Ruotsin matkimisen vaikeus

Muista Pohjoismaista on haettu esimerkkiä viimeaikaisessa talouspoliittisessa keskustelussa, kun on etsitty ratkaisuja Suomen talouden pulmiin. On tietenkin fiksua ottaa opiksi sekä toisten maiden viisaista ratkaisuista että virheistä. Hankalaksi matkimisen tai virheiden välttämisen tekee se, että taloudessa melkein kaikki rippuu melkein kaikesta ja että lähestulkoon kaikki taloudelliset mittarit ovat kovin suhteellisia. Tämä pätee myös mallin ottamiseen muista Pohjoismaista. Ruotsia voisi pitää varoittavana esimerkkinä vaikkapa holtittomasta velkaantumisesta, koska siellä kotitalouksilla on velkaa 1,8-kertaisesti vuotuisten käytettävissä olevien tulojen summa. Suomessa koittalouksien velkataakka oli vain 1,2-kertainen tuloihin verrattuna. Mutta kun ruotsalaisilla kotitalouksilla on suuremman velkasumman vastapainona myös enemmän varallisuutta (nettovarallisuus/tulot 2013: Ruotsi 5,2, Suomi 3,4), eivät kotitaloudet ole nettovarallisuuteen suhteutettuna Ruotsissa sen velkaantuneempia kuin Suomessa.1

Ruotsiinhan olemme tottuneet kotomaatamme vertaamaan. Toisen maailmansodan jälkeen vertailun tulos on on ollut talouskasvun mittareita käytettäessä Suomen kannalta ilahduttava − olemme saavuttaneet länsinaapuria (kuvio alla sekä aiempi merkintäni) −, mutta vimeisen vuosikymmenen saldo on ankea. Henkeä kohden lasketun bruttokansantuotteen (BKT) määrällä mitattuna Ruotsi on voittanut 10−0: siellä BKT/väestö oli vuonna 2015 9,6 prosenttia suurempi kuin vuonna 2005, kun taas Suomessa se oli viime vuonna 0,5 prosenttia pienempi kuin vuonna 2005. Eikä siinä kylliksi. Kun Ruotsin väestö kasvoi liki 4 prosenttiyksikköä enemmän kuin Suomessa, on Ruotsin vuosien 2005−2015 kasvuetumatka BKT:n kokonaisuudella mitattuna vielä suurempi, liki 14 prosenttiyksikköä.

Suomi-Ruotsi-kasvu-1865-2015

Mikä selittää Suomen talouskasvun heikkouden viimeisen vuosikymmenen aikana Ruotsiin verrattuna? Syitä voi lähteä etsimään pilkkomalla talouskasvu (BKT/väestö) viiden tekijän tuloksi:
Kasvukaava C
Toisin sanoen henkeä kohden lasketun kansantuotteen kasvuun vaikuttaa työikäisten osuus väestöstä, työvoimaan osallistumisen aste, työllisten määrä suhteessa työvoimaan (työlliset + työttömät), työtuntien määrä työllistä kohden sekä tuottavuus eli tuotannon määrä työtuntia kohden. Alla oleva kuvio kertoo, miten kukin viidestä tekijästä on muuttunut vuosina 2006−2015 suhteessa vuoteen 2005.2

Suomen kasvutekijät 2006-2015

Pylväät osoittavat, että työttömyyden − tai tässä kääntäen: työllisyyden (vaaleanvihreä palkki) − vaikutus talouskasvuun on ollut vuoteen 2005 verrattuna negatiivinen oikeastaan vasta viime vuonna. Työikäisten suhteellisen osuuden supistuminen (harmaa palkki) on syönyt tasaisesti talouskasvua, mutta mielenkiintoisesti työvoimaan osallistumisen (sininen palkki) kasvun positiivinen vaikutus on ollut suurin piirtein saman suuruinen (ja vuotta 2015 tarkastellen täysin sama). Keskimääräisen tuottavuuden romahdus on talouskiriisin keskeinen tekijä, vaikka viime vuonna oltiinkin jo 3,5 prosenttia vuoden 2005 tason paremmalla puolella. Väestön ikääntymisen ohella toinen kokonaistuotantoa supistanut tekijä on työtuntien määärän vähentyminen (siis työllistä kohden): sen negatiivinen vaikutus kokonaistuotantoon oli 3,3 prosenttiyksikköä vuonna 2015.

Entä mistä Ruotsin parempi suoritus johtuu? Viime vuotta lukuun ottamatta ei paremmasta työllisyyskehityksestä (ks. työlliset/työvoima alla olevassa kuviossa). Väestön ikääntyminen on hidastanut  kasvua jo Ruotsissakin mutta kuitenkin vähemmän kuin Suomessa. On kenties yllättävää, että työvoimaan osallistumisen muutoksen (sininen palkki) positiivinen vaikutus on ollut Suomessa aavistuksen verran suurempi kuin Ruotsissa. Tuottavuus (BKT/työtunnit) on kehittynyt Ruotsissa suostuisammin kuin Suomessa etenkin parina viime vuotena. Työtuntien määrä työllistä kohden on Ruotsissa vauhdittanut hiukan kasvua − toisin kuin Suomessa, jossa työpanos työllistä kohden on jatkanut hidasta supistumista. Työtuntien osalta suurin ero maiden välillä ajoittu vuosiin 2009 ja 2010, joten tuntuisi luontevalta ajatella, että sitä selittää Ruotsin kruunun devalvoitumisen (merkintäni siitä) aiheuttama kustannuskilpailukyvyn kohentuminen Ruotsissa. Eli muutos johtuisi työvoiman kysynnästä eikä tarjonnasta, koska työvoimaan osallistumisen muutoksessa ei ole maiden välillä eroja.

Ruotsin talouskasvun tekijät C

Kaikki edellä sanottu on suhteellista. Yllä olevat kuviot kertovat vain muutoksesta suhteessa vuoteen 2005. Niistä eivät käy ilmi Suomen ja Ruotsin tasoerot kyseisten muuttujien osalta; ne on esitetty vuosien 2014 ja 2015 keskiarvona alla olevassa kuviossa. Se paljastaa, että työtuntien määrä työllistä kohden on edelleen hiukan suurempi Suomessa, vaikka ero siis kaventui. Väestön ikääntymisestä huolimatta, suhdeluku työikäiset/väestö on Suomessa hiuksenhienosti suurempi kuin Ruotsissa, mutta kymmenen vuoden päästä tilanne on jo toinen. Kolmen muun kasvutekijän osalta Suomi sen sijaan on jo nyt Ruotsia jäljessä. Työlliset/työvoima mittarin osalta ero ei ole suuri, mutta työvoimaan osallistumisessa ja tuottavuudessa ero on huomattava: Suomi on kummallakin mittarilla noin 6 prosenttia Ruotsin alapuolella.

Suomi-Ruotsi kasvutekijät tasovertailu 2014-2015

Ikävä kyllä kasvutekijöiden erot kertautuvat. Henkeä kohden lasketun BKT:n (ostovoimapariteetin, PPP, mukaan) eroa ei lasketa kasvutekijöiden keskiarvona vaan tulona. Toisin sanoen Suomen BKT/asukas suhteessa Ruotsiin (=100) saadan kertolaskulla: 1,017 x 1,006 x 0,986 x 0,941 x 0,937 x 100 = 89,0. Tällä tasollla oltiin viimeksi kaksi vuosikymmentä sitten (1997). Työikäisten väestön väheneminen painaa seuraavan kymmenen vuoden aikana Suomen BKT:n asukasta kohden 85 prosenttiin Ruotsin tasosta, jos muut kasvun tekijät pysyvät ennallaan: näin palattaisiin 1990-luvun alun laman lukemiin.

Opettaako Ruotsi, mistä kasvu syntyy? Yllä esitetty kasvutekijähajotelma on puhtaan matemaattinen; se ei paljasta niitä taloudellisia, sosiaalisia, poliittisia ja historiallisia mekanismeja, jotka ovat aiheuttaneet erot kussakin kasvun osatekijässä Suomen ja Ruotsin välillä. Selvää kuitenkin on, että suurin kuilu ja samalla suurin kiinniottopotentiaali on työvoimaan osallistumisessa ja tuottavuudessa. Jos työttömyysaste (edellä kääntäen: työlliset/työvoima-aste) ei ole suuri erottava tekijä, ei työttömien työllistymiskannusteiden säätämisellä voida kuroa kiinni Ruotsin kasvuetumatkaa. Tärkeämpää olisi panostaa ratkaisuihin, joilla työvoimaan osallistumista kasvatetaan. Tämä Suomen talouden pulma näyttäisi siis olevan ennemminkin rakenteellinen kuin suhdanneluontoinen, sillä vuosien 2005 ja 2015 välisessä suhteellisessa muutoksessahan ei Suomen ja Ruotsin välillä ollut eroa. Hallituksen työllisyystavoitteen mittari on työlliset/työikäiset, joka siis on kahden edellä esitetyn kasvutekijän (työvoima/työikäiset ja työlliset/työvoima) tulo. Tällä mittarilla Suomi/Ruotsi-suhteeksi vuosina 2014−2015 tulee 92,9 (Ruotsi=100); jos taas verrataan kansantaloudessa tehtyjen työtuntien määrää suhteessa työikäisiin (vrt. aiempi merkintäni), tulee Suomi/Ruotsi-suhteeksi 94,4. Suomen Ruotsia vähäisemmän työvoimaan osallistumisen vaikutus työllisyysaste-eroon on yli neljä kertaa niin suuri kuin korkeamman työttömyysasteen vaikutus. Suoraviivaisesti laskien kasvusta huolta kantavien talouspoliitikkojen kannattaisi siis uhrata nelinkertaisesti ponnistuksia työvoimaan osallistumisen asteen kohottamiseksi kuin työttömyysturvasäädösten korjailuun. Mitä taas tulee tuottavuuden kasvattamiseen, ei halpatyö (= alhainen BKT/työtunti) tietenkään ole ratkaisu.

Taloudellinen kasvu on talouspolitiikan keskeinen tavoite muttei ainoa, eikä kilpailu Ruotsin kanssa ole päämäärä sinänsä. Vaikka ei olekaan realistista olettaa, että työttömyyden vähentämisellä kurotaan merkittävästi kiinni Ruotsin repäisemää etumatkaa, on työttömyyden alentaminen tietenkin äärimmäisen tärkeää − ennen kaikkea työttömien itsensä takia mutta myös julkisen talouden taspainottamiseksi. Ja vaikka alhaisen tuottavuuden työpaikkojen synty ei nostakaan keskimääräistä tuottavuutta, kasvattaa se tottakai kokonaistuotantoa, jos työpanos kokonaisuudessaan kasvaa.

Finanssipolitiikalla on ollut oma vaikutuksensa Ruotsin ja Suomen toisistaan poikkeaviin kasvu-uriin. Hannu Tannisen ja Matti Tuomalan mukaan Ruotsin finanssipolitiikka on ollut vuodesta 2013 lähtien selvästi elvyttävää mutta Suomessa kiristävää, mikä selittää Ruotsin nopeampaa, joskin historiallisessa katsannossa hidasta, toipumista. Finanssipolitiikka on Bengt Holmströmin, Sixten Korkmanin ja Vesa Vihriälän valtiovarainministeriölle laatiman Talouspolitiikan suunta -muistion mukaan ”lievästi kiristävää” tänä vuonna ja ”jotakuinkin neutraalia” ensi vuonna. Tätä linjaa kolmikko pitää järkevänä kompromissina finanssipolitiikan lyhyen ja ja pitkän aikavälin tavoitteiden välillä − siis kun punnitaan vaikutuksia kotimaisen kysyntään ja julkisen talouden velkaantumiseen. Siitä, onko finanssipolitiikan viritys paras mahdollinen, on varmaan muitakin mielipiteitä, mutta selvää lienee, ettei Suomen yllä kuvailtua rakenteellista (= pitkähköllä aikavälillä pysyväisluontoista) takamatkaa suhteessa Ruotsiin kurota kiinni finanssipolitiikalla. Holmström, Korkman ja Vihriälä korostavatkin rakennepolitiikan merkitystä. Rakenneuudistuksella voidaan tarkoittaa kovin monenlaisia asioita, mutta jos niillä nostetaan merkittävästi työvoimaan osallistumisen astetta ja tuottavuutta, on Suomen taas mahdollista päästä Ruotsin kantaan talouskasvun kilpajuoksussa. Se ei ole yhden budjettivuoden pikamatka, ei edes hallituskauden mittainen keskimatka, vaan vuosikymmenten pituinen kestävyysjuoksu, jossa ensimmäisten kierrosten väliajoilla ei ole suurta merkitystä − kunhan ei panna hölkäksi.3


1. Norjan ja Tanskan kotitalouksilla oli OECD:n tilaston mukaan vuonna 2014 velkaa 2,2- ja 3,1-kertaisesti käytettävissä olevien vuositulojen summa. Tanskassa myös kotitalouksien nettovarallisuus oli suurin (5,2 kertaa tulot), mutta siihenkin suhteutettuna tanskalaisten kotitalouksien velkaantumisaste oli selvästi suurempi kuin Suomen tai Ruotsin. Velkaantumisen taustoista ja sen mahdollisista riskeistä Tanskassa voi lukea täältä.
2. Kunkin muuttujan muutosta mitataan logaritmisina prosentteina, [(ln(xt)-ln(x2005))*100], joiden summa kertoo vuoden t kokonaismutoksen vuodesta 2005.
3. Tässä vaiheessa pessimistin päässä alkaa soida suomalaisen urheiluselostajan toveikas ääni: ”Suomi on letkan viimeisenä hyvissä tarkkailuasemissa…” Optimisti voi onneksi lohduttaa, että tässä lajissa ei voi keskeyttää.