Historian siivellä

Historia ”on poliittisesti eksakti tiede”, mietelausui Paavo Haavikko vuosikymmen sitten. Historian enemmän tai vähemmän eksakti poliittinen käyttö ja väärinkäyttö on tuttua poliittisen historian puolella − siitä keskusteltiin viime kuussa Helsingissä Historioitsijat ilman rajoja -verkoston konferenssissa. Taloushistoria on saanut olla tässä suhteessa rauhassa, mutta nyt liikenne- ja viestintäministeri Anne Berner (kesk) on tuonut taloushistoriankin teemoja päivänpoliittiseen hyötykäyttöön. ”Tarvitsemme paluuta pian 100-vuotiaan Suomen syntymisen aikaan, jolloin työn ja pääoman välillä oli liitto”, kirjoitti Berner blogissaan (9.4.). Ja hän viittasi sadan vuoden takaisiin oloihin uudestaan Radio Helsingin haastattelussa (19.4) todetessaan että Suomen itsenäistymisen aikaan ”maanviljelijät olivat torppareita”. Tästä Berner loikkasi nykyhetkeen ja kertoi, että tämän päivän Suomessa ”yrittäjät ovat torppareita”, joille ei anneta tilaa omistajuuteen. ”Ja oikeastaan, niin hullulta kuin se tuntuu”, Berner huipensi, ”niin sieltä vanhoista juurista ja ajattelusta pitäisi pystyä kantamaan se tarina siihen tämän päivän omistajuuteen”.

Totta tosiaan, hieman hullulta se tuntuukin − tai vähintäänkin hämmentävältä, jos lähdetään siitä, että menneisyyttä koskevien lausumien pitäisi olla joten kuten paikkansapitäviä. Suomalaiset maaviljelijät olivat sata vuotta sitten ensisijaisesti itsenäisiä talollisia: itsenäisiä tiloja oli noin kaksi kertaa niin paljon kuin torppia. Tämän voi tarkistaa vaikkapa Matti Peltosen toimittamasta Suomen maatalouden historia -teoksen 2. osasta, joka auttaa muutenkin asettamaan torpparikysymyksen historialliseen yhteyteensä. Peltonen muistuttaa teoksessa siitä, että torppareita pitävien maanomistajien pääosa oli tavallisia talollisia. Kysymys (maan)omistajuudesta halkoi siiis maanviljelijäväestöä ja asetti itsenäiset talolliset ja torpparit vastakkain. Torpparikysymyksen ratkaisua pakkoluovutusmenettelyineen vuonna 1918, josta Teppo Vihola kirjoittaa samassa teoksessa, voi puolestaan pitää jopa omistusoikeuden loukkauksena.1  On vaikea ymmärtää, missä mielessä nykypäivän yrittäjät muistuttavat 1900-luvun alun torppareita. Jos yrittäjät ovat ”vuokraviljelijöitä”, ketkä ovat ”maanomistajia”? Keneltä pitäisi pakkoluovuttaa ja mitä? Epäselväksi jää myös se, mihin Berner oikein viittaa puhuessaan itsenäisen Suomen syntyaikoina vallinneesta työn ja pääoman liitosta. Kovin erikoisia ilmenemismuotoja tuo liitto sai vaikkapa vuosina 1917−1918.

Entä uusin työn ja pääoman liittokirja eli eilen (14.6.) solmittu kilpailukykysopimus: millaiseen historialliseen pohdintaan se antaa aihetta? Voidaan tietenkin kysyä, kuten toimittaja Heikki Peltonen kaksi viikkoa sitten Yle Radion 1:n Ajankohtaisessa Ykkösessä, että eikö tämä ole ”ihan puhdasta vanhaa tulopolitiikkaa” viitaten sopimuksen kolmikantaiseen valmisteluun. Vastasin uutta olevan ainakin sen, että tällä kertaa kyse onkin negatiivisista palkankorotuksista − ne vain toteutettiin lisäämällä vuosityöaikaa 24 tunnilla.

Tässä voi jo kuulla siitä kuuluisaa historian siipien havinaa, sillä tähän asti vuosityöaika on vain lyhentynyt. Vuonna 1917 ammattiyhdistysliike sai lakkojen voimalla ajetuksi läpi kahdeksan tunnin työajan, joka vahvistettiin marraskuussa annetulla lailla. Ja kuinka ollakaan Metalliliitto, jonka valtuuston äänestyspäätös varmisti kilpailukykysopimuksen läpimenon, sai sata vuotta sitten, keväällä 1917, ensimmäisenä ammattiliittona aikaan sopimuksen työpäivän lyhentämisestä kahdeksaan tuntiin. Tuonkin jälkeen vuosityöaika on lyhentynyt merkittävästi 1980-luvulle asti, kuten alla oleva kuvio teollisuuden vuosityöajan muutoksesta osoittaa (lähde: Elinkeinoelämän keskusliitto). Historian pitkässä perspektiivissä 24 tunnin lisäys on vähän, mutta ainakin symbolisesti merkittävän siitä tekee etumerkin muutos. Alla olevassa kuviossa olen rohjennut veikata, että ratkaisu jää lajissaan ainoaksi tällä vuosikymmnellä − siis ainoaksi keskitetysti sovituksi vuosityöajan pidennykseksi.

Teollisuuden vuosityöajan muutos 1900- ja 2000-luvulla_2

On ehkä  ryppyotsaista ottaa ministerin taloushistorialliset viittaukset tosissaan. Kenties niille ei ole syytä antaa suurempaa arvoa kuin juhlapuheen Snellman-sitaatille. Eihän tosiasioilla ole suurta väliä, jos historiallinen ”tarina” vain höystää poliittista puhetta − vähän samaan tapaan kuin urheilutoimittajien ”huikeat tarinat”. Ehkä sellainen on jo sepittymässä kilpailukykysopimuksestakin.


1.Kaiken kukkuraksi vuokra-alueiden lunastushinta määriteltiin vuoden 1914 hintatason mukaan, koska aikalaiset luulivat, että hintojen nousun oli sota-ajan poikkeusilmiö ja että hinnat laskisivat vanhalle tasolleen kultakantaan palattaessa. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan hintatason nousu, noin kymmenkertaistuminen, jäi pysyväksi. Hyödyn siitä saivat torpparit, jotka siis saivat lunastaa vuokramaansa käypää arvoa alempaan hintaan. Tappion kärsivät itsenäistyvien vuokra-alueiden entiset omistajat.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *