Onko valtiovarainministerin värillä väliä?

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö on käyttänyt julkisuudessa useitakin talouspoliittisia puheenvuoroja. Pari viikkoa sitten hän arvosteli neljää viimeistä hallitusta (Vanhanen II, Kiviniemi, Katainen ja Stubb) mielikuvapolitiikasta. Yksi kritiikin kohteista, vuosina 2003−2010 pääministerinä toiminut ja politiikkaan paluuta tekevä Matti Vanhanen vastasi kritiikkiin ja esitti, että Sauli Niinistön yli seitsenvuotinen valtiovarainministerikausi (1996−2003) käytäisiin läpi. Jos tällainen arvio tehtäisiin, valtionvelka olisi epäilemättä yksi mielenkiinnon kohteista. Seuraavassa joitakin pikalaskelmia aiheesta.

1970-luvulle tultaessa Suomen valtion velkasuhde oli painunut historiallisen alhaiseksi (ks. Mika Arolan artikkeli). Valtio oli likimain velaton. Öljykriisilaman aikana ja jälkeen velkasuhde nousi mutta pysyi 1980-luvun 15 prosentin alapuolella (koko julkisen velan suhde bruttokansantuotteeseen jäi alle 20 prosentin). 1990-luvun alun laman aikana velkasuhde räjähti yli 50 prosentin, alentui 1990-luvun puolivälin jälkeen finanssikriisiin asti. Sen jälkeen velkasuhde on kohonnut nopeasti lähes 1990-luvun puolivälin lukemiin.

Valtionvelka_1975-2013

Viimeisen kolmen, neljän vuosikymmen ajalta ei löydy montakaan valtiovarainministeriä, joka olisi kunnostautunut valtionvelan vähentäjänä. Nimellinen markka- tai euromääräinen valtionvelka pienentyi vain kahdeksana vuonna: vuonna 1989 (ministerinä Erkki Liikanen), 1998, 1999 ja 2002 (Sauli Niinistö), 2005 ja 2006 (Eero Heinäluoma) sekä 2007 ja 2008 (Jyrki Katainen). Jos inflaation vaikutus poistetaan ja lasketaan velkasumma kiintein hinnoin (deflaattorina bkt:n hintaindeksi) ei kuva paljoa muutu. Edellä mainittujen vuosien lisäksi kiinteähintainen velkasumma alentui vuosina 1988 (Liikanen), 1990 (Louekoski) ja 2001 (Niinistö).

Niinistön valtiovarainministerikaudella valtionvelan nimellissumma ei pienentynyt (punainen käyrä yllä olevassa kuviossa), eikä kiinteähintainenkaan (vihreä käyrä) velkasumma juuri pienentynyt. Mutta näinhän valtionvelan kokoa EI yleensä mitata, vaan velka suhteutetaan bruttokansantuotteeseen (sininen käyrä). Valtionvelka/bkt-suhde alentui selvästi Niinistön ministerikaudella − peräti 14 prosenttiyksikköä. Mutta koska osoittaja (velkasumma) ei pienentynyt, oli velkasuhteen alentuminen nimittäjän (bkt) kasvun ansiota. Erosiko Niinistö tässä suhteessa seuraajistaan, sitä voi arvioida alla olevan kuvion avulla.

Valtionvelka ja bkt 1995-2013

Niinistön valtiovarainministerikautena eli Lipposen I ja II hallituksen aikana velkasuhde laski vuodesta 1997 melko tasaisesti talouden kasvun myötä. Tältä trendikäyrältä (sininen pisteviiva) poikettiin Vanhasen I hallituksen alkuvuosina (2003 ja 2004) Antti Kalliomäen toimiessa valtiovarainministerinä. Tuolloin velkasuhde kohosi talouskasvusta huolimatta. Seuraavina vuosina velkasuhteen alentuminen jatkui mutta yhä ”niinistöläisen” trendin − tai ”Lipposen–Niinistön-linjan” − yläpuolella. Vanhasen II hallituksen alkutaipaleella, ennen kuin finanssikriisiin vaikutukset iskivät, oli palattu trendikäyrälle.

Velkasuhde kohosi vuonna 2009 nopeasti, mutta tuolloin itse asiassa vain palattiin vuoden 2005 tasolle − niin bkt:n määrän kuin velkasuhteen osalta. Liikuttiin siis samaa trendikäyrää taaksepäin. Mutta kun velkasumma enentyi vuonna 2010 saman verran kuin edellisenä eli liki viidenneksen, kääntyi velkasuhde melko suoraan ylöspäin; tämä siis Kataisen toimiessa valtiovarainministerinä. Syksyllä 2011, Urpilaisen otettua rahaministerin tehtävät, Suomen talouden uskottiin olevan jo kasvu-uralla. Valtiovarainministeriön ennusti talouden kasvavan ja velkasuhteen kasvun hidastuvan. Toisin kuitenkin kävi.

Jos laajennamme näkökulman valtionvelasta koko julkiseen velkaan, kuva pysyy suurin piirtein samana, korkeammalla velka-asteella tosin. Se ero kuitenkin on, että Vanhasen ja Kivimäen hallitukset jäävät kokonaisuudessaan Lipposen−Niinistön-linjan pohjoispuolelle.

Julkinen velka ja bkt 1995-2013_3

Onko valtiovarainministerin värillä ollut väliä? Velkasuhteen  tarkastelun perusteella voisi sanoa että kenties hiukan, mutta tietenkään valtiovarainministerin omaa panosta ei voi erottaa hallituksen talouspoliittisen linjan kokonaisuudesta. Ratkaisevaa velkasuhteen kehitykselle on kuitenkin ollut talouden kasvu tai  sen puute.

Velkasuhteen ja taloudellisen kasvun suhde on keskeinen kysymys talouspoliittisessa keskustelussa. Mihin suuntaan Suomi on menossa tai sen olisi syytä mennä? Tähän kysymykseen on esitetty ainakin neljänlaisia vastauksia (nuolet yllä olevassa kuviossa): kaksi mahdollisuutta ja kaksi uhkakuvaa. Se mitä joku kutsuu elvytykseksi, on toisen puheessa syömävelkaa. Ja siinä missä rakenneuudistusoptimistit uskovat velkasuhteen alentamisen ja taloudellisen kasvun yhdistämiseen, kriitikot puhuvat leikkauspolitiikasta.

2 vastausta artikkeliin “Onko valtiovarainministerin värillä väliä?”

  1. Ensiluokkaisia havainnekuvia taloudellisesta kehityksestä! Haluaisin korostaa – kuten kirjoittajakin – kuinka talouden kasvu on avainasemassa näissä tarkasteluissa. Laman jälkeen ”normaaliksi” muodostui lähes 4 prosentin keskimääräinen bkt:n kasvu vuosina 1994-2007. Tämä 14 vuoden jakso on huippuluokkaa verrattuna melkein mihin tahansa kehittyneeseen maahan. Silloin omaksuttiin tietoisesti tai tiedostamatta käytäntö, jossa ei niinkään ajateltu velan absoluuttista vähentämistä (joka näkyy käyrissä hyvin). Sen sijaan velan suhde bkt:hen aleni melko dramaattisesti. Oleellista ei ole, kuka on ollut valtiovarainministerinä, virkamiehillä on vahva, pitkä linja. Tämä ei ole urheilukilpailu. Pidän noudatettua politiikkaa varsin onnistuneena. Tämän päivän näkökulmasta tämä jakso (1994-2007) edustaa ”vanhaa normaalia”. ”Uusi normaali” (so. ymmärän kasvun jäävän ”pysyvästi” alemmalle tasolle) alkaa vuodesta 2008 (oltiin lähellä nollakasvua) tai ehkä paremmin perusteltuna vuodesta 2009. Vuosien 2010 ja 2011 bkt:n keskimäärin noin kolmen prosentin (!) kasvu harhautti valtiovarainministeriön arvioimaan velkakäyrän nousun maltillistumista (näkyy hienosti kuviossa). Varsinaisen finanssikriisin jälkeiset eurokriisi ja Ukraina-kriisi kuitenkin tuhosivat kasvun pohjan ja nyt ollaan jo kolme vuotta tahkottu nollakasvussa. En hirveästi ymmärrä tätä itseruoskintaa, mitä nyt harjoitetaan. Velkasuhdekäyrä käyttäytyy taantuman syvyyden huomioiden oikeaoppisesti ja hoipertelee ylöspäin ja bkt-käyrä taaksepäin. Ja jos haluaa tästä kauhutarinan, niin kannattaa tarttua velan absoluuttiseen määrään. 100 miljardia on komea luku (Yhdysvaltain velka on 18 000 miljardia dollaria ja Paul Krugman lähinnä naureskelee).
    Poikki ja pinoon -menoleikkauksissa ei ole mitään järkeä. Tottakai käyrän suunta on pahaenteinen, mutta paniikkiin ei ole syytä, jos kasvun päästä päästään kiinni. Suomen velka suhteessa bkt:hen on edelleen EU:n pienimpiä.
    Mitä tapahtui? Oleellista on mielestäni talouden taantuman porrasmainen muoto. Ei tullutkaan yhtä veret seisauttavaa lamaa, vaan uudentyyppinen kolmivaiheinen taantuma, ei tosin kovin syvä ensimmäisen sokin jälkeen, mutta malliltaan odottamaton. En pidä kovin raskaana rikoksena, että erehdyksiä taantuman kestosta on tehty. Jälkiviisaus on luotaantyöntävin viisauden laji. En myöskään arvosta niitä, jotka olisivat halunneet jo varmuuden vuoksi rajuja menoleikkauksia kävi miten kävi.
    Ok, olemme pinteessä. En halua väheksyä ongelmiamme, mutta panikointia en myöskään ymmärrä. Nyt kaikki tarmo tulevaisuuden hallintaan!

  2. Samaa mieltä: itseruoskinta on hyödytöntä ja pahimmillaan haitallista, jos sitä käytetään väärien ratkaisujen perusteluun. Velkasuhde, velkasummasta puhumattakaan, on toissijainen kysymys kasvun rinnalla. Rajut menoleikkaukset keskellä taantumaa ovat tietenkin järjettömiä.

Kommentit on suljettu.