Välimerellinen Suomi?

Välimeren seutu on eurooppalaisen − ja vähän muunkin − kulttuurin kehto. Mutta viittaus Välimeren maihin ei tarkoita kotimaisessa talouskeskustelussamme mitään juhlimisen arvoista, päinvastoin. Kreikka kelpasi talouspoliittiseksi uhkakakuvaksi viime eduskuntavaalien alla niin Juha Sipilän (kesk) puheissa kuin kokoomuksen vaalimainonnassakin. Ja kansanedustaja Juhana Vartiainen (kok) kehysti vastikään käsitystään Suomen työmarkkinoiden surkeudesta muistuttamalla, että ne viisi maata, joissa on nyt − nousukauden huipulla − Suomea korkeampi työttömyys, ovat ”kaikki Välimeren maita”. Niin kuin elokuun työttömyystilaston mukaan ovatkin: Kreikka, Espanja, Italia, Ranska ja Kroatia.

Välimerellisyyden käyttäminen negatiivisena leimana panee raapimaan korvallista. Mikä lienee se puhujan tarkoittama, kaikkien tuntemaksi olettama Välimeren maiden yhteinen vähemmän tovottava piirre? Ja mistä se on peräisin, tuskin turkoosista merestä tai auringon polttamasta maasta? Eurokriisin aikana Euroopan taloudellisen kahtiajaon juuria haettiin uskonnollis-kulttuurisista eroista: pohjoisen ahkerat, tunnolliset, tiukan talouskurin protestantit vastaan etelän suurpiirteiset katoliset, tiedättehän (teologis-filosofisia pohdintoja aiheesta täällä, täällä ja täällä). Olisiko tästä kyse?

Oli miten oli, vertailulla Välimeren maihin tahdottaneen sanoa, että Suomen taloudellinen viiteryhmä on valahtanut vääräksi eli ettei se enää ole se, mikä sen pitäisi olla: pohjoismainen kansojen perhe. Näin tulkitsen myös valtiovarainministeriön valtiosihteerin Martti Hetemäen kulmakarvoja nostattanutta lausuntoa kahden vuoden takaa, jolloin hän tiivisti Suomen talouden ongelmia näin: ”Meillä on pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta, sen etuudet ja palvelut, mutta työllisyysaste on eteläeurooppalainen”. Välimerta hän ei maininnut, mutta sen reunamaista lienee tuolloinkin ollut kyse, kenties atlanttinen Portugali mukaan ajateltuna. Hetemäen väitteen jälkipuoliskon pätevyyttä voidaan arvioida työllisyys- ja työttömyystilastojen avulla.

Kuviossa 1 on esitetty OECD-maiden työikäisen väestön (15−64 v.) jakauma työllisiin, työttömiin ja työvoiman ulkopuolella oleviin viimeisen vuoden aikana (2017:III−2018:II). Kuten nähdään, nuo turkoosina kimmeltävät Välimeren maat ovat sentään aika kaukana Suomesta, kun maat on asetettu järjestykseen työllisyysasteen mukaan. Mutta etäisyyttä on myös muihin Pohjoismaihin, jotka eivät muodostakaan aivan niin tasalaatuista maajoukkoa, kuin kenties kuvitellaan. Maiden välillä on eroja niin työllisyysasteessa, työttömyysasteessa (tässä kuviossa: työttömät/työikäiset) ja työvoimaan osallistumisessa ei kääntäen työvoiman ulkopuolella olevien osuudessa.

Väkiluvultaan Savon kokoinen Islanti on omassa luokassaan: työllisyysaste on siellä Pohjolan ja koko OECD:n korkein, työvoimaan osallistuminen suurinta ja työttömyys vähäisempää kuin muissa Pohjoismaissa. Seuraavaksi vähiten työikäisiä on työvoiman ulkopuolella Ruotsissa, sitten Tanskassa; Norja ja Suomi ovat tässä suhteessa samanlaisia. Niiden ero on työttömyyden laajuudessa: Norjassa työttömyys on vähäisempää ja työllisyysaste siten korkeampi. Myös Tanskassa alhaisempi työttömyysaste nostaa työllisyysasteen lähes 4 prosenttiyksikköä Suomen tason yläpuolella, vaikka työvoimaan osallistumisessa ei ole likimainkaan yhtä suurta eroa (työvoiman ulkopuolella Tanskassa 20,9 %, Suomessa 22,6 %).

Ruotsissa työttömyys sen sijaan on huomattavan laajaa suhteessa korkeaan työllisyysasteeseen. Tämä käy havainnollisemmin ilmi kuviosta 2, jossa on esitetty perinteisen työttömyysasteen [=työttömät/(työlliset+työttömät)] ja työllisyysasteen yhteisvaihtelu OECD-maissa 2017:III−2018:II ja Suomessa vuosina 1990−2018 (12 kk liukuva keskiarvo). Lineaarinen regressiosuora osoittaa työttömyys- ja työllisyysasteiden  keskimääräisen negatiivisen riippuvuuden. Mutta kuten nähdään, maiden välillä on huomattavia eroja tässä suhteessa. Ruotsi on Suomen tavoin regressiosuoran yläpuolella, mikä tarkoittaa sitä, että työttömyysaste on korkeampi suhteessa työllisyysasteeseen kuin OECD-maissa keskimäärin. Itse asiassa Ruotsin työttömyysaste on kauempana (2,8 %-yksikköä) keskimääräisestä kuin Suomi (2,3 %-yksikköä) (vihreä katkoviiva). Sixten Korkman kiinnittääkin huomiota siihen yllättävään havaintoon, että Suomen työttömyysaste on taloutemme kokemista monista ”takaiskuista huolimatta vain prosenttiyksikön korkeampi kuin meitä onnekkaammassa Ruotsissa”. Kuvio 2 tukee hänen havaintoaan: työllisyysasteeseen suhteutettuna Suomen työttömyysaste on koko lailla ”ruotsalainen”. Norja ja Tanska eroavat tässä suhteessa Suomesta ja Ruotsista. Entä Välimeren maat? Niiden turkoosit pisteet ovat varsin kaukana Suomesta alhaisemman työllisyysasteen ja korkeamman työttömyysasteen alueella.

Kuvion 2 sininen katkoviiva piirtää Suomen työllisyys- ja työttömyysasteiden kehityksen vuodesta 1990 nykyhetkeen (12 kuukauden liukuvina keskiarvoina). 1990-luvun lamassa työttömyysaste kohosi rajusti ja työllisyysaste alentui jyrkästi aina vuoteen 1994: käännepiste (12 kk liukuva keskiarvo) oli heinäkuussa 1994. Sen jälkeen pitkä nousukausi painoi työttömyysastetta alas ja nosti työllisyysastetta ylös aina syksyyn 2008 eli finanssikriisiin asti: melko tarkkaan samaa polkua kuin toiseen suuntaan mennessä. Huomattakoon, että yli neljäntoista vuoden kasvu ei riittänyt korjaamaan neljän lamavuoden tekemää tuhoa. Ankara esimerkki talouskriisien haitallisista pitkävaikaisvaikutuksista ja muistutus siitä, miksi kriisien syventyminen ja pitkittyminen pitää yrittää kaikin toimin estää. Finanssikriisin jälkeen työttömyys- ja työllisyysasteet peruuttivat aluksi samalla riippuvuussuoralla luoteeseen: korkeamman työttömyyden ja alhaisemman työllisyyden suuntaan, kunnes vuonna 2015 siirryttiin uudelle tasolle. Viimeisen kolmen vuoden kasvukauden aikana työllisyysaste on noussut, mutta työttömyysaste on alentunut hitaammin suhteessa työllisyysasteeseen kuin on ennen pitkää taantumaamme. Selityksiä tähän voidaan etsiä muun muassa pitkittyneen taantuman synnyttämästä hystereesivaikutuksesta ja työmarkkinoidemme paljon puhutuista jäykkyyksistä − unohtamatta finanssipolitiikan kiristämistä vuonna 2015. Jos talouden ja työllisyyden kasvu jatkuu riittävän pitkään, näemme, alentuuko työttömyys jatkossa jyrkemmin eli lähestymmekö Tanskaa ja Norjaa vai jatkuuko viime vuosien meno, jolloin lähestyisimme Ruotsia. Nämä kaikki vain optimistisia vaihtoehtoja tosin.

Työllisyys- ja työttömyysasteet ovat tärkeitä talouden tilaa kuvaavia indikaattoreita, mutta talouspolitiikan tavoitteita ei kannata ripustaa yksin niiden varaan. Työllisyysaste ei esimerkiksi kuvaa hyvin kansantalouden työpanoksen suuruutta suhteessa työikäiseen väestöön (ks. merkintäni). Mutta työllisyys- ja työttömyysaste ovat merkityksellisiä indikaattoreita myös julkisen talouden tasapainon näkökulmasta: työllisyysasteen nousu kasvattaa verotuloja ja työttömyysaste aleneminen pienentää menoja. Yhteisvaikutus on julkisen talouden tasapainoa parantava, ja tästähän kotoisessa talouskeskustelussamekin on paljolti puhe.

Suomi on pitkän taantuman aikana velkaantunut enemmän kuin Ruotsi ja Tanska mutta on silti varsin kaukana Välimeren maiden julkinen velka/bruttokansantuote-suhteista (ks. merkintäni). Myös tämänhetkiset valtiovelan korot osoittavat Suomen olevan kovin vähän välimerellinen: kymmenvuotisen valtionvelkamme korko on hieman alhaisempi kuin Ranskan mutta huomattavasti alhaisempi kuin muiden Välimeren maiden korot (kuvio 3). Muihin Pohjoismaihin vertailtaessa on tietenkin otettava huomioon, että vain Suomi on euromaa, mutta Tanskakin on käytännössä yhteisen rahapolitiikan piirissä kytkettyään kruununsa euroon. Tanskan vähäisempi velkaantuminen ja muutenkin suotuisampi talouskehitys näkyy Saksaakin alhaisempana valtionvelan korkona. Myös Ruotsin korot ovat hiukan Suomea alhaisemmat, vaikka sillä on oman valuutan antama toimintavapaus. Pankkikriisin kokenut Islanti on omilla prosenttilukemillaan ja öljy-Norja tällä hetkellä välimerellisissä korkoprosenteissa. Pohjoismaat eivät siis ole tässäkään suhteessa samanlaisia, eikä Suomi ole tässäkään mielessä Välimeren maa.

Vaikka Itämerta onkin joskus kutsuttu Pohjolan Välimereksi, ei Suomi ole taloudellisssa katsannossa Pohjolan Kreikka, ei Italia, ei Espanja eikä edes Ranska. Jos on pakko vertailla, Suomi taitaa olla edelleen lähinnä köyhän miehen Ruotsi. Mutta ennen kaikkea Suomi on Suomi − pohjoismainen talous omine historioineen ja ongelmineen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *