Tag: eriarvoisuus

Suomen historiakuva: eduskunta- ja äänioikeusuudistus

Ah, historiakuvat ja kansalliset myytit.

Historioitsijana minua aina ärsyttää historiallisen kontekstin laiminlyöminen ja sen seurauksena historiallisten tapahtumien kauhistelu tai kaunistelu – eli enemmän tai vähemmän anakronistiset tulkinnat ja representaatiot.

Nyt pinnalla on eduskunta- ja äänioikeusuudistuksen 110-vuotisjuhlavuosi. Tässä keskustelussa nousee säännöllisesti esille muutamia teemoja, jotka mielestäni kaipaavat taustoittamista.

– Äänioikeuden kattavuus. Äänioikeuteen ja ylipäätään kansalaisoikeuksiin sisältyi erilaisia rajoitteita, kyseessä ei siis ollut samanlainen yleinen ja yhtäläinen äänioikeus kuin Suomessa on tänä päivänä. Tällaisia rajoitteita olivat esimerkiksi holhouksenalaisuus (minkä myötä mm. mielisairaat ja kehitysvammaiset eivät olleet äänioikeutettuja), vakituinen vaivaisavun saaminen, omaisuuden luovuttaminen velkojille eli konkurssi sekä kansalaisluottamuksen menetys rikostuomion seurauksena. 2010-luvun ihmiselle tällaiset rajoitukset toki tuntuvat karkeilta ja suorastaan epäinhimillisiltä – ja hyvä niin. Nämä eivät kuitenkaan 1900-luvun alussa olleet millään muotoa poikkeuksia, vaan esimerkiksi muissa Pohjoismaissa oli vallalla monia sellaisia kansalaisoikeuksien rajoituksia, jotka tänä päivänä katsottaisiin ihmisoikeusloukkauksiksi. (Itse asiassa koko kansalaisoikeuden käsitteen käyttäminen tässä asiayhteydessä on hieman anakronistista.) Historiallisessa kontekstissa Suomen äänioikeusuudistus oli siis rajoituksineenkin kaikesta huolimatta aikaansa edellä.

– Eduskuntauudistuksen tasa-arvoisuus. Niin edistyksellinen kuin eduskunta- ja äänioikeusuudistus olikin, sitä ei otettu vastaan avosylin yhteisessä rintamassa. Säätyjärjestelmästä luovuttiin, mutta luokkayhteiskunta oli vahva. Porvarilliset piirit olivat erittäin huolissaan siitä, miten käy, kun sivistymätön rahvas päästetään vallankahvaan. Naisten äänioikeuteen liittyi samaten erilaisia pelkoja ja epäilyksiä. Ylempien yhteiskuntaluokkien miesten närkästys ei rajoittunut vain rahvaanpelkoon, vaan myös naisten äänioikeuteen (myös oman luokan naisten). Porvari- ja sivistyneistönaiset puolestaan suhtautuivat pelonsekaisella epäilyksellä alempien yhteiskuntaluokkien naisten sivistykselliseen ja poliittiseen ymmärrykseen – 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun naisasialiike oli ylipäätään pitkälti sivistyksellis-porvarillinen liike. Vuosien 1905–06 tilanteessa suomalaisuuskysymys ja venäläistämisen vastustus nousivat kuitenkin sisäpoliittisia ennakkoluuloja ja pelkoja tärkeämmäksi asiaksi.

– Parlamentarismin unohtaminen. Suomesta ei tullut kertaheitolla demokraattista maata eduskuntauudistuksen myötä. Senaatin eli hallituksen ei täytynyt nauttia kansanedustuslaitoksen luottamusta, vaan senaatti oli vastuussa ainoastaan Suomen suuriruhtinaalle eli Venäjän keisarille. Suomessa ei toisin sanoen ollut parlamentarismia. Sitä saatiin odottaa vielä reilun vuosikymmenen: käytännössä parlamentarismi alkoi toteutua jo itsenäistymisen jälkeen, mutta virallisesti Suomessa vahvistettiin parlamentarismi vasta vuoden 1919 hallitusmuodon myötä.

– ”Suomalainen ihme”. Mitään ihmeitä ei ole olemassakaan, ei edes talvisodassa. Yksinkertaistettu versio vuosien 1904–06 tapahtumista: Venäjä oli hävinnyt sodassa Japanille (1904–05), itsevaltias hallintotapa ei toiminutkaan kauhean hyvin, kansaa jurppi ja se ryhtyi massiivisiin lakkoihin, homma oli leviämässä käsiin sekä Venäjällä että muualla keisarikunnassa, ja keisari alkoi sanalla sanoen olla lirissä. Nikolai II ei todennut ”ooh, onpa sisukas ja vahva tuo Suomen kansa, nythän minä sen näen – annanpa siis heille taas vapauksia ja autonomiaa”, vaan ennemminkin ”olkoot, en ehdi nyt keskittyä tähän, minulla on tärkeämpääkin murehdittavaa”.

Vuoden 1906 eduskuntauudistus sekä yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ovat yksi tärkeimmistä tapahtumista Suomen historiassa, sitä ei yksikään historioitsija kiistäne. Historialliselle kehitykselle ei kuitenkaan pidä antaa ylimääräisiä merkityksiä suuntaan tai toiseen nykypäivän näkökulmasta, vaan historiaa pitäisi pyrkiä analyyttisesti ja kriittisesti ymmärtämään oikeassa (=aikalaisessa) poliittisessa, yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa kontekstissa. Tässä tehtävässä olisi tärkeää kehittää peruskoulun ja lukion historianopetuksen laatua, eikä ainakaan vähentää ja heikentää sitä. Just sayin’.

Tiedostamattomat etuoikeudet nakertavat empatiaa ja solidaarisuutta

Hieman myöhässä toivotan hyvää tasa-arvon päivää (19.3.) sekä aivan ajantasaisesti hyvää rasismin vastaista viikkoa! Näiden teemojen kunniaksi kirjoitan aiheesta, jolla on laajat ja syvät vaikutukset: etuoikeuksista.

Yhteiskuntatieteilijänä muotoilen etuoikeuden niin, että (länsimainen) yhteiskunta on rakennettu määrätynlaiselle, hyvin kapealle oletukselle ihmisyydestä. Oletus, eli normi, näyttää tältä: valkoinen, työikäinen, heteroseksuaali, cis-sukupuolinen, terve ja vammaton, kristitty tai kristinuskopohjaiseen kulttuuriin kuuluva, sosioekonomiseen keskiluokkaan kuuluva mies. Oletusta vastaavilla henkilöillä on toisin sanoen yhteiskunnassa helpompaa, koska yhteiskunta on suunniteltu heitä varten – he ovat etuoikeutettuja suhteessa niihin ihmisiin, jotka eivät sovi oletukseen.

Yhteiskuntamme on toisin sanoen rasistinen, seksistinen, ableistinen (vammaisia syrjivä), ikäsyrjivä ja epäsolidaarinen. Se, että niin moni vetää iltapäiväkahvit väärään kurkkuun, kun joku kehtaa väittää tällaista sivistyneestä ja suorastaan hyysäävästä suomalaisesta yhteiskunnasta, on itsessään merkki siitä, miten moni etuoikeutettu ei edes tajua olevansa etuoikeutettu ja ajattelevansa kuin etuoikeutettu.

Jukka Lindström muotoili asiasta osuvasti:

Näinhän se on. Jos täyttää monet oletuksen määreet, yhteiskunnassa on helppo olla, ja asioiden muuttaminen tuntuu turhalta nipottamiselta ja oman elämän hankaloittamiselta. Jos kuitenkin on kykyä ja halua asettua muunlaisten ihmisten asemaan, yhteiskunta näyttäytyykin aika vaikealta paikalta.

Arkinen esimerkki: Olin taannoin eräässä tilaisuudessa, jonka ainoa wc oli invavessa. Ovi suljettiin salvalla, joka oli suunnilleen leukani korkeudella (olen 175+ cm pitkä).

Eikö ongelmallisuus auennut heti? Niinpä.

Yhteiskunta on täynnä vastaavia pieniä ja paljon suurempia tekijöitä, jotka näennäisesti eivät vaikuta etuoikeutettujen elämään, mutta hankaloittavat ei-etuoikeutettujen elämää. Näistä asioista on kuitenkin yllättävän vaikea puhua, sillä etuoikeutetun itsetunto on kovin hauras, ja sitä vartioidaan ja puolustetaan vimmatusti. Robin DiAngelo kirjoitti Good Men Project ‑sivustolla aivan erinomaisen artikkelin ”valkoisesta hauraudesta” (white fragility) ja siitä, miksi valkoisille on niin vaikeaa puhua rasismista.

Yhteiskuntamme ja kulttuurimme häivyttävät rakenteita ja korostavat yksilöiden ominaisuuksia. Etuoikeutetut – etenkin hyvän sosioekonomisen aseman saavuttaneet etuoikeutetut – eivät hevillä haluaisi tunnustaa, että omia saavutuksia olisi yhteiskunnallisella tasolla jotenkin pedattu etukäteen. Koetaan, että yhteiskunnallisten rakenteiden ja omien etuoikeuksien olemassaolon tunnustaminen on omasta onnistumisesta pois. Vastaavasti ei haluta nähdä mitään yhteyttä esimerkiksi seksististen rakenteiden sekä sukupuolittuneiden työmarkkinoiden ja käytäntöjen välillä, tai rasististen rakenteiden ja ennakkoluuloisten asenteiden sekä maahanmuuttajataustaisten (etenkin afrikkalaistaustaisten) kantasuomalaisia vaikeamman työllistymisen ja matalampien tulojen välillä (ks. esim. VATT:n raportti tai EVA:n käppyrä).

Tietysti jokainen haluaisi olla oma erityinen ja erinomainen uniikki lumihiutaleensa – ja tiettyyn pisteeseen onkin. Mutta vain tiettyyn pisteeseen. Omien etuoikeuksien mustasukkainen vartioiminen ja silmien ummistaminen on äärimmäisen haitallista, sillä se ylpistää sekä estää ymmärtämästä muita ihmisiä. Muita ihmisiä ei voi ymmärtää empatialla ja solidaarisuudella, jos ei ole valmis kohtaamaan itseään vilpittömästi ja kriittisesti.

En sinänsä usko, että on mahdollista ”aidosti” ymmärtää toista ihmistä. Jokaisella ihmisellä on oma nyanssintäyteinen todellisuutensa, jota ei voi emotionaalisella tasolla jakaa kenenkään kanssa. Ja tietysti mitä vähemmän yhtäläisyyksiä tai suurempia eroja ihmisten ominaisuuksien ja viitekehysten välillä on, sen vaikeampaa ymmärtäminen on. Tämä ei kuitenkaan tee ymmärtämisen yrittämisestä mahdotonta tai mieletöntä, se vain asettaa sille tietyt, kaukana olevat rajat. Uskon, että empaattis-rationaalisella analyysilla ja (itse)reflektiolla voi päästä hyvin hedelmälliselle ja solidaariselle tasolle, joka auttaa toisaalta toisten ihmisten ja heidän kokemustensa kunnioittamisessa; toisaalta auttaa hahmottamaan niitä hienovaraisia mekanismeja ja rakenteita, joiden puitteissa me kaikki toimimme mutta jotka eivät vaikuta kaikkiin samalla tavalla.

Etuoikeutettu voi olla tai olla olematta monella eri tavalla. Vaikka itse olen nainen eikä ekonomisessa asemassa osuneet parhaat kortit käteen, minulla on monessa muussa mielessä suomalaisessa yhteiskunnassa huomattavan helppoa. Ihan alkajaisiksi siinä, että minulle on henkilökohtaisesti ongelmatonta kirjoittaa ”olen nainen” – olen cis-nainen, vieläpä hetero. Lista jatkuu: olen varttunut ja elän edelleen kulttuurisesti keskiluokkaisessa ympäristössä, en kohtaa arkipäivässäni minkäänlaista rasismia, minusta ei ylipäätään tehdä mitään kulttuuris-rodullistettuja oletuksia, minun on helppo liikkua kaikkialla… Minulla on yleisesti ottaen todella helpot ja mukavat oltavat yhteiskunnassa. Kaikilla ei ole.

Kehottaisinkin kaikkia etuoikeutettuja pohtimaan omaa asemaa ja omia ajattelumalleja kriittisesti ja kuuntelemaan ei-etuoikeutettujen ääntä. Ja jos ja kun keskustelussa ajautuu tilanteeseen, jossa on vaikea uskoa ei-etuoikeutetussa asemassa olevan henkilön kuvailemaa kokemusta – se tuntuu liioittelulta, herkkänahkaiselta, väärältä tulkinnalta tms. – silloin on aika muistaa, että todennäköisesti on kyse sellaisista nyansseista, joita ei itse etuoikeutetusta asemastaan käsin kerta kaikkiaan huomaa ja koe (tai ole vielä harjaantunut näkemään ja ymmärtämään). Oma reaktio on siis luultavasti etuoikeutetun puolustusreaktio. Tietysti voi olla, että etuoikeutetun tulkinta onkin oikea ja että ei-etuoikeutettu esimerkiksi liioittelee. Siltikin mielestäni tällaisissa tilanteissa ns. benefit of doubt pitäisi antaa ei-etuoikeutetun hyväksi, ja etuoikeutettuna on lähtökohtaisesti kyseenalaista lähteä kiistämään ei-etuoikeutetun kokemusta tunnepohjalta. Etuoikeutettu, kyse ei ole sinun tuntemuksistasi ja kokemuksistasi.

Omien etuoikeuksien tunnustaminen edellyttää nöyryyttä. Nöyryys-sanalla on Suomessa ikävä kaiku, jota se ei mielestäni ansaitse. Nöyryys ei tarkoita alistumista ja selkärangattomuutta, vaan se on rohkeutta olla vilpitön ja rehellinen itseään ja muita kohtaan. Myös empatia ja solidaarisuus edellyttävät nöyryyttä. Niitä me tarvitsemme lisää vuoden 2016 Suomeen: nöyryyttä, empatiaa ja solidaarisuutta.

No niistä lukukausimaksuista

Nyt tulee jopa minun mittapuullani pitkä kirjoitus, toivottavasti joku jaksaa lukeakin :)

Tämä on aavistuksen muokattu versio kommenteistani Juuso Koposen lukukausimaksuja käsittelevään FB-postaukseen, jonka suosittelen lukemaan. Tekstin lähtökohtana oli:

Minusta lukukausimaksuja tai -maksuttomuutta pohtiessa ja erilaisia mahdollisia lukukausimaksumalleja vertailtaessa on tarkasteltava ainakin seuraavia kysymyksiä (tärkeysjärjestyksessä):

  • Miten ne vaikuttavat tasa-arvoisiin koulutusmahdollisuuksiin ja yhteiskunnalliseen tasa-arvoon laajemmin?
  • Miten ne vaikuttavat koulutuksen laatuun?
  • Miten ne vaikuttavat ”koulutusresurssin” käyttöön? Johtaako maksuton koulutus ylikouluttautumiseen, taikka maksullinen koulutus siihen, että ihmiset eivät kouluttaudu niin pitkälle kuin olisi heidän oman etunsa ja/tai yhteiskunnan kokonaisedun mukaista?

Mielestäni järkevä alkuasetelma, ja omia fakkiutuneita ajatusmallejaan on totisesti syytä välillä haastaa ja tuulettaa. Pohdinnan jälkeenkin suhtaudun silti itse edelleen skeptisesti lukukausimaksuihin. Näen, että niiden käyttöönotto vaatisi isoja muutoksia hyvin monella eri saralla, jotta lukukausimaksuilla ei olisi eriarvoistavaa tai muuten negatiivista vaikutusta. En siis pääse ensimmäisestä kysymyksestä pidemmälle, ja kommentoinkin nyt sitä.

Koulutuksen tasa-arvoisuus vs. koulutuksen eriarvoisuus

Mietittäessä koulutusmahdollisuuksien tasa-arvoa kysymyksenasettelu on tärkeä. Kysymys ei ole siitä, miten lukukausimaksut vaikuttavat koulutuksen tasa-arvoisuuteen, vaan siitä, paheneeko koulutuksen eriarvoisuus. Saattaa kuulostaa hiustenhalkomiselta, mutta tämä on mielestäni erittäin olennainen näkökulmaero – ”tasa-arvoiset koulutusmahdollisuudet” vihjaa, että sellaiset ovat (ehkä) jo olemassa, ja tämä on vaarallinen lähtökohta arvioinnille. Hieman kärjistäen koulutuksen maksuttomuus on luonut Suomeen ajattelutavan, että kuka tahansa voi kouluttautua, jos vain haluaa, ja jos ei kouluttaudu, se on täysin oma valinta. Jos jotain niin koulutuserojen katsotaan johtuvan ennen muuta sosiokulttuurisista seikoista, eli koulutus ns. periytyy koska perhe ja kasvuympäristö kasvattavat koulutusorientoituneeksi.

Nämä eivät tokikaan ole paikkansapitämättömiä väitteitä sinänsä. Sosiokulttuurisilla seikoilla on iso (ja vaikeasti mitattava) vaikutuksensa, ja kyllä periaatteessa homma menee juuri niin, että kenellä tahansa on mahdollisuus kouluttautua. Varsinkin jos vertailukohdaksi otetaan räikeämpiä esimerkkejä, kuten Yhdysvallat, niin tottahan Suomen järjestelmä näyttäytyy varsinaisena onnelana (ja hyvä niin).

Tämä ei kuitenkaan ole ihan koko totuus, vaan asiaan vaikuttavat myös muut kuin pelkästään koulutusohjelmista itsestään nousevat seikat. Nyt vaahtoan taas aiheesta, josta aion valittaa niin kauan kunnes sille tehdään jotain. Isoimpiin ongelmiin lukeutuu mielestäni tiedeyliopistojen pääsykoejärjestelmät valmennuskursseineen, jotka karsivat jo lähtökohtaisesti pienituloisimpia. Erityisen hankalassa asemassa ovat pienituloisten perheiden nuoret, jotka eivät asu samalla paikkakunnalla kuin missä valmennuskursseja järjestetään; kurssille osallistuminen edellyttäisi muuttamista omilleen sitä varten ja sitä, että joku muu (eli vanhemmat) maksaa elämisen ne kuukaudet kun päntätään täysipäiväisesti pääsykokeisiin. Minkä lisäksi tietysti valmennuskurssi täytyy maksaa.

Pakko ei tietenkään ole valmennuskursseille mennä, mutta ne parantavat sisäänpääsymahdollisuuksia huomattavasti, ja yllättävänkin monet järjestäjät jopa antavat sisäänpääsytakuun. Lisäksi valmennuskurssit ovat sitä tärkeämmässä asemassa (ja sitä kalliimpia) mitä ”eliitimmästä” ammatista tai tutkinnosta puhutaan (lääke- ja kauppatieteelliset koulutukset kärjessä), mikä edesauttaa sitä että hyvätuloisiin ammatteihin kouluttautuvat hyvätuloisten vesat. Ja siis nyt ei puhuta muutamista satasista (mikä sekin on pienituloiselle perheelle iso summa), vaan ihan oikeasti tuhansista euroista: esim. Valmennuskeskuksessa lääkiksen valmennuskurssi maksaa parhaimmillaan 6 590 euroa, valmennuskurssi Helsingin kauppakorkeaan 5 930 euroa.

(Sen lisäksi, että nykyinen pääsykoesysteemi on eriarvoistava, se on kansantaloudellisestikin tyystin järkijättöinen – pitää nyt nuorta työkykyistä työvoimaa tekemässä jotain täysin ei-tuottavaa kuukausitolkulla. Osalle tämä tietysti sentään poikii opiskelupaikan, mutta lopuille ei.)

Tämä epäkohta ei tietenkään koske Suomen koulutusjärjestelmää kokonaisuudessaan, mutta ei sen laajuus ja vaikutus suinkaan mitätön ole (päinvastoin asian painoarvo kasvaa, mitä hyvätuloisempiin ammatteihin mennään). Se onkin yksi esimerkki sellaisista seikoista, joiden täytyisi muuttua jos lukukausimaksuja harkitaan. Minulla ei ainakaan riitä mielikuvitus, miten minkäänlaisella lukukausimaksujärjestelmällä saataisiin nollattua pääsykoe- ja valmennuskurssiongelmat, vaan näen huomattavana riskinä että eriarvoisuus lisääntyy entisestään.

Tai itse asiassa tuon nimenomaisen systeemin räjäyttäisin, tuli lukukausimaksuja tai ei. Pääsykokeet eivät välttämättä itsessään ole huono idea, mutta toteutuksen täytyisi olla täysin erilainen.

Opiskelijat ovat köyhiä jo nyt

Toinen seikka, joka kannattaa mielestäni pitää mielessä yhteiskunnallista tasa-arvoa pohtiessa on opiskelijoiden nykyinen asema. Moni opiskelija on köyhä opintotuen avullakin ja ilman lukukausimaksujakin. Opintotuki on totta kai tukimuotona aivan fantastinen (tämä ilman sarkasmin häivääkään), mutta ei useinkaan toteuta tarkoitustaan, eli täysipäiväisen opiskelun mahdollistamista. Monilla paikkakunnilla opintoraha + asumislisä ei riitä kattamaan edes asumismenoja, joten monet opiskelijat käyvät töissä elättääkseen itsensä. Tämä sitten pahimmillaan viivästyttää opintoja, ja bonuksena kohtuuttoman matalien tulorajojen paukkuessa töissä käyminen voi aiheuttaa talousvaikeuksia ja/tai synnyttää kallista opintovelkaa (the irony is strong with this one). Jos opintotukijärjestelmä pidetään ennallaan, näen huomattavia vaikeuksia opiskelijoiden työnteon, ei-täysipäiväisen opiskelun ja lukukausimaksujen yhteensovittamisen kanssa. Lukukausimaksujen kanssa opintojen venyttämisestä tulee kallis paukku, mutta jollain täytyy opiskelijankin elää.

Minulla ei ole suorilta mitään vastausta siihen, miten yhtälö pitäisi ratkaista. No, simppeli ehdotus tietysti olisi, että nostetaan opintotuki sellaiselle tasolle, että sillä oikeasti elää ja täysipäiväinen opiskelu olisi mahdollista. Tästä on kuitenkin puhuttu nyt parikymmentä vuotta, eikä asiassa ole tapahtunut merkittävää parannusta, päinvastoin. Opintotuen indeksisidonnaisuus (joka ei sekään nostanut opintotukea edes perusturvaetuuksien tasolle) ollaan heti purkamassa ja opintopistevaatimuksia kiristetään, eli keppiä tulee kahdesta suunnasta. Tämä ei luo kovinkaan suuria toiveita tulevaisuuden varalle.

Tähän tietysti joku ehdottaa, että lisää opintolainaa, niinhän muissakin maissa tehdään. Kuulostaa kuitenkin todella huonolta suunnitelmalta samaan aikaan pakottaa ottamaan lisää opintolainaa elämiseen ja sen lisäksi opintolainaa lukukausimaksuihin. Varsinkin kun ottaa huomioon miten arkoja suomalaiset ovat velan suhteen.

Itselleni tämä pistää vastaan myös, tai ennen kaikkea, periaatteellisesta syystä: mielestäni on epäoikeudenmukaista vaatia yhdeltä ihmisryhmältä elämistä velaksi. Jos pitäisi valita, tässä suhteessa olen itse ennemmin lukukausimaksujen kannalla. Käytännössä tietysti velka kuin velka, mutta velka lukukausimaksuista tuntuu huomattavasti terveemmältä investoinnilta kuin velan ottaminen vuokranmaksuun ja syömiseen. Mutta tässä kohtaa kirjoitan nimenomaan ”tuntuu” – tiedostan, että tämä on henkilökohtainen moraalis-emotionaalinen näkemys, joka ei ole järin hyvin argumentoitu ja josta on helppo olla eri mieltä. Ei se velaksi otettu euro kasva tai kutistu periaatteen voimasta, ja totta kai opiskeluaika elämiskustannuksineen on yhtä hyvin nähtävissä investointina omaan tulevaisuuteen.

Yhtä kaikki näen silti elämis-opintolainan JA lukukausimaksujen käyttöönoton samanaikaisesti olevan (onneksi) poliittisesti sangen mahdoton yhdistelmä. Tai jos tämä kombo toteutuisi, minun on hyvin vaikea nähdä että sillä olisi tasa-arvoon järin positiivisia vaikutuksia.

Ilmainen koulutus vahvistaa hyvinvointivaltion legitimiteettiä

Kolmas seikka liittyy sekin moraaliin. Tämä ei kuitenkaan ole varsinaisesti este, joka pitäisi raivata lukukausimaksujen tieltä, vaan koskee koulutusta ja sen yhteiskunnallista asemaa laajemmin. Koska a) korkeakoulutus periytyy ja b) korkeakoulutus ja hyvätuloisuus kulkevat usein käsi kädessä, korkeakoulutus on tulonsiirto keski- ja suurituloisille. Tämä ei mielestäni ole kuitenkaan yksinomaan huono asia, vaan päinvastoin hyvinvointivaltion legitiimisyyden kannalta hyvin olennainen seikka. Keski- ja hyvätuloisilta kuulee ”nettoveronmaksaja”-nurinaa jo nykyisellään, ja yksi harvoista argumenteista sitä vastaan on juurikin ilmainen koulutus.

Lukukausimaksujen tilalle on vähän väliä ehdotettu niin oikealta kuin vasemmalta (alkuperäinen tiedosto on poistettu, linkki blogiin jossa alkuperäinen lainaus) maisteriveroa. Ei oikein voi kiistää, etteikö ennen muuta keskiluokka kustantaisi koko Suomen yhteiskuntajärjestelmää, jota ainakin vielä toistaiseksi voi kutsua hyvinvointivaltioksi. Näen, että Suomessa on jo progressiivisen verotuksen sekä korkeakoulutuksen ja keski-/hyvätuloisuuden korreloimisen myötä eräänlainen maisterivero. Ts. korkeakoulutus -> korkeammat tulot, josta maksetaan suhteessa suurempaa veroa. (Tätä tietysti vääristää pääomatulojen kevyempi verotus, josta ennen muuta korkeakoulutetut suurituloiset hyötyvät. Kas siinä vielä yksi ongelma, joka liittyy lukukausimaksuasiaan, jos kohta tangentiaalisesti.) Ylimääräinen maisterivero vielä olemassa olevan progression päälle kuulostaa aivan tuhoontuomitulta idealta.

Jos keskiluokalta otettaisiin tavalla tai toisella pois ilmainen korkeakoulutus, eli se ~ainoa asia josta se selvästi hyötyy (vähän draaman lisää), näen että koko hyvinvointivaltion legitimiteetti voi pahimmillaan olla uhattuna. Pessimistisesti itse asiassa näen, että se on jossain määrin uhattuna jo nyt, ja perinteisesti taloudellinen laskusuhdanne tai lama ei ainakaan lisää solidaarisuutta, vaan ennemmin jyrkentää asenteita. Juuri nyt olisi kovin huono hetki lähteä haastamaan hyvinvointivaltion oikeutusta vielä entisestään.

”Haahuilun” syihin on puututtava jo ennen korkeakouluopiskelua

Neljäs asia liittyy koulutusjärjestelmään laajemmin, opiskelijoiden ”haahuiluun” (alanvaihdot, keskeytykset, pitkittyneet opinnot jne.) ja sosiaaliturvaan. Jo nykyisellään on äärimmäisen kyseenalaista, että nuoria kiristetään opiskelemaan esim. työttömyysturva- tai toimeentulotukisanktion uhalla. Niin kauan kuin opintotukikuukausia on rajallinen määrä, ja varsinkin jos/kun opintotuen saamisen edellytyksiä kiristetään koko ajan (esim. ei myönnetä toiseen tutkintoon), ketään ei saisi pakottaa opiskelemaan. Sosiaaliturvasanktiolla uhkailu ei tietenkään koske kuin pientä osaa opiskelijoista (joista suurin osa ei taida myöskään suuntautua korkeakoulutukseen, mutu), mutta ylipäätään opiskeluun hoputtaminen kuin työnnettäisiin käärmettä pyssyyn on helvetin huono ja kyseenalainen toimintamalli. Koulutuksen ilmaisuus voi eittämättä osaltaan pahentaa ongelmaa (”no kaipa mä nyt voin jotain koklaa whatevs”), mutta se ei nähdäkseni ole ongelman syy eikä koulutuksen maksullisuus siten voi myöskään asiaa ratkaista.

Haahuilun vähentämiseen ja fokuksen kirkastamiseen täytyy pyrkiä jo toisen asteen oppilaitoksissa: pitkäjänteistä opinto-ohjausta, ammatinvalintapsykologiaa, työelämään tutustumista, lukion ja korkeakoulutuksen sitomista toisiinsa, muu mikä kaikki mahdollinen tai en tiie. Ja siltikin tässä on se villi muuttuja, että nythän puhutaan 15–18-vuotiaista tyypeistä, jotka kasvavat ja kypsyvät ja joille on mielestäni annettava siihen mahdollisuus. Mitä enemmän korkeakoulutukseen liittyy henkilökohtaista riskiä ja panostusta (opintotuen rajallisuus, lukukausimaksut), sitä tärkeämpää on pyrkiä välttämään huteja. Psykologinen ja nuorisopedagoginen osaamiseni on hyvin lähellä nollaa, joten minulla ei ole tähän mitään sen konkreettisempaa ratkaisuehdotusta. Siitä olen kuitenkin vakuuttunut, että kaikkien tai mahdollisimman monien työntäminen opintoputkeen ei nykyisillä työkaluilla ja toimintamalleilla toimi, vaan se on epäreilua ja vastuutonta sekä myös yhteiskunnan kannalta epäjärkevää.

Summa summarum, TL;DR jne.

Jotta voitaisiin miettiä lukukausimaksujen vaikutusta koulutuksen tasa-arvoon, täytyisi ensin tai vähintäänkin samaan aikaan tehdä jotain jo olemassa oleville eriarvoistaville mekanismeille.

Nämä olivat enimmäkseen hyvinkin ruohonjuuritason pohdintoja ja lisäksi pelkästään Suomen kontekstissa. Kuitenkin nimenomaan ruohonjuuritasolla ne tasa-arvoiset mahdollisuudet syntyvät tai ovat syntymättä.

Ei tietenkään ole mahdotonta, etteikö lukukausimaksullisella järjestelmällä voisi olla koulutuksen tasa-arvoa parantavia vaikutuksia. Kokonaisuus luonnollisestikin ratkaisee, ja on aina älyllisesti laiskaa olettaa, että paras mahdollinen järjestelmä on jo keksitty ja käytössä. Myönnänkin oman ajattelutapani olevan sikäli vääristynyt, että lähden vahvasti nykyisen järjestelmän oletuksista, eikä se tietenkään ole ainoa mahdollisuus. Päinvastoin hyvin valmisteltu ”kaikki uusiksi” ‑reformi olisi luultavasti fiksuinkin toteutustapa, jos lukukausimaksut haluttaisiin ottaa käyttöön. Käytännössä sellaiset uudistukset ovat kuitenkin poliittisesti äärimmäisen haastavia. Ne verrattain harvat aidosti radikaalit uudistukset, joita Suomen sosiaalipoliittisessa historiassa on nähty, ovatkin usein syntyneet lähes sattumalta ja joku toinen vaihtoehto olisi voinut olla yhtä todennäköinen.

En myöskään itse pidä todennäköisenä, että ainakaan nykyinen hallitus olisi tarpeeksi luova, oikeudenmukainen, pitkäjänteinen ja laaja-alaiseen ajatteluun kykenevä, että se onnistuisi toteuttamaan sellaisen lukukausimaksullisen kokonaisuudistuksen, joka ei pahentaisi olemassa olevia ongelmia, saati tarjoaisi niihin ratkaisuja. [Ja totta puhuen en myöskään usko opposition avarakatseisuuteen.] Jonkun muun käsissä jonain toisena aikana: vilpitön ehkä. Reunaehdot ovat kuitenkin haastavat.

Kun kaksi maailmaa eivät kohtaa: jähmettyvä työttömyysturva, muuttuva työ

Omassa työssä työllistyjästä yrittäjä vaikka väkisin?

Jos ei muuta, niin ainakin Sipilän hallitus antaa keskustelun aiheita pohjattoman tuntuisella kauhalla. Viime päivinä on puhuttanut (monien muiden asioiden lisäksi) hallituksen esitys 94/2015 – mutta olisi saanut puhuttaa enemmänkin.

Esitetyn lakimuutoksen vaikutuksista on ensilukemalta hankala saada kunnon kuvaa. Tärkeintä esityksessä on kuitenkin yrittäjämääritelmän muuttaminen, millä on pyritty selkiyttämään yrittäjien ja omaa työtä tekevien määritelmiä. HE:n perustelujen mukaan ”[t]yöttömyysturvajärjestelmän näkökulmasta työtä tehdään joko yrittäjänä tai palkansaajana, ja jos kyse ei ole kummastakaan näistä, toimintaa arvioidaan ns. omassa työssä työllistymisenä.”  Muutoksen jälkeen ”omassa työssä työllistymisenä arvioitaisiin jatkossa lähinnä sellaista työtä, jota ei tehdä ansiotarkoituksessa.” Tämän kaiken tarkoituksena on perustelujen mukaan ”madaltaa kynnystä uusien työtilaisuuksien etsimiseen ja vastaanottamiseen”.

Mikäli olen ymmärtänyt hallituksen esityksen oikein, jos ei ole palkansaaja (= tekee ansiotyötä työsopimuksella työnantajalle) eikä työtön (= ei tee mitään työtä ansaintatarkoituksessa), on työttömyysturvan näkökulmasta yrittäjä, halusi tai ei. Saatan olla tulkinnassani väärässä – kerrankin toivon, että kirjoitukseeni tulee kommentti, joka osoittaa ajatteluni ja kirjoitukseni virheellisiksi.

Olen kirjoittanut aiemminkin itsensätyöllistäjien ja mikro/pienyrittäjien surkeasta sosiaaliturvasta. Hallituksen esitys ei ole läpeensä huono, vaan se ihan aidosti parantaisi paikoin itsensätyöllistäjien ja yksinyrittäjien asemaa. Esitykseen ovat ottaneet kantaa mm. Suomen Yrittäjien Harri Hellstén ja Suomen Journalistiliitto. Suosittelen lukemaan molemmat kannanotot sekä Journalistiliiton lausunnon, ne valottavat tätä sangen hämärää lakiesitystä hyvin.

Kaikessa tässä kuitenkin tunnutaan olettavan, että ”omassa työssä työllistyvät” ovat jo yrittäjiä, siis oman Y-tunnuksen rekisteröineitä, mutta heidän yritystoimintansa on vain niin pientä, etteivät he ole oikeutettuja yrittäjän työttömyysturvaan. Tässä nähdäkseni mennään pahasti pieleen ja tehdään hallinnollista väkivaltaa mahdollisesti kymmenille tuhansille oman työn tekijöille. Vaikka Suomessa itsenäistä (= itsensä elättävää) ja vapaata yrittäjää on ainakin sanahelinän tasolla arvostettu korkealle vähintään vuosisadan verran, on ihan oikeasti olemassa joukko ihmisiä, jotka eivät halua yrittäjiksi. Yrittäjyys ei edusta kaikille henkilökohtaisesti vapauden auvoa, vaan joillekin (disclaimer, mikäli ei ole vielä tässä vaiheessa selvää: myös minulle) se edustaa sietämättömän huonoa, pientä ja/tai epävarmaa toimeentuloa ja sosiaaliturvaa, yhdistettynä yrittäjän paperityöhön, markkinointiin jne. Kaikin puolin luotaantyöntävä yhdistelmä hyvin pienillä tai olemattomilla hyödyillä, siis. Samaa aihetta on käsitelty mm. Zygomatica-blogissa (Jakke Mäkelä) ja Miia Kososen Tohtorille töitä ‑blogissa.

Ei olekaan sattumaa, että Suomessa on olemassa sellaiset yritykset kuin UKKO.fi tai Eezy, eli laskutusfirmat, jotka käytännössä toimivat yrityksenä omien asiakkaidensa/käyttäjiensä puolesta. Ne ovat saaneet vain muutamassa vuodessa 35 000 käyttäjää, minkä lisäksi on lukuisia muita vastaavia palveluja. Yhteensä laskutuspalveluja käyttäviä on mutuna 45–50 000, ellei enemmänkin.

Laskutuspalvelut kertovatkin omaa tarinaansa siitä, miten työmarkkinat ovat muuttumassa. Yritykset eivät enenevässä määrin halua tai pysty ostamaan työtä perinteisen palkkasuhteen kautta – palkkaaminen on liian kallista tai ei ole järkeä (tai laillista) palkata ketään lyhyttä toimeksiantoa varten. Vastaavasti on kasvava määrä ihmisiä, jotka omasta tahdostaan tai tilanteen pakosta tekevät työtä toimeksiantona, eli omana työnä. Tämä ei välttämättä ole sellaisenaan huono asia, mutta siitä tehdään ongelma.

Muuttuvista työmarkkinoista ja nykyisestä sosiaaliturvasta ovat vastavuoroisesti ilmeisen pihalla sekä päätöksentekijät että työmarkkinoiden ns. uudet toimijat, keikkatalous-startup-yrittäjät.

Naiivia maailmanparannuskapitalismia

Mikäli tulkintani hallituksen esityksestä pitää kutinsa, yllä kuvatun kaltaista toimeksiantopohjaista, työkorvausperusteista keikka- tai osa-aikatyötä tekevät luokitellaan yrittäjiksi. Hehän eivät ole työsuhteisessa palkkatyössä, mutta tekevät työtä ansiotarkoituksessa. Uuden määritelmän mukaan he siis silloin lienevät yrittäjiä. Tämä siitäkin huolimatta, että heillä ei välttämättä ole Y-tunnusta, mikä ehkä voi olla jonkinlainen indikaattori siitä, etteivät he (ainakaan sillä hetkellä) halua olla yrittäjiä. Silloin he eivät myöskään voi olla YEL-vakuutettuja.

Laskutuspalvelun kautta työllistyvän asema ei tosin nykyisellään rinnastu myöskään palkansaajaan. Tehty työ ei nimittäin kerrytä työssäoloehtoa, vaikka kuuluisi kassaan. Toisin kuin palkkatyön kanssa, työtön ei voi sovitellun päivärahan muodossa yhdistää työttömyyspäivärahaa sekä laskutusfirman kautta tehtyä työtä, joka ylittää 300 euron suojaosan.* Jos TE-toimisto katsoo laskutusfirman kautta tehdyn työn täyttävän päätoimisuuden kriteerit, ei saa esteetöntä työvoimapoliittista lausuntoa eli ei ole oikeutettu työttömyysturvaan ollenkaan. YEL-lainsäädäntö langettaa joka tapauksessa YEL-vakuutusvelvollisuuden, jos oman työn toiminnasta saadut tulot (esim. työkorvaukset) ylittävät 7 502,14 euroa vuodessa. 625 euron kuukausituloilla henkilön siis katsotaan olevan päätoiminen yrittäjä, jolla on aivan olematon sosiaaliturva.

* Huom! Täsmennys 29.11.: Tämä siis siinä tapauksessa, että esim. keikkatyötä saa vasta siinä vaiheessa, kun saa jo työttömyysetuutta, eli TE-toimisto ei ole ottanut kantaa oman työn sivu- tai päätoimisuuteen. Eli esimerkiksi jää työttömäksi kokopäiväisestä palkkatyöstä ja saa sen pohjalta TE-toimiston esteettömän lausunnon, ja kolmen kuukauden työttömyyden jälkeen saa keikkatyön. Ja kun nyt olen tiedustellut tästä eri paikoista, ilmeisesti kassoilla on myös tästä eri käytäntöjä. Kannattaa siis AINA varmistaa kassalta etukäteen, mitkä heidän toimintatapansa ja periaatteensa ovat!
Lisäksi jos HE tulee voimaan, yllä kuvatussa tilanteessa oman työn tekijöihin sovelletaan jatkossa yrittäjämääritelmää, eli oman työn aloittaminen = yritystoiminnan aloittaminen = menettää palkansaajan työttömyysturvan. Tai näin ainakin itse ymmärtäisin, toivon olevani väärässä.

Omaa työtä työkorvaus-, toimeksianto- jne. pohjalta tekevä on siis sosiaaliturvan näkökulmasta huomattavasti heikommassa asemassa kuin palkansaaja. Tämä on uutisoinnin perusteella esimerkiksi Woltin väelle tuntematon yksityiskohta. Helsingin Sanomien jutussa toimitusjohtaja Miki Kuusi selittää nonchalantisti, miten maksamatta jääneet ylityö- ja sunnuntaikorvaukset ynnä muut kiusalliset pikku sekaannukset johtuvat ihan vain siitä, että ”Woltin kuljettajia siirretään parhaillaan työsopimusmallista työkorvauksen maksamiseen”. Kuusi jatkaa: ”Meidän tavoitteena olisi saada kaupunkilaisille mukavia asioita ja nuorille töitä. Tarkoituksena ei ole missään tapauksessa riistää opiskelijoita ja tehdä sillä voittoa.” No kiva. Harmi vain, että työkorvausmalli nyt vain tosiasiallisesti on merkittävä heikennys työntekijän asemaan, eikä se muuten verottajankaan näkökulmasta (kohta 6.2) onnistu ihan tuosta noin vain.

Tällaista ”me vaan halutaan luoda ja jakaa kivoja juttuja kaikille” ‑startup-retoriikkaa ja -ajattelua kutsun naiiviksi maailmanparannuskapitalismiksi. Toisessa Helsingin Sanomien jutussa on vastaavaa puhetta: ”19-vuotiasta yrittäjää Matias Mäkitaloa Woltin kaltaisten keikkatöitä tarjoavien yritysten arvostelu tympii. ’Jos oikeasti haluamme, voimme saada yhdessä positiivisia asioita aikaan. Jakamistalous tulee kuitenkin olemaan tulevaisuuden työelämän ytimessä.’” Moppi-yrityksen perustajajäsen Antti J. Peltonen kuvailee: ”Emme ole työnantaja vaan markkinapaikka asiakkaan ja siivoojan välissä. Voimme maksaa siivoojille paremmin ja hinnat ovat asiakkaalle edullisemmat. Kaikki voittavat.” Jutussa ei kuitenkaan mainita mitään siitä, mitä tällainen keikkatyö voi työntekijöille sosiaaliturvan puolesta merkitä, tai sitä, että jonkun – eli työntekijän itse – täytyy hoitaa erinäiset lakisääteiset maksut. Sehän olisi ihan ei-kivaa ja ikävästi latistaa pöhinää. [En tiedä miksi ja miten tämä sana on tarttunut yleiseen kielenkäyttöön tässä kontekstissa, mutta jollain perverssillä ja masokistisella tavalla pidän siitä.]

Jatkan vielä kriittistä lukuani samasta Hesarin jutusta. ”Työlainsäädännön tulisi Mäkitalon mielestä herätä muutokseen. ’Mutta sitä ei voi jäädä odottamaan, koska silloin voi olla liian myöhäistä. Pitää vain keksiä tapoja toteuttaa asiat hieman eri tavalla.’” Voinee siis tulkita, että nämä keikkatalousfani-startup-yrittäjät suhtautuvat työlainsäädäntöön samalla tavalla kuin aggressiiviset verosuunnittelijat suhtautuvat veronmaksuvelvollisuuteen. Pitää löytää keino kiertää suunnitella asiat niin, että hommat saadaan optimoitua ilman varsinaista lain rikkomista. Haluan kuitenkin uskoa, että enimmäkseen on vain kyse siitä, ettei naiiveissa innovatiivisuuden appisfääreissä ole pysähdytty miettimään, mitä ruohonjuuritasolla tapahtuu.

Eivät keikkatalous-startupit kuitenkaan ole kaiken pahan alku ja juuri. Niiden edustajat ovat täysin oikeassa näkemyksessään, että työmarkkinat muuttuvat. Ja kuten edellä totesin, sen ei välttämättä tarvitsisi olla huono asia.

On hyvä, että omaa työtä halutaan määritellä aiempaa selvemmin, jotta päästään harmaista alueista. Hallituksen esitys ei kuitenkaan vieläkään ole 2010-luvulla eikä varsinkaan aikaansa edellä, vaan se vain jähmettää vanhoja, toimimattomia rakenteita. Nykypäivän ja tulevaisuuden ihmiset eivät enää ole 1/0-yksiselitteisesti yrittäjiä tai palkansaajia, vaan he voivat ja haluaisivat yhdistellä eri ansaintatapoja. Työttömyysturvan ja muun sosiaaliturvan pitäisi tukea tätä, ei pitää kynsin hampain kiinni anakronistisista ja yhteensovittamattomista kategorisoinneista.

Olisiko tänä yksilön ihannoimisen aikakautena aivan mahdotonta, että yksilö voisi itse määritellä, onko hän yrittäjä tai ei, esimerkiksi sen pohjalta, haluaako Y-tunnuksen tai haluaako hän vakuuttaa työnsä palkansaajien vai yrittäjien työttömyyskassaan? Ja olisikohan kenties mahdollista saada TE-toimistoille yksiselitteiset ja sitovat toimintaohjeet, jotka estäisivät nykyisenkaltaisen mielivaltaisen päätöksenteon? Paitsi ai niin, eiväthän TE-toimistot tee päätöksiä, vaan ne antavat sitovia lausuntoja, joista ei voi valittaa. Olisikohan tässä oikeusvaltiossamme myös aika saada ihan lain tasolle muutos, että ”Työvoimaviranomaisen antamasta sitovasta lausunnosta saa erikseen hakea muutosta valittamalla”?

Työlainsäädäntömme totisesti kaipaa päivitystä. Perustulo helpottaisi tilannetta osaltaan. Tämä hallituksen esitys ei kuitenkaan ole tehtävänsä tasalla.

 

Ihan kivasti kohdelluksi tulevat hyvätuloiset?

Nordean ekonomisti Pasi Sorjonen ihmetteli Nordean blogissa, miten hyvätuloiset sietävätkin niin huonoa kohtelua kuin minkä kohteeksi Suomessa joutuvat. Maailman kilteimmät hyvätuloiset? ‑otsikoidun kirjoituksen mukaan hyvätuloiset saavat vastineeksi tästä kohtelusta suhteellisesti pienempiä tulonsiirtoja silloin, kun sitä tarvitsevat.

Individualistista ”kaiken olen antanut, mitään en ole saanut vastineeksi” ‑retoriikkaa ja sen todenperäisyyttä Suomen kontekstissa olen käsitellyt pidemmin aiemmassa kirjoituksessani, joten en ryhdy tässä kirjoittamaan samaa tekstiä uudestaan. Totean tässä kuitenkin lyhyesti, että Suomessa syntynyt hyvätuloinen ei ole saavuttanut asemaansa silkalla omalla työllä ja uutteruudella amerikkalaisen unelman hengessä. Tilastollinen todennäköisyys sille, että hyvätuloinen on jo syntyessään kuulunut hyvätuloisten ja korkeasti koulutettujen sosioekonomiseen ryhmään on suuri, sillä Suomessa niin hyvä- kuin huono-osaisuus periytyy.

Sen lisäksi hyvätuloinen on nauttinut Suomen neuvolajärjestelmästä ja terveydenhuollosta, peruskoulusta ja hyvin suurella todennäköisyydellä myös toisen asteen koulutuksesta (lukiosta) ja korkeakoulutuksesta, jotka on kaikki maksettu jonkun muun kuin hänen itsensä pussista. Näistä hyvätuloiset ovat yliedustettuja toisen ja etenkin kolmannen asteen koulutuksessa, sillä matala sosioekonominen asema korreloi vähäisemmän koulutuksen kanssa. Hyvätuloinen on toisin sanoen saanut koulutuksensa, joka usein on edellytys hyvätuloisuudelle (jos kohta suhde ei toimikaan toisinpäin; korkeakoulutus ei takaa hyvätuloisuutta, vaikka onkin todennäköisempää kuin matalalla koulutuksella), muilta yhteiskunnan jäseniltä. Yhteiskunta, so. muista ihmisistä koostuva sosioekonominen yhteisö, on siis ratkaisevalla tavalla mahdollistanut sen, että hyvätuloinen on siinä asemassa kuin hän on.

Hyvätuloiset palkansaajat, joista Sorjonen tekstissään puhuu, eivät jää muillakaan tavoin osattomiksi yhteisestä kakusta. Julkinen terveydenhuolto alkaa olla surullisenkuuluisa hitaudestaan ja tehottomuudestaan, siinä missä työterveyshuolto on saavuttanut eräänlaisen valttikorttiaseman. Vielä ei olla Yhdysvaltain sairausvakuutuspelin tasolla (onneksi), mutta yhtä kaikki erottelu palkansaajien ja ei-palkansaajien (joita siis on muitakin kuin työttömät) välillä tapahtuu hyvin konkreettisella tasolla. Ja työterveyshuollosta noin puolet maksaa Kela. Tästäkin olen kirjoittanut pidemmin sote-uudistusta käsittelevän tekstin yhteydessä, joten en mene siihen tässä sen syvemmin.

Sorjonen mainitsee erään toisen tulonsiirron, jonka piirissä samaten ovat vain palkansaajat, nimittäin ansiosidonnaisen työttömyysturvan. Se on pääosin rahoitettu julkisin varoin, eli tässäkin hyvätuloinen pääsee osalliseksi yhteisestä potista. On totta, että ansiosidonnainen työttömyysturva on regressiivinen. Siinä sovelletaan samaa logiikkaa kuin progressiivisessa verotuksessakin: annetaan suhteellisesti enemmän pienituloisemmille. Progressiivista verotusta ja tulonsiirtoja pidetään yleisesti ottaen hyvänä keinona tasata tuloeroja, mitä taustaa vasten tulonsiirtojen regressiivisyyskin näyttäytyy luontevana. Älyllisyyden rehellisyyden nimissä on kuitenkin todettava, että tämä toki on ideologinen valinta, jossa pienet tuloerot tai toisin muotoiltuna tulojen tasaisehko jakautuminen otetaan itseisarvona ja päämääränä. Aivan mielivaltainen tämä lähtökohta ei kuitenkaan ole, sillä esimerkiksi OECD:kin on arvioinut tuloerojen haittaavan talouskasvua, tuota markkinatalouden itseisarvoa.

Regressiivisyydestä mainittakoon vielä, että julkisyhteisöjen tärkein yksittäinen tulonlähde on arvonlisävero, jota kerättiin 17 miljardia vuonna 2011 (EVA, s. 7). Jos Sorjosta surettaa hyvätuloisten suhteellisesti eniten maksettu välittömien tuloverojen määrä, niin ALV on vastavuoroisesti regressiivinen vero. Ei toki niin suoraviivaisesti kuin edellä mainittu ansiosidonnainen työttömyysturva, mutta tasasummaverona ALV rokottaa suhteellisesti enemmän lompakkoa, mitä pienemmät tulot on. Jos lähtöoletus on, että verot ovat ikäviä, voinee siis muotoilla, että hyvätuloinen saa suhteellisesti (= tuloihin suhteutettuna) enemmän ”vastinetta rahalleen” ostamistaan tuotteista ja palveluista.

Lisäys: Välihuomautuksia-blogissa oli linkki VATT:n muistioon, jossa käsiteltiin ALV-reformien vaikutuksia tulonjakoon. Huomattakoon ensinnäkin, että myös muistion laatija, erikoistutkija Marja Riihelä, kuvaa välillistä verotusta lähtökohtaisesti regressiiviseksi. Alennetuilla ALV-kannoilla tätä regressiivisyyttä voisi periaatteessa tasata, ja esimerkiksi elintarvikkeilla onkin matalampi ALV. Olisin itse olettanut, että kulutus verokantojen välillä vaihtelee tulojen mukaan, ts. pienituloisimmat kuluttavat suhteessa enemmän pienemmän ALV-kannan tuotteita. Yllätyksekseni vaihtelua ei kuitenkaan muistion mukaan ole kovinkaan paljon. Erityisen yllättävää on, että pienituloisimmat kuluttavat niin paljon yleisen ALV-kannan hyödykkeitä. Suurituloiset eivät siis kompensoi regressiivisyyttä kuluttamalla enemmän isomman verokannan hyödykkeitä. Tätä taustaa vasten on järkeenkäypää, että välillisten verojen korotus korreloi gini-kertoimen kasvun kanssa. Välilliset verot ovat Suomessa siis sekä teoriassa että käytännössä regressiivisiä.

Rajaveroaste ja kannustinloukut

Progressiivisuudesta puheen ollen – Sorjonen kirjoittaa Suomen veroprogressiosta: ”Vain hieman keskitulot ylittävillä 45 000 euron vuosiansioilla joutuu lisätuloistaan maksamaan puolet veroa, vajaan 80 000 tuloilla 58 prosenttia.” Asiaan vihkiytymättömämpi tai hätäisemmin lukeva saattaisi tuosta ymmärtää Suomen ansiotuloverotuksen olevan hyvinkin rajua, joten korostan tässä sanaa lisätuloistaan. Sorjonen toisin sanoen puhuu rajaveroasteesta eli marginaaliveroasteesta: siitä, miten paljon lisätienestistä jää verojen jälkeen käteen. Ilmiö on eittämättä ongelmallinen, sillä mitä vähemmän tienatuista lisäeuroista jää käteen, sen vähemmän niitä tietysti huvittaa tienata – ei ole vaivan arvoista.

Kun kerran marginaalivero nostettiin esille, puhukaamme hieman efektiivisestä marginaaliverosta. Efektiivinen marginaalivero on tavan ansiotulojen rajaveroa laajempi käsite. Yleisesti ottaen sillä viitataan siihen, miten lisätienestit vaikuttavat verotuksen sekä etuuksien pienenemisen myötä nettotuloihin. Kotamäki & Kärkkäinen ovat määritellet efektiivisen marginaaliveron hieman eri tavalla, ts. niin että se edellyttää työssäoloa alkutilanteena ja efektiivinen marginaaliveroaste koskee tulojen kasvun vaikutusta nettotuloihin (ts. em. verotus + sosiaalietuuksien muutos). Lisäksi he puhuvat työllistymisveroasteesta, eli siitä, miten työllistyminen vaikuttaa nettotuloihin (sama). Samasta ilmiöstä kuitenkin on kyse, eli lyhyesti siitä, onko työn vastaanottaminen tai lisääntynyt työnteko kannattavaa vai peräti haitallista.

Efektiivinen marginaaliveroaste (yksinkertainen määritelmä) voi olla sata tai jopa yli sata prosenttia, jolloin työnteko ei nosta tulotasoa tai johtaa tulojen tosiasialliseen pienenemiseen etuuksien leikkautumisen vuoksi. Nämä eivät ole mitään teoreettisia lukuja, vaan esimerkiksi toimeentulotuella marginaaliveroasteena voi ihan käytännössä saada täydet pojot eikä palkasta jää pienentyneen toimeentulotuen vuoksi mitään lisää käteen. Silmä silmästä, euro eurosta. Efektiivisestä marginaaliverosta ja työn kannattavuudesta on kirjoittanut edellä mainittujen lisäksi mm. Hannu Oskala.

Onneksi sosiaaliturvamme ei kaikilta osin ole näin musertava, mutta epäkohtia riittää yhtä kaikki. Juuri työnteon kannattavuudesta ja työhön kannustamisesta on kyse – kannustinloukuista. Kotamäen & Kärkkäisen tekstissä kannustinloukkua lähestytään työllisyys- ja tuloloukun määritelmien kautta. Työllisyysloukuksi määritellään yli 80 prosentin työllisyysveroaste ja tuloloukuksi yli 70 prosentin efektiivinen marginaaliveroaste.

Sorjonen kirjoittaa, että ”hyvätuloisen ei kannata jäädä työttömäksi”. Rajaamalla tämän väitteen hyvätuloisiin hän ilmeisesti implikoi, että jonkun muun (so. ei-hyvätuloisen) kannattaa jäädä? Tämä on mielestäni sangen halpaa retoriikkaa. Kenenkään ei kannata jäädä työttömäksi, eikä kenenkään työttömyyttä tule vähätellä tai glorifioida. Sorjosen taulukon kaikkien esimerkkien tulot putoavat työttömyyden myötä, joten yhdellekään taulukon esimerkeistä työttömyydellä ei ole positiivista vaikutusta taloudelliseen tilanteeseen, henkisestä vaikutuksesta puhumattakaan.

Jos taas Sorjonen viittasi ei-hyvätuloinen-vihjailullaan pienituloisten kannustinloukkuihin, nehän ne vasta ongelmallisia ovatkin. Kannustinloukut ovat heikoimmassa asemassa olevien yksilöiden sosioekonomista ahdinkoa, minkä lisäksi kyseessä on sosiaalisesti ja kansantaloudellisesti äärimmäisen epäterve ilmiö. Kannustinloukut eivät ole mitään, mihin ”kannattaa jäädä” – niihin joudutaan.

Tulot, verotus ja tuloerot

Palataan vielä tuloeroihin ja verotukseen. Oheinen kuvaaja on johdettu Tilastokeskuksen tulonjakotilaston taulukosta 4a, muuttujina I–X tulokymmenysten mediaanitulot vuosina 1987–2013.

tuloerot

Kuvaajassa on nähtävissä se huolestuttava ilmiö, että pienituloisten tulokehitys on lähestulkoon pysähtynyt. Sen sijaan suurituloisimpien tulot ovat kasvaneet. On myös huomattava, että Tilastokeskus käyttää tulonjakotilastossaan käytettävissä olevia rahatuloja – kuvaajan luvuista on toisin sanoen jo vähennetty välittömät verot ja muut ko. käsitteeseen sisältyvät tulonsiirrot. Hyvätuloisimpien tulojen kasvu ei siis ole vain nimellistä.

Kuvaajassa näkyy 1990-luvun alun työttömyys, joka rokotti suomalaisten toimeentuloa ankarasti. Pahimman työttömyyden selättämisen jälkeen tulot ovat hiljalleen kääntyneet kasvuun, jos kohta kolmella alimmalla tulokymmenyksellä hyvin maltillisesti. Kolmella–neljällä ja varsinkin kaikkein ylimmällä tulokymmenyksellä tulojen kasvu on puolestaan ollut hyvinkin voimakasta. Käyrä lähtee nousuun vuosien 1993–95 tienoilla.

Yhteiskuntapolitiikan tutkimuksen saralla vahva konsensus on, että tähän kehitykseen on ratkaisevasti vaikuttanut vuoden 1993 verouudistus. Uudistuksessa erotettiin ansio- ja pääomatulojen verotus siten, että pääomaverotuksesta poistettiin progressio ja tilalle tuli maltillinen 25 prosentin tasavero. Uudistuksen seurauksena pääomatulojen osuus alkoi huomattavasti kasvaa ansiotulojen kustannuksella. Koska pääomatulot olivat jo muutenkin keskittyneitä hyvätuloisille, tämä käytännön veronkevennyskin kohdistui ennen muuta hyvätuloisiin, mikä siis johti hyvätuloisten tulojen ja sitä kautta tuloerojen kasvuun. (Tätä näkemystä ilmaisevia kantoja esim.: 1, 2, 3, 4, muutamia poimiakseni. Kaksi jälkimmäistä ovat vanhempia, mutta mielestäni on havainnollistavaa, miten verouudistuksen vaikutus tuloerojen kasvuun ei ole mitenkään uusi tulkinta vaan pitää pintansa.)

Trendi ei ole vuosien varrella muuttunut, vaikka pääomatulojen progressiivisuutta onkin palautettu maltillisesti (niitä verotetaan yhä kevyemmin kuin vastaavia ansiotuloja). Tutkijoiden Tuomala & Hanninen mukaan (linkki 4) ylimmän yhden prosentin tuloista pääomatulojen osuus oli 27 prosenttia vuonna 1994 ja 63 prosenttia vuonna 2004. Helsingin Sanomien mukaan ”[p]ääomatulojen osuus [3 000 eniten tuloja keränneiden tuloista] on tällä vuosituhannella vaihdellut runsaan 60 prosentin ja vajaan 80 prosentin välillä”. Hyvätuloisimmat toisin sanoen nostavat valtaosan tuloistaan kevyemmin verotettuina pääomatuloina. Eikä tämä ole mikään triviaali marginaali-ilmiö muutaman tuhannen hengen tuloeliitin piirissä; aiheesta käytiin paljonkin keskustelua muutama vuosi sitten sen tiimoilta, että mm. lääkärit ja juristit muuntavat ansiotulojaan osinkotuloiksi, jotka olivat tuolloin peräti verovapaita 90 000 euroon saakka. (Asiaa puitiin esim. VATT:n blogissa, ja kohu vaikutti osaltaan myöhempiin verouudistuksiin.)

Sikäli siis Sorjosen esimerkit hyvätuloisesta palkansaajasta ovat kokonaisuuden kannalta vääristyneitä: mitä parempituloisesta on kyse, sen todennäköisempää on, että tämä nostaa huomattavan osan tuloistaan pääomatuloina, jolloin tulojen kokonaisverotus pienenee. Täysin laillistahan tämä on, ei sillä. Mutta näiden lukujen sekä yhteiskunnan ja sattuman suomien mahdollisuuksien ja edellytyksien valossa hyvätuloiset eivät ole Suomessa mitenkään kovin pahasti päähän potkittuja. Joku jopa saattaisi – kaikesta huolimatta – pitää heitä melko etuoikeutettuina.

Lisäys 22.7.2015 kello 12.25: Osinkojen verovapaudesta on tullut huomautuksia, onpa populistiseksikin syytetty. Käytän samaa käsitettä kuin VATT:n tutkijat Kari ja Rauhanen käyttävät omassa tekstissään, jossa he avaavat tuota ansiotulojen muuntamista osinkotuloiksi, mikä ei siis yhdessä napinpainalluksessa käy vaan vaatii suunnitelmallisuutta ja kikkailua. Suosittelen lukemaan Karin ja Rauhasen kirjoituksen, en osanne omin sanoin selittää asiaa ainakaan paremmin. Linkki ko. kirjoitukseen oli aluksi väärä, se on nyttemmin korjattu. Pahoitteluni siitä.

Itsensä työllistäjät, nykypäivän pienviljelijät

600px-Raatajat_rahanalaisetSiinä se friikku raataa.
[Moninkertaiset anakronismit tahallisia.]
(Eero Järnefelt, Raatajat rahanalaiset, 1893. Haettu Wikipediasta.)

Elina Grundström kirjoitti kolme vuotta sitten (5.6.2012) Helsingin Sanomien pääkirjoituksen otsikolla Nykyajan torpparit. Kirjoituksen aiheena oli uusi köyhien työtä tekevien ihmisten ryhmä, itsensä työllistäjät, jotka ovat jonkinasteisessa lainsuojattoman asemassa. Grundströmin muutoin ansiokkaan tekstin historiallinen analogia ontuu, ja koska aihe on edelleen ja yhä enenevässä määrin ajankohtainen, tuumasin että voisin tuutata eetteriin omia ajatuksiani aiheesta.

Torpparivertaus ei toimi oikeastaan kahdesta syystä. Ensinnäkin torppari ei ollut siinä mielessä itsensä työllistäjä, että olisi ollut itsenäinen. Torppari oli tilaton vuokraviljelijä, joka viljeli maata ja teki taksvärkkiä maan omistajalle usein verrattain epämääräisillä sopimuksilla eli torpparikontrahdilla. Asia ratkaistiin niin kutsutulla torpparilailla, joka myönsi torppareille ja mäkitupalaisille (torppareiden tapaan vuokra-asujia, mutta ei ollut viljelysalaa käytössä) oikeuden lunastaa vuokraamansa maa omaksi selvästi alle käyvän arvon. Eli toisekseen torpparin statuksenmuutos itsenäiseksi oli vain muutos parempaan – Suomen maareformi kulkeekin myös nimellä ”torpparivapautus”.

Samaa ei voi automaattisesti sanoa itsensä työllistäjistä Suomessa. 2000-luvulla on syntynyt uusi käsite, pakkoyrittäjyys. Pakkoyrittäjyydestä väitöskirjan tehnyt Jenni Kantola Vaasan yliopistosta määrittelee pakkoyrittäjyyden seuraavasti: ”Pakkoyrittäjyys tarkoittaa tilannetta, jossa yrittäjäksi on ryhdytty muiden vaihtoehtojen puuttuessa. Tyypillistä on se, että yrittäjyyttä ei ole harkittu aiemmin itselle sopivana vaihtoehtona.” (Kaikki yrittäjät eivät siis luonnollisestikaan ole pakkoyrittäjiä.)

Ilmiö on nähdäkseni hivuttautunut Suomeen vähitellen. Aluksi harmaalla alueella oli vuokratyö ja freelancerina toimiminen, mutta ns. tyypillisten työsuhteiden (lue: vakituinen, kokopäiväinen palkkatyö) käydessä yhä harvinaisemmaksi ja vaikeammin saavutettavaksi, pakkoyrittäjinä työllistyvät yksinyrittäjät ja ammatinharjoittajat muodostuvat alati kasvavaksi ryhmäksi.

Ylipäätään Suomessa mikroyrittäjyys (<10 hengen yritys) on ylivoimaisesti yleisin yrittämisen muoto. Suomen yrittäjien mukaan mikroyrityksiä on 93,4 prosenttia yrityksistä, pienyrityksiä (<50 henkeä) vain 5,5 prosenttia ja keskisuuria ja suuria yrityksiä vain 1,1 prosenttia. Erityisesti yksinyrittäjyys on ollut kasvussa: vuosina 2007–2012 yksinyrittäjien määrä on kasvanut peräti 22 prosenttia (lähde). Kun vielä otetaan huomioon, että pk-yritykset luovat eniten uusia työpaikkoja (ks. Suomen yrittäjien ensimmäinen linkki), on melko hämmästyttävää, että yrittäjiä ja yrittämisen eri muotoja kohdellaan Suomessa niin huonosti.

Yrittäjyyden riski: sosiaalipoliittinen lainsuojattomuus

Mikä siinä yrittäjyydessä sitten on niin kamalaa? Onko sillä mitään merkitystä, minkä nimikkeen alla työllistyy – onhan työelämässä aina riskejä, oli roolissa missä hyvänsä? Riskejä on, kyllä. Aina voi saada potkut vaikka olisi kuinka vakaassa työpaikassa. Yrittäjänä riski on kuitenkin monin verroin suurempi, sillä yrittäjän sosiaaliturva on suorastaan olematon tai vähintään kohtuuttoman kallis verrattuna palkansaajan sosiaaliturvaan. (Tämä on ratkaiseva syy sille, etten itse halua ryhtyä yrittäjäksi.)

Tällä on itse asiassa Suomessa hämmästyttävän pitkät perinteet. Itse kutsuisinkin pienyrittäjiä (olivat he yrittäjiä pakosta tai vapaasta tahdostaan) nykyajan pienviljelijöiksi. Pienviljelijät olivat omia pientilojaan viljeleviä, maa- ja metsätaloudesta elantonsa saavia ihmisiä, usein entisiä torppareita.

Kirjoitin graduni siitä, miten Suomen sosiaalivakuutus kehittyi SDP:n ja maalaisliiton ristiriitojen myötä. Etenkin 1920–40-luvuilla perusasetelma oli, että SDP kannatti työväenvakuutusta (ensisijaisesti sairausvakuutusta) ja maalaisliitto kannatti eläkevakuutusta, jonka piiriin pääsisi koko kansa. Lähdeaineistoa lukiessani huomasin, että maalaisliittolaiset vastustivat työväenvakuutuksena toteutettavaa sairausvakuutusta sillä perusteella, että pienviljelijät joutuisivat työnantajina (pienviljelijöillä saattoi olla esim. renki tai muuta apuhenkilökuntaa) osallistumaan sairausvakuutuksen kustantamiseen, mutta yrittäjinä eivät pääsisi vastaanottavana osapuolena osallisiksi millään tavalla. Siitäkään huolimatta, että he saattoivat talvisin toimia lyhytaikaisissa työsuhteissa metsätöissä. Kuulostaako tutulta?

Huomasin aineistosta myös, miten itsenäisyyden ja itsensä työllistämisen ylistävä retoriikka on vähintään yhtä ajatonta kuin pienyrittäjien sosiaalipoliittinen lainsuojattomuus. Ihmisiä on kannustettu sanojen tasolla oma-aloitteisuuteen ja yritteliäisyyteen, mutta käytännön teot ovat jääneet laihoiksi. Itsenäisyys on tarkoittanut riippumattomuutta, mutta yhtälailla avun ulkopuolella olemista.

Mahdollisuus, johon ei haluta tarttua

Tilanne ei ole sen parempi nykyäänkään. On oikeastaan ihmeellistä, miten Suomessa ei tartuta niihin mahdollisuuksiin, joita työhön kannustavuudessa tulee eteen. TE-toimistot, työttömyyskassat ja ammattiyhdistysliike pitävät kynsin hampain kiinni siitä yhä enenevässä määrin historiaan jäävästä kuvasta, jossa työn ja 40-tuntisen, työpaikalla tehtävän säännöllisen palkkatyön välille piirtyy yhtäläisyysmerkki.

Yrittäjyyden sosiaaliturvan riskit on kyllä toisaalla Suomessa tiedostettu, ja sen seurauksena on syntynyt erilaisia laskutuspalveluita. Laskutuspalvelut toimivat ikään kuin yhdistettynä työnantajana ja yrityksenä työn tilaajan ja työn tekijän välillä: ne hoitavat työnantajan velvollisuudet, eli maksavat työnantajamaksut yms. ja laittavat työn tekijän tilille palkan tai palkkion. Työn tilaajalle palvelut lähettävät laskun.

Ei ehkä sikäli ihanteellinen tilanne, että tällä tavalla yritysten on yhä helpompi olla palkkaamatta väkeä ja vain ulkoistaa palveluja niin pitkälti kuin mahdollista (TJEU Broadcast Text International). Mutta jos ja kun tällaiselle työmuodolle kerran on tilausta – ja onhan useille eri tahoille toimeksiantojen tekeminen jo vanha ilmiö, useiden (useimpien?) friikkujen peruskauraa – on hyvä, että erilaisia työllistymismahdollisuuksia lisätään.

Tai siis näin ainakin luulisi. Laskutuspalveluiden kautta tehty työ ei kuitenkaan syystä x, y ja z kerrytä työssäoloehtoa, eli laskutuspalveluiden kautta töitä tekevän ihmisen tilanne on paljon turvattomampi kuin palkkatyössä olevan. Ennen pitkää laskutuspalveluja käyttävä putoaa pois ansiosidonnaisen piiristä, vaikka ei edes olisi ollut työttömänä. Sama juttu on muuten apurahojen kanssa: ne eivät kerrytä työssäoloehtoa, eli (onneksi verrattain pitkän) siirtymisajan jälkeen apurahalla työskentelevä putoaa perusturvan piiriin.

Kaiken muun hyvän lisäksi käytännöt ovat varsin sekalaiset sen osalta, vaikuttaako laskutuspalveluiden kautta tehty työ työttömyysturvaan. Eli suomeksi: keikkatöistä voi seurata ikäviä yllätyksiä. Tämä ei kylläkään ole ainoa tapaus, jossa mielivaltaisuutta esiintyy, vaan TE-toimistot ovat mm. luokitelleet sivutoimisia friikkuja päätoimisiksi yrittäjiksi, jolloin heillä ei ole lainkaan oikeutta työttömyysturvaan. Myöskään soviteltua päivärahaa (eli jos tekee osa-aika tai satunnaisia töitä, on yhä oikeutettu työttömyysturvaan, mutta työttömyysturva pienenee jonkin verran) ei voi saada, jos työaikaa ei voi valvoa. Mikä tosiaan on raikkaan 1970-lukulainen suhtautuminen 2010-luvun työelämään.

Ja TE-toimistothan ovat Suomen ainoa viranomainen, jonka päätöksestä ei voi valittaa (tai tarkalleen ottaen lausunnoista, mutta lausunto toimii pohjana kaikille työttömyysturvapäätöksille). Oikeusvaltionäkökulmasta aika lystikäs piirre, etenkin yhdistettynä vaikeasti ennakoitavaan toimintatapaan.

Epätyypillisyydestä on työelämässä tulossa yhä tyypillisempää, ja tämä kehitys voitaisiin ottaa vastaan positiivisella tavalla – mahdollisuutena mutta ei uhkana, tiedättehän. Jostain syystä se uhka-kortti kuitenkin näyttää olevan houkuttelevampi.

Avautuminen sote-uudistuksesta ja terveydenhuoltojärjestelmästä

Minulta on välillä kyselty, mistä sosiaali- ja terveydenhuollon palvelurakenneuudistuksessa eli sote-uudistuksessa oikeastaan on kyse, ja aiheesta on virinnyt erinäisiä keskusteluja Facebookissa. On jo tovin kolkutellut takaraivossa, että pitäisi kirjoittaa joku koherentimpi teksti aiheesta.

Olin tiistaina Sosiaalipoliittisen yhdistyksen järjestämässä seminaarissa Sosiaaliturvan uudistukset – 2020-luvun sosiaalipolitiikan kokonaiskuvaa hahmottelemassa. Kiitos erittäin mielenkiintoisesta tilaisuudesta! Reijo Väärälä erittäin mainio esitys sote-uudistuksesta toimi kimmokkeena, että minäkin sain itseni näppiksen ääreen aiheen tiimoilta.

Lyhyesti: Missä sote-uudistuksessa on kysymys?

Tämänhetkinen kaavailu on, että julkinen sosiaali- ja terveydenhuolto jaetaan viiteen sote-alueeseen, joilla on järjestämisvastuu. Järjestämisvastuu tarkoittaa palveluiden laadun ja määrän suunnittelua sekä palvelujen tuottamisen nakittamista kunnille/kuntayhtymille. Kunnat ja kuntayhtymät puolestaan kantavat vastuun palveluiden tuottamisesta sote-alueiden nakituksen mukaan; sote-alue siis määrää, mitkä kunnat tai kuntayhtymät ovat tuottamisvastuussa.

Järjestäminen ja tuottaminen ovat siis eri asioita. Nykyään kunnat ovat järjestämisvastuussa, eli lyhyesti ilmaistuna vastaavat siitä, että lakisääteisiä palveluja on tarjolla, eli hoitavat suunnittelu- ja budjetointityön. Tuottaminen taas on palvelujen konkreettista järjestämistä, joko kuntien omana tuotantona, ostopalveluina, palveluseteleinä tms.

Lyhyesti: Mihin sote-uudistuksella pyritään?

Sosiaali- ja terveysministeriön mukaan nykyisin ongelmana on:

– Peruspalvelut ovat heikentyneet ja väestön terveyserot ovat kasvaneet.
– Palvelujen saatavuus ja laatu vaihtelee kunnittain – tasa-arvo ei toteudu.
– Palvelujen rahoitusvaikeudet vain kasvavat kun väestö ikääntyy ja työikäisten määrä vähenee.
– Kunnat kilpailevat työvoimasta. Kuntatyöntekijät eläköityvät ja uudet nuoret ikäluokat eivät riitä täyttämään työvoimatarvetta.

Sote-uudistuksen tavoitteena on:

Turvata yhdenvertaiset, asiakaslähtöiset ja laadukkaat sosiaali- ja terveyspalvelut koko maassa
– Eriarvoisuuden vähentäminen
– Henkilöstövoimavarojen kohdentaminen yhdenvertaisesti

Vahvistaa sosiaali- ja terveydenhuollon peruspalveluja
– Tarkoituksenmukainen ja tasapainoinen palvelukokonaisuus
– Mahdollistetaan palvelujen toteutus uusilla tavoilla

Toteuttaa kustannustehokas ja vaikuttava palvelurakenne
– Kustannuskehityksen tasapainottaminen
– Palvelujen uudistaminen, vaikuttavuus ja laatu

Lyhyesti: Mikä sote-uudistuksessa mättää?

Noh. Ensinnäkin sote-uudistus on enemmänkin te-uudistus, ja tämä on nyppinyt itseäni jo tovin. Pitkältihän tässä on puhuttu nimenomaan julkisen terveydenhuollon järjestämisestä, sosiaalihuollon puoli on jäänyt melko lailla varjoon.

Toinen ongelma on järjestelmän demokraattisuus. Uudistuksessa on huomattavia perustuslaillisia ongelmia, jotka liittyvät ennen muuta kuntien itsehallintoon. Asiasta on kirjoitettu vaikka millä mitalla, mutta esimerkiksi tämä HS:n uutinen kertaa ongelmat hyvin. Yksinkertaistettuna ja kärjistettynä sote-uudistus veisi kunnilta rahat ja päätäntävallan. Tämä on myös kuntalaisen kannalta ongelmallista, sillä kuntalaisella ei olisi itse suoraa vaikutusvaltaa kunnan sosiaali- ja terveyspolitiikkaan, toisin kuin nyt. Perustuslakivaliokunta onkin raapinut päätään asian kanssa. Lausunto on valiokunnan puheenjohtaja Johannes Koskisen mukaan tulossa parin viikon sisällä.

Reijo Väärälä toi esityksessään myös esille sen ongelmallisen seikan, että sote-uudistus rakenteineen olisi mahdollisesti luomassa vahvoja alueellisia ja pääosin lääkärivetoisia valtakeskittymiä. Demokratiaa silmälläpitäen tämä on mielestäni näkökulma, joka on syytä ottaa huomioon.

Pitkästi: Mikä sote-uudistuksessa mättää?

Yllä mainittujen lisäksi itseäni häiritsee sote-uudistuksessa se, että se lähtee täysin vääristä lähtökohdista.

Ottakaamme nyt annettuna sen, että sote-uudistuksessa on ennen muuta kyse terveydenhuollon uudistuksesta. Katsokaamme tämän jälkeen uudistukselle esitettyjä tavoitteita ja niitä ongelmia, joita uudistuksella on pyritty korjaamaan. Onko sote-uudistuksella mahdollisuutta ainakin teoriassa saavuttaa näitä tavoitteita kansakunnan tasolla? Ei.

Miksikö? Vastaus piilee terveydenhuollon monikanavaisuudessa, eli suomeksi työterveyshuollossa. Työterveyshuolto on suurin kansallista terveydenhuoltoa – eritoten perusterveydenhuollon tasolla – eriarvoistava tekijä, sillä se jakaa ihmiset kahteen kastiin: työssäkäyviin, joilla on pääsy laadukkaaseen ja heille ilmaiseen työterveydenhuoltoon, ja heihin joilla ei ole pääsyä TTH:n piiriin, vaan ovat heille maksullisten, julkisten palvelujen asiakkaita. Ja kaikillehan on tuttua, miten perusterveydenhuolto  julkisella puolella nyt vain kerta kaikkiaan toimii huomattavasti huonommin kuin yksityisellä puolella.

TSS-oikeuksien mukaan jokaisella kansalaisella on oikeus korkeimpaan saavutettavaan fyysiseen ja mielenterveyteen. TSS-sopimus on kansainvälinen ihmisoikeussopimus, joten TSS-oikeuksien epätasa-arvoinen toteutuminen on vakava asia – ketään ei saisi asettaa terveydenhuollon kannalta eriarvoiseen asemaan vain sen perusteella, onko töissä vai ei.

Jos sote-uudistus ei ota TTH:ta ollenkaan huomioon, vaan keskittyy ainoastaan julkiseen puoleen, terveydenhuollon ja terveyden tasa-arvoa on mahdotonta saavuttaa.

Miksi julkinen puoli sitten toimii niin paljon huonommin etenkin perusterveydenhuollossa? Vastaus: koska resurssit.

Kelan mukaan 1,9 miljoonaa suomalaista on työterveydenhuollon piirissä. Lääkäriliiton mukaan Suomessa on noin 20 000 lääkäriä. Yksityisillä lääkäriasemilla ja vastaanotoilla työskentelee noin 18 prosenttia lääkäreistä, eli 3 600 lääkäriä, terveyskeskuslääkäreitä on lähes saman verran, 3 700 lääkäriä. Virallisesti työterveyslääkäreitä on 1 950, mutta tämä on ilmeisestikin nimikkeen mukaan; käytännössähän yhden lääkäriaseman kaikki lääkärit palvelevat TTH:n asiakkaita tilanteen mukaan.

Tarkkaa tietoa minulla ei siis ole, paljonko TTH työllistää yksityisiä lääkäreitä. Pyöristän hieman sattumanvaraisesti alaspäin, eli arvioidaan että 3 000 lääkäriä hoitaa 1,9 miljoonaa TTH:n asiakasta, eli 633 potilasta per lääkäri. Terveysasemat hoitavat sitten ~kaikkien muiden suomalaisten perusterveydenhuollon (pl. 130 000 YTHS:n piirissä olevien opiskelijoiden + joidenkin harvojen, jotka maksavat yksityisestä terveydenhuollosta omasta pussistaan), eli n. 3,45 miljoonaa suomalaista hoitaa 3 700 lääkäriä, ts. 932 (!) potilasta per lääkäri.

Vaikka nämä luvut perustuvat osin arvailun varaan ja pyöristyksiin, niidenkin pohjalta on selvää, että terveyskeskuslääkärillä on huomattavasti enemmän potilaita verrattuna yksityiseen TTH-lääkäriin. Kun tähän vielä lisätään julkisen puolen ilmeisestikin melko jäätävässä kunnossa olevat tietojärjestelmät ym. turhat resurssisyöpöt, on aika ilmeistä, miksi julkinen puoli on polvillaan.

Tähän liittyy vielä yksi olennainen tekijä. Sen lisäksi, että terveyskeskuslääkärillä on suurempi potilasmäärä hoidettavanaan, heidän potilaansa ovat sairaampia ja useammin käyviä kuin TTH-asiakkaat. Vanhukset, pitkäaikaissairaat jne. eivät tietenkään ole työkykyisiä eivätkä täten ole työterveydenhuollon piirissä. TTH-asiakkaat puolestaan ovat työkykyisiä ja ‑ikäisiä aikuisia, jotka lähinnä hoidattavat flunssaansa ja muita lyhytkestoisia ja yksittäisiä sairauksia.

Niin. Hoidattavat sairauksia. Työterveyshuoltolain mukaan työterveyshuoltoon kuuluu työhön liittyvien sairauksien ja tapaturmien ehkäisy sekä työntekijöiden terveyden ja työkyvyn edistäminen. Työterveyshuoltoon ei siis lain mukaan kuulu sairaudenhoito. Silti sairaudenhoito on muodostunut TTH:n merkittäväksi tehtäväksi. Josta Kela kaiken lisäksi maksaa noin puolet takaisin yrityksille.

TTH:sta pitäisikin riisua kaikki sairaudenhoito kokonaan pois ja sen tulisi pitäytyä ainoastaan ennaltaehkäisevässä terveydenhuollossa. Kaiken muu sairaudenhoidon ja terveydenhuollon rahoitus koottaisiin yhteen ainoaan kanavaan, jonka kautta rahoitetaan kaikki kansalaiset kattava terveydenhuolto.

Tämä ei nyt ole visio siitä, miten yksityisen puolen lääkärit pakotettaisiin siirtymään julkiselle puolelle, tai että yksityiset vastaanotot sosialisoidaan Suomen Sairauden- ja Terveydenhoito Oyj Abp:ksi. Kyse olisi siitä, että ei olisi jakoa 1,9 miljoonaan TTH-asiakkaaseen ja 3,45 miljoonaan julkisen puolen asiakkaaseen, vaan 3 700 + 3 500 lääkäriä hoitaisi kokonaisuutena 5,5 miljoonan suomalaisen perusterveydenhuollon. (YTHS:n saisi minun puolestani pistää samalla vaivalla maan tasalle, mutta toisaalta se on niin nappikauppaa, ettei ihan hirveästi vaikuta mihinkään.) Tämä ei edellyttäisi yksityisten asemien alasajoa tms. hirviää sosialismia, vaan asian käytännön puolen voisi yhtä hyvin hoitaa vaikkapa ostopalveluina tms. Olennaisinta on, että yksityiset asemat EIVÄT harjoittaisi sairaudenhoitoa työterveydenhuollon yhteydessä, vaan perussairaudenhoito hoidetaan yhden ainoan kanavan kautta.

”No mutta hyvähän se vain on, että TTH:n puolella asioivat eivät kuormita julkista sektoria!”
”Noinkohan mikään enää toimisi, jos julkinen puoli saisi hoidettavakseen vielä TTH-asiakkaatkin?!”
”Mitä sitten niille yksityisille lääkäreille oikein kävisi, työttömäksikö jäisivät? Mikä järki siinä nyt on?”
Tästä olen saanut vääntää rautalankaa, ratakiskoa ja kokonaista rautamalmikaivosta hämmästyttävällä tavalla. Nyt pyydän mahdollisesti kiivastuneita lukijoita vetämään syvään henkeä ja lukemaan seuraavan kappaleen ajatuksella:

Yksityisen puolen terveysalan ammattilaisia ei pakotettaisi siirtymään julkiselle puolelle, eikä ketään yksityisen puolen työntekijöitä oltaisi passittamassa kortistoon. Ei ole hedelmällistä katsoa sitä, miten TTH-asiakkaat eivät kuormita julkista puolta, se ei ole olennaista. Olennaista on, että ylikuormitetun julkisen puolen asiakkailla ei ole mahdollisuutta siirtyä TTH-puolelle, jolloin kuormitus kevenisi julkisella puolella ja tasoittuisi yksityisen ja julkisen kesken. Ehdotukseni pihvinä on, että kaikki Suomen lääkäriresurssit ovat kaikkien suomalaisten käytössä. Ihanteellisimmillaan jokainen saisi itse valita, mille lääkärille menee.

Johtopäätös: Sote-uudistus kömpii takapuoli edellä puuhun

Kaiken tämän edellä esitetyn perusteella väitän, että sote-uudistus on kerta kaikkiaan epäonnistunut tekele, jolla ei ole mitään edellytyksiä saavuttaa tavoitteitaan.

Ennen kuin joku ennättää asiasta huomauttaa: Kyllä, olen tietoinen, että sote-uudistuksen ”seuraavassa vaiheessa” pohditaan monikanavaista rahoitusta. (Ja huomattakoon, miten Räty samassa hengenvedossa toteaa työterveydenhuollon ”tunnetusti toimivan nyt hyvin”. Poliittinen muutostahto ko. asiassa on käsinkosketeltava.)

Monikanavaisuuden arvioinnin ei kuitenkaan pitäisi olla ”seuraavan vaiheen” asia, vaan sen pitäisi olla ensimmäinen vaihe. On aivan järkijättöistä suunnitella ensin mittavaa ja monin tavoin ongelmallista uudistusta, joka koskettaa vain osaa kokonaiskuvasta. Koko järjestelmä on mietittävä alusta alkaen kokonaan uudelleen, jos terveydenhuollon epätasa-arvoa ja terveyseroja aidosti halutaan kaventaa.

Keitä varten sosiaaliturva on olemassa?

Heipparallaa, herättelenpä taas tätä blogia. Toukokuussa on runsaasti seminaareja, jotka oletettavasti herättävät kuupassani jotain ajatuksia, joten päivityksiäkin tullee hieman tiheämmin kuin viime aikoina.

Tämän kirjoituksen otsikosta: suurin osa ihmisistä luultavasti vastaisi jotakin kuten ”no heikoimmassa asemassa olevia varten tietysti”. Ja näinhän tämä periaatteessa onkin. Sosiaalipoliittista keskustelua (sekä akateemista että päivänpoliittista) seuratessa keskustelun kärki kuitenkin saattaa jossain määrin hämärtyä.

Olin toissapäivänä Sosiaalipoliittisen yhdistyksen järjestämässä seminaarissa osallistavasta sosiaaliturvasta. Itse aiheesta, eli osallistavasta sosiaaliturvasta, kirjoitan vielä oman postauksensa, mutta tässä kirjoituksessa keskityn hieman maailmojasyleilevämpään teemaan.

Seminaarin käynnisti Rauman kaupungin sosiaali- ja terveysjohtaja Antti Parpo alustuksellaan ”Mistä osallistavassa sosiaaliturvassa on kyse?” Hän mainitsi osallistavan sosiaaliturvan yhtenä tavoitteena sosiaaliturvan legitimiteetin lisääntymisen, mikä tarkoittaa tässä yhteydessä keskiluokan hyväksynnän hakemista.

Joku yleisöstä (en valitettavasti muista nimeä) osuvasti esitti kysyvän kommentin, miksi legitimiteettiä haetaan keskiluokalta eikä sosiaaliturvan piirissä olevilta. Sama kysymys oli itsellänikin herännyt. Lähes missä tahansa muussa palvelussa tai järjestelmässä esitettäisiin ensisijaisesti kysymys ”palveleeko tämä tarkoitustaan ja kohderyhmäänsä?”, mutta sosiaaliturvassa tämä jää välillä turhan paitsioon. Mitä matalamman tason sosiaaliturvasta on kyse, sen useammin.

Ymmärrän toki sinänsä, miksi keskiluokan hyväksyntää haetaan – hehän ovat olennainen, ellei jopa tärkein, maksajaryhmä. Eivät he kuitenkaan täysin maksumiehen asemassa ole, vaan hyötyvät vaikkapa korkeakoulutuksesta suhteellisesti huomattavasti enemmän kuin kouluttautumattomat tai vähemmän koulutetut ihmiset. Silti harvemmin kuulee peräänkuulutettavan pienituloisten tai alemman keskiluokan hyväksyntää ilmaiselle toisen ja kolmannen koulutukselle tai opintotuelle.

Pentti Arajärvi mainitsi puheenvuorossaan näkemyksensä siitä, että karenssit eivät toimi, sillä työttömyys ei johdu ensisijaisesti ihmisten laiskuudesta vaan työpaikkojen puutteesta. Antti Parpo puolestaan totesi, että sosiaaliturvan ”kovassa ytimessä” (= vaikeasti työllistyvät) ei ole valtion kannalta kyse suuresta taloudellisesta ongelmasta vaan juurikin legitimiteettiongelmasta. Kaiken kaikkiaan seminaarissa vallitsi varsin painava yksimielisyys siitä, että sanktiot eivät ole toimiva keino, sillä työttömyys on ani harvoin yksilön oma valinta. Näkemystä tukevat lukuisat tutkimukset ja selvitykset.

Jos kerran tutkimustietoon(kin) perustuva konsensus on, että aitoja ”vapaamatkustajia” on vain murto-osa ja muut sosiaaliturvan varassa olevat ovat tavalla tai toisella tilanteessaan ei-niin-vapaaehtoisesti, miksi sosiaaliturvajärjestelmän hyväksikäyttömahdollisuudesta kannetaan niin suunnatonta henkistä ja taloudellista huolta? Useimmat kontrollia ja vastikkeellisuutta puoltavat vastannevat: koska rahalliset resurssit ovat rajalliset.

Aivan. Mitä enemmän valvontaa, tarveharkintaisuutta ja vastikkeellisuutta edellytetään, sen enemmän byrokratiaan menee taloudellisia ja henkilöstöresursseja. Nämä rajalliset resurssit ovat pois heiltä, jotka tarvitsisivat apua eivätkä ole tilanteessaan omasta valinnastaan. Lisäksi tutkimustieto tukee näkemystä, jonka mukaan tiukka tarveharkintaisuus (ja niiden kylkiäisenä tulevat sanktiot) onnistuvat heikosti köyhyyden tai eriarvoisuuden vähentämisen tavoitteissaan. Resursseja tarvittaisiin siis ennen muuta toimivaan sosiaalityöhön sen sijaan, että sosiaalityöntekijät käyttävät enimmän aikansa byrokratiaviidakossa vahtien, ettei kukaan vain saisi pennostakaan ylimääräistä. Esimerkiksi Tampereen yliopistossa tehdyn ja Kunnallisalan kehittämissäätiön julkaiseman tutkimuksen sekä SOSTEn Sosiaalibarometri 2013:n mukaan sosiaalietuuksien alikäyttö onkin yleisempää kuin ylikäyttö.

Toistan siis: Keitä varten sosiaaliturva on olemassa?

Onko tärkeämpää, että sosiaaliturva ja ‑palvelut tavoittavat kohderyhmänsä, vai että kukaan ei pääse ansiottomasti hyötymään järjestelmästä? Edellä esitetyn perusteella nykyisissä järjestelmissä satsataan häkellyttävissä määrin resursseja jälkimmäiseen, varsinkin suhteessa ongelman vakavuuteen ja laajuuteen. Herääkin kysymys, onko tämä tarkoituksenmukaista?

Ja jos ja kun resurssien tarkoituksenvastainen käyttö keskiluokan hyväksynnän nimissä ei siltikään riitä legitimiteetin saavuttamiseen keskiluokan silmissä, riittääkö mikään? Missä tahansa modernissa sosiaalivakuutusjärjestelmässä tulee olemaan harvalukuinen ryhmä ihmisiä, jotka tarkoituksellisesti käyttävät järjestelmää hyväkseen. Tätä on minun nähdäkseni vaikea oikeuttaa yhtään mitenkään – se on väärin ja epäoikeudenmukaista. (Tässä suhteessa olen siis täysin eri kannalla kuin Philippe Van Parijs, jota voinee tituleerata akateemisen maailman äänekkäimmäksi perustulon puolestapuhujaksi. En edes yritä laatia aukotonta yhteiskunnallis-moraalista teoriaa, joka oikeuttaisi vapaamatkustamisen.)  Vapaamatkustajia ei kuitenkaan voi estää mitenkään muuten kuin lakkauttamalla koko järjestelmän, mutta harva – onneksi – silti vaatii olemassa olevien järjestelmien räjäyttämistä.

John Rawlsin kuuluisan oikeudenmukaisuusteorian mukaan oikeudenmukaisin yhteiskunta syntyisi niin, että joukko ihmisiä suunnittelisi periaatteet, joiden mukaan heidän yhteiskuntansa toimisi. He kuitenkin päättäisivät näistä periaatteista tietämättömyyden verhon takana, eli he eivät tietäisi, mikä heidän asemansa tässä yhteiskunnassa olisi. Näin tämä joukko ihmisiä valitsisi sellaiset periaatteet, jotka takaisivat yhteiskunnan jäsenille hyvän elämän, olivatpa he minkälaisessa asemassa hyvänsä.

Ensimmäinen näistä periaatteista olisi oikeus niin suureen vapauteen kuin on toisten vapautta loukkaamatta mahdollista. Toinen periaate on ns. eroperiaate: yhteiskunnassa sallitaan taloudellisia ja yhteiskunnallisia/sosiaalisia (engl. social) eriarvoisuuksia sillä ehdolla, että ne koituvat heikoimmassa asemassa olevan eduksi.

Sovellan Rawlsin eroperiaatetta omassa näkemyksessäni oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta ja sosiaaliturvajärjestelmästä. Usein eroperiaatteesta puhuttaessa korostuu taloudellinen aspekti, mutta minun näkemyksessäni kyse ei ole taloudellisen eriarvoisuuden hyväksymisestä, vaan moraalisesta myönnytyksestä. Vapaamatkustajat on se hinta, joka täytyy maksaa, jotta sosiaaliturvajärjestelmä palvelee heikoimmassa asemassa olevia. Järjestelmän hyväksikäyttö on väärin, mutta se, että avun tarpeessa olevat saavat riittävän avun, on enemmän oikein kuin vapaamatkustajuus on väärin.

Eriarvoistava korkeakoulutus: Case poliittinen historia

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää kaikille (juuri ehdin tämän vuorokauden puolella!)!

Tämänkertainen kirjoituksenikin liittyy tasa-arvoon. Ei kylläkään sukupuolten väliseen tasa-arvoon, vaan mahdollisuuksien tasa-arvoon. Kyseessä on aihe, josta monet ystäväni ja tuttuni ovat kuulleet minun vaahtoavan kyllästymiseen saakka, mutta tuleepa nyt sitten puitua asiaa näin julkisestikin.

Hampaissani on korkeakoulutuksen eriarvoisuus. On yleisesti tiedossa, että koulutus/kouluttautumattomuus periytyy, ja usein tämä yhdistetään sosioekonomisen asemaan liittyviin asenteisiin, varsinkin vanhempien asenteisiin. Asenteilla on ilman muuta merkitystä, mutta niiden lisäksi on olemassa hyvin konkreettisia eriarvoistavia tekijöitä: pääsykokeet ja valmennuskurssit.  En nyt käsittele taidealojen oppilaitosten pääsykokeita, sillä tuntemukseni niistä rajoittuvat ystävieni puheisiin. Sen sijaan suuntaan kriittisen katseeni  tieteellisten alojen pääsykokeisiin, etenkin niiden alojen, joille on vaikea päästä. Helsingin yliopiston poliittinen historia on minulle luonnollisestikin oppiaineista kaikkein tutuin, joten kritiikki kumpuaa ennen kaikkea kyseisen oppiaineen valintamenetelmistä. Käytän myös poliittista historiaa havainnollistavana esimerkkinäni.

HY:n poliittiseen historiaan otetaan vuosittain 20 uutta opiskelijaa.  Yhteensä Suomessa uusia poliittisen historian opiskelijoita on vuosittain noin neljäkymmentä, sillä ainetta voi opiskella myös Turun yliopistossa. Yhteishakua ei tokikaan ole, sillä se olisi liian helppoa, ja myös pääsykoekirjat ovat erit. Lopullisen käytännön esteen molempiin opinahjoihin hakemiseen muodostaa se, että kokeet ovat yleensä (aina?) samana päivänä.

No, yllä oleva ei nyt ehkä niinkään ole eriarvottava tekijä vaan ennen muuta epäkäytännöllistä typeryyttä, jolle on vaikea nähdä perusteita. Sen sijaan voisin HY:n osalta puuttua tuohon pääsykoekirjaan. Kävin kurkkaamassa valtsikan valintakoesivua, joka näkyy olevan päivitetty viimeksi 14.1.2014. Kirjat siis julkistetaan tammikuussa ja pääsykoe on kesäkuun alussa, pänttäysaikaa on vajaa puoli vuotta. Poliittisen historian valintakoekirja on… rummunpärinää… jännitys tiivistyy… käy sietämättömäksi…  Suomen poliittinen historia 1809–2009! Ivallisuuteni ehkä aukeaa hieman paremmin, kun paljastan, että sama kirja on ollut pääsykoekirjana yli kymmenen vuotta. (No, silloin se ei tietenkään kattanut niin pitkää ajanjaksoa, uusin versio kirjasta on kuudes painos.)

Itse kirjassa ei ole yhtään mitään vikaa, se on mitä mainioin yleisesitys. Se on minulla edelleen säännöllisesti käytössä: tarkistan siitä seikkoja, joita en enää muista ulkoa. Huomatkaa: ”en enää muista ulkoa”. Se, että sama kirja on ollut valintakoekirjana puolen sukupolvea johtaa nimittäin siihen, että valintakoe on kilpailua siitä, kuka opettelee parhaiten ulkoa. Ei ole enää muuta keinoa erotella n. 300 hakijasta sitä kahtakymmentä parasta. Itse opettelin ulkoa esimerkiksi kaikki silloin istuneet 69 hallitusta: tiesin kuukauden tarkkuudella, milloin mikäkin hallitus on istunut, mikä on ollut hallitusten kokoonpano ja mitkä olivat hallituspuolueiden voimasuhteet. Luonnollisesti myös hallitusten tärkeimmät saavutukset oli juntattu muistiin. Ja voin kertoa, ettei tämä ollut hätävarjelun liioittelua, vaan pääsykokeessa saattoi hyvinkin olla kysymyksiä, joissa tämän tason tietoa tarvitsi.

JÄRJETÖNTÄ. Ei kukaan tarvitse arkipäiväisessä työssään ja elämässään noin yksityiskohtaista nippelitietoa, ellei nyt työnkuva nimenomaisesti koostu hallituskokoonpanojen tutkimuksesta kautta itsenäisen Suomen historian. Tuota se kuitenkin valintakokeiden osalta on. Ja koska kirja on sama vuodesta toiseen, ovat ensikertalaiset, esimerkiksi suoraan lukiosta tulevat, auttamatta altavastaajina, sillä heillä ei ole ollut mahdollisuutta päntätä sitä kirjaa ulkoa kokonaista vuotta, toisin kuin uudestaan hakevat.

No, onneksi meillä on tämän fantastisen järkijättöisen ulkoa opettelun tueksi valmennuskursseja! Opastusta ja vertaistukea puolivuotiseen uurastukseen, huh sentään. Kannustin Oy:n tarjoamat valmennuskurssit ovat vieläpä Suomen mittakaavassa kivan edullisia, vain n. 600 euroa, kun parhaimmillaan valmennuskurssit voivat maksaa pitkälle toista tonnia. Valmennuskurssit onneksi ovat yleensä rahan arvoisia, sillä niiden rooli on ratkaiseva sisäänpääsyn kannalta. Sinä vuonna kun itse pääsin sisään – ja kävin valmennuskurssin – kahdestakymmenestä uudesta polholaisesta noin puolet oli käynyt valmennuskurssin. Kun tätä vertaa noin 300 kokeen tehneeseen hakijaan, ei tarvitse olla kovinkaan suuri ja rohkea tilastotieteellinen nero, että huomaa yhteyden.

Valmennuskurssi on siis lähestulkoon välttämättömyys sisäänpääsyn kannalta. Ei täysi välttämättömyys, mutta sen etu lienee kaikille ilmeinen. Valmennuskurssit tietysti järjestetään vain ja ainoastaan Helsingissä, sillä valmennuskurssilla käsitellään ainoastaan Helsingin yliopiston poliittisen historian valintakoekirjaa. Kurssin lisäksi on parasta varautua panostamaan pääsykokeisiin pänttäämällä täysipäiväisesti noin puolen vuoden ajan. Jos en muista täysin omiani, olin valmennuskurssillamme ainoa, joka kävi kurssin ohella töissä, ja minäkin vain osapäiväisesti.

Tämä on niin käsittämättömän eriarvoistava kokonaisuus, että suututtaa ajatellakin. Jos siis haluaa päästä opiskelemaan poliittista historiaa Helsingin yliopistolle, on lähestulkoon välttämätöntä, että a) asuu pääkaupunkiseudulla; b) on varaa olla puoli vuotta käymättä missään ansiotöissä; c) on varaa (tai todennäköisemmin: vanhemmilla on varaa) maksaa valmennuskurssi; d) ei ole kevään ylioppilas, sillä kirja julkistetaan jo tammikuussa ja kirjoitukset päättyvät maaliskuun lopussa: siinä on jo auttamatta jäljessä verrattuna muihin hakijoihin, varsinkin niihin hakijoihin, jotka ovat uusintakierroksella.

Sen lisäksi, että tämä järjestelmä ei ole tasa-arvoisia mahdollisuuksia nähnytkään, se on aivan järjetöntä kansantaloudellista ja aivokapasiteetin tuhlausta (stressaavuudesta nyt puhumattakaan). Pitää nyt puoli vuotta täysin työkykyisiä nuoria ihmisiä pänttäämässä tietoa sellaisella nippelitasolla, jolle ei missään tosielämän tilanteessa ole tarvetta! Oikeassa elämässä pitää ymmärtää kokonaisuuksia ja asiayhteyksiä ja osata etsiä tietoa, eikä olla mikään kävelevä tietosanakirja.

No, olen tässä nyt varsin perusteellisesti eritellyt, mikä mättää. Miten hakuprosessista sitten saisi tasa-arvoisemman ja tosielämää paremmin vastaavan? Jos minä olisin maailman diktaattori, sanelisin näin:

Poliittisen historian opiskelijavalinta, versio ”Utopia”

1) Pääsykoekirja itsessään on hyvä asia. Se perehdyttää oppiaineeseen ja antaa siitä perustiedot – tämä pätenee mihin hyvänsä oppiaineeseen ainakin valtsikassa. Valintakirja siis säilytetään, MUTTA se vaihtuu vuosittain ja se julkistetaan noin kuukautta ennen pääsykokeita, ehkä jopa vain pari viikkoa ennen. Näin kenelläkään ei ole edes mahdollisuutta istua kuukausitolkulla opettelemassa jotain teosta ulkoa alaviitteitä myöten, ja myös kevään ylioppilailla on realistiset mahdollisuudet. Saavatpa pienen aivolevonkin siinä välissä. Kirja pitää olla pienituloisille hakijoille saatavana ilmaisena sähköisenä versiona, mikäli sitä ei ole kirjastoissa tarpeeksi.

2) Kirjaa ei ole tarkoituskaan opetella ulkoa, vaan olennaisempaa on ymmärtää kokonaisuuksia, yhdistää asioita ja osata etsiä tietoa. Siksi koe on kokonaan aineistokoe (vastaavasti kuin poliittisen historian pääsykokeista puolet on nyt) ja kirjan saisi ottaa mukaan kokeeseen. Koe on niin intensiivinen, että on turha kuvitellakaan pääsevänsä sisään, jos avaa kirjan ensimmäistä kertaa koetilanteessa. Kirjaan täytyy perehtyä ennalta, jotta ymmärtää, mistä aineistossa on kyse, osaa soveltaa oppimaansa aineiston analysointiin ja tietää, mistä etsiä oikeaa tietoa. ”Aargh TIEDÄN että tämä yksityiskohta luki sivun 372 alalaidassa mutta en vaan saa päähäni” ‑tilanteilla ei pitäisi olla mitään roolia opiskelijavalinnoissa.  [Samaa muuten soveltaisin kirjatentteihin.]

3) Sisään päässeet opiskelijat saavat pääsykokeista esimerkiksi viisi opintopistettä. Pääsykoe toisin sanoen toimisi eräänlaisena pohjustavana johdantokurssina.

4) Ylioppilaskokeista saa lähtöpisteitä samalla järjestelmällä kuin nykyisinkin. If it ain’t broken jne.

5) Valmennuskurssit RÄJÄYTETÄÄN.

Ugh. Olen puhunut.

Kivaa epäpolitisointia

”Kivapuhe ajaa aina voimakkaimpien etua, mutta piilottaa sen positiivisuuteen. Kun merkityksellinen keskustelu on käyty, kivapuhe nousee parrasvaloihin, väläyttää hammashymyn ja haluaa jutella jostain kivemmasta.

Samalla se tuomitsee keskustelun kaikesta, mistä se ei itse halua puhua – asioiden todellisista lähtökohdista, tarkoitusperistä ja arvoista.

Siksi analyysi leimataan kriittisyydeksi, joka leimataan negatiivisuudeksi, joka taas leimataan yhteisen edun vastustamiseksi.

Siitäkin saa selfhelp-­yhtälön: Tarkoitusperien läpivalaisu + eettinen pohdinta + kriittinen analyysi = negatiivisuus.”

Voi että.  Melkein pikkuisen tirskahdin onnesta ja helpotuksesta itkuun, että joku kerrankin kirjoittaa näin järkeviä. Kiitos, Oskari Onninen.

Kuulunen jutussa kuvailtuihin ankeuttajiin, sillä olen kerran jos toisenkin saanut osakseni huokailua, miksi olen niin negatiivinen kun tää on niin mullistava juttu. Tämä mennee jossain määrin klassiseen ”en ole pessimisti, olen realisti” ‑vastakkainasetteluun, mutta senkin uhalla: en ole negatiivinen, olen kriittinen. Jos johonkin monimutkaiseen ongelmaan tai tilanteeseen tarjotaan yksinkertaista ratkaisua, siihen on syytä suhtautua varauksella, oli kyse sitten jostain päivänpolttavasta aiheesta tai menneestä tapahtumasta toimijoineen. Siksi minä esitän niitä kamalan vaivalloisia kysymyksiä: Mitä väitetään? Miten väitetään? Kuka väittää? Miksi väitetään? Ja ennen kaikkea: mihin väitteellä pyritään? (Skinner, I salute thee.) Tämä on mielestäni tervettä (lähde)kritiikkiä ja skeptisyyttä, siinäkin tapauksessa että kyseessä olevat väitteet pelaavat samaan maaliin kuin minä itse. Älyllistä rehellisyyttä ei ole suotavaa sivuuttaa hyvänkään tarkoituksen tähden.

Asiat harvoin ovat puhtaasti sitä, miltä näyttävät. Ihmiset – varsinkaan poliitikot ja muut silmäätekevät – eivät julkisuudessa puhu vain lämpimikseen, vaan puhe liittyy aina johonkin taustaan ja agendaan. Joskus, ehkäpä jopa voisi sanoa yleensä, kytkös on niin ilmeinen, että pienelläkin analyyttisella taipumuksella ja taustatietojen avulla kuvio on selvä. Aina välillä kuitenkin retoriikka on sen verran paksua, että sen läpi on ilmeisestikin vaikea nähdä.

Olen jo jokusen tovin seurannut inhon, huvituksen ja epäuskon sekaisin tuntein tätä ”Hei kaikki on vaan susta kii! Jos sä oikeesti haluut muuttaa asioita ja ittees niin aattelet vaan positiivisesti niin kyl sä pystyt! Negatiivinen aattelu mädättää meitä kaikkia sisältä!” hekumallista paasausta. Varsinkin silloin, kun tämänkaltainen puhe tulee poliitikon suusta ja usein sosiaalipolitiikkaa sivuavassa keskustelussa, en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.

Yksilön omaa tahtotilaa [en voi uskoa että juuri käytin tuota inhokkisanaani] korostava ”tsemppaava” puhe ei tällaisissa yhteyksissä useimmiten ole minun silmin mitään muuta kuin läpinäkyvää vastuunpakoilua ja vaikean puheenaiheen välttelyä – epäpolitisointia sillai kivasti. Kuten olen ihka ensimmäisessä blogitekstissäni (vai pitäisikö sanoa ‑paasauksessani) todennut, kaikki ei ole itsestä kiinni. Kyse on äärimmillään vakavista rakenteellisista ongelmista, joihin olisi löydettävissä ratkaisuja tai vähintäänkin parannuksia, jos vain sitä kuuluisaa tahtoa löytyisi. Näiden rakenteellisten ongelmien pukeminen puhtaasti yksilön omaksi valinnaksi tai tahdonpuutteeksi on sanalla sanoen raukkamaista.

Onninen on tismalleen oikeassa siinä, että (poliittinen) smarm, eli suomalaisittain kivapuhe, ja sen suitsuttama individualismi on voittajien puhetta. Individualismin arvo on helppo tunnistaa, kun on huipulla; jos pullat ovat hyvin uunissa eikä välittömästi tarvitse ketään muuta, on suorastaan luontevaa nähdä asemansa vain omana saavutuksenaan ja ummistaa silmänsä välillisiltä riippuvuussuhteilta.

Tätä ei kuitenkaan pidä ymmärtää individualismin demonisointina. Karkeasti yleistäen varsinkin vihervasemmistopiireissä (mihin itsekin koen lukeutuvani) individualismi nähdään kaiken sosiaalisen eriarvoisuuden ytimenä, mutta ei asia ole niin yksioikoinen. Aika monissa asioissa saisi tässä yhteiskunnassa antaa individualismille enemmänkin jalansijaa, esimerkiksi alkoholipolitiikassa ja koulutuspolitiikassa, joltain osin myös sosiaalipolitiikassa. Varsinkin nuorten hätistäminen opiskelemaan mitä hyvänsä keinolla millä hyvänsä on todella lyhytnäköistä. Mutta näistä aiheista toisen kerran.

Mikä minua individualismihurmoksessa surettaa on se, että se tuntuu kilpailevan solidaarisuuden kanssa nollasummapelinä. Molempia ei (muka) voi saada. Psykologi Ilona Rauhala toteaa Onnisen artikkelissa, että yhteiskunta ”on me. Se on sinä ja minä. Ei ole olemassa mitään abstraktia yhteiskuntaa. Toi on se harha, mikä tässä hyvinvointivaltiossa on tullut. Että on joku, joka pitää meistä huolen. Sellaista ei ole.”

Minunkin mielestäni yhteiskunta on me: sinä ja minä. Se nimenomaan muodostaa abstraktin yhteiskunnan. Rawlsilaisen yhteiskuntanäkemyksen hylkääminen ei ole mikään vääjäämätön totuus ja kohtalo – se muodostuu totuudeksi, jos sen annetaan muodostua sellaiseksi. Niin kauan kun tiedostetaan maailmassa olevan muutakin kuin minä ja kohdistetaan sitä tahtoa muuhunkin kuin vain omaan napaan, yhteiskunta ei pääse lipsumaan utopiaksi.

 

PS. Onnisen jutun tässä kohdassa oksensin suuhuni vähäsen:

”Aalto­-Setälä käskee halaamaan vieressä istuvaa, tukemaan häntä emotionaalisesti.
’Tää on affektiivista neurotiedettä. Nyt te kaikki ootte lämpimiä!’ Aalto-Setälä intoilee.”