Henrika Tandefelt: Rosetter och skandaler – om Svenska Akademien och politisk kultur på 1700- och 2000-tal

|

Ibland ger världen oss intressanta, ibland absurda samband mellan händelser och fenomen, om vi bryr oss om att stanna upp och titta. Som historiker får vi ta ställning till om de här sambanden har en historisk betydelse och möjliggör fördjupad tolkning, eller om det snarare är något som kan tas tillvara som en komisk anekdot.

Som till exempel det här:

Söndagen den 15 april 2018 var dagens ord i webbversionen av Svenska Akademiens Ordbok (SAOB) ”hagla”. Samma veckoslut haglade åsikterna om Svenska Akademiens konflikter och krisbeteende över de traditionella och sociala medierna i Sverige, och tack vare akademiens kopplingar till det prestigefyllda Nobelpriset också i andra delar av världen.

Kanske är sambandet här snarare komiskt och retoriskt lockande än en möjlighet till fördjupad analys?

Detsamma gäller dagens ord fredagen den 20 april 2018: ”puckel”, i bestämd form ”pucklet”. Ordboken definierar ”puckel” i denna form (substantiv 2) som ett i vardagligt tal förekommande ord med betydelsen stryk, smörj, prygel; särskilt i sådana uttryck som få eller ge (någon) puckel. Vi känner också verbet att puckla eller puckla på någon.

Om det är något som har präglat konflikten och särskilt diskussionen i offentligheten under denna vår så är det väl att det har skett återkommande puckel eller pucklande till höger och vänster. Jag börjar undra om det är någon inom Svenska Akademiens ordboksredaktion som roar sig med att välja dagens ord på detta sätt eller om det verkligen är algoritmer som inte bryr sig om diskussionerna för dagen som väljer ut dagens ord.

Beskrivningar av Svenska Akademiens kris, ställningstaganden, uttalanden, analyser och pajkastning har fyllt tidningsspalter och cyberrymden denna vår. Det är bara att googla Svenska Akademien så får man sitt lystmäte, även Ruotsin Akatemia ger napp.

Hovrättspresidenten Wersäll har intervjuats av Expressen om hur man ska se på de juridiska möjligheterna att förändra de stadgar som Gustav III gav akademien år 1786 (som aldrig ändrats). Ständige sekreteraren för Vetenskapsakademien Göran K. Hansson påminde om ett delat internationellt ansvar för Nobelpriset. Komikern Jonas Gardell som ofta och vasst brukar ta ställning i frågor om moral, samhälle och rättvisa skrev om makt som korrumperar och den tillfällige ständige sekreteraren Anders Olsson berättade för Expressen den 15 april, ”Vi har krismöte i helgen”. Veckan därpå uttalade sig kungliga hovet om nyheten att kungen ämnar ändra akademiens stadgar. I maj kom beskedet att Nobels litteraturpris 2018 fastställs och delas ut 2019.

Om du nu känner att du inte har riktigt koll på vad Svenska Akademien är och vad detta handlar om följer här en kort rekapitulation. Övriga kan skrolla vidare neråt.

Svensk kvällspress ger också många svar och bilder för den som behöver orientera sig lite mera. Både Expressen och Aftonbladet bidrar beredvilligt med mera information, klicka här och här för ”vad handlar det om”-reportage. Vi är på kvällspressens klassiska marker nu, det som varit prestigefyllt har visat sig ha plågsamt pinsamma och otrevliga brister som har blottats inför alla i en klassisk blamage. (Vid behov av ordförklaring, se SAOB.)

När vi kommer till fredagen den 13 april 2018 behöver vi en annan vädermetafor än hagla. Då stormade det, främst på Twitter och i andra sociala medier. Tyvärr kom jag inte att kolla vilket ord SAOB hade valt som dagens ord den gången.

Hur som helst stormade det, och det vällde fram bilder på människor i knytblusar och rosetter kring halsen. En bild av Sara Danius då hon lämnade akademien och Börshuset i Stockholm iklädd en vacker vit knytblus med elegant rosett hade kablats över Sverige och världen, och knytblusen blev strax en symbol för stödet för den avsatta ständiga sekreteraren. En mängd svenska kändisar, en del politiker och många andra deltog med bilder på sig själva i olika slags blus- och rosettarrangemang för att visa sitt stöd för Danius.

Många som deltog med en knytblusbild hänvisade till kvinnokamp: igen var det kvinnor som fick gå när en grupp inte kunde enas, igen var det en kvinna som försökte lösa problem som själv utpekades som ett problem. En del associerade också till knytblusens roll som ett klädesplagg för arbetande kvinnor som på 1960-talet kom ut i ett då fortfarande väldigt manligt yrkesliv.

Vad skulle då Gustav III tänka om uppståndelsen kring hans akademi så här 216 år efter hans död? undrade en vän till mig. Han skulle väl ändå uppskatta det teatrala och det visuella och det effektiv använda symbolspråket i knytblusspektaklet?

Visst är det lätt att tänka sig att Gustav III hade förstått och till och med beundrat användningen av ett vackert klädesplagg och mjukt fallande tyg som en politisk symbol, och han hade säkert från sin himmel med intresse följt hur denna symbol spridde sig över riket (om hädangångna kungar ges den möjligheten att följa med världens gång annat än i vår fantasi).

Användning av materiella och visuella medel för politiska ändamål var gängse praxis på 1700-talet, och tidigare än så. Det är ju bara att titta på porträtt av till exempel 1600-talets och 1700-talets europeiska monarker och andra inflytelserika och mäktiga män och kvinnor – inklusive Gustav III – för att se hur siden, sammet och spets används för att framhäva både elegans och pondus, makt och politiska ståndpunkter. Det saknas inte eleganta halskrås eller med raffinemang böljande rosettarrangemang. De kungliga ordnarna med sina kraschaner och band, särskilt planerade hovdräkter och uniformer med genomtänkta snitt och färger hör till 1700-talets europeiska politiska kultur och präglade också Gustav III.

Just den synligt knutna rosetten hade Gustav III dessutom en särskild relation till. Betrakta porträttet nedan, målat av Alexander Roslin eller hans ateljé, så förstår ni vad jag menar. Revolutionsnäsduken, frihetstecknet, eller det vita armklädet på kungens vänstra arm hörde till de synliga rojalistiska symbolerna som skapades i samband med statskuppen 1772.

Alexander Roslins porträtt av Gustav III. Nationalmuseum, Stockholm, via Wikipedia.

SAOB kommer här åter till vår hjälp och ger definition på ordet ”armkläde”: (fordom) vit duk vilken ifrån år 1772 till 1809 bars knuten i rosett omkring vänstra överarmen av alla svenska (uniformsklädda) officerare, sinnebild för att beteckna gillande av 1772 års revolution.

Gustav III såg själv till att hans uniform från år 1772 med vitt armkläde bevarades i Livrustkammaren och där finns den än i dag. Ta en titt själv här!

Om Gustav III hade tyckt om att hans akademi förekommit i tidningspressen på det sätt som skett under de senaste veckorna och månaderna är en annan femma. Då jag föreställer mig en ur det förflutnas töcken återuppstånden Gustav III som kommenterar den här vinterns och vårens händelser föreställer jag mig att han i alla väder – med eller utan hagel – hade tyckt att institutionens och monarkins prestige och ära låg i centrum och inte fick komprometteras.

Vi får utgå från att Gustav III inte hade haft stora förutsättningar att omfatta vår tids samhällsideal eller politiska system. Det är snarare de visuella och synliga medlen för påverkan som Gustav III hade kunnat känna igen. Sociala medier och bloggar bär också på för en 1700-talsmänniska bekanta drag.

Dagens kampanjer på sociala medier som kommer och går, initierade av olika intressegrupper och individer, påminner en hel del om 1700-talets pamflettpolitik. Politik och politiska diskussioner sker i dag inte enbart i riksdagsdebatten eller i den etablerade politiska ordningens regi, de sker också impulsivt och mera okontrollerbart. Vi verkar se en återgång till 1700-talets politiska kultur i det här hänseendet, konstaterade för ett tag sedan min kollega Charlotta Wolff, vars nya forskningsprojekt bland annat behandlar hur 1700-talets filosofiska diskussioner formades av informella nätverk för idé- och textspridning.

På 1700-talet skedde en stor del av den politiska diskussionen och övertalningen i form av tryckta och handskrivna pamfletter som spreds på olika sätt beroende på innehållet, öppet eller i mera slutna sällskap. De klandestina, hemliga, skrifterna spreds i avskrift bland dem som var kritiska till makten och ordningen. Samma år som Gustav III grundade Svenska Akademien spreds till exempel handskriften ”Lagman Torgny. Bref från Valhall till Konungen; tolkat från Göthiskan” i vilken kungen beskrevs som en tyrann. Den och andra smädande skrifter mot Gustav III har Annie Mattsson skrivit sin doktorsavhandling om. (Den hittar du här.)

En viss parallell kan här dras till #knytblus- och #teamsaradanius-stormen som drog över Twitter och Instagram, tycker inte ni det? Formen är något helt annat än traditionell politisk argumentation.

En avsevärd skillnad är så klart synligheten. Knytblusbilderna behövde inte spridas anonymt eller hemligt. Det som är lika är att den här sortens kampanjer sprids till synes impulsivt och från marginalen. De tar sin början inom vissa kretsar, men berör inte alla. I framgångsrika fall kommer sedan pressen – som här får representera den på 1800-talet etablerade öppna offentligheten – in och informerar och skriver om diskussionerna på Twitter och i bloggosfären.

Svenska Akademien skapades då det begav sig 1786 som ”en psykologisk beredskapsnämnd”, skrev i tiderna Torgny T. Segerstedt i verket Svenska Akademien i sin samtid (1986). Akademien skapades när kritiken mot Gustav III var som störst, och dess uppgift var att genom pristävlingar och annat arbete för svenska språket och litteraturen väcka den fosterländska andan och sprida de ideal som kungens regeringssätt byggde på.

Akademien grundades som en gustaviansk institution utanför den ordinarie förvaltningsapparaten där kungen insatte sina tromän, sina betrodda och högt uppsatta ämbetsmän och understödjare, som Johan Gabriel Oxenstierna och Gustaf Mauritz Armfelt, och författare som redan tidigare lånat sin penna och kreativitet till kungen, som Johan Henrik Kellgren och Carl Gustaf af Leopold.

Beredskapsnämnder finns inte längre i Sverige, de har också blivit historia. I dag skulle vi kanske snarare dra paralleller till think tanks, tankesmedjor, som på samma sätt sitter på flera stolar – politik, forskning, journalistik – och strävar efter att påverka beslutsfattare och medborgare.

Här har vi också bakgrunden till att Svenska Akademien har getts en så självständig och självreglerande roll. Den skulle arbeta för kungen, och inte kunna kontrolleras av yttre politiska eller administrativa organ.

Månne det inte var därför som C.G. Reuterholm ville lägga ner hela akademien 1795? De Aderton var en krets gustavianer som kunde intrigera mot den nya ordning som Reuterholm ville införa med den döde kungens bror hertig Karl. En av De Aderton – Gustaf Mauritz Armfelt – hade redan 1794 dömts till döden för landsförräderi och konspiration och akademien hade varit tvungen att utesluta honom.

Armfelt är för övrigt den enda som har uteslutits ur Akademien, dessutom två gånger, eftersom han återupptogs bland De Aderton på en ny stol när han kom till nåder efter att Gustav IV Adolf blivit myndig och tillträtt tronen. Sedan uteslöts han på nytt då han 1811 lämnade Sverige för att i stället tjäna Alexander I som trogen undersåte och chef för Kommittén för finska ärenden i S:t Petersburg.

Höga apolitiska ideal och verksamhetsformer samt politiska intriger och maktspel ligger således i Svenska Akademiens arv. Jag började med att hänvisa till Svenska Akademiens Ordbok, och vill också sluta där. Oberoende av hagel, puckel eller stormar har Svenska Akademien en idogt arbetande ordboksredaktion, och också dess rötter går tillbaka till Gustav III:s tid.

SAOB är en historisk ordbok som beskriver den skrivna svenskan fr.o.m. år 1521. Ordboken ger ordens etymologi och bakgrund, stavning, uttal och böjning, alla deras betydelser (levande och historiska) samt belägg genom exempel. Det första exemplet är alltid det äldsta belägget i skriven svenska i ordbokens arkivmaterial.

Det här är alltså en oerhört nyttig resurs för alla som skriver på svenska, men också alla som undersöker eller intresserar sig för svensk historia. Ordboksarbetet är på slutrakan efter långt över hundra år av arbete. År 1898 kom det första bandet ut i sin helhet. SAOB är sedan ett antal år tillbaka också tillgänglig på webben på adressen https://www.saob.se/.

Genom webbresursen svenska.se hittar alla intresserade dessutom Svenska Akademiens Ordbok, Svenska Akademiens Ordlista och Svensk Ordbok på samma plats och kan slå upp i dem alla med en sökning.

Gör det!

Markku Kuisma: Lähdön aatto

|

Lähtö lähestyy, huikea yhteiskunnallinen nousu professorista vapaaherraksi on oikeastaan jo tapahtumassa. Ajatukset risteilevät, myös menneessä.

Nimittämiskirja Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professoriksi on päivätty 20. päivänä marraskuuta 2000. Samoihin aikoihin olin kirjoittanut lyhyen esseen Brysselin rabulistit ja maailmanhistorian suuri käänne, joka julkaistiin Helsingin Sanomissa joulun alla 2000.

Markku Kuisma, ”Brysselin rabulistit ja maailmanhistorian suuri käänne”, HS 11.12.2000. Historia-blogi julkaisee kirjoituksen Helsingin Sanomien luvalla. Pdf-versioon pääset klikkaamalla kuvaa tai tätä linkkiä Helsingin Sanomien kirjoitukseen.

Silloin ajankohtaista oli jo vuosia läpimurtoaan tehnyt globalisaatio. Siitä puhuttiin uutena mullistavana ilmiönä, mutta eihän se historioitsijoille mitenkään voinut tuoreena näyttäytyä. Kysymys oli lähinnä siitä, oliko kyse 1800-luvun globalisaation toisesta aallosta vai uuden ajan alkuun sijoittuvan kehityskaaren jatkumosta – tai jostain vieläkin vanhemmasta, jostakin jonka tajuaa vain vuosituhantisen sivilisaatiohistorian osana.

Tätä menoa on kestänyt neljännesvuosisadan. Kiinnostavaa on, käykö tällä kertaa  niin kuin edellisen globalisaatioaallon 1800-luvun lopulla. Se katosi 1914 syttyneen suuren eurooppalaisen sisällissodan juoksuhautoihin.

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian professori, joka siirtyy Helsingin yliopiston palveluksesta eläkkeelle kesällä 2018.

Mirkka Danielsbacka: Historiako teoriatonta?

|

Mihin historiantutkija tarvitsee teorioita? Kaikkeen, voisi vastata, vaikkei mitään historian ”omaa” teoriaa olekaan olemassa. Historiantutkimukselle on perinteisesti ollut tyypillistä tietty itsensä sammuttamisen ideaali, joka ei ole kannustanut tutkijoita kirjoittamaan auki omia teoreettisia valintojaan. Tieteellinen tutkimus ei kuitenkaan koskaan voi olla täysin teoriavapaata ja tästä ajatuksesta juuri ilmestynyt kirjamme Menneisyyden rakentajat. Teoriat historiantutkimuksessa (Gaudeamus 2018) lähtee liikkeelle.

Menneisyyden rakentajat kertoo havainnollisesti tutkimusesimerkkien avulla, kuinka eri tavoin teoriat voivat rikastaa historiantutkimuksen näkökulmia ja menneiden ilmiöiden selitystapoja. Teoksen kirjoittajat pohtivat esimerkiksi seuraavia kysymyksiä: Miten historioitsija saa valitun lähdeaineiston keskustelemaan teoreettisten selitysmallien, käsitteiden tai erilaisista teorioista johdettujen hypoteesien kanssa? Miten hän tulkitsee tutkimustuloksiaan erilaisten teorioiden valossa? Mitä haasteita teorioiden soveltamiseen liittyy historiantutkimuksen näkökulmasta?

Teoreettisen historiantutkimuksen pioneereja Suomessa ovat olleet Jorma Kalela ja Juha Siltala, jotka molemmat lähtivät mukaan teoksen kirjoittajakuntaan. Nuoremman polven historioitsijoiden parissa teoreettinen tutkimusote on jo ”tavallisempi” vaikkei se vieläkään ole valtavirtaa. Menneisyyden rakentajissa teoreettisista valinnoistaan kertovat muun muassa Johanna Ilmakunnas, Ville Kivimäki, Anu Lahtinen ja Ville Yliaska.

Kirja sai alkunsa keväällä 2015 erään kollegan väitöskaronkan jatkoilta (kuten niin monet muutkin hyvät ideat) ja lopputulos on nyt tässä. Suuri kiitos kaikille kirjaan kirjoittaneille sekä opiskelijoille, jotka nykyisin yhä useammin toivovat lisää opetusta teorioiden merkityksestä historiassa. Tämä kirja on suunnattu erityisesti teille.

Lisätietoja: Matti O. Hannikainen, Mirkka Danielsbacka & Tuomas Tepora (toim.): Menneisyyden rakentajat. Teoriat historiantutkimuksessa. Gaudeamus.

Mirkka Danielsbacka on Suomen ja Pohjoismaiden historian sekä sosiologian dosentti, hän työskentelee tällä hetkellä historian yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa.

Kati Katajisto: Miten määritellä digitaaliset ihmistieteet? Entä ns. digihistoria?

|

 

Suomen Akatemian määritelmän mukaan digitaaliset ihmistieteet on käsite, ”jolla viitataan uuden teknologian hyödyntämiseen humanistisessa ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa”. Esimerkiksi tästä Suomen Akatemia mainitsee korpuslingvistiikan ja siihen sisältyvät laskennalliset menetelmät. Tämän näkemyksen mukaan laajojen aineistojen käyttö ja niistä kerättävä tutkimustieto koskevat ylipäätänsä humanistisia tutkimuksia, jolloin myös uudet teknologiat tulevat lähelle kaikkia humanistisen alan tutkijoita. Nostan seuraavassa esiin muutamia pointteja, jotka nousevat Suomen Akatemian Digitaaliset ihmistieteet (DIGIHUM) akatemiaohjelman 2016-2019  pohjalta seikoiksi, joiden voi katsoa kuvaavan sitä, mitä digitaaliset ihmistieteet käytännössä tarkoittaa:

  1. uudet menetelmät ja tekniikat, joissa käytetään digitaalista teknologiaa ja modernin datatieteen menetelmiä aineistojen KERUUSSA, HALLINNASSA JA ANALYYSISSÄ JA ILMIÖIDEN MALLINNUKSESSA
  2. laaja-alainen yhteistyö, joka tarkoittaa yhteistyötä tutkijoiden, teknologia-asiantuntijoiden ja muistiorganisaatioiden sekä tietokantojen ylläpitäjien ja kehittäjien kesken.(http://www.aka.fi/globalassets/32akatemiaohjelmat/digihum/ohjelmamuistio_digi_suomeksi_final.pdf).

Digitaalisesta humanismista ja historiatieteestä kirjoittanut Kimmo Elo on taas nojautunut digitaalisten ihmistieteiden määritelmässään Kathleen Fitzpatrickiin, että: ”digital humanities could be understood as a nexus of fields within which scholars use computing technologies to investigate the kinds of questions that are traditional to the Humanities” (Elo 2016, 17).

Elon lähtökohtana onkin, että määräävä tekijä määrittelyssä on se, “sovelletaanko tutkimushankkeessa tietojenkäsittelytieteille ominaisia menetelmiä vai ei”. Elo sulkee siis määritelmässään ulos sen, että digitaalisuutta tutkiva tutkimus olisi itsessään digitaalista humanismia. Elon määritelmän voikin katsoa olevan käytännössä saman sisältöinen kuin yllä mainitun Suomen Akatemian. Määriteltäessä, mitä digital humanities -tutkimus on, kyseisen kaltainen määritelmä voikin olla toimiva, mutta sen sijaan voi kysyä, onko näin myös digital humanities -opetuksen kannalta.

Elon toimittamassa kirjassa Digitaalinen humanismi ja historiatieteet, jossa hän määrittelee digitaalisen humanismin yllä kuvatulla tavalla, todetaankin Katja Fältin artikkelissa, että digitaalisen tutkimuksen apulaisprofessori Mark L. Sample on ”yksinkertaistanut digitaalisen humanismin” siten, että ”se perustuu pohjimmiltaan digitaaliseen objektiin, joko alun perin digitaaliseen tai analogiseen objektiin, joka on jollakin tavalla skannattu, valokuvattu, kartoitettu tai mallinnettu digitaalisessa ympäristössä” (Katja Fält 2016, 56). Samassa kirjassa myös Jaakko Suominen ja Anna Sivula toteavat artikkelissaan Digisyntyisten ilmiöiden historiantutkimus, että ”laajasti määriteltynä digitaalinen historiantutkimus (digihistoria) on mitä tahansa menneisyyden ilmiöitä tai muutosprosesseja käsittelevää tutkimusta, jossa kaikki tai osa lähteistä on digitaalisessa muodossa. Toisaalta se voi olla historiantutkimusta, jota ohjaa digitaalisuutta tai digitalisoitumista koskeva kysymyksenasettelu.” Digitaalisen historiantutkimuksen voi siis määritellä joko laajasti tai suppeasti. Suppeampi määritelmä edellyttää tietojenkäsittelytieteissä kehiteltyjä metodeja (Jaakko Suominen & Anna Sivula 2016, 105-106).

Seuraavassa pohditaankin lyhyesti sitä, miten digitaalisuus voitaisiin määritellä nimenomaan historiantutkimuksen- ja opetuksen kannalta. Ensi alkuun voi esittää kriittisen kysymyksen, miksi historioitsijoiden ylipäätänsä pitäisi olla kiinnostunut digitaalisuus -teemasta. Yksinkertainen ja selvä vastaus siihen on se, että digitalisoituminen muuttaa ja on jo muuttanut nykypäivän maailmaa niin paljon, että jos historioitsijat haluavat ymmärtää, miten yhteiskunnat ja globaali yhteisö ovat muuttuneet, niin heidän täytyy ymmärtää digitalisoitumisen vaikutuksia ja seurauksia. Historiaa ei tutkita eikä opeteta tyhjiössä, joten jo tästä perspektiivistä laajempi määritelmä tuntuu sopivan paremmin ns. digihistorian määritelmäksi. Digihistorian voisi siis määritellä karkeasti siten, että siihen kuuluvat neljä edellä mainittua osa-aluetta. Eli tiivistettynä:

  1. uudet menetelmät ja tekniikat, joissa käytetään digitaalista teknologiaa
  2. digitoidut lähteet
  3. laaja-alainen yhteistyö
  4. digitalisoitumisen tutkiminen ilmiönä

Määritelmä on hyvin laaja, eikä siinä siis oleteta, että kaikki neljä kohtaa täyttyvät. Ongelmana onkin, että digihistoria kuten digitaaliset ihmistieteet ovat erittäin laaja alue. Probleemi ei ole se, että digitaaliset ihmistieteet ei tarkoita mitään vaan se, että se tarkoittaa ”too much” , kuten professori Ted Underwoodin haastattelusta voi lukea (https://lareviewofbooks.org/article/digital-humanities-interview-ted-underwood/#!). Lisäksi digihistorian opetuksen kannalta omaksi numeroiduksi kohdaksi voisi myös laittaa sosiaalisen median, sen eri alustat kuten Twitterin ja erilaiset blogit, joilla voidaan julkaista historian tutkimukseen, opetukseen ja historiatietoon liittyvistä aiheista – jos kohta yksi halutaan ymmärtää rajattuna tietojenkäsittelytieteissä kehiteltyjen menetelmien käyttönä.

Näin laaja määritelmä saattaa herättää vastarintaa, varsinkin suppeamman määritelmän kannattajissa. Suppeampikaan määritelmä ei silti ole ongelmaton, jos sitä lähestyy konkreettisesti tutkimuksen tai opetuksen näkökulmasta. Mitkä olisivat ne käytännön uudet menetelmät ja tekniikat, joissa käytetään digitaalista teknologiaa, jotka tutkijoiden ja opiskelijoiden tulisi ottaa haltuun? Kysymys on kriittinen varsinkin opetuksen näkökulmasta, sillä varsinaisessa tutkimuksenteossa on aivan eri mahdollisuudet perehtyä eri työkaluihin sekä niiden mahdolliseen adaptoimiseen sopiviksi kulloinkin kyseessä oleviin tutkimuksiin. Netistä löytyy sivustoja, joille on koottu runsain mitoin digitaalisiin ihmistieteisin sopivia työkaluja. Esimerkiksi http://webhost.bridgew.edu/edubinsky/DH/tools.html ja https://dirtdirectory.org/.

Nähdäkseni digihistoria, digitaaliset historiatieteet ja niiden opetus, olisikin hyödyllistä määritellä ainakin vielä nykyvaiheessa laajan määritelmän mukaisesti, kattaen muun muassa digitoidut aineistot (digitoidut lähteet) ja erilaiset digitaaliset alustat, sillä digitalisaatiosta ei näytä olevan ylipäätänsä vielä yksiselitteistä tai vakiintunutta määritelmää. Tulevaisuudentutkija Miikka Heinäsmäki onkin tarkoittanut digitalisaatiolla ”digitaalista uusiutumista eli digiteknologian integrointia kaikkeen organisaation toimintaan” (https://blogs.helsinki.fi/avtenhun/2015/07/30/digitalisaatio/). Helsingin yliopistossa – kuten suomalaisessa yhteiskunnassa ylipäätään – voikin katsoa olevan käynnissä prosessin, jossa digiteknologiaa integroidaan kaikkeen toimintaan, ja erityisesti juuri opetuksen digitalisointi on yhtenä kehityksen kohteena Helsingin yliopiston strategiassa kaudella 2017-2020. Strategiassa painotetaan opetuksen digitalisoimista, jonka tavoitteena on, että digitaaliset opetusmuodot ja välineet saadaan kaikkien opiskelijoiden ja opettajien ulottuville ja käyttöön.

Edellisestä johtuen voikin todeta, että vasta kun digiteknologia on niin sanotusti integroitu kaikkeen toimintaan, niin yhä selvemmin alkaa hahmottua kuva siitä, miten nimenomaan digihistoria tulisi määritellä – erotuksena yleisestä digitalisaatiosta. Juuri nyt taas nimenomaan kaivataan historiantutkijoiden ja myös opiskelijoiden vuoropuhelua siitä, mitä digihistoria tarkoittaa konkreettisesti tutkimuksessa ja opetuksessa. Historiantutkijat ja –opettajat joutuvat joka tapauksessa tekemään käytännössä päätöksiä, muokkaamaan prosesseja ja priorisoimaan opetusta ja tutkimusta tavalla, joka määrittelee ja tulee määrittelemään sitä, mitä digihistoria on nyt ja tulevaisuudessa.

FT Kati Katajisto

Anu Lahtinen: Tiedettä yhteisössä

|

Kulttuurihistorioitsija, dosentti Maarit Leskelä-Kärki julkaisi viime vuonna teoksen Toisten elämät (Avain 2017), jossa hän käsittelee elämäkertakirjoittamisen keskeisiä tavoitteita ja hasteita.  Leskelä-Kärki pohtii (s. 7): ”Kenestä kukaan ei kirjoita, se ei ole täällä … Kenestä kukaan ei kerro, se unohtuu … kerrottuna puheena tai tekstinä, siten me olemme täällä.”

Leskelä-Kärki viittaa erityisesti elämäkertakirjoittamiseen ja siihen, miten eläneiden yksilöiden elämää muistetaan elämäkerroissa, julkaisuissa tai elokuvissa. Muistaminen ja kertominen on myös tärkeä osa tiedeyhteisön toimintaa. Jos tutkimukseen ei viitata, se unohtuu. Jos kollegan työtä ei oteta huomioon, sen merkitys heikkenee.

Teoksessa Historiantutkijan etiikka (Gaudeamus 2017, toim. Lidman – Koskivirta – Eilola, s. 137) professori Petri Karonen pohtii tutkijaan viittaamisen etiikkaa: ”Aikaisemman tutkimuksen systemaattinen huomioonottaminen on arvostuksen osoittamista myös tutkijan tekemälle työlle.”

Joillakin tieteenaloilla viittausmäärät ovat tärkeä tapa mitata tutkijan työn merkitystä. Ennen kaikkea kyse on silti siitä, että tiedettä edistetään keskustellen. Kun tieteen resurssit ovat aina rajalliset ja urat pätkittäisiä, on sitäkin tärkeämpää muistaa kiittää ja arvostaa sitä työtä, jota kovassa paineessa tehdään.

Olin todella ilahtunut, kun silmiini osui historian johdantokurssilta seuraava portfoliokommentti, jota luvalla lainaan:

Historiantutkimus vaikuttaa erittäin yhteisölliseltä alalta, tutkijat tuntevat toisiaan ja kommentoivat toistensa tutkimuksia, pitävät yhteisiä seminaareja ja ovat kaikki kiinnostuneita omasta alastaan ja sen ”hyvinvoinnista”. Tämän huomaa myös opiskelijana, kun yliopiston henkilökunta selkeästi välittää opiskelijoiden opintojen etenemisestä. (fil. yo Juuso Jääskeläinen)

Tiedettä tehdään, opetetaan ja opiskellaan yhteisöissä, ja toisten huomioonottaminen kuuluu sekä päivittäiseen kanssakäymiseen että tieteelliseen kirjoittamiseen.

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian professori ja Historiallisen Aikakauskirjan päätoimittaja, joka pohti muistamisen haasteita myös HAikin pääkirjoituksessa 1/2018.

Maiju Wuokko: Digiloikka – Connecting People

|

Digitaalisessa ajassamme kaikki siirtyy verkkoon, muuttuu pelkiksi biteiksi, nolliksi ja ykkösiksi, ja muuttaa ihmisten välisen kanssakäymisenkin fyysisestä virtuaaliseksi. Eikö niin?

Väärin! Omat seikkailuni digihistorian ja -humanismin ihmeellisessä maailmassa ovat kyllä osoittaneet ihmisten, asioiden ja paikkojen tiiviin linkittymisen toisiinsa. Kytkökset eivät kuitenkaan muodostu verkossa vaan reaalimaailmassa.

Oranssi salama vie Kaisaniemestä Otaniemeen alle vartissa. Kuva: Hannu Bask, HSL

Antoisimmat kohtaamiset ja keskustelut tapahtuvat kasvotusten. Digitaalisuuden tarjoamat mahdollisuudet hahmottaa parhaiten konkreettisesti tekemällä ja kokeilemalla. Ja kaikki nämä tapaamiset ja tekemiset ankkuroituvat fyysisiin paikkoihin: tutuiksi tuleviin kokoushuoneisiin, työskentelytiloihin ja lounasravintoloihin. Linkittyminen kiteytyy myös kulkuyhteyksissä, kuten metrolinjassa Helsingin yliopiston keskustakampuksen ja Aalto-yliopiston Otaniemen kampuksen välillä.

 

Digiloikkakoordinaattorimme Kati Katajisto raportoi vastikään hankkeen blogissa Helsinki Loves Developers -tapaamisesta, jossa esiteltiin Helsingin historiaan liittyviä, digitaalisia ja/tai digitoituja aineistoja ja aikasarjoja. Eilen Digiloikka-työryhmämme esittäytyi Otaniemessä Aallon viikoittaisessa DH pizza -tapahtumassa, joka kokoaa yhteen digihumanismista kiinnostuneita tutkijoita ja opiskelijoita vapaamuotoisiin keskusteluihin pizzalounaan äärelle.

Edellispäivänä historiantutkijoiden löyhä porukka tapasi Metsätalolla biografia- ja matrikkeliaineistojen kimpussa Aallossa ja HELDIGissä työskenteleviä Semantic Computing Research Groupin tutkijoita. Heidän työnsä erilaisten matrikkelitietokantojen sisältämien nimi-, paikka-, aika- ym. tietojen ristiinlinkittämiseksi avaa huikaisevia mahdollisuuksia historiantutkijoiden hyödynnettäväksi. Samalla historiantutkijoiden on tärkeää seurata esimerkiksi juuri SeColaisten hankkeita ja tarjota heille tarpeen ja tilaisuuden tullen omia huomioitaan ja osaamistaan.

Ad Fontes! Historian maisteriohjelman digiloikka esittäytyy DH pizza -lounastapaamisessa Aalto-yliopiston Otaniemen kampuksella. Kuva: Maiju Wuokko.

Kaikki tämä ihmisten tapaaminen, heidän hankkeistaan kuuleminen ja omista tekemisistä kertominen on välttämätön edellytys digiloikan ottamiselle. Tapaamisissa hiljalleen syntyvää tietoa ja ymmärrystä olisi vaikea, jopa mahdoton hahmottaa ja omaksua etänä. Paradoksaalista kyllä, digitaalisiin aineistoihin ja työkaluihinkin pääsee parhaiten tarttumaan siten, että hankkiutuu toisten ihmisten kanssa saman työ-, neuvottelu- tai lounaspöydän äärelle – ei suinkaan kukin oman tietokoneennäyttönsä takana istumalla.

Vain kuuntelemalla ja keskustelemalla pystyy hahmottamaan, mitä kaikkea kiinnostavaa digihumanismi ja -historia tällä hetkellä voivat tarjota, ja miten kaikkea tätä kenties pystyy hyödyntämään omissa opinnoissa ja tutkimuksissa. Ainoastaan mukana olemalla pystyy sitä paitsi vaikuttamaan siihen, mihin suuntaan uusia työkaluja ja aineistoja kehitetään.

Kaikkien historioitsijoiden ei tarvitse eikä kannata opetella koodaamaan: järkevämpää on hankkiutua kosketuksiin niiden kanssa, jotka sitä jo osaavat. Meidän tehtävänämme on tuoda yhteistyöhön omaa lähdekriittistä osaamistamme, relevantteja tutkimuskysymyksiämme ja kontekstuaalista asiantuntemustamme.

Kehotukseni kaikille kollegoille ja opiskelijoille onkin: menkää, osallistukaa ja verkostoitukaa – sanan jokaisessa merkityksessä, mutta erityisesti kirjaimellisessa! Erinomaisia tilaisuuksia tarjoavat esimerkiksi tutkijoille ja opiskelijoille suunnattu Helsinki Digital Humanities Hackathon touko-kesäkuun vaihteessa ja tutkijoille kohdistettu Digital History Finland Workshop toukokuun puolivälissä. Niin ja kutsu Aallon DH pizzoillekin on avoin – kiinnostuneet nykäiskööt hihasta vaikkapa allekirjoittanutta kun iskee tiedon ja pizzan nälkä.

Kirjoittaja on FT ja poliittisen yrityshistorian tutkija, joka tutkii työnantajien strategisia valintoja ja yleis- ja työmarkkinapoliittisia tavoitteita Tupo-Suomessa. Tutkimus on osa hanketta Pitkät kihlajaiset: Yritykset ja kolmikantakorporatismi Suomessa 1940–2020. (https://blogs.helsinki.fi/kihlajaiset/). Omien tutkimustensa ohella kirjoittaja yrittää digisivistää itseään ja on mukana Ad Fontes -hankkeen työryhmässä.

Anu Lahtinen: Vuoden 1918 twiitit

|

Helsingin yliopisto on myöntänyt historian yksikölle rahoituksen opetuksen digiloikkaan, jonka avulla päivitetään historian opetusta. Ensisijaisesti tarkastelussa on tutkinnon kokonaisuus: millaisia tietoja opintojen eri vaiheissa tarvitaam digitaalisista lähteistä, digitaalisesta historiantutkimuksesta ja digitaalisista menetelmistä?

Digiloikkaan kuuluu myös opetuskokeiluja, joissa painottuvat vuoroin aineistot, vuoroin menetelmät. Keväällä 2018 historiassa on meneillään kurssi #Helsinki1918, joka huipentuu twiitteihin Helsingin sadan vuoden takaisesta historiasta.

Opiskelijat ovat osallistuneet luennoille, tutustuneet arkistoihin ja hahmotelleet omia teemojaan. Kurssilla on käsitelty erilaisia sähköisiä aineistoja kuten Kansalliskirjaston sanomalehtiarkistoa ja helsinkikuvia.fi -kokoelmia. Kokoamiensa tietojen pohjalta opiskelijat twiittaavat 12.4.-27.4.2018 erilaisista teemoista, jotka liittyvät Helsingin historiaan vuonna 1918.

Vastaavan tapaisia kursseja on järjestetty kouluopetuksessa, ja esimerkiksi @Ylehistoria on koordinoinut twiittikampanjoita muun muassa talvisodasta (#sota39) ja kieltolaista (#kieltolaki). Tällä hetkellä monet muutkin tahot twiittaavat vuoden 1918 tapahtumista, mutta yliopisto-opetuksessa kokeilu on varsin uutta.

Kyse ei tietenkään ole siitä, että kaikki opiskelu suoritettaisiin twiitein, vaan sen kokeilemisesta, miten lyhyeen tekstiin voi mahduttaa asiallista tietoa menneisyydestä. Twiittien kautta voidaan käsitellä monenlaisia historiallisen tiedon, tiedeviestinnän ja tutkijan vastuun kysymyksiä. Myös sosiaalisen median käytöstä ja lainalaisuuksista on keskusteltu ja haettu neuvoja muun muassa yliopiston opetusteknologian ja aktiivisten twiittaajien suunnalta.

#Helsinki1918-kurssin ohjaajatili on osoitteessa https://twitter.com/Helsinki1918 ja sen kautta löytää myös opiskelijoiden ja muiden vuodesta 1918 twiittavien toimijoiden tilejä.

Huhtikuun alussa kurssilaiset kävelivät Helsingin keskustassa aihepiirin asiantuntijan, dosentti Samu Nyströmin johdolla. Nyström toi esiin kaupungin monikerroksisen historian ja hyvin äärimmäisten maailmojen rinnakkaisuuden, nälän, pelon ja satunnaisen yltäkylläisyyden saarekkeet. Kävelyn lopuksi hän korosti sitä, että Helsinkin vuoden 1918 tapahtumissa oli mukana satojatuhansia yksilöitä, jotka tekivät vajavaisen tiedon perusteella kauaskantoisia ratkaisuja.

Kuten Nyström totesi, kurssilaisten twiitit voivat olla osaltaan mukana kertomassa tämän menneisyyden moninaisuudesta, lukemattomista eri näkökulmista, joita menneisyyteen voi löytää.

Twiittaus alkaa 12.4. ja mukana on niin on niin valkoisia ja punaisia kuin sivustakatsojiakin, aikuisten ja lasten näkökulmaa, tiettyjen rakennusten ja ilmiöiden kehitysvaiheita.  Kurssin ohjaajatili #Helsinki1918-kurssi @helsinki1918a on seurattavissa osoitteessa https://twitter.com/helsinki1918a, ja kullakin opiskelijalla on oma twitter-tili, joka on avattu kurssia varten.

Tervetuloa seuraamaan!

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian professori, historian digiloikan toimija, aktiivinen twiittaaja (@anulah) sekä yksi #Helsinki1918-kurssin vetäjistä. Kurssilaisten lisäksi parhaillaan vuoden 1918 tapahtumia käsittelee myös mm. historian dosentti Samu Nyströmin ylläpitämä twitter-tili https://twitter.com/Helsinki1918

Aleksi Mainio: Suomi oli terrorismin pikkujättiläinen 100 vuotta sitten

|

Turun puukkoiskusta uutisoitaessa on korostettu, että Suomi on aikaisemmin saanut olla rauhassa terrorismilta. Sama ajatus toistuu kerta kerran perään uutiskielessä – mutta pitääkö se paikkansa? Vastaus riippuu näkökulmasta ja ennen kaikkea aikaperspektiivistä. Koska terrori-iskuja tai sellaiseksi määriteltyjä väkivallantekoja ei ole tapahtunut viime vuosikymmeninä, jotain helposti unohtuu. Nimittäin se, että suomalaisella terrorismilla on monipolvinen historia.

Sosialistivallankumouksellisten ”terroristikoulu” ja sen ”pommiverstas” vuonna 1907 Terijoen Kuokkalassa. Kansallisarkisto

Kun puhutaan viime vuosisatojen terrorismista Euroopassa, se on mahdollista jakaa neljään vaiheeseen vaikkapa seuraavalla tavalla. Ensimmäisen aikakauden aloittivat anarkistiset järjestöt tsaarin Venäjällä 1870-luvun mittaan. Ne käyttivät ”teon propagandaa” eli terrorismia päämääriensä saavuttamiseen ja toimivat esikuvina radikaalijärjestöille aina Pohjolaa myöten.

Terrorismin toinen kukoistuskausi ajoittuu ensimmäistä maailmansotaa seuranneisiin vuosikymmeniin, joiden kuluessa Euroopan siirtomaavalta alkoi rakoilla. Imperiumien ongelmat ja hajoamisprosessit lietsoivat terrori-iskuja ja poliittisia salamurhia 1960-luvulle saakka ja pitempäänkin. Väkivallanteoissa korostuivat nationalistiset ja separatistiset motiivit.

Suomalaisten heimosoturien pommiretkikunta Vienan Karjalassa kesällä 1918. Sotamuseo

Terrorismin kolmas vaihe alkoi 1960-luvun mittaan. Väkivallasta innostuneet radikaalinuoret perustelivat veritekojaan kylmän sodan konflikteilla ja äärivasemmistolaisella ideologialla. Siinä missä kolmatta vaihetta voidaan kutsua vasemmistolaiseksi terrorismiksi, niin terrorismin neljännessä vaiheessa oli kyse uskonnollisesta ja erityisesti islamistisesta terrorismista. Tämä 1990-luvun mittaan voimistunut terrorismin suuntaus jatkuu siis edelleen.

Neliportainen terrorismin historia ei tietenkään ole ongelmaton, mutta se auttaa suhteuttamaan Suomen tapahtumat suurempaan kuvaan.

Terrorismin ensimmäinen vaihe kosketti Suomea monin tavoin. Tsaarin Venäjän levottomuudet säteilivät 1900-luvun alussa Suomeen, josta tuli vallankumouksellisten terrorijärjestöjen turvasatama. Terrorismin toisen aallon laineet löivät Suomeen vielä rajummin. Venäjän imperiumin hajoaminen vuonna 1917 ja Neuvostoliiton synty aloittivat levottomuuden ajan, ”smutan”, joka heijastui Suomeenkin.

Venäjän vallankumouksen vuosina ja niiden jälkeen Suomeen saapui kymmeniä tuhansia pakolaisia Neuvosto-Venäjältä. Emigrantit loivat kymmeniä aseellisia järjestöjä, joista kuuluisimpia ovat ROVS ja Venäläisen Totuuden Veljeskunta. Pyrkimyksenä oli kaataa Neuvostoliiton hirmuhallinto keinoja kaihtamatta, eikä terrorismiakaan vierastettu.

Maria Zahartšenko-Šults oli fanaattinen emigranttiterroristi. Hänen viimeinen pommiretkensä kulki Helsingistä Viipurin kautta Moskovaan kesällä 1927. Kansallisarkisto

Emigranttijärjestöjen aseelliset siivet lähettivät ”pommiheittäjiä” rajan taakse salatein 1920- ja 30-luvuilla. Suomen yleisesikunnan tiedustelu suhtautui ilmiöön ristiriitaisesti. Välillä toimintaa yritettiin suitsia, välillä siinä oltiin mukana täysin rinnoin. Vielä 1930-luvun puolella koitettiin Stalinin murhaamista ja neuvostotyöläisten myrkyttämistä.

Toisin kuin kaksi ensimmäistä, terrorismin kolmas aikakausi ei koskettanut Suomea konkreettisina väkivallantekoina. Maan asema oli kylmän sodan vuosina niin ahdas ja poikkeuksellinen, etteivät Suomen äärivasemmiston terroristiset haavekuvat koskaan muuttuneet sanoista teoksi. Erityisesti Italiassa ja Saksassa tilanne oli toinen: punaisten prikaatien ja muiden vallankumouksellisten voimien iskut pitivät kansalaisia pelon vallassa.

Terrorismin neljäs vaihe on sivunnut Suomea jo aiemmin monin tavoin. Ulkomaalaisia terroristeja on piileskellyt maassa ja suomalaiset turistit ovat joutuneet muiden mukana terrori-iskujen kohteiksi eri puolilla maailmaa. Turun puukkoisku kuitenkin ylitti aiemmat kokemukset uskonnollisesta terrorismista monin verroin. Jos epäilykset tekijän terroristisista motiiveista vahvistuvat oikeudessa, kyse on Suomen ensimmäisestä islamistisesta terrori-iskusta ja siksi myös vedenjakajasta.

Kirjoittaja on FT ja historian yksikön postdoc-tutkija. Analyysin laajempi versio on ilmestynyt Kanavassa (6/2017).

Alex Snellman: Historiantutkija esinekokoelmiin pyrkimässä

|

Oli upea tunne – liki viiden vuoden odotuksen jälkeen – nähdä edessään kansallisen esinekokoelman kaikki kahdeksankymmentä ylempien virkamiesten siviiliunivormutakkia. Suomen suuriruhtinaskunnan virkakoneiston eri hallinnonalat ja arvoasteet olivat siinä liki kaikki edustettuina. Rinnakkain vaateripustimissa roikkuivat itsensä Elias Lönnrotin professorin univormu, J. K. Paasikiven valtiokonttorin virkapuku ja C. L. Engelin seuraajan Ernst Lohrmannin yleisten rakennusten ylihallituksen univormu, joka osoitti kantajansa olleen ulkomuodoltaan varsin muhkea mies.

Valtio ansaitsee kiitoksen kulttuuriteosta, kun se panostanut Museoviraston uuteen kokoelma- ja konservointikeskukseen, jossa tämä kohtaaminen tutkijatohtorinhankkeeni perusaineiston kanssa oli mahdollinen. Tämä museoiden kokoelmatoiminta jää aivan liiaksi näyttelytoiminnan varjoon, joten meidän tutkijoiden on syytä auttaa sitä näkymään paremmin julkisuudessa.

Takkirivistö Museoviraston kokoelma- ja konservointikeskuksessa. Kuva: Alex Snellman.

Olen Historiallisessa Aikakauskirjassa (3/2016 ja 3/2017) yrittänyt kannustaa historiantutkijoita museoiden esinekokoelmia tutkimaan, jottei aineellisesta menneisyydestä kirjoitettaisi vain kuvallisten ja sanallisten lähteiden perusteella. Tässä kirjoituksessa tuon oman kokemukseni pohjalta esiin niitä haasteita ja reunaehtoja, joita esineaineiston tutkimukseen voi kuitenkin liittyä. Varsinkin muutamaa esinettä laajemman aineiston saaminen tutkittavaksi voi olla vaikeaa, muttei se, ettei joku ole helppoa, ole ennenkään historiantutkijoita pysäyttänyt.

Näkemykseni on, ettemme voi jäädä odottamaan, että museot oma-aloitteisesti lisäävät mahdollisuuksia päästä tutkimaan niiden esineitä, vaan tutkijoiden on lempeästi luotava museoille painetta aineistopyynnöillään, joilla museot puolestaan voivat perustella toiminnan tarpeellisuutta rahoittajilleen. Oleellista on, etteivät yliopistojen tutkijat ja museoiden työntekijät saa olla vastakkaisilla puolilla vaan yhteisellä asialla. Ketään ei palvele näiden pienipalkkaisten humanistien keskinäinen kinastelu esinetutkimuksen rajoituksista tai vaikkapa kuvien käyttömaksuista, vaan näiden tahojen tulisi yhdistää voimansa ja lobata päättäjiä näkemään tutkimustoiminnan arvo ja sen rajoitusten haitallisuus. Kun päättäjät usein toivovat mitattavaa tulosta, olisi tutkimusvierailujen määrästä hyvä tehdä museolle koituvan taakan sijasta päättäjille ylpeydellä raportoitava tunnusluku.

Oma tutkijantohtorinhankkeeni virisi aatelisunivormua käsittelevän suppean tutkielmani (2006) pohjalta. Kun vuonna 2013 väitöskirjani alkoi lähestyä valmistumistaan, ehdotin Kansallismuseon silloiselle ylijohtajalle Helena Edgrenille museon koko keisariajan siviilivirkapukukokoelman tutkimusta tavoitteena tutkimusjulkaisu ja mahdollisesti myös aihepiiriä käsittelevä näyttely. Aloite sai periaatteessa hyvin myönteisen vastaanoton, mutta Museoviraston keskusvaraston ruuhkautuminen ja uuden kokoelmakeskuksen meneillään ollut valmistelu johtivat siihen johtopäätökseen, että minun olisi pitänyt oman rahoitukseni lisäksi hankkia avustavan konservaattorin rahoitus kokonaiseksi vuodeksi. Vain siten esineliikenne olisi voitu hoitaa tässä poikkeuksellisessa tilanteessa. Vaadittu summa oli niin mittava, että kohtuullistin sitä oma-aloitteisesti, jottei hakemukseni olisi vaikuttanut aivan epärealistiselta. Samalla kun yritin Esinetutkimusverkosto Artefactan (http://artefacta.fi/) koordinaattorina kannustaa esinetutkimukseen, olin itse törmännyt poikkeustilanteen aiheuttamaan liki ylitsepääsemättömän tuntuiseen esteeseen.

Lähetin siitä huolimatta hakemuksia kaikille oleellisille säätiöille, mutta vasta kolme vuotta myöhemmin Ella ja Georg Ehrnroothin säätiö uskalsi – onneksi – ottaa tietoisen riskin, kun se myönsi hankkeelle puolen vuoden aloitusrahoituksen ilman konservaattorikuluja. Puoli vuotta tämän rahoituksen päättymisestä Emil Aaltosen säätiö myönsi kokonaisen vuoden, ja sen rahoitukseen sisältyi myös 1500 euron kulumääräraha, jolla arvelin pääseväni esinekokoelman tutkimuksen alkuun.

Odotusajasta oli kuitenkin ollut yllättävää hyötyä, sillä mahdottomalta vaikuttanut konservaattorikulu alkoi samaan aikaan sulaa. Kokoelmakeskus käynnisti toimintansa, mikä lopetti poikkeusjärjestelyjen tarpeen. Rajasin luettelointitietojen perusteella tutkimuksen kohteeksi vain ylempien virkamiesten takit kaikkien univormutakkien sijasta, mikä vähensi sekä omaa että kokoelmakeskuksen työtä. Lisäksi osoittautui, että univormutakit olivat niin hyväkuntoisia, että saatoin käsitellä niitä itse, mikä vapautti kokoelmakeskuksen henkilökunnan suurelta osin muuhun työhön. Esineiden valokuvauksen hoidan muutenkin itse: järjestelmäkamera, kolme studiosalamaa ja taustakangas on hintava muttei mikään mahdoton hankinta.

Oma kuvausstudioni. Kuva: Alex Snellman.

Keväällä 2017 tehty esinetilaus työllisti sekä keskusvaraston henkilökuntaa, joka etsi ja pakkasi esineet kuljetusta varten, että kokoelmakeskuksen väkeä, joka pakasti univormut tuhohyönteisten varalta. Metallinapit ja kirjonnat käärittiin pakastuksen ajaksi silkkipaperiin. Haluan kiittää Kansallismuseon ja Museoviraston väkeä sekä erityisesti keskusvaraston ja kokoelmakeskuksen henkilökuntaa kaikesta avusta. Ilman konservaattori Kristiina Karinkoa ei tutkimukseni olisi mahdollinen.

Kun sitten joulun alla 2017 saatoin liki viiden vuoden odotuksen jälkeen nähdä tämän tutkimukseni perusaineiston kokoelmakeskuksen tilavassa hallissa, oli olotila riemukas. Miten paljon helpompaa olisikaan ollut perustaa tutkimus digitaaliselle tai edes paperiselle asiakirja-aineistolle. Olisi saattanut marssia Kansallisarkistoon, ja saada asiakirjatilauksen tutkittavakseen jo seuraavana päivänä. Mutta asiakirjat eivät kerro esineellisestä menneisyydestä sitä, mitä esineet kertovat. Asiakirjojen perusteella univormuista voisi sanoa vain vähän, ja se vähäkin olisi osin virheellistä. Suomalaisen siviiliunivormujärjestelmän primäärilähteenä esineet kertovat, että ne olivat mustia, eivätkä Venäjän värisesti tummanvihreitä, vaikka kirjalliset sekundäärilähteet muuta väittävät. Eivät asiakirjat kerro, että Lönnrotilla oli rintatoppaus (olkatoppausten edeltäjä) tai että 1800-luvun alun univormut olivat hätkähdyttävän tyköistuvia. Ne ohjasivat pään ryhdikkäästi pystyyn ja tukivat keisarillista kurinalaisuutta.

Museon esinekortin mukaan tämän takin omistajaa ei tiedetä, mutta nimi löytyi povitaskun sisältä. Kuva: Alex Snellman.

Oman tutkijatohtorinhankkeeni vaikeuksiin vaikutti poikkeuksellinen tilanne sekä laaja tekstiiliaineisto, joka yleensä on lähtökohtaisesti hauraampi tutkimuskohde kuin vaikkapa huonekalut. Ei silti ollut ihanteellista päästä tutustumaan tutkimuksen perusaineistoon vasta, kun tutkimuksen rahoituskautta oli kulunut jo kokonaisen vuoden verran. Esineaineistojen tutkimuksellisen saavutettavuuden lisääminen vaatii muutenkin vielä paljon työtä (kuten esimerkiksi tästä Artefactan selvityksestä käy ilmi). Olen Esinetutkimusverkosto Artefactan koordinaattorina sitoutunut edistämään asiaa ja auttamaan museoita kehittämään kokoelmatoimintaansa tutkimusinfrastruktuurina. Oleellista on, että yliopistot ja museot ovat samalla puolella. Nyt meidän on vielä aika vakuuttaa päättäjät.

Moni historianopiskelija ja -tutkija saattaa hieman hätkähtää tästä kirjoituksesta. Harvoin on mahdollista odottaa viittä vuotta tutkimusaineistoa! Kannustan kuitenkin rohkeasti kysymään esinetutkimuksen mahdollisuuksista museosta. Finnasta on hyvä kartoittaa esineaineistoa alustavasti, mutta varsinaiseen tutkimukseen tarvitaan pääsy museon omaan kokoelmanhallintajärjestelmään ja asiakirja-aineistoon, sillä Finnaan ei viedä kaikkia esineitä – eikä kaikkia tietoja niistä esineistä, jotka sinne viedään.

Yksittäisiä esineitä on mahdollista saada tutkittavaksi lähes aina, ja suurempikin esineaineisto on harvoin niin mutkikkaan polun takana kuin minun tapauksessani. Historiantutkijoilla on paljon annettavaa esinetutkimukselle, sillä emme rajaa katsettamme niiden vakiintuneiden kategorioiden mukaan, jotka edelleen – ainakin toisinaan – ohjaavat perinteisiä esinetutkimustieteitä. Kysymme monenlaisia kysymyksiä ja suhtaudumme kaikkiruokaisesti lähteisiin ja lähestymistapoihin. Meille on merkityksetöntä, onko tutkimusaihe perusteltu esimerkiksi kenttätyön, taiteen tai kulttuurin kannalta. Riittää, että se liittyy menneisyyteen. Siksi olisi suotavaa, että entistä useampi historiantutkija pyrkisi esinekokoelmia tutkimaan.

Pystykaulus oli pitkän 1800-luvun siviiliunivormujen keskeisin tunnusmerkki. August Hjeltin univormu Tilastollisen päätoimiston johtajana 1902–1917. Kuva: Alex Snellman.

Kirjoittaja on FT, jonka Helsingin yliopistoon sijoitettu ja Emil Aaltosen säätiön rahoittama tutkijatohtorinhanke “Keisarivallan vaatteissa” luo kokonaiskuvan Suomen suuriruhtinaskunnan siviiliunivormujärjestelmästä 1809–1917. Hän on Esinetutkimusverkosto Artefactan (http://www.artefacta.fi/) perustaja ja koordinaattori.

Jutta Riepula: Hedy Lamarr – aikansa Marilyn vai Marie Curie?

|

Kirjoitus on satoa syksyllä 2017 historian kandiohjelmassa järjestetyltä kurssilta ’Kuinka kirjoittaa historiasta’. Kurssilla tutustuttiin yleistajuisen historiankirjoittamisen eri muotoihin. Opiskelijat kirjoittivat kurssitöinä eripituisia tekstejä henkilöhistoriallisista aiheista. Oheisen blogitekstin on kirjoittanut fil.yo. Jutta Riepula.

Näyttelijätär Hedy Lamarr (1914-2000) on tunnettu paitsi kauniista kasvoistaan (”The Most Beautiful Woman In Films”), myös saavutuksistaan teknologian saralla.

Hedy Lamarr elokuvassa ”The Heavenly Body”. MGM, 1944. Wikimedia Commons.

Itävaltalaissyntyisen Hedwig Kieslerin uran muistettavin rooli oli tsekkiläisessä eroottissävytteisessä menestyselokuvassa Hurmio (1933). Nuoren Evan osa toi Lamarrille mainetta ja vahvoja naisrooleja, mutta samalla lokeroi tämän kapeaan naistyyppiin, jollaiselle ei tuon ajan Hollywoodissa ollut pitkäaikaista kysyntää.

Filmi- ja tv-uran jälkeen otsikoihin alkoivat nousta erilaiset kohut tähden yksityiselämässä, ja 1970-luvulle tultaessa tämän julkisuuskuvaa leimasivat oikeusjutut, myymälävarkaudet, avioerot, riidat omaelämäkerrasta sekä epäonniset kauneusleikkaukset. Lamarr kuoli lopulta Floridassa sokeutuneena ja kotiinsa sulkeutuneena.

Lamarr työskenteli koko elämänsä keksintöjen parissa. Niistä merkittävin oli säveltäjä George Antheilin kanssa kehitelty taajuusvaihteluun perustuva salausjärjestelmä. Keksintö ei päätynyt alkuperäiseen tarkoitukseensa armeijan käyttöön, mutta osoittautui myöhemmin menestykseksi, ja onkin pitkälti perustana nykyiselle matkapuhelinteknologialle sekä langattomalle verkolle.

Aikanaan keksintöä ei juuri noteerattu, ja tähti pysyi henkilökuvansa vankina. Lehdistö kyllä saattoi ihmetellä naisen tapaa hämmentää kuvausryhmää vaikkapa siteeraamalla Goethea ottojen välissä, mutta vasta seuraavat sukupolvet nostivat esiin tämän saavutukset keksijänä. Onkin mielenkiintoista, kuinka näyttelijätär ikääntyessään muuttui julkisessa keskustelussa seksikkäästä seireenistä säälin ja ivan kohteeksi, ja kuolemansa jälkeen väärinymmärretyksi älyköksi.

Hedy Lamarr edustaa ongelmallisen ja kahtiajakautuneen naiskuvan jatkumoa läpi historian sekä jakoa pinnalliseen ja älylliseen, syntiseen ja ylevään. Naista on ollut vaikea nähdä yhtäaikaisesti sekä seksuaalisena toimijana että oivaltavan terävänä ajattelijana, ja myös Lamarr on haluttu määrittää joko paheelliseksi kohujulkkikseksi tai nerokkaaksi keksijäksi, ikään kuin fyysisyys ja älyllisyys jollain tapaa kumoaisivat toisensa.

Lamarrin elämästä ilmestyi vastikään dokumentti Bombshell: The Hedy Lamarr Story (2017). Se pyrkii luomaan tähdestä inhimillisemmän kuvan antaen tälle aiempaa moniulotteisemman ja värikkäämmän tulkinnan, sekä ravistelemaan totuttuja ajatusmalleja. Sen ohjaaja Alexandra Dean toivookin elokuvan tuovan tuoreen menestysdraaman Hidden Figuresin (2016) tavoin esiin historian varjoon jääneitä henkilöitä sekä muuttavan käsityksiä siitä, ketkä voivat muokata maailmaa.

Kirjoittaja on yleisen historian kandivaiheen opiskelija Helsingin yliopistossa.