Osoittajaa pienemmäksi vai nimittäjää suuremmaksi?

Julkinen sektori on paisunut kohtuuttoman suureksi. Sen koko on ylittänyt kansantalouden kantokyvyn. Suomen valtio on velkaantunut liikaa.

Tällaisista mielipiteistä ei tunnu olevan pulaa, ja niitä perustellaan vaikkapa kohonneella velkasuhteella. Sen nousu on kuitenkin seurausta finanssikriisin jälkeisestä taantumasta, eikä Suomen velkasuhde ole eurooppalaisittain korkea. Nämä seikat toin esiin Helsingin Sanomien mielipidesivuilla.

Kollegani Vesa Kanniainen moitti minun sivuuttaneen muun muassa sellaisen ”kylmän tosiasian” kuin julkisten menojen suhteen bruttokansantuotteeseen. Se kun oli Suomessa vuonna 2013 euroalueen korkein – jopa suurempi kuin Ruotsissa.

Tämä on tosiaan kylmä fakta. Vuonna 2013 Suomen julkiset menot suhteessa bruttokansantuotteeseen olivat Eurostatin tilaston mukaan peräti 58,5 %. Ruotsissa suhdeluku oli 52,8 %. Mutta yhtä viileä tosiasia on se, että vuoteen 2008 asti Suomi oli 3–4 prosenttiyksikköä Ruotsia jäljessä.

Onko suhdeluvun suurentuminen seurausta siitä, että Suomen julkinen sektori on törsännyt enemmän ja Ruotsissa taas on eletty säästävästi? Ei sentään. Euroopan komission AMECO-tietokanta kertoo, että Ruotsissa julkiset menot (käyvin hinnoin euroissa) ovat kasvaneet vuodesta 2008 vuoteen 2013 selvästi enemmän (28,8 %) kuin Suomessa (23,8 %).

Samaan aikaan bruttokansantuote (edelleen käyvin hinnoin) on kuitenkin kasvanut Ruotsissa 26,1 % mutta Suomessa vain 4,1 %. Tästä syystä julkisten menojen suhde kansantuotteeseen on noussut Suomessa yli 9 prosenttiyksiköllä mutta Ruotsissa vajaan prosenttiyksikön. Kun inflaation vaikutus poistetaan eli lasketaan bruttokansantuote kiintein hinnoin, saadaan tulokseksi Suomen kannalta tylyt lukemat: kansantuotteemme oli viime vuonna 5 prosenttia pienempi kuin vuonna 2008, Ruotsissa liki 7 prosenttia suurempi.

Laskukausina julkisten menojen tai velan suhde kansantuotteeseen kasvaa sekä nimittäjän (bkt) pienentymisen (tai hitaan kasvun) että osoittajan (menot, velka) suurentumisen (tai nopean kasvun) vuoksi. Menoja kasvattavat muun muassa työttömyydestä tai sen kasvun torjumisesta eli elvytyksestä aiheutuvat lisäkulut, ja kun valtion verotulot samaan aikaan pienentyvät, on seurauksena velkasuhteen kasvu. Talouden (nimittäjän) kasvaessa suhdeluvut parantuvat – myös osoittajan pienentymisen (tai kasvun hidastumisen) vuoksi.

Ongelma on ennen kaikkea nimittäjässä: Suomen talous supistuu ja lähitulevaisuuden kasvunäkymät ovat huonot. Tämähän oli luottoluokittaja Standrad & Poor’sin perustelu Suomen luottoluokituksen alentamiselle. Ja jos kasvua ei saada aikaan, ongelma siirtyy yhä enemmän osoittajaan eli julkisiin menoihin, joita kasvattaa jo huoltosuhteen heikkeneminen.

Ongelmavyyhti on monisäikeinen mutta silti 3½ pointtia:
1.Yhden vuoden suhdanneherkkä suhdeluku (julkiset menot/bk) ei todista, että Suomen julkinen sektori on kasvanut ”ylisuureksi” – miten se sitten määritelläänkin.
2. Julkisten menojen bkt-suhteen alentaminen, siinä määrin kuin se nähdään toivottavaksi, vaatii ennen kaikkea talouskasvun vauhdittumista mutta vähintään myös julkisten menojen kasvun hillintää.
3. Suomen talouden nykytilanteen tekee erityisen ongelmalliseksi, että siihen vaikuttavat sekä suhdanneluontoiset että kuuluisat ”rakenteelliset” tekijät, mutta…
3½. … mikä onkaan suhdanneluontoista ja mikä rakenteellista – siihen on syytä palata.

Yksi vastaus artikkeliin “Osoittajaa pienemmäksi vai nimittäjää suuremmaksi?”

  1. Viittaan seuraavassa erääseen blogikirjoitukseeni, jossa edelleen viittaan mm. Kultarantaseminaarin (2013) ja presidentin puhenvuoroon siellä sekä Eeva Hamusen HS:n yleisöosastokirjoitukseen. Perusasiat ovat ok, mutta minua on kiinnostanut tuo Hamusen kommentti ”58 prosenttiin”. Hamunen antaa ymmärtää, että Suomessa ”58 prosenttiin” luetaan asioita, joita monissa muissa maissa siihen ei lueta. Näin Suomen prosenttiluku näyttää korkeammalta, kuin mitä se ”tasapuolisesti” mitaten on. Korkea se tietenkin on joka tapauksessa mainitsemistasi (ja mainitsemistani) syistä johtuen. Voitko siis kommentoida tuota 58 prosenttia!

    Eeva Hamusen yleisöosastokirjoituksessa (HS/20.1.2014)”Julkisiin menoihin liittyviä käsitteitä sotketaan”. Hamunen erottelee käsitteet ”julkiset menot suhteessa bruttokansantuotteeseen” ja toisaalta ”julkisten palvelujen BKT-osuus”. Jälkimmäinen käsittää julkisen sektorin omat palvelut (siis perinteiset palvelut) Nämä palvelut ovat olleet Hamusen mukaan hiukan alle 20 prosenttia (!) BKT:stä. Terve. Julkisiin menoihin (joka on siis tuo 58 prosenttia BKT:stä) kuuluvat perinteisten julkisen sektorin omien palvelujen lisäksi mm. työttömyyskorvaukset ja eläkkeet (valtaosa yksityisellä sektorilla olleiden eläkkeistä luokitellaan julkisen sektorin maksamiksi!). Monissa muissa maissa asia ei ole näin. Käytän siis yllä omassa blogikirjoituksessani epäselvästi ”osuus”-sanaa. Korjattakoon tässä asia. Epäilen, että presidentinkin lausuma käsitetään koskemaan vain perinteisiä palveluja ja epäilen myös, oliko hän itsekään perehtynyt prosenttiluvun sisältöön riittävän tarkasti. Joka tapauksessa tässä on suuri vaara liioitella ”julkista” suhteessa ”yksityiseen”.

    Tämän lisäksi pitää tietenkin paikkansa, että taantumassa, koko BKT:n pienentyessä, julkisiin palveluihin ym. käytettävät menot suhteellisesti kasvavat, koska ei liene tarkoitus, että julkiset menot heiluvat raa´asti suhdanteiden mukaan. Julkisen menotalouden tarkoitus on päinvastoin pehmentää taantuman vaikutuksia. Jos pääsisimme vielä keynesiläisen ajattelun toisen puoliskon korjaamiseen eli korkeasuhdanteessa ylikuumenevien menojen leikkaukseen, olisimme pitkällä kansantalouden muutosten järkeistämisessä.

Kommentit on suljettu.