Olipa kerran euro

Mitä tämä oikein on: taloutta, politiikkaa vai moraalioppia? Nimittäin Kreikan velkakriisiä koskeva keskustelu ja päätöksenteko. Taloudesta tietenkin pitäisi olla puhe, kun kyse on jopa sadoista miljardeista euroista ja 340-miljoonaisen väestön yhteisestä valuutasta. Mutta jos euroalueen valtiovarainministerien tai valtiojohtajien lasuntojen ohella on kuunnellut ekonomistien kommentteja, ei voi välttyä tunteelta, etteivät taloustieteelliset perustelut ole paljoa painaneet Brysselin päätöksenteossa. Politiikkaa tämä totta kai on mutta ei vain siitä. Saksan liittokansleri Angela Merkel totesi toissa sunnuntaina (12.7.), että ”tärkein valuutta on menetetty: luottamus” − luottamus Kreikkaan. Taannoisia Brysselin neuvotteluja seuratessa tuntui välillä siltä kuin eläisi Grimmin satua. Ei niitä lapsille siistittyjä versioita vaan alkuperäisiä1, joissa ilkeä äitipuolikuningatar joutuu panemaan tulihehkuiset rautakengät jalkaansa ja tanssimaan kunnes kaatuu kuolleena maahan. Paitsi että nyt rautakenkiin ei joutunutkaan astumaan ilkeä äitipuoli vaan tuo uppiniskainen poika (Kreikka), joka oli pettänyt muun europerheen, valehdellut, laiskotellut, kieltäytynyt leikkauksista ja rakenteellisista uudistuksista.

Satumaista mutta totta on tietenkin se, että Kreikka manipuloi viime vuosikymmenellä valtiontaloustilastojaan. Suoranaisen tilastovääristelyn lisäksi Kreikka teki investoinittpankki Goldman Sachsin avustuksella silmänkääntötempun, jolla valtionvelka saatiin näyttämään huomattavasti todellista pienemmältä. Syksyllä 2009 pääministeriksi tullut Georgios Papandreou paljasti valtiontalouden vajauksen todellisen suuruudeen, ja keväällä 2010 hän joutui tunnustamaan, että Kreikan valtio on maksukyvytön. Nyt on siis menossa kuudes velkakriisin vuosi, eikä loppua ole näköpiirissä.

Satumaisia mutta vääriä ovat sen sijaan monet niistä ronskeista yleistyksistä, joita Kreikan talousongelmista on esitetty myös kotoisessa keskustelussa. Siis sellaiset väitteet, ettei Kreikka ole tehnyt mitään ja että sen on syyttäminen vain itseään ongelmistaan. Unohdetaan se, että se että finanssipolitiikan kiristys ja yksikkötyökustannusten alennus on ollut Kreikassa ennätyksellisestä (tästä ovat kirjoittaneet muun muassa Paul Krugman ja Simon Wren-Lewis). Eikä sitä haluta muistella, että vuoden 2010 lainoilla pelastettiin ennen kaikkea ranskalaiset ja saksalaiset pankit − rikkaiden kreikkalaisten ohella.2

”Pallo on Kreikan päädyssä.” Tällaisista syvällisyyksistä ei ole viime aikoina ollut puutetta. Niiden esittäjät tavallaan viestittävät, ettei Kreikka oikeastaan enää kuulu 19-miehiseen eurojoukkueeseen; ettei ongelma olekaan euroalueen yhteinen. Niiden, joille jalkapallovertaukset eivät riitä, kannattaa lukea Yhdysvaltain keskuspankin entisen pääjohtajan Ben Bernanke blogimerkintä (17.7.). Siinä hän muistuttaa, että euroalueen taloudellinen kehitys on ollut finanssikriisin jälkeen heikkoa, selvästi heikompaan kuin vaikka Yhdysvalloissa, ja  että kehitys on ollut hyvin erilaista eri euromaissa. Sama käy ilmi myös alla olevasta kuviosta, jossa olen vertaillut bruttokansantuotteen (bkt) volyymin kehitystä Yhdysvalloissa ja Euroopassa vuosien 2005 ja 2006 tasoon verrattuna.

BKT EU ja USA 2005-2014

Kuvio kertoo ensinnäkin sen sen, että finanssikriisiä edeltävä suhdannehuippu oli euroalueella huomattavasti korkeampi kuin Yhdysvalloissa. Suomessa talouskasvu oli erityisen nopeaa, mutta Saksa ja Kreika eivät jääneet paljoa jälkeen. Muulla euroalueella ja muissa EU-maissa vuosien 2007 ja 2008 huippusuhdanne ei ollut aivan yhtä korostunut. Globaali talouskriisi palautti niin Euroopan kuin Yhdysvaltojenkin bkt:n vuonna 2009 kutakuinkin vuosien 2005−2006 tasolle, mutta sen jälkeen tiet ovat erkaantuneet. Velkakriisi työnsi Kreikan talouden vapaaseen pudotukseen, mutta muu euroalue kasvoi jo vuosina 2010 ja 2011. Saksassa toipuminen oli erityisen nopeaa.

Vuonna 2011 Euroopan keskuspankki (EKP) nosti ohjauskorkoaan ja oli näin osaltaan tukahduttamassa euroalueen orastavaa kasvua. Saksan talouden kasvu pysähtyi, ja muualla euroalueella bkt supistui. Yhdysvalloissa elpyminen sen sijaan on jatkunut (ja etumatka on vielä suurempi, jos vertailukohdaksi otetaan vuosi 2008). Parin viime vuoden ajan talous on kasvanut myös yhteisvaluuttaan kuulumattomissa Euroopan unionin maissa nopeammin kuin euroalueella. Huomattakoon, että Suomen taloudellinen kehitys ei ole eronnut muun euroalueen − Saksa pois lukien − kehityksestä, jos kokonaistuotantoa verrataan vuosien 2005−2006 tasoon.

Euroalueen kehnoon talouskehityksen syinä Bernanke mainitsee ensinnäkin poliittisen vastustuksen, joka viivytti ”riittävän agressivisen” rahapolitiikan toetuttamista. Pääsyyllinen tähän on ollut Saksa, joka viimeiseen asti vastusti EKP:n pääjohtajaa Mario Draghia tämän ajaessa tammikuussa läpi määrällisen kevennyksen ohjelman. Toinen syy on Bernanken mielestä ollut liian tiukka finanssipolitiikka erityisesti Saksassa ja muissa maissa, joissa on fiskaalista liikkumavaraa. Rakenteelliset jäykkyydet eivät Bernanken mielestä sen sijaan selitä euroalueen kehnoa talouskehitystä, vaikka rakenteellisest uudistukset ovatkin tärkeitä pitkän aikavälien talouskasvun kannalta.

Saksa on siis monella tapaa euroalueen ongelmien keskiössä. Se on hyötynyt yhteisvaluutasta, jonka aikana maan vaihtotase on ollut pysyvästi ja runsaasti ylijäämäinen: nyt jo lähes 8 % bkt:sta, ja Euroopan komission ennusteen mukaan sama meno jatkuu. Tällaiset suuret, pysyvät ylijäämät ovat yhteisvaluuttajärjestelmässä epäterveitä, kirjoittaa Bernanke, sillä Saksan vientimenestys työntää deflatoriset sopeutumispaineet  muille maille. Vielä jyrkemmin saman asian muotoilee Ambrose Evans-Pritchard, joka kirjoittaa, että Saksan jättiylijäämät ovat eurolle suurempi uhka kuin Kreikan velat. Jalkapallovertauksiin mieltyneille: pallo on Saksan päädyssä.

Bernanke ehdottaakin, että euroalueella ryhdyttäisiin toimiin suurten ja sitkeiden vaihtotase-epätasapainojen estämiseksi vaikkapa vakaus- ja kasvusopimusta täydentämällä. Ajatus ulkoisten epätasapainojen systemaattisesta tasoittamista tuo mieleen John Maynard Keynesin vuosina 1941−1942 laatiman suunnitelman ”Kansainväliseksi selvitysunioniksi” (International clearing union). Se oli tärkeä pohjapaperi, kun Bretton Woodsissa suunniteltiin vuonna 1944 sodanjälkeisen maailman finanssiarkkitehtuuria. Keynesin suunnitelma ei toteutunut, mutta se on kaivettu esiin etsittäessä ratkaisua euroalueen ongelmiin (esimerkiksi täällä ja täällä).

Altantin takaa  on helppo todeta Kurgmanin tavoin, että euron luominen oli  ”valtava virhe”. Euroopassa tämä viisaus ei kuitenkaan lämmitä, kun ei voida enää palata lähtöruutuun. Kun ei voida rakentaa uutta, on korjattava vanhaa. Euroopan keskuspankin pääjohtaja Mario Draghi totesi puolittoista viikkoa sitten (16.7.) yllättävän selväsanaisesti talous- ja rahaliiton puutteellisuuden ja vaati ”päättäväisiä askelia integraation edistämiseksi”. Mutta tällä hetkellä tällaisten askelien ottaminen näyttää vaikealta.

Draghi lausui ääneen myös sen laajalti tunnustetun tosiasian (ks. esim. IMF:n velkakestävyysanalyysi), että Kreikan velkataakka on mahdoton hoidettavaksi. Tästä hän oli käynyt kaksi viikkoa sitten Brysselissä varsin suorasanaisen keskustelun Saksan valtiovarainministerin Wolfgang Schäublen kanssa. ”En ole tyhmä!”, kerrotaan Schäublen ärähtäneen Draghille. Tämä ei kerro hyvää euroalueen talouspäättäjien yhteisymmärryksen tilasta.

Taloushistoriasta tiedämme, etteivät rahajärjestelmät ole ikuisia, mutta niiden kuolintavat eivät saa toivomaan eurojärjestelmän hajoamista. Klassinen kultakanta näet päättyi ensimmäiseen maailmasotaan ja lyhyt toinen kultakanta 1930-luvun lamaan. Yhteisvaluutan häviö olisi suuri tappio Eurooppa-projektille. ”Euro on paljon enemmän kuin valuutta”, totesi Merkel viime viikolla suosittellessan Saksan liittopäiville Kreikan kanssa käytävien velkaneuvottelujen aloittamista. Miten Grimmin satu Sammakkokuningas ja Rauta-Heikki alkaakaan: ”Ennen vanhaan, kun loitsut vielä tehosivat…”

1.Grimmin sadut I−III, Suomentaneet ja toimittaneet Raija Jänicke ja Oili Suominen, Helsinki: Tammi 1999.
2.Kolmannes tukipaketista jäi IMF:n pääekonomistin Olivier Blanchardin mukaan Kreikkaan.

2 thoughts on “Olipa kerran euro

  1. Tuosta ”manipuloinnistakin” voisi sanoa, että kun kaikkia vaadittuja tilastojatietoja ei yksinkertaisesti ollut, niin niitä esitettiin, vaikka neuvottelujen eu-osapuolikin tiesi, ettei kaikkiia tilastietoja ollut. Vasta lainaehdoissa tilastokeskuksen kehittäminen muistettiin panna sopimusehdoksi.

  2. Euro on saksalainen keksintö. Sen avulla Saksa hallitsee euroaluetta. Alistamalla ay-liikkeensä suunnilleen nollakorotuksiin, luultavasti perustelleen Itä-Saksan palkkatasolla ja taloudellisella tilanteella, Saksa on saanut Suomen ja jotkut muutkin maat kiinni housut kintuissa — siis palkat liian korkealla (vaikka itse asiassa kyse on suomalaisten yritysjohtajien epäonnistumisista: Sonera, UPM, Enso, ja pahimpana NOKIA. Rahaa on palanut ja tulevaisuus on hukattu, vaikka Connecting people oli nerokas strategia. Taktiikassa jenkit, mm. F-book ja Google, onnistuivat, Nokia ei).

    Lipposen hinkua olla EU:n ytimessä maksetaan nyt. Eka 9 vuotta meni hyvin, kuluneet 5 vuotta on mennyt …. en viitsi sanoa minne.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *