Vuonna 2017 Yhdysvalloissa poistettiin mm. konfederaattikenraalien Robert E. Leen ja Thomas ”Stonewall” Jacksonin sekä Konfederaation presidentin Jefferson Davisin muistomerkit. Tämä julkisilla paikoilla olevia etelävaltiolaisten henkilöiden patsaiden poistaminen on osa laajempaa aaltoa, jossa myös esimerkiksi koulujen nimiä muutetaan ja kirjoja tai elokuvia kielletään, mikä herättää eri puolilla Yhdysvaltoja paljon keskustelua suuntaan ja toiseen.
Näiden miesten kirjaimellinen kaataminen alas jalustalta on tärkeää erityisesti afroamerikkalaisille, joille nämä edustavat rasismia ja orjuutta. Mustaihoisen amerikkalaisen näkökulmasta ei voi olla mitenkään oikeutettua, että tänä päivänä enää kunnioitetaan miehiä, jotka aloittivat 800.000 henkeä vaatineen Yhdysvaltain sisällissodan suojellakseen oikeuttaan pitää toisia ihmisiä orjuutettuna. On toki täysin ymmärrettävää, että mustaihoiset koululaiset tuntevat olonsa turvallisemmaksi ja arvokkaammaksi Barack Obaman kuin Jefferson Davisin mukaan nimetyssä koulussa. Samaan aikaan tuntuu vähintäänkin ylilyönniltä, ellei jopa historioitsijaa kauhistuttavalta alkuperäislähteiden uhanalaiseksi asettamiselta, että sellainen kulttuuri-ikoni kuin Tuulen viemää on joissakin paikoissa kielletty rasistisena.
Robert E. Leen patsas, Richmond, Virginia, n. 1900. Kuva: Library of Congress.
Keskustelua on kuitenkin vaikea käydä asiallisesti, kun samaan aikaan äärioikeistolaiset ryhmät ovat käyttäneet kiistaa lyömäaseena ja Konfederaation taistelulippua lava-autostaan heilutellen julistavat sotaa patsaita alas vaativia henkilöitä vastaan. Mutta monet täysin tavalliset, maltilliset ja mustien tasa-arvoa kannattavat etelävaltiolaiset surevat kiistan saamia mittasuhteita. Heille olisi tärkeää yksinkertaisesti saada kunnioittaa sisällissodassa olleita esi-isiään ja tuntea ylpeyttä etelävaltiolaisuudestaan. Konfederaation ja sisällissodan muistaminen on kuitenkin arka asia, sillä vastakkainasettelu saattaa helposti leimata heidät rasisteiksi ja orjuuden kannattajiksi, vaikka valkoisen ylivallan kannattajat lähinnä kuvottavat heitä.
Sisällissodan jälkeen valkoihoiset etelävaltiolaiset pyrkivät muistamaan uhrauksensa muistopäivillä, puheilla, kirjoilla, runoilla, lauluilla, veteraanien kokouksilla ja erityisesti patsailla, joita pystytettiin joka puolelle Etelää. Niissä maalailtiin Konfederaatiota, kuvitteellista Etelää, joka oli rakennettu perustajaisien (Founding Fathers) arvoille, kuten vapaudelle, ja jonka sotilaat puolustivat sen ja omaa kunniaansa. Vapaus koski kuitenkin vain valkoihoisia: afroamerikkalaisille Konfederaatio symboloi orjuutta ja etelävaltioiden tahtoa muodostaa orjuudelle perustuva oma valtio. Monet ovatkin ottaneet jyrkän kannan keskusteluun ja vaatineet Yhdysvalloissa edelleen viipyilevän Etelän ”kadotetun aatteen” (the Lost Cause) myytin lopullista musertamista.
Erityisesti konfederaattien kunniallisuus on kyseenalaistettu: kuinka toisten orjuuttamiseen pyrkineet miehet olisivat saattaneet olla kunniallisia? Miten voidaan lainkaan puhua kunniasta samassa hengenvedossa miesten kanssa, jotka käyttivät väkivaltaa toisia ihmisiä kohtaan? Näin ovat sanoneet myös tunnetut historioitsijat, joiden mukaan ainoastaan orjuuden, ei kunnian, säilyttäminen oli etelävaltiolaisten motiivina sisällissodan aloittamisessa.
Etelävaltiolaisen kunnian tutkija on kuitenkin toista mieltä. On välttämätöntä muistaa konteksti; kunnia Etelässä tarkoitti sitä, että voidakseen kunnioittaa itseään valkoisen miehen (ja naisen) tuli huolehtia omasta, perheensä, sukunsa ja maansa maineesta, käyttäytyä tiettyjen kohteliaisuussääntöjen mukaan, hallita tunneilmaisunsa ja sitä kautta saavuttaa arvostusta toisilta valkoisilta. Se ei suinkaan poissulkenut orjuutta, sillä Etelässä orjia pidettiin ”toisina”, joilla ei ollut kunniaa eikä sen seurauksena itsekunnioitusta. Siksi kunnianloukkaukset olivat erityisen vaarallisia, koska ne vihjasivat miehen olevan orjan kaltainen olento.
Kunnia ei siis suinkaan tarkoittanut moraalia tai välttämättä edes humaaniutta — ne, jotka kohtelivat orjiaan hyvin, tekivät niin muiden arvojen kuin kunnian vuoksi. Mutta kunnia oli sen sijaan ehdottomasti hyvin keskeisessä osassa sisällissodan syttymisessä. Rohkeus ja isänmaallisuus olivat olennainen osa kunniaa, eikä mies voinut kieltäytyä taistelemasta oman maansa puolesta ja pysyä kunnian miehenä. Lee oli orjanomistaja, joka myös fyysisesti rankaisi orjiaan, mutta silti häntä on 150 vuotta kunnioitettu miehenä, joka soti säilyttääkseen omansa ja Virginian, kotiosavaltionsa, kunnian. Historioitsijan tehtävä onkin selvittää se, mikä motivoi orjanomistajia ryhtymään sisällissotaan, ei niinkään pyrkiä todistamaan, että orjuus oli moraalitonta (mikä lienee itsestään selvää). Näin ollen historioitsija voi hyvin sanoa Robert E. Leen ja kumppaneiden olleen kunniallisia miehiä, vaikkeivat nykyajan mittapuulla arvioiden moraalisia.
Mutta pitääkö historioitsijan sitten lakata piiloutumasta termien taakse ja ottaa kantaa siihen, pitääkö patsaat kaataa? Vaikka historioitsijaa kauhistuttaa, jos patsaat tuhotaan, joskus ainakin niiden siirtäminen on varmasti paikallaan. Esimerkiksi etelä-carolinalaisen lääkärin ja modernin gynekologian isän, J. Marion Simsin, patsas ansaitsi tulla siirretyksi pois New Yorkin keskuspuistosta. Vaikka miljoonat naiset varmasti ovat tyytyväisiä siihen, että saavat nykyaikaista hoitoa, joka perustuu Simsin tutkimuksiin, kylmät väreet kulkevat väkisin selkäpiissä sen taustat kuullessaan. Mm. gynekologin spekulan kehittänyt Sims teki naispuolisille orjille kokeita ilman heidän suostumustaan tai minkäänlaista kivunlievitystä.
Nykyajasta katsoen tällainen menettely on tietenkin moraalisesti väärin (vaikka Simsiä on puolustettukin huomauttamalla, että kivunlievitys ei ollut vielä kovin yleisesti käytössä ja että Sims myös uskoi, etteivät mustat tunne kipua valkoisten lailla). Mutta kunniaton Sims ei ollut: hän oli itse asiassa tarkka kunniastaan ja puolusti sitä loukkauksia vastaan, jotka liittyivät hänen yksityiselämäänsä, ei praktiikkaan. Mustien orjien käyttäminen koekaniineina ei mitenkään haitannut hänen kunniaansa valkoisena miehenä.
J. Marion Sims. Kuva: Library of Congress, Washington, D.C.
Jos minun pitäisi ehdottaa jotakin, suosittelisin ottamaan mallia Etelä-Carolinan pääkaupungissa Columbiassa sijaitsevasta osavaltion valtiopäivätalosta. Rakennuksen puisto on hyvä esimerkki Etelän vaikeasta ja vaietusta historiasta, jonka perintö ikävä kyllä elää vielä tänäkin päivänä. Vaikka sivumennen sanoen puistossa on toinen Simsin patsas, joka edelleen saa siellä seisoa, senaattori Strom Thurmondin patsaassa on tehty hyvä ratkaisu, joka ei lakaise maton alle historian kipukohtia eikä ”ylistä valkoisia kuolleita miehiä.”
Thurmond oli rotuerottelun kannattaja, joka kamppaili mustien kansalaisoikeuksia vastaan. Hänen patsaaseensa on listattu kaikki virat ja kunnianosoitukset, joita hän elämänsä aikana sai, sekä hänen avioliitossa syntyneet neljä lastaan. Hänellä oli kuitenkin salattu avioton musta tytär, joka oli syntynyt nuoren Thurmondin tehtyä raskaaksi perheensä 15-vuotiaan kotiapulaisen. Kun tieto hänen aviottomasta lapsestaan tuli julkisuuteen hänen kuolemansa jälkeen, patsaaseen korjattiin teksti ”viiden lapsen isä”. Tämä yksi sana tuo vähäeleisesti esille etelävaltioiden historiaan syvään juurtuneen rasismin ja tekee kaksinaismoraaliset standardit naurunalaiseksi.
Strom Thurmondin patsas, Columbia, Etelä-Carolina. Kuva: Anna Koivusalo.
Lähteet ja kirjallisuus
J. D. Crutchfield, “My History Too; I Want My Flag Back”. Richmond Times-Dispatch, 11.10.2017.
“Historians respond to John F. Kelly’s Civil War remarks: ‘strange,’ ‘sad,’ ‘wrong’”. The Washington Post, 31.10.2017.
Kevin Waite, “Robert E. Lee WAS a man of honor. That’s the problem”. The Washington Post, 7.11.2017.
Kenneth S. Greenberg, Honor & Slavery: Lies, Duels, Noses, Masks, Dressing as a Woman, Gifts, Strangers, Humanitarianism, Death, Slave Rebellions, the Proslavery Argument, Baseball, Hunting, and Gambling in the Old South. Princeton, N.J.: Princeton University Press, 1996.
W. Scott Poole, Never Surrender: Confederate Memory and Conservatism in the South Carolina Upcountry. Athens: University of Georgia Press, 2004.
FT Anna Koivusalo on yleisen historian tutkijatohtori, jonka väitöskirja kunniakäsityksen vaikutuksesta tunneilmaisuun 1800-luvun Yhdysvaltain Etelässä hyväksyttiin Helsingin yliopistossa vuonna 2017. Hänen uusi projektinsa käsittelee tunneilmaisun ja -kokemuksen muutosta Yhdysvaltain sisällissodan seurauksena.
