Sitä saa mitä tilaa

Neljä vuotta on pitkä aika, pitkä aika kuunnella puhetta ja kiistelyä 75 prosentin työllisyysasteesta, niin kuin se olisi talouspolitiikan ainoa asia! Tuo mittari − 15-64-vuotiaiden työllisten määrän suhde samanikäiseen väestöön − on tärkeä talouden tilan indikaattori, mutta vain yksi monista ja rajallinen jo työpanoksen kehityksen kuvaajana. Mutta minkäs teet, kun Antti Rinteen (sd) hallitus on ohjelmassaan nostanut tuon prosenttiluvun oman onnistumisensa mittariksi. Joten ei voi kuin yhtyä iskelmäsanoittaja Sinikka Svärdin viisauteen: sitä saa mitä tilaa.Tilastokeskus uusimman työvoimatutkimuksen mukaan työllisyysaste (15-64 v.) kohentui Juha Sipilän (kesk) hallituksen aikana peräti 4,7 prosenttiyksiköllä 67,9 prosentista 72,6 prosenttiin (toukokuun 2015 trendilukemasta viime toukokuun trendiarvoon). Työllisten lukumäärä (15-64 v. trendi) kasvoi 127 000:lla ja kaikkien työllisten (myös yli 64-vuotiaat) kausi- ja satunnaisvaihteluista puhdistettu trendiarvio 140 000:lla. Työllisyysasteen (15-64 v.) parantumisesta vajaa neljännes oli nimittäjän eli työikäisten määrän supistumisen ”ansiota”, ja reilut 3/4 suhdeluvun suurentumisesta syntyi työllisyyden parantumisesta. Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen (ETLA) tutkijoiden arvioon nojaten voidaan Sipilän hallituksen ansioksi laskea vajaat puolet tuosta 3/4:sta; loppu kohennuksesta johtui maailmantalouden vedosta.1

Rinteen hallitus tavoittelee paljon vähäisempää nousua työllisyysasteeseen (2,4 prosenttiyksikköä = 75,0−72,6) ja vaatimattomampaa lisäystä työllisten määrään (63 000) (edelleen 15-64 v.). Väestön ikääntyminen ”hoitaisi” Tilastokeskuksen väestöennusteen mukaan runsaan viidenneksen tavoitteesta eli samanmoisen osuuden kuin Sipilän hallituksen aikana. Jos maailmantalous hoitaisi oman osuutensa edellisen neljän vuoden malliin, olisi Rinteen hallitus vuonna 2023 tavoitteessaan kunhan vain pidättäytyisi työllisyyskehitystä haittaavista toimista.

Nyt näyttää siltä, että maailmantalous saattaa pettää Rinteen hallituksen toiveet. Talousennustajat maailmalla ja kotimaassa ovat korjanneet kasvunennusteitaan alaspäin, niin teki myös valtiovarainministeriö (VM) viime viikolla. Neljä vuotta on pitkä aika talousennustajalle epävarmassa maailmassa. Jo kaksikin vuotta saattaa olla, kuten kuvio 1 osoittaa. Siinä on esitetty bruttokansantuotteen (bkt) määrän kehitys vuodesta 2014 lähtien sekä VM:n kesäkuun enusteet samoilta vuosilta (neliö ilmaisee ennustevuoden). Kolme vuotta sitten, kesäkuussa 2016, VM:n arvio talouskasvusta osoittautui jälkikatsannossa pessimistiseksi − niin kuin osoittautuivat muidenkin talousennustajien arviot. Jos ajatellaan, että viime viikon ennuste vuoden 2021 bkt:n tasosta voi mennä yhtä paljon harhaan kuin kesäkuun 2016 ennuste − suuntaan tai toiseen −, saadaan sinisten katkoviivojen osoittama kuvitteellinen virhemarginaali, ja se on leveä. Maailmantalouden epävarmuutta lienee mahdotonta mitata, silloinhan se ei olisi epävarmuutta ensinkään, mutta jotenkin tuntuu siltä, ettei se ole nyt ainakaan vähäisempää kuin vuonna 2016. Hyväkin talousennuste on vain ennuste eikä koskaan siinä määrin ”tutkimusta”, kuin Rinteen hallitusta pääkirjoituksessan (12.6.) kritisoiva Helsingin Sanomat tuntuu ajattelevan.

Ei tietenkään ole ongelma, jos VM:n ennuste osoittautuu pessimistiseksi, mutta jos talouskasvu hiipuu vielä arvioitua enemmän, Rinteen hallitus on vaikeiden valintojen edessä. Hallitusohjelmassa on kyllä luvattu mitoittaa finanssipolitiikka ”suhdannetilanteen edellyttämällä tavalla” ennen kaikkea antamalla ”julkisen talouden tulojen ja menojen on mahdollista muuttua automaattisesti suhdannetilanteen mukaan” eli turvaamalla ns. automaattisiin vakauttajiin (s. 17). Lisäksi ohjelma lupaa tukea kysyntää tarvittaessa myös päätösperäisin toimin, joiden välineistöä ovat ”muun muassa valtion talousarvion ulkopuoliset rahastot, finanssisijoitukset, verotoimet ja infrahankkeiden jaksotus”. Hallitus ilmoittaa ottavansa käyttöön ”mekanismin poikkeuksellista suhdannetilannetta varten”, joka ”voidaan ottaa käyttöön poikkeuksellisen vakavan suhdannetaantuman tilanteessa”.

Pokkeuksellisen suhdannetilanteen kriteerit ja sen aiheuttamat toimenpiteet on kirjattu hallitusohjelman liitteisiin. ”Kehyssäännön” (liite 3) mukaan poikkeusolot vallitsevat, jos ”maailmantalous ja etenkin euroalue joutuvat vakavaan suhdannetaantumaan, joka ajaa Suomen talouden samaan tilaan tai Suomen talous joutuu vakavaan suhdannetaantumaan hallituksen toimista riippumattoman tilapäisen häiriön takia” (s. 186). Vakavuuden täsmällinen määritelmä löytyy puolestaan pöytäkirjamerkinnöistä (liite 6). Siinä sanotaan, että ”[e]uroalueen vakavaan häiriötilaan viittaa esimerkiksi se, että euroalueen bruttokansantuote on supistumassa vähintään 0,5 prosenttia kahtena vuosineljänneksenä peräkkäin ja euroalueen kausipuhdistettu työttömyysaste on nousemassa kolmen kuukauden aikana kumulatiivisesti vähintään 0,5 prosenttiyksikköä” (s. 191−192, korostus minun). Tällainen olisikin poikkeuksellista, sillä euroalueella tällainen kokonaistuotannon supistuminen ja työttömyyden lisääntyminen on koettu vain finanssikriisin aikaan, vuosien 2008 ja 2009 taitteessa.

Näin poikkeukselliseen tapahtumaan Rinteen hallitus lupaa reagoida kohdentamalla vuosina 2020–2022 kehyksen estämättä ”yhteensä enintään 1 miljardi euroa, kuitenkin enintään 500 miljoonaa euroa vuodessa, kertaluonteisiin menoihin”. Päätös perustuisi ”harkintaan suhdannetilanteen luonteesta ja erilaisten suhdannetasaustoimien tehokkuudesta”, ja esiharkinnan tekisi hallituksen talouspoliittinen ministerivaliokunta (s. 17). Puoli miljardia euroa vuodessa on paljon rahaa mutta ei kuitenkaan enempää kuin 0,2 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteesen (n. 240 mrd.). Vaikka se tulisikin automattisen vakauttajien lisäksi, ei kyseessä olisi kovin suuri elvytysruiske talouden kohdatessa niin poikkeuksellisen kriisin, kuin mekanismin käyttö edellyttäisi.

Toivottavasti Rinteen hallituksen ”poikkeustilaehto” ei toteudu, toivottavasti säästymme finanssikriisin ja euroalueen velkakriisin kaltaisilta taloudellisilta järkytyksiltä. Kasvun merkittävä hiipuminen on jo aivan riittävä uhka, johon talouspolitiikassa olisi kyettävä reagoimaan. Euroopan rahapolitiikan tekijät ovat hereillä. Euroopan keskuspankin (EKP) pääjohtaja Mario ”whatever-it-takes” Draghi lupasi viime viikolla, että keskuspankki kantaisi oman osansa, jos talouden näkymät eivät kirkastu. Tämä lupaus valmiudesta rahapoliittisiin elvytystoimiin riitti kääntämään korot laskuun. Suomen kymmenvuotisen valtionvelan korko painui nollaan, ja jo yhden prosentin inflaatio riittää tämän hetken tulevaisuuskuvan mukaan pitämään valtiovelkamme reaalikoron reilusti negatiivisena (ks. kuvio 2). Muistettakoon, että VM olettaa kestävyysvajearviossaan reaalikoron nousevan 2 prosenttiin vuoteen 2030-luvun alkuun mennessä.

Draghin johtama EKP paljolti nosti euroalueen finanssikriisin jälkeisestä aallonpohjasta. Mutta jatkossa finanssipolitiikan on otettava enemmän vastuuta talouden elvyttämisestä, tätä ovat taloustieteilijät maailmalla melko yksimielisesti vaatineet. Nollakorot antavatkin finanssipolitiikalle runsaasti pelivaraa, jota olisi vain rohjettava käyttää. Tällaista rohkeutta perää euroalueen talouspolitiikkaan muun muassa Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) entinen pääekonomisti Olivier Blanchard tuoreessa kirjoituksessaan. Yksittäinen euromaa ei voi asiaa ratkaista, vaan tarvitaan yhteisvaluutta-alueen koordinoituja toimia, hän kirjoittaa.

Euroalue voisi aloittaa muuttamalla vakaus- ja kasvusopimuksensa sääntöjä. Nollakorkojen maailmassa julkisen velan bkt-suhteen 60 prosentin katto ei ole oikea tavoite − ”jos se alunperinkään oli”, Blanchard lisää. Myös budjettialijäämän 3 prosentin raja joutaa hänen mielestään talouspoliittisten sääntöjen roskakoriin. Euroalueen ei pitäisi hienosäätää ja rajoittaa jäsenmaidensa talospolitiikkaa pikkutarkoilla säädöksillä, vaan jäsenmaat vakuuttakoot itse rahoitusmarkkinat velanhoitokyvystään, Blanchard esitää. Toinen askel olisi euroalueen finanssi- ja rahapoliittisen koordinaation parantaminen. Tämä on erityisen tarpeellista nyt ja tulevaisuudessa, kun rahapolitiikalta ei voida odottaa samanlaista elvytystä kuin menneinä vuosina. Koordinaatio on välttämätöntä, koska integrotuneella euroalueella yksittäisen maan finanssipoliittisesta elvytyksestä osa valuu tuonnin kasvun kautta ulkomaille lisäämättä kotimaista kokonaistuotantoa. On kaksi vaihtoehtoa, Blanchard kirjoittaa: joko sopimus siitä, että kaikki maat sitoutuvat koordinoituun finanssipoliittiseen elvyykseen, tai yhteinen, eurobondeilla rahoitettu budjetti, jonka turvin kukin maa voi rahoittaa elvytystoimensa. Jälkimmäinen on  poliittisesti niin kiistanalainen kysymys, että Blanchardkaan ei tunnu pitävän sitä realistisena vaihtoehtona, mutta koordinoitu elvytys ilman budjettiyhteisvastuuta voi ajaa saman asian.

Julkisen velan bkt-suhteen 60 prosentin raja on menettänyt järkevyyttään myös EKP:n maaliskuussa 2015 aloittaman julkisen sektorin velkapapereiden osto-ohjelman (PSPP) vuoksi. Sen mukaan euroalueen kansalliset keskuspankit ovat ostaneet pääasiallisesti oman maansa velkakirjoja, kukin maa taloutensa koon mukaan. Kuviossa 3. on näiden ostojen kumulatiivinen nettosaldo vuoden 2018 lopussa suhteutettu bkt:een. Tämä summa on 15−20 prosentin luokkaa suhteessa bkt:een, ja varsinaisten sijoittajien hallussa oleva velkapaperisalkku on vastaavasti pienempi: Suomessa ja Saksassa 45 prosentin tienoilla, siis huomattavasti maagisen 60 prosentin alapuolella. Tilanne ei ole muuttumassa, sillä viime viikon puheessaan Draghi viestitti EKP:n valmiudesta uusiin velkapapereiden ostotoimiin. Tässäkin mielessä velkaantuneisuus ei ole ongelma lähivuosina, ei etenkään Suomessa, jonka julkinen velka on varsin maltisella tasolla ja vielä maltillisemalla, kun jätetään huomiotta keskupankkien hallussa oleva velka.

Yksi Rinteen hallituksen kunnianhimoisista iskulauseista on tehdä Suomesta ”kokoaan suurempi maailmalla”. Tämä on hieno ja kaikin puolin kannatettava tavoite. Toivottavasti sitä toteutetaan myös euroalueen talouspolitiikassa. Hallitusohjelman asianomaisen kohdan (s. 70) muotoilut ovat melko pyöreitä. Siinä todetaan että ”Suomi osallistuu aktiivisesti ja suhtautuu avoimesti EMU:n kehittämiseen korostaen, että kullakin jäsenmaalla on ensisijainen vastuu omasta taloudestaan” ([typografinen] korostus minun). Edelleen luvataan kehittää ”[e]uromaiden talouspolitiikkojen koordinaatiota ja eurooppalaisen ohjausjakson toimintaa”. Kehitetään, kehitetään. Hallitus sitoutuu toimimaan olemassaolevien sääntöjen puitteissa joita Blanchard kritisoi jäsenmaiden finanssipolitiikan turhasta pikkutarkasta ohjailusta (micromanaging). Onneksi hallitusohjelmassa sentään asetetaan kehitystyölle se oikea tavoite, että ”[s]ääntökehikon on mahdollistettava jäsenmaille järkevän suhdannepolitiikan harjoittaminen”. Euroalueen talouspolitiikan kehittäminen on varmasti jatkossakin työlästä, mutta Suomen on syytä olla osa ratkaisua, ei ongelmaa.

Rinteen hallituksen ensisijainen finanssipoliittinen testikenttä on kuitenkin pikkuinen Suomemme. VM:n uuden ennusteen perusteella suhdannetilanne on heikentymässä, ja jos kasvu hiipuu entisestään, hallitukselta kaivataan finanssipoliittista rohkeutta. Talouspolitiikan kumpujen yöstä nousevan leikkausajattelun myötäily ainoastaan takaisi, että hallituksesta tulee kokoaan pienempi kotimaassa.


1. Työllisyysaste parantui logartimisina prosentteina mitaten 6,5 ln-%:lla, josta työllisten määrän kasvun osuus oli 5,0 ln-% ja työikäisten joukon pienentyminen 1,5 ln-% [= −(−1,5)]. Jos Sipilän hallituksen osuudeksi lasketaan (kenties yläkanttiin) 45 % työllisten määrän kasvusta, päädytään seuraaviin ”työllisyysasteenkohentumiskontribuutioihin”: maailmantalouden veto 42 %, hallituksen toimet 35 % ja väestön ikääntyminen 23 %.