Tasapainoilua

”Työllisyysasteeksi tavoitellaan vuoteen 2023 mennessä 75 %” ja työttömyysasteeksi 4,7 prosenttia. Ei, tuo ei ole Antti Rinteen (sd) hallituksen ohjelmasta vaan kansliapäälliköiden tammikuun lopulla julkaisemasta puheenvuorosta Mahdollisuudet Suomelle (s. 21). Rinteen hallituksen ohjelmassa Osallistava ja osaava Suomi mainitaan hallituskauden  keskeisistä talouspoliittisista tavoitteista ensimmäisenä se, että ”[t]yöllisyysaste nostetaan 75 prosenttiin ja työllisten määrä vahvistuu vähintään 60 000 henkilöllä vuoden 2023 loppuun mennessä” (s. 12). Työttömyysastetavoite on 4,8 prosenttia. Hallitusohjelman laatijoita ei siis pääse syyttämään virkamiesnäkemyksen täydellisestä kopioinnista, kun työttömyysastetavoitteessa on sentään prosentin kymmenesosan ero!

Käännetän prosentit ihmisiksi. Tilastokeskuksen väestöennusteen  mukaan työikäisiä − tässä ja jatkossa koko ajan 15−64-vuotiaat − on vuonna 2023 pyöreästi 3 408 000 (keskiväkiluku), josta 75 prosenttia merkitsee 2 555 000 työllistä. Se on 69 000 enemmän kuin tämän vuoden huhtikuun työllisten trendiluku TIlastokeskuksen työvoimatutkimuksen mukaan. Hallitusohjelmassa työllisyyden kasvutavoitteeksi asetetaan 60 000, koska vertailukohdaksi on otettu valtiovarainministeriön (VM) keväinen ennuste kuluvan vuoden työllisten määräksi (2 495 000). 4,8 prosentin työttömyysaste puolestaan tarkoittaisi sitä, että vuonna 2023 työttömiä olisi 129 000 eli 58 000 vähemmän kuin tämän vuoden keväällä (huhtikuun trendilukema on 187 000).

Jos työllisyys kasvaisi hallituksen toivomalla tavalla, se merkitsisi 0,7 prosentin vuotuista kasvua ja yhteensä vajaan 3 prosentin lisäystä vuoteen 2023 mennessä. Vuotuinen kasvuvauhti olisi toki hitaampi kuin viimeisen kolmen vuoden (2015−2018) nousukaudella, jolloin työllisten (15−64 v.) määrä kasvoi 1,4 prosentin keskivauhtia etenkin viime vuoden työllisyyspyrähdyksen ansiosta. Ja tietenkin 1990-luvun lamaa seuranneelta ja finanssikriisia edeltäneiltä nousukausilta löytyy vuosia, jolloin työllisyys lisääntyi paljon nopeamminkin. Samaan aikaan pitäisi työttömien määrän vähentyä vuosittain lähes 9 prosentilla ja yhteensä liki kolmanneksella vuoteen 2023 mennessä, jotta työttömyysaste painuisi 4,8 prosenttiin.

VIimeisen neljännesvuosisadan taloushistorian valossa Rinteen hallituksen tavoite vaikuttaa toiveikkaalta, kuten kuviosta 1 voi havaita. Siinä on esitetty työllisten ja työttömien määrän (15−64 v.) yhteisvaihtelu vuodesta 1995 lähtien neljän vuoden liukuvina keskiarvoina (1995/1998−2015/2018). Rinteen hallituksen ”75+4,8”-tavoite on kaukana regressiosuoran alapuolella, mikä tarkoittaa sitä, että hallitus uskoo työttömyyden vähentyvän enemmän suhteessa työllisyyden kasvuun kuin vuosina 1995−2018 keskimäärin. Sen suuruiseen työllisyystavoitteeseen, joka hallitusohjelmassa on asetettu, on aiemmin liittynyt selvästi vaatimattomampi työttömyyyden pienentyminen. Tai toisinpäin: niin suureen työttömien määärän vähentymiseen kuin hallitusohjelmassa tavoitellaan on aiemmin tarvittu kolminkertainen työllisyyden kohentumisvauhti.

Jos työmarkkinoiden kehitys noudattelee jatkosakin viime vuosikymmenten trendejä, ei ole uskottavaa, että neljässä vuodessa saavutettaisiin sekä 75 prosentin työllisyysaste että 4,8 prosentin työttömysaste. Mutta kenties työttömyysprosentilla ei ole suurta painoa hallituksen talouslaskelmissa, sillä se mainitaan ohjelmassa vai kerran (s. 12). Työllisyysastetavoite sen sijaan toistetaan moneen kertaan ja painokkaasti: ”Työllisyysasteen nousu on hallitusohjelmassa tulopohjan keskeisin yksittäinen elementti” (s. 15). Mutta 75 prosentin työllisyysasteen saavuttaminen käy sitä hankalammaksi mitä enemmän kasvu hidastuu. Suomen Pankin tuoreen ennusteen mukaan tulevien vuosien talouskasvu jää paljon viimevuotista 2,3 prosenttia pienemmäksi: 1,6 % tänä vuonna, 1,5 % 2020 ja enää 1,3 % 2021.

Rinteen hallitus nostaa työllisyystavoitteensa vielä korkeammalle kirjaamalla ohjelmaansa, että ”[t]yöllisyyden kehityksen arvioinnissa tarkastellaan tehtyjen työtuntien määrää, kokoaikatyöksi muutettua työllisyysastetta, työsuhteiden tyyppiä ja niiden laatua. Tavoitteena on, että syntyvät työpaikat ovat laadukkaita ja toimeentulon turvaavia.” (s. 14) Tämä on mitä kannatettavinta, sillä Tilastokeskuksen työvoimatutkimuksen määritelmän mukaan työllinen ”on henkilö, joka on tutkimusviikolla tehnyt ansiotyötä vähintään tunnin rahapalkkaa tai luontaisetua vastaan tai voittoa saadakseen”, joten työllisyyskehityksen kokonaiskuvaa ei todellakaan hahmoteta yhdellä prosenttiluvulla. Mutta vaikeusastetta tämä kasvattaa.

Korkean työllisyysasteen lisäksi Rinteen hallitus lupaa taspainoittaa julkisen talouden. Hallitus antaa kansalaisille kuusi lupausta, joista viimeinen on ”lupaus sukupolvien välisestä oikeudenmukaisuudesta”. Se päättyy sen vakuuttamiseen, ettei hallitus aio ”elää tulevien sukupolvien kustannuksella: sen vuoksi sitoudumme 75 prosentin työllisyysasteeseen ja siihen, että julkinen talous on tasapainossa vuonna 2023” (s. 10). Tämä oli ensimmäinen keskustapuolueen kymmenestä kynnyskysymyksestä hallitusneuvotteluissa. Puolueen entinen puoluesihteeri ja nykyinen kansanedustaja Jouni Ovaska ehätti eilisessä (11.6.) eduskuntakeskustelussa rehvakkaasti kuittaamaan hallituksen ulkopuolelle jääneelle kokoomukselle, että ”me keskustassa olemme saaneet monia tavoitteita läpi, mitkä te myös allekirjoitatte. Meillä keskustassa oli 10 kynnyskysymystä, joista 11 saatiin läpi” (ptk s. 50).1

Tasapainolupauksesta voi tulla kynnys, johon hallitus kompastuu tai johon hallitus saadaan kompastumaan, ellei talous tottelekaan ohjelman toiveita. Tasapainoon pitää pyrkiä, koska eletään nousukautta − näinhän tavoitetta tavallisesti perustellaan. Julkisen talouden alijäämä onkin pienentynyt vuodesta 2014, jolloin valtiovarainministerinä muuten oli Antti Rinne. Silloin alijäämä oli 3,2 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen (bkt); vuonna 2017 se oli enää 0,8 prosenttia ja viime vuonna 0,7 prosenttia (ks. tilastot).

Jos talous kasvaa vauhdilla, voi tasapaino olla saavutettavissa, mutta jos kasvu hidastuu ennustetulla tavalla, tehtävä vaikeutuu − etenkin jos menolisäyksistä pidetään kiinni. On kuitenkin syytä huomata, että viime vuosien hyvästä kasvusta huolimatta Suomen talous ei käy ylikierroksilla, jos on luottaminen tuotantokuilulaskelmiin (ks. kuvio 2). Euroopan komission, Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) ja OECD:n tuotantokuiluarvoiden (geometrinen) keskiarvo tälle ja ensi vuodelle on nollan pinnassa: Suomen talous on siis potentiaalinsa tasolla. Suhdannepoliittinen aktiivisuus suuntaan tai toiseen ei ole tässä valossa perusteltua. Talouspolitiikan painopisteen olisi siis oltava niissä kuuluisissa rakenteellisissa ratkaisuissa.

Julkisen velan suhde bkt:een oli viime vuonna 58,9 prosenttia; vuonna 2023 se olisi hallitusohjelman mukaan 57,1 prosenttia, ”jos suorat budjettitoimet toteutetaan täysimääräisesti ja 75 %:n työllisyysastetavoite sekä tuottavuushankkeelle asetettu tavoite toteutuvat” (s. 12). Tämä tarkoittaisi sitä, että nimellinen velkasumma ei käytännössä kasvaisi − ei ainakaan inflaatiovauhtia enempää. Hallitus ilmoittaa sitoutuneensa ”vahvistamaan julkisen talouden pitkän aikavälin kestävyyttä johdonmukaisesti niin, että ei ajauduta kestämättömän velkaantumisen uralle” (s. 13).

Vaan kuinka tarmokkaasti, millä kustannuksilla tasapainoon kannattaa pyrkiä? IMF:n entinen pääekonomisti Olivier Blanchard herätti vuoden alussa huomiota analyysillään (täällä ja täällä), jonka mukaan matalien korkojen aikakaudella julkinen velka ei ole suuri ongelma. Velkaa voidaan rullata eteenpäin ilman valtiontaloudellisia kustannuksia, kun velan korko on nimellisen bkt:n kasvuprosenttia alhaisempi. Niin on nyt ja näyttää jatkuvan niin kauas, kuin sijoittajan silmä siintää. Kuviossa 3 on esitetty Suomen kestoltaan eripituisten valtionlainojen korot vuodesta 2015 sekä nimellisen bkt:n kasvu vuosina 2015−2018 ja Suomen Pankin ennusteen mukaan vuosina 2019−2021. Tänä vuonna korkokäyrä on painunut taas alaspäin, niin että 30-vuotisen (2012−2042) valtionlainan korko on ollut tämän vuoden puolella alle prosentin (0,85 %) − tällä hetkellä jo reilusti alle (0,53 %) (lähde). Suomen pitkän aikavälin talouskasvun (reaalinen bkt) arvioidaan olevan reilun prosentin luokkaa, ja jos inflaatio on lähellä kahta prosenttia vuodessa, on nimellisen bkt:n vuosikasvu 3 prosentin tienoilla. Nyt siis näyttää siltä, että valtionvelan korko pysyy reilusti negatiivisena eli tarjolla on ilmaista lounasta. Se ei kuitenkaan julkisen talouden tiukille tasapainoittajille kelpaa: he haluavat maksaa lounaastaan täyden hinnan.


1. ”[Naurua]”, lukee täysistunnon pöytäkirjassa, mutta valitettavasti ei tarkenneta, miltä suunnalta salia naurua kuului.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *