Tag Archives: kirkko

Uskonnollisen miehen kriisi

|

'Adam's_Creation_Sistine_Chapel_ceiling'_by_Michelangelo_JBU33cut

Miehuuden kriisi on ollut alkuvuoden puheenaiheita. Julkisessa keskustelussa on kannettu huolta erityisesti miesten kokemasta ulkopuolisuudesta parisuhteissa ja perheissä. Psykologi Tony Dunderfelt (HS Elämä 21.1.) näki ilmiön taustalla tasa-arvokehityksen ja sen myötä kadonneen tosimiehuuden. Jyväskylän yliopiston tutkijat (HS Mielipide 22.1.) nostivat puolestaan esiin valtarakenteet, jotka saavat naiset kantamaan miehiä suuremman vastuun kotitöistä ja parisuhteen hyvinvoinnista.

Perheneuvoja Pekka Puukko (HS Mielipide 29.1.) peräänkuulutti omassa puheenvuorossaan suomalaisen miehuuden uudistamisen tärkeyttä: yksinpärjäämiselle, oman riippuvuuden kieltämiselle ja yksioikoiselle tunneilmaisulle perustuva miehuuden kulttuurinen kuva ei kanna pitkälle modernissa, intiimiin vuorovaikutukseen pohjautuvassa parisuhteessa.

Mielenkiintoista kyllä, kirkon piirissä on käyty hyvin samankaltaista keskustelua miesten asemasta jo vuosien ajan. Monet miehet ovat olleet huolissaan kirkon naisistumisesta. Kun suurin osa aktiivisista kirkon jäsenistä ja työntekijöistä (papisto toistaiseksi vielä pois lukien) on naisia, on pelätty, että myös kirkon toimintatavat ja kielenkäyttö ”naisistuvat”. Esimerkiksi feminiinisiksi miellettyjen hiljaisuuden retriittien ja kirkossa lisääntyneen tunnepuheen ei ajatella vetoavan miehiin. Miesten pakoa kirkosta onkin pyritty patoamaan esimerkiksi etsimällä rinnalle enemmän ”miesmäisiä” toimintamuotoja.

Miehistä kannettu huoli kertoo mielenkiintoisella tavalla siitä, kuinka uskonto ja sukupuoli kytkeytyvät toisiinsa. Vaikka pintatasolla näytetään keskustelevan sukupuolten välisestä tasa-arvosta, todellisuudessa keskusteluissa määritellään jatkuvasti sitä, millaista on olla mies.

Samalla miehuudesta käytävä määrittelytaistelu kytkeytyy laajempiin kysymyksiin ihmisten välisestä tasa-arvosta, erilaisuuden hyväksynnästä ja – kaiken tämän kautta – ihmisen pelastumisesta. Voi ajatella, että keskustelut esimerkiksi naispappeudesta tai parisuhdelaista ovat niin latautuneita juuri sen vuoksi, että piilotasolla niissä keskustellaan hyväksyttynä (hetero)miehenä olemisen ehdoista.

Kaiken ytimessä näyttäisi lopulta olevan miehen suhde Jumalaan. Kun Jumalaa on viime vuosikymmenien psykologisoitumiskehityksen myötä käyty ymmärtämään yhä enemmän terapeutinkaltaisena tukijana ja ymmärtäjänä, joutuvat juuri miehet suurten kysymysten eteen. Kuinka yksinpärjäävä ja riippuvuutensa kieltävä mies voi avautua tunteistaan Jumalalle, jos hän ei kykene siihen edes parisuhteessaan? Ei kenties ole sattumaa, että tutkimusten mukaan juuri miehet muodostavat enemmistön fundamentalistien ja ateistien joukossa.

Maskuliinisuuden normit, jos mitkä, näyttäisivät kaipaavan purku-, tai vähintäänkin höllentämistalkoita. Julkinen keskustelu miehuudesta onkin otettava ilolla vastaan, sillä sitä kautta nousee yhteisesti käsiteltäväksi niitä puolia maskuliinisuudesta, jotka usein vaietaan kuoliaaksi miehisen kunnian vuoksi. Parhaimmassa tapauksessa keskustelun seurauksena voi syntyä uudistunut suomalainen mies, joka osaa käsitellä monimuotoisuutta myös itsessään.

Joulukirkosta ja uskonnon ruumiillisuudesta

|

IMG_6255

Olin viime jouluna aattohartaudessa ensimmäistä kertaa lähes kahteenkymmeneen vuoteen. Vaikka aikaa edellisestä kerrasta oli vierähtänyt, tapahtuma ei tuntunut lainkaan vieraalta – päinvastoin. Kynttiläkruunujen loiste, penkkien epämukavuus, vanhan puukirkon ja kirkkokansan kosteiden ulkovaatteiden tuoksut, lehtereille pakkautuvien ihmisten sorina ja hiljeneminen hartauden alkaessa, urkumusiikki ja yhteislaulu, ympäriltä kuuluva kahina ja mumina ihmisten ristiessä kätensä ja osallistuessa yhteiseen rukoukseen, kaikki nämä olivat minulle hyvin tuttuja kokemuksia. Uskontunnustuksen ja Isä meidän -rukouksenkin sanat ja rytmitys kumpusivat tilanteessa mieleeni. Pään painaminen alas rukousten aikana tuntui luontevalta tavalta kunnioittaa harrasta hetkeä.

Olen luterilaisesta perheestä mutta en kuulu enää kirkkoon. En ole käynyt aikuisiällä montaakaan kertaa jumalanpalveluksessa, mutta osallistuminen aattohartauteen sujui minulta rutiinilla. Ajatukseni olivat erilaisia kuin lapsena, mutta ruumiini asettui kirkossakävijän rooliin luontevasti. Se muisti, kuinka tilanteessa tulee käyttäytyä ja miten aistimukset tulee tulkita. Tilaisuus oli mielestäni kaunis, rauhoittava ja liikuttavakin. Mistä näissä kyvyissä ja kokemuksissa on kyse? Sitä olen tarkastellut omassa tutkimuksessani.

Työssäni olen kiinnostunut siitä, kuinka uskonto rakentuu toistuvissa käytännöissä, jotka synnyttävät ruumiiseen erityisiä maailmassa olemisen ja maailman kokemisen tapoja. Yksi tämmöinen käytäntö ovat luonnollisesti jumalanpalvelukset. Niitä on mahdollista tarkastella tilanteina, joissa osallistujien ruumiit harjaantuvat tunnistamaan ja kokemaan pyhän läsnäolon yhteisön sanktioimalla tavalla, sekä reagoimaan siihen oikeaoppisesti. Kuten aattohartaus osoitti, näin on tapahtunut myös minulle: lapsuuden ja nuoruuden kirkkokokemukset ovat valmentaneet ruumistani kristilliseen, erityisesti luterilaiseen jumalanpalveluskulttuuriin. Kokemukseni pyhästä on tässä suhteessa luterilaistapainen.

Kuluneen syksyn aikana olen analysoinut sekä luterilaisten että ortodoksisten, iäkkäiden siirtokarjalaistaustaisten naisten kirjoituksia lapsuuden uskonnostaan ja sen vaikutuksesta nykyhetken uskonnollisuuteen. Muutamassa kirjoituksessa käsitellään myös joulukirkkoa.

Kun olin perheen nuorin, pääsin isommaksi tytöksi kasvettua vanhempieni kanssa kirkkoon Suistamolle, talvella reellä ja kesällä vastaavasti kärreillä – eihän silloin autoja ollut. Useinkin olin joulukirkossa mukana, muistan niin selvästi vielä nytkin sen autuuden tunteen kun menin kirkkoon, siellä oli niin kaunista – kyllä lapsen mieleen tuli tunne, että tämä on taivas. Siihen aikaan kirkkoväki oli polvillaan ja kumarsivat ihan lattiaan saakka. Juhlapyhinä kirkkohan oli täynnä väkeä, ja sitä kynttilöiden määrää – ja ne kauniit kuoron laulut, tämä kaikki kyllä valloitti lapsen ajatukset ja uskon pyhyyden voimaan. (ort. nainen s. 1925)

Erikoisesti jouluna kirkkoon pääsy oli suuri ilon aihe. Muistan aina ne matkat pimeässä, tienvarsitalojen ikkunoilla loisti kaksi kynttilää ja kirkossa sadat luonnon kynttilät lepattivat kauniisti. Mitkään sähkökynttilät eivät niitä korvaa. Kirkkoon pääsi aina kaksi lasta vuorotellen. (lut. nainen s. 1923)

Samoin kuin omani, myös nämä joulukirkkokuvaukset ovat tulkintoja, jotka pohjautuvat kristillisen jumalanpalveluksen moniaistillisen symboliikan sisäistämiseen. Sitaatit – kuten aineistoni muutkin kirkkokuvaukset – korostavat aistielämyksiä ja ruumiillisia kokemuksia. Kynttilät, laulu ja ihmisten kunnioittava käyttäytyminen yhdistyvät niissä ajatukseen, että nyt ollaan pyhän äärellä. Viime kädessä kyse onkin kuvauksista, joissa kirjoittajat tulevat hahmotelleeksi ruumiillisen ulottuvuuden merkitystä osana uskonnollista uskoa ja kokemusta.

Aineistoni kirjoittajat ovat pääosin uskonnollisesti aktiivisia ihmisiä, jotka korostavat teksteissään lapsuuden tapojen vaikutusta aikuisiän uskonnollisuuteen. Ylläolevan sitaatin kirjoittanut ortodoksinainenkin toteaa joulukirkkoon liittyneen autuuden tunteen olleen niin vaikuttava, että hän muistaa sen ”niin selvästi vielä nytkin”. ”Olen säilyttänyt lapsenuskoni ja kiitän Luojaa elämästäni”, kuvaa puolestaan luterilaisnainen kirjoitushetken hengellisyyttään. Käytäntöjen konstruktivistista luonnetta korostavassa tulkinnassa naisten tapojen ja uskonnollisuuden välille muodostuukin selvä yhteys. On mahdollista ajatella, että lapsuudessa opitut ja aikuisiällä jatketut arkiset uskonnolliset tavat sekä vuosikymmenten kokemus jumalanpalveluksista ja muista uskonnollisista rituaaleista ovat yhdessä koulineet naisten ruumiista uskovia ruumiita, jotka kykenevät tuntemaan paitsi autuuden tunteen kirkossa myös Jumalan johdatuksen elämässään.

Todellisuudessa vuorovaikutus käytäntöjen ja uskomusten, ruumiiden ja vakaumusten välillä ei kuitenkaan ole näin yksiulotteista. Uskomukset ja vakaumukset voivat myös esimerkiksi hiipua, käytännöt muuttaa merkitystänsä, ja ruumiit kaiuttaa tulkintoja joihin kokija ei kognitiivisella tasolla enää sitoudu – jostain tämän kaltaisesta oli ehkä kyse omassa aattohartauskokemuksessani. Tämä tosiasiallinen monimutkaisuus ei kuitenkaan vähennä ruumiillisten käytäntöjen merkitystä uskonnon ja uskonnollisuuden ulottuvuutena. Pikemminkin se tekee käytännöistä sitäkin kiehtovamman tutkimuskohteen.

Tämän kirjoituksen myötä toivotan koko tutkimushankkeemme puolesta kaikille rauhallista joulua -kirkolla tai ilman!

 

Teksti Helena Kupari

Kuva Meri-Anna Hintsala

Synti vai Jumalan lahja? – seksuaalisuuden muodonmuutoksia etsimässä

|

”Koska kysymyksessä on lahja, ei sitä ole voinut valita, ei myöskään vaihtaa tai palauttaa. En voi myöskään olla vihainen lahjasta tai hävetä tai halveksia sitä, kun muistaa, kuka on lahjan antaja. Tämän seikan huomaaminen teki mieleni nöyräksi.”

Näin kuvaa kokemuksiaan yksi väitöstutkimukseni (2014) aineistona olleiden kirjeiden kirjoittaja. Hänen kertomuksessaan tiivistyy monen nykyihmisen ymmärrys seksuaalisuudesta. Asia, josta vielä 1900-luvun alkupuolella puhuttiin synnin, puhtauden ja väärien tekojen käsitteiden avulla, koetaan nyt yhä voimakkaammin ihmisen syvimmän minuuden luovuttamattomana piirteenä. Kyse on siitä, mitä ihminen aidoimmillaan on. Esimerkiksi aiemmin syntinä ja sairautena nähty homoseksuaalisuus on nyt monelle ihmiselle Jumalan lahja. Tällöin ajatellaan, että Jumala hyväksyy ihmisen juuri sellaisena seksuaalisena olentona kuin hän on, sillä sellaiseksi Jumala on hänet luonut.

Tänä syksynä aloittamassani tutkimuksessani kysyn, kuinka tämä ajatuksellinen ja kokemuksellinen muutos on tapahtunut. Kuinka olemme luopuneet synnin ja sairauden korostamisesta ja käyneet ajattelemaan seksuaalisuudesta ilmiönä, joka määrittää lopulta koko olemassaoloamme ja hyväksyttävyyttämme? Ilmiö on kiinnostava erityisesti uskonnon näkökulmasta, sillä monet ajattelevat juuri uskonnon pitävän itsepintaisesti yllä käsitystä seksistä syntinä. Näyttää kuitenkin siltä, että esimerkiksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä ajatus seksin synnillisyydestä – jos kirkolla sellaista on koskaan yksiselitteisesti ollutkaan – on hiljalleen haihtunut 1900-luvun loppupuolen aikana. Vielä vastausta vailla oleva kysymykseni kuuluukin: kuinka kirkossa on käyty ajattelemaan synnistä Jumalan lahjana?

Edellä mainitun muutoksen tarkastelu edellyttää muutaman arkiajattelumme mukaisen oletuksen kyseenalaistamista. Ensinnäkin seksuaalisuutta ei pidä olettaa muuttumattomana tai selitettävissä olevana tosiasiana, vaan pikemminkin sosiaalisissa suhteissa ja kulttuurissa sekä yhteiskunnassa vaikuttavien ajattelumallien ja käytänteiden synnyttämänä – ja siksi jatkuvasti muuttuvana – ilmiönä ja kokemuksena. Toiseksi, myös kirkon opetusta seksuaalisuudesta on tarkasteleva sosiaalisesti rakentuvana, ja ennen kaikkea sosiaalista maailmaa rakentavana ilmiönä.

Lopputuloksena on monimutkainen vuorovaikutussuhteiden verkosto: kirkon kulloinenkin opetus on osallistumista laajempaan kulttuuriseen seksuaalisuutta koskevaan neuvottelu- ja rakennusprosessiin. Tämä prosessi muuttaa omalta osaltaan kirkon opetusta, mutta ennen kaikkea se muokkaa ihmisen kokemusta omasta itsestään seksuaalisena (ja uskonnollisena) olentona. Alun sitaatin sisältämä ymmärrys seksuaalisuudesta onkin tullut mahdolliseksi vain tietynlaisessa hetkessä ja paikassa, jossa uskonnon ja seksuaalisuuden suhde ymmärretään aivan erityisellä tavalla.

Seksuaalisuutta koskevan muutoksen yhtenä merkittävänä vaikuttajana on ollut kulttuurin psykologisoitumiseksi kutsuttu ilmiö. Sillä tarkoitetaan kehityskulkua, jonka seurauksena erilaiset psykologiset – erityisesti psykoanalyyttiset ja -dynaamiset – ajattelumallit ja toimintatavat ovat tulleet osaksi kielenkäyttöämme sekä ihmistä koskevaa arkiymmärrystämme. Alitajunta, estoisuus tai yliminä ovat esimerkkejä psykodynaamisista käsitteistä, joita avulla ymmärrämme itseämme ja toisiamme. Puhumme myös seksuaalisuuden kehittymisestä, identiteeteistä tai parisuhteen kehitysvaiheista, kun asettelemme seksuaalisuuteen liittyviä kokemuksiamme psykologiseen sielunmaisemaan.

Psykologisoitumista ei tule ymmärtää sinällään hyvänä tai pahana, vaikkakin psykologisen ja teologisen tiedon ja ajattelun suhde onkin ollut merkittävä kiistakysymys suomalaisessa teologisessa keskustelussa viime vuosikymmeniin asti. Kyse on laajemmasta kulttuurisesta muutoksesta, jonka periaatteet kaikki hyväksyvät tiettyyn pisteeseen asti. Teologisessa mielessä niin liberaalit kuin konservatiivitkin voivat vaivatta vedota ”lapsen hyvään” tai ”ydinperheen hyvinvointiin” puolustaessaan omia näkemyksiään. ”Sielutieteen” tuloksia onkin eri tavoin hyödynnetty ja sovellettu teologian tekemisessä jo 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä saakka.

teemublogi

Oma tutkimukseni kysyy, kuinka psykologinen tieto eri muodoissaan on vaikuttanut kirkon ymmärrykseen sukupuolen ja seksuaalisuuden ilmiöistä. Tämän kehityskulun keskiössä ovat kirkon perheneuvojat, sielunhoitajat ja diakonit. Juuri näiden toimintamuotojen sisällä omaksuttiin 1950-luvulta alkaen työvälineitä, jotka johtivat näkemään sukupuolen ja seksuaalisuuden ilmiöt uudenlaisen linssin läpi. Samalla perinteiset hahmotukset avioliitosta, seksuaalisuudesta ja synnistä alkoivat murtua: onko seksuaalisuus todella syntiä? Mikä avioliitossa on tärkeintä? Entä mitä pitäisi ajatella ehkäisystä, avoliitosta tai homoseksuaalisuudesta uuden psykologisen tiedon valossa?

Tutkimukseni tarkoitus on myös valaista tämän hetken keskusteluja uskonnon, seksuaalisuuden ja sukupuolen välisistä suhteista. Esimerkiksi kirkon vaikea sisäinen keskustelu seksuaalisuudesta nousee pitkälti siitä muutoksesta, joka seksuaalisuuden ja sukupuolen ilmiöitä on 1900-luvun loppupuolella kohdannut. Kirkko ei suinkaan ole ollut tämän kehityksen ulkopuolella vaan pikemminkin kiinteänä osana sitä. Vaikka kirkollinen keskustelu on ollut moniäänistä ja joskus jopa sisäisesti ristiriitaista, sen puitteissa on viime vuosikymmenien aikana synnytetty sellaisia psykologista tietoa ja teologista ymmärrystä yhdistäviä ajattelumalleja, joiden varassa moni nykyihminen voi nähdä ja ymmärtää oman seksuaalisuutensa hyväksyttynä Jumalan lahjana. Siitä, kuinka tämä kaikki on tapahtunut, tulen tulevaisuudessa kertomaan myös tässä blogissa.

Kirjallisuutta:

Kivivuori, Janne (1999): Psykokirkko. Psykokulttuuri, uskonto ja moderni yhteiskunta. Hanki ja Jää. Helsinki: Gaudeamus.

Ratinen, Teemu (2014): Torjuttu Jumalan lahja. Yksilön kamppailu häpeällistä seksuaalisuutta vastaan. Käytännöllisen teologian väitöskirja. Joensuu: Itä-Suomen yliopisto.