3), 215–221.

Oberhelman, Steven M. 1993. Dreams in Graeco-Roman Medicine. Teoksessa Wolfgang Haase & Hildegard Temporini (toim.), Aufstieg und Niedergang der Römischen Welt (ANRW): Rise and Decline of the Roman World. Geschichte und Kultur Roms im Spiegel der neueren Forschung, Teil II: Principat. Band 37: Philosophien, Wissenschaften, Technik. Berlin & New York: Walter de Gruyter, 121–156.