Näytön paikka

Työministeri Jari Lindström (sin) esitti pari viikkoa sitten (9.5.) eduskunnalle hallituksen vastauksen välikysymykseen nuorten työehdoista. Vastauksessaan hän puolusti muun muassa hallituksen kehysriihessä 11.4. tekemää päätöstä valmistella ”työsopimuslain muutos, jonka tarkoituksena on keventää yksilöllisen irtisanomisen kriteereitä alle 20 henkeä työllistävissä yrityksissä” (työllisyyspaketti kokonaisuudessaan löytyy täältä). Lindström avasi eduskunnalle ”hallituksen lähtökohtia” ja vakuutti, että ”on olemassa taloustieteellistä näyttöä siitä, että irtisanomisen helpottaminen edistää työllisyyttä”. Lisäksi Lindström viittasi Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen (Etla) tutkimusjohtajan Niku Määttäsen kirjoitukseen, jossa tämä kertoi olevan ”näyttöä myös siitä, että irtisanomissuojan helpottaminen parantaa myös tuottavuutta” − tämä siis työministerin muotoilu. 

Lindström kaiketi viittasi Määttäsen blogikirjoitukseen (29.4.), mutta Määttänen käsitteli irtisanomista jo 8.3. päivätyssä muistiossaan, joka lienee tarkoitettu kehysriihen(kin) pohjapaperiksi. Valtiovarainministeriö (VM) tilasi viideltä ”arvostetulta talouspolitiikan asaintuntijalta” arvion Suomen talous- ja työllisyyspolitiikasta.1 Määttänen esitti muistiossaan selkeät politiikkasuositukset, joista yksi kuului: ”Heikennetään yksilöperusteista irtisanomissuojaa.” Tästä neuvosta hallitus kehysriihessään siis otti vaarin.Tosin Määttänen ehdotus koski yrityksiä koosta riippumatta, kuten hän blogikirjoituksessaan muistutti. 20 työntekijän rajan hallitus varmaankin nappasi yhteistoimintalaista − sehän ei koske alle 20 hengen yrityksiä.

Määttänen kirjoitti muistiossaan, että vaikka Suomessa voidaan työntekijä voidaan irtisanoa työntekijä ”melko helposti” tuotannollisin tai taloudellisin perustein, ”yksilöperusteinen irtisanominen on ilmeisesti eurooppalaisessakin vertailussa varsin hankalaa”. Hän viittasi Roger Wessmanin blogikirjoitukseen,  jossa tämä vertaili työsuhdeturvaa eri maissa OECD:n tietokantaan tukeutuen. Wessman kyllä kirjoitti, että yksilöllistä irtisanomista koskevat Suomen säännöt kuuluvat ”tiukempien joukkoon” mutta jatkoi, että ”[m]itenkään poikkeuksellisen tiukkoja Suomen säännöt eivät tosin ole. Moni muu EU-maa (Ruotsi ja Saksa mukaan lukien) on samalla tasolla”.  Alla olevassa kuviossa vertaan Suomea samaan kuuden maan joukkoon, jota käytin aiemmassa merkinnässäni.

OECD:n tietokannan tiedot kuvaavat tilannetta vuoden 2013 alussa (kahden maan osalta vuoden 2014 alun tilanne). Niinpä Suomea koskevat tiedot eivät ole ajantasalla, sillä vuoden 2017 alusta tulleet koeajan pidennys ja muut työsuhdeturvan heikennykset (ks. merkintäni) eivät näy Suomen indeksiluvussa − eivät tietenkään näy muissakaan maissa tehdyt säädösmuutokset. OECD:n yleisindeksin (vakituiset työntekijät) mukaan Suomessa työsuhdesuoja oli alhaisin, mutta yksilöllisten irtisanomisten suhteen lainsäädäntö oli Espanjassa ja Tanskassa muutama vuosi sitten vapaamielisepi työnantajan näkökulmasta tarkasteltuna. Mutta jos yksilöperusteista irtisanomista pitää Suomessa eurooppalaisittain verraten ”varsin hankalana” (Määttänen), niin vielä hankalampaa se siis on Ruotsissa, Saksassa, Ranskassa ja Italiassa. Tilapäisten työntekijöiden suojelu taas oli Suomea vähäisempää etenkin Ruotsissa ja hieman vähäisempää myös Saksassa ja Tanskassa.

Kaikkien OECD-maiden (34) joukossa Suomi on sijalla 12, kun maat asetetaan järjestykseen sen mukaan, kuinka helppoa irtisanominen on (yleisindeksi). Kärki ei yllättäne: Uusi-Seelanti, Yhdysvallat, Kanada ja Iso-Brtannia. Sama nelikko toisessa järjestyksessä (Yhdysvallat, Kanada, Iso-Britannia ja Uusi-Seelanti) on kärjessä myös silloin, kun rajoitutaan vakituisten työntekijöiden yksilöliseen irtisanomissuojaan. Suomi sijoittuu tässä rankeerauksessa sijalle 26 eli tiukan suoja maihin. Kahdeksan tiukemman suojelun OECD-maata ovat Ruotsi, Chile, Saksa, Italia, Ranska, Alankomaat, Tšekki ja Portugali. Kollektiviisten irtisanomisten lisävaatimusten suhteen Suomi sen sijaan on joukon kolmas rajoitusten vähäisyyden mukaan (edellä Chile ja Uusi-Seelanti). Tilapäisiä työntekijöitä työsuhdeturvassa Suomi on hieman OECD:n keskitason yläpuolella 15. sijallaan  − kärjessä tuttu nelikko: Kanada, Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Uusi-Seelanti.

Muistiossaan Määttänen kirjoitti tutkimustietoon vedoten, että ”tiukka irtisanomissuoja vähentää sekä uusien työsuhteiden syntymistä että irtisanomisia”, mutta lisäsi, että ”[n]ettovaikutusta työllisyyteen on vaikea tutkia empiirisesti ja tutkimustulokset ovat ristiriitaisia”. Blogikirjoituksessan hän toteaa, että ”irtisanomissuojan heikentämisen vaikutus työllisyyteen” on talousteorian ”valossa epäselvä”. Näin ollen ainakaan Määttäseen ei työministeri Lindström ole voinut nojata todetessaan eduskunnalle olevan ”taloustieteellistä näyttöä” siitä, että irtisanomisen helpottamisen parantaa työllisyyttä.

Entä tuottavuus? Blogikirjoituksessaan Määttänen muotoili työministerin sitteraaman ajatuksen hieman toisin sanoin: ”Irtisanomissuojan kielteisistä tuottavuusvaikutuksista on myös empiiristä näyttöä.” Millaista tuo empiirinen näyttö on? Määttänen viittaa Carl Magnus Bjuggrenin Ruotsia koskevaan artikkeliin. Se käsittelee vuoden 2001 alusta voimaan tulleen irtisanomislainsäädäntöä koskevan muutoksen vaikutuksia pienyritysten tuottavuuteen.  Bjuggren vertailee tilannetta ennen reformia (1997−2000) ja sen jälkeen (2001−2003). 

Ruotsin lainsäädäntömuutos antaa Bjuggrenille mahdollisuuden kirjoittaa syy−seuraus-suhteita jahtaavan taloustieteilijän maagiset sanat: ”luonnollinen koe”. Taloustieteen ”uskottavuusvallankumous” on tuottanut empiiristä tutkimusta, jossa pyritään aineistokysymykset vakavasti ottaen saamaan selville talouden kausaalisuhteita ja vaikkapa sitä, miten seurauksia jollakin politiikkamuutoksella on taloudelliseen toimintaan. Tämä on vallan erinomainen kehityssuunta, mutta hienostikin suunnitellun tutkimuksen näyttö on aina rajallista ja avointa tulkinnoille. On syytä lukea pienellä präntätty teksti, The Economistin kolumnisti aiheellisesti muistuttaa. Niin myös tässä tapauksessa.

Bjuggrenin analysoima lakimuutos lievensi hieman Ruotsin työlainsäädännön ns. senioritettisäännöstä, jota myös kutsutaan ”viimeisenä sisään ja ensimmäisenä ulos”-säännöksi (VSEU). Se tarkoittaa sitä, että ”työntekijät on irtisanottava käänteisessä senioriteettijärjestyksessä silloin kun yritykset vähentävät työntekijöitä taloudellisista syistä” (ks. Peter Skedingerin artikkeli, s. 13). Toisin sanoen viimeksi tullut työntekijä on ensimmäinen potkujen saaja. Kyse on siis sellaisesta ”jäykkyydestä”, jota Suomen työmarkkinoilla ei ole, sillä meillä ei ole senioriteettiperiaatetta.

Bjuggrenin analysoima lakimuutos muutti senioriteettiperiaatetta alle 11 hengen työpaikoilla siten, että yrityksen ei ole enää noudatettava VSEU-sääntöä aivan tiukasti, vaan se voi valita ensimmäisen irtisanottavan työntekijän kolmen viimeksi tuleen joukosta. Toisin sanoen pienyritys sai hieman lisää valinnanvapautta irtisanoessan työntekijöitä taloudellisista syistä eli lievennyksiä rajoitukseen, jota Suomessa ei ole. Henkilöperusteisen irtisanomisen helpottamista, siinä mielessä kuin siitä nyt Suomessa keskustellaan, ei lainmuutos koskenut.

Bjuggrenin tutkimus näyttää amatöörisilmiini moitteettomalta, joskin ”pieni präntti” eli aineiston yksityiskohdat herättävät kysymyksiä. Etenkin on merkille pantavaa, että tuottavuusmittari on karkea, koska vuotuista työpanosta on mitattu työntekijöiden määrällä yhtenä ajankohtana vuodessa. Tämä ei ole suinkaan Bjuggrenin huolimattomuutta vaan johtuu siitä, että tehtyjen työtuntien määrää ei ole saatavissa (Bjuggren, alaviite 9). Jos reformi kasvatti keskimääräistä vuosityöaikaa sen piiriin kuuluvissa pienyrityksissä, kohottaa se mitattua tuottavuutta (arvonlisäys/työntekijä), vaikka tuottavuus työtunteja kohti ei olisi kasvanutkaan (tai kasvanut ainakaan yhtä paljon). Tästä löytyykin ”näyttöä”.2

Bjuggrenin kiinnostava tutkimustulos on, että mainittu lievennys ruotsalaiseen senioriteettilainsäädäntöön tuotti ”ei-vähäpätöisen” (non-negligible) 2−3 prosenttiyksikön lisäyksen tuottavuuteen reformin piiriin kuuluneissa pienyrityksissä vuosien 1997−2000 ja 2001−2003 välillä verrattuna niihin vähintään 11 hengen yrityksiin, joita muutos ei koskenut. Mitä tapahtui pidemmän ajan kuluessa, ei tutkimus kerro, joten se ei tarjoa näyttöä siitä, onko irtisanomissuojan lieventämisellä pysyviä vaikutuksia tuottavuuteen. Bjuggrenin Ruotsia koskevasta tutkimustuloksesta on ongelmallista vetää johtopäätäksiä Suomeen, jossa senioriteettisäädöksiä ei ole.

Lisää empiiristä näyttöä suuntaan tai toiseen löytyisi varmaan Saksasta, jossa vuoden 2004 alusta laajennettiin vapaa irtisanomisoikeus enintään viiden  työntekijän yrityksistä korkeintaan kymmenen työntekijän yrityksiin. Kai Priesackin tutkimuksen mukaan reformi lisäsi työvoimavirtoja − työsuhteiden syntymisiä ja loppumisia − lyhyellä muttei keskipitkällä aikavälillä. Irtisanomissuojan heikennys oli pieni osa Saksan työmarkkinauudistuksia, ns. Hartz-refromeja (lisätietoa täältä). Christian Odendahlin mukaan reformeilla ei ollut vaikutusta tuottavuuteen.

Irtisanomissuojan heikentämiselle alle 20 hengen yrityksissä (siis kaksi kertaa Saksan pienyritysraja) ei ole esitetty vakuuttavia, tutkimukselliseen näyttöön pohjautuvia perusteluja. Kenties niitä tullaan esittämään, jos asia todella etenee lakiesitykseksi, mutta silloin on syytä lukea huolella myös pieni präntti ja arvioda kuinka partitiivinen tuo partitiivi (näyttöä) oikein on. Näytöllä näyttää näet olevan taipumus inflatoitua, kun se muuntuu rajallisesta tutkimustuloksesta talouspoliittisen toimenpiteen perusteluksi ja edelleen poliittiseksi retoriikaksi.


1. Oman pohdintansa aihe olisi se, miksi VM päätyi juuri mainittuun viiteen, kiistatta asiantuntevaan mieheen (Määttäsen lisäksi johtokunnan neuvonantaja Lauri Kajanoja Suomen Pankista, professori Sixten Korkman Aalto-yliopistosta, ylijohtaja Mikko Spolander valtiovarainministeriöstä ja talouspoliittinen neuvonantaja Johnny Åkerholm Keskuskauppakamarista) ja miksi tutkimuslaitoksista oli edustettuna ainoastaan Etla.
2. Bjuggren itse viittaa (Bjuggren, s. 146) Martin Olssonin tutkimukseen, joka osoittaa, että sairauspoissaolot vähenivät pienyrityksissä reformin seurauksena. Tällöinhän vuosityöaika kasvoi, vaikka työntekijämäärä pysyi ennallaan, joten Bjuggrenin mittari (arvonlisäys/työntekijä) liioittelee hieman tuottavuuden kasvua. Tosin Olssonin havaitsema poissaoloprosentin pienentyminen 0,3 prosenttiyksiköllä selittää vain suurin piirtein saman verran Bjuggrenin havaitsemasta 2−3 prosentin tuottavuuslisäyksestä. Keskimääräinen vuosityöaika saattoi tietenkin kasvaa muistakin syistä, mikä edelleen heikentäisi Bjuggrenin tuottavuusmittarin validiteettia. Hänen havaitsemansa palkkojen (palkkasumma/työntekijä) voimakas kasvu voisi selittyä osittain myös vuosityöajan pidentymisellä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *