Henrika Tandefelt: Henrik Meinander 60 år – födelsedagsmottagning i det gröna

|

Professorn i historia, Henrik Meinander fyllde 60 år den 19 maj 2020. Dagen innan gratulerades han av en liten krets på Topelias innergård i solsken och vårlig grönska. Han hyllades bland annat med en festskrift och hedersmedlemskap i ämnesföreningen Historicus.

Meinander är sedan 2001 innehavare av den svenska lärostolen i historia vid Helsingfors universitet. Då han uppvaktades inför födelsedagen skedde det på lite annat sätt än det var planerat, men Topelias innergård visade sig vara en utmärkt plats att hylla en jubilerande historieprofessor, särskilt som vi hade vädergudarna med oss.

Henrik Meinander 60 år Topelia 18.5.2020

På bilden (fr.v.): dekanus Pirjo Hiidenmaa, Derek Fewster, Kristina Ranki, Henrik Meinander, Niklas Jensen-Eriksen, Henrika Tandefelt, Aleksi Siltala, Anna Öhman, Julia Dahlberg och Saga Brummer. Foto: Matias Uusikylä.

Tal hölls av festkommitténs ordförande Kristina Ranki, humanistiska fakultetens dekanus Pirjo Hiidenmaa, ordföranden för studentföreningen Historicus Saga Brummer, tillförordnade universitetslektorn Henrika Tandefelt och förläggaren Aleksi Siltala samt Henrik Meinander själv. Du kan se en del av programmet och talen här: https://www.youtube.com/watch?v=dOb0vvDnHSc&feature=youtu.be

Pirjo Hiidenmaa förmedlade universitetets och humanistiska fakultetens hälsning och talade om betydelsen av god vetenskaplig litteratur som väcker intresse och diskussion. Saga Brummer framförde studenternas hälsning och tillkännagav att Henrik blivit vald till föreningens hedersmedlem. ”Han är en person som studenterna känner att det är lätt att vända sig till då de behöver råd” och ”du vågar till och med bjuda hem oss för att spöka hos dig varje Halloween” hörde till studenternas omdömen om sin professor.

Henrik Meinander utsågs till Historicus r.f:s hedersmedlem. Topelia 18.5.2020.

Henrika Tandefelt överräckte den festskrift som Henriks vänner, kollegor och elever sammanställt till hans 60-årsdag. Köpa salt i Cádiz och andra berättelser – Cádizin suolaa ja muita kertomuksia heter skriften som ges ut av bokförlaget Siltala i Helsingfors. Den består av 22 artiklar på svenska, finska och engelska av 24 skribenter. Festskriften har redigerats av Julia Dahlberg, Aapo Roselius, Oula Silvennoinen och Henrika Tandefelt.

Sett ur dagens perspektiv, då all rörelse i rummet minimeras och resa är något de flesta av oss gör ”kanske nästa år”, handlar bokens artiklar frapperande mycket om människor som flyttar på sig av olika anledningar. Så mycket rörelse, resor, flykt, äventyr och färder över hav den här boken visar sig innehålla när man själv bara ska stanna hemma!

Läsaren får följa spanienfarare från Helsingfors på väg mot Atlantens och Medelhavets hamnar och konsumtionsprodukter, handelskaravaner i afrikansk långdistanshandel, unga europeiska ädlingar som besöker kontinentens centralorter eller reser mot nordamerikanska frihetskriget, men också människor som tvingas på flykt eller söker sig hem i orostider och krig.

Att det handlar om rörelse i tid behöver säkert inte särskilt framhållas då det handlar om en festskrift till en professor i historia. Liksom Henrik Meinander själv, för många av skribenterna läsaren till olika blickpunkter i 1900-talets historia, men här bjuds också på 1600-, 1700- och 1800-tal.

En del skribenter ställer också frågor om det förflutnas tid, framtid och förväntningshorisonter. Vilken ny framtid förebådade frigörelsen och uppkomsten av Förenta staterna? Vilken ny framtid ville akademiska, politiska och militära visionärer föreställa sig när de nordiska länderna drabbades av stormakterna under andra världskriget? Vilken tidsuppfattning har nationen och nationalismen skapat och upprätthållit, och hur vidmakthölls och utmanades den gemensamma nationella tiden i Finland under fortsättningskrigets sista skeden?

Festskriftens sista bidrag för oss till vår egen tid och till alla tider i en betraktelse av tidsuppfattningar och historiebruk i spel och särskilt dataspel: ”Att förstå ett fält som influerar miljoner spelares historieuppfattning och förhållande till det förflutna är av betydelse för hela det globala historikerfältet.”

Köpa Salt i Cádiz och andra berättelser är redigerad av Henrika Tandefelt, Julia Dahlberg, Aapo Roselius och Oula Silvennoinen.

Festskriften till Henrik Meinander har möjliggjorts av våra subskribenter som gratulerar Henrik i en tabula gratulatoria och flera generösa donatorer, särskilt Ella och Georg Ehrnrooths stiftelse, Svenska litteratursällskapet i Finland, Nylands Nation, Mannerheim-stiftelsen och Alfred Kordelins stiftelse.

Vi är tacksamma för att så många personer och institutioner ville gratulera Henrik och understödja boken. Ett stort tack går också till förläggaren Aleksi Siltala och förlaget Siltala som beredvilligt tog sig an denna festskrift i sin utgivning.

Festskriften hade ändå inte blivit något utan sina skribenter:

Julia Dahlberg, fil.dr, forskare, Samfundet Folkhälsan i Svenska Finland
Ainur Elmgren, fil.dr, postdoc-forskare, Helsingfors universitet
Derek Fewster, fil.dr, universitetslektor, Helsingfors universitet
Annette Forsén, docent, Helsingfors universitet
Björn Forsén, docent, universitetslektor, Helsingfors universitet, direktor för Finlands Athen-institut
Sofia Gustafsson, fil.dr, forskare, Helsingfors universitet
Magdalena af Hällström, fil.mag., doktorand, Helsingfors universitet
Michael Jonas, docent, Helmut-Schmidt-Universität, Hamburg och Helsingfors universitet
Petri Karonen, professor, Jyväskylä universitet
Kasper Kepsu, fil.dr, tillförordnad universitetslärare, Åbo Akademi
Ville Kivimäki, docent, universitetsforskare, Tammerfors universitet
Christer Kuvaja, docent, forskningschef, Svenska litteratursällskapet i Finland
Jani Marjanen, fil.dr, postdoc-forskare, Helsingfors universitet
Stefan Nygård, docent, universitetsforskare, Helsingfors universitet
Kristina Ranki, fil.dr, museichef, Mannerheim-museet, Helsingfors
Aapo Roselius, docent, Helsingfors universitet
Peter Stadius, professor, Helsingfors universitet
Elisabeth Stubb, fil.dr, forskare, Statsrådets kansli
Henrika Tandefelt, docent, tillförordnad universitetslektor, Helsingfors universitet
Tuomas Tepora, docent, tillförordnad universitetslektor, Helsingfors universitet
Holger Weiss, professor, Åbo Akademi
Charlotta Wolff, tillförordnad professor, Åbo universitet
Kjell Östberg, professor, Södertörns högskola, Stockholm
Ann-Catrin Östman, akademilektor, Åbo Akademi

På måndagen utkom också Henrik Meinanders essäsamling Kaleidoskooppi. Tutkielmia Suomen historiasta (Siltala 2020) som också ges ut på svenska: Kalejdoskopet. Studier i Finlands historia (Schildts & Söderströms 2020). Förläggaren Aleksi Siltala avslutade sitt tal till Henrik med att överräcka ett pinfärskt exemplar också av denna bok.

 

Jaakko Björklund: Huoltovarmuus ennen ja nyt – mitä voimme oppia 1600 -luvun kriisijohtamisesta?

|

Viime viikkojen aikana on uutisoitu laajalti Suomen huoltovarmuuden tasosta, kriisijohtamisesta, hoitopaikkojen rajallisesta riittävyydestä ja epäonnistuneista suojavarusteiden hankinnoista koronakriisin yhteydessä. Toisaalta pahimman paniikin laannuttua huomio on kääntynyt varsinaisesta epidemiasta kriisin hoitamisen taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin kustannuksiin. Uuden ajan alun tutkijalle nämä kysymykset peilautuvat vastaaviin ongelmiin ja keskusteluihin, joita käytiin satoja vuosia sitten. Vaikka maailma ja teknologia ovat muuttuneet, ongelmat ja etenkin ihmisten ja yhteiskunnan toiminta kriisitilanteissa ovat kuitenkin säilyneet yllättävän samankaltaisina. Tämä on osaltaan onneksi, sillä voimme ottaa opiksi historian käänteistä.

Uuden ajan alku oli kriisirikasta aikaa kehittyvässä Ruotsin valtiossa, jonka osa Suomi oli. Poikkeustilasta toiseen hapuillessa joukkoon mahtui toki myös epidemioita ja katovuosia, mutta yleisin kriisinaiheuttaja tuolloin oli kuitenkin sotatila. Yksi nykyisenkaltaiseen hätätilaan vahvasti rinnastuva kriisi oli Ruotsin armeijan tuhoutuminen Kirkholman taistelussa 1605. Katastrofia seurasi sekaannus, paniikki ja epätoivoinen pyrkimys mobilisoida yhteiskunta ja valtion taloudelliset voimavarat estämään jo käsillä olevan kriisin leviäminen ja, tilanteen vakauduttua, voimavarojen jälleenrakentaminen.

Pienestä riskiryhmästä kauaskantoisiin vaikutuksiin

Vaikka pandemian aiheuttama poikkeustila eroaakin sotatilasta, löytyy nykyisen kriisin ja vuoden 1605 katastrofia seuranneen sotilaallisen kriisin välillä merkittäviä yhtäläisyyksiä. Useimmille talonpojille sota itsessään oli kaukainen, abstrakti kysymys, joka uhkasi välittömästi vain pientä osaa väestöstä, eli heikoimmassa yhteiskunnallisessa asemassa olevia asepalveluskykyisiä miehiä – oman aikansa ”riskiryhmäläisiä”. Paljon laajempi ja kouriintuntuvampi vaikutus oli tällöinkin kriisin välittömänä seurauksena syntynyt taloudellinen ahdinko. Varustelua rahoitettiin veroja kiristämällä, hevosten ja tarvikkeiden pakkolunastuksilla ja kruunun maiden läänityksillä ja myynnillä. Siemenviljan luovuttaminen jälleenrakennuksen tarpeisiin ja kruunun tulevien verojen allokointi lainojen takaisinmaksuun tulivat pitkällä tähtäimellä kalliiksi. Monelle toimeentulon rajamailla kituuttelevalle nämä ylimääräiset rasitukset olivat kohtalokkaita, mikä johti velkaantumiseen, tilojen autioitumiseen ja syntyvyyden laskuun avioliittojen lykkääntyessä.

Omavaraisuuden ja tuttujen toimittajien vaaliminen

Kuten nykyisessäkin tilanteessa, 1600-luvun kriisijohtamiseen kuului kriittisten resurssien saatavuuden turvaaminen. Armeijan jälleenrakennuksen näkökulmasta tällaisia olivat aseet, suojavarusteet, ampumatarvikkeet, hevoset, vaatteet ja lukuisat muut armeijan suurissa määrin tarvitsemat tarvikkeet. Kotimaista tuotantoa lisättiin niin paljon kuin mahdollista ja kriittisimmille resursseille, kuten hevosille ja ampumatarvikkeille, asetettiin maastavientikieltoja. Sikäli kuin mahdollista innovoitiin poikkeuksellisia tapoja hankkia tarvikkeita, muun muassa velvoittamalla talonpoikia valmistamaan seipäiden varsia ja toimittamaan vaatteita.

Kyrassieerin varustus, teoksessa ”Military Instructions for the Cavallrie”. John Cruso 1632.

Kaikkea ei kuitenkaan voitu tuottaa itse. Tuotantokapasiteetin nopea lisääminen oli mahdotonta, eikä valtakunnasta välttämättä löytynyt tähän vaadittavaa erityisosaamista tai infrastruktuuria. Haarniskoja ja musketteja oli hankittava kansainvälisiltä markkinoilta Alankomaiden ja Pohjois-Saksan kauppiaiden välityksellä. Myös taistelukykyisistä sotilaista oli pulaa, jolloin Ruotsissa käynnistettiin ennennäkemättömän laaja ulkomaisten palkkasotilaiden värväys. Näitä kriittisiä resursseja hankittiin ensisijaisesti totuttujen toimijoiden ja testattujen verkostojen välityksellä tuttuja logistisia reittejä pitkin. Nämäkin väylät kuitenkin puuroutuivat nopeasti, jolloin hankintaverkostoa oli laajennettava uusille alueille ja uusien toimijoiden kautta.

Hyvät aikeet huonoilla puitteilla roistoja suurempana haasteena

Kiire, pakko ja kokemuksen puute johtivat yleiseen sähläykseen, ja lukuisiin virheisiin hankinnoissa. Joitain tarvikkeita ja palkkasotilasjoukkoja tilattiin liikaa, toisia liian vähän. Rahat, tavarat, joukot ja kuljetusvälineet saapuivat väärään paikkaan väärään aikaan, mikä teki hankinnoista kalliimpia ja hidasti kriisistä toipumista. Kriisi myös paljasti hallintokoneiston riittämättömyyden. Virkamiehiä ja asiantuntijoita ei ollut riittävästi ja huonon kommunikoinnin kanssa tämä johti valvonnan ja koordinoinnin puutteeseen, päällekkäiseen työskentelyyn ja vikaratkaisuihin. Epäselvästi ja huonosti määritellyt sopimukset sekä valtion epäonnistumiset vaikeuttivat ulkomaisten toimittajien operaatioita ja johtivat riitoihin, joita ratkottiin vielä vuosikausia.

Mukaan mahtui myös joitain huijareita ja opportunisteja, jotka hyödynsivät hallinnon hätää, osaamattomuutta ja valvonnan puutetta. Nämä henkilöt vetivät varoja välistä tai toimittivat puutteellisia tuotteita tai vähemmän kuin oli sovittu. Omanlaiseen vedätykseen sortuivat myös näennäisesti liittolaiset valtiot, joista ainakin Englanti ja Alankomaiden yhdistyneet provinssit käyttivät tilaisuutta hyväkseen toimittaakseen Ruotsiin ei-haluttuja sotilaita, joista he toivoivat pääsevänsä eroon.

Roistoja oli kuitenkin onneksi verrattain vähän. Suurempia ongelmia aiheutui niiltä tahoilta, jotka lupasivat liikoja ja hyvistä yrityksistä huolimatta osoittautuivat kykenemättömiksi toimittamaan lupaamansa tavarat. Normaalioloissa nämä toimittajat olisivat kenties onnistuneet, mutta aivan kuten tänäkin päivänä, kansainvälinen kilpailu sekoitti kriisiajan markkinoita ja yllätti useimmat. Ruotsin tavanomaista suuremmat hankinnat asettivat toimittajat keskinäiseen kilpailuasetelmaan, minkä lisäksi markkinoilla kilpailivat lukuisat muut valtiot, jotka kasvattivat armeijoitaan samoihin aikoihin. Varmistaakseen tärkeiden tuotteiden saatavuuden, oli kruunun myönnettävä ennakkomaksuja, maksettava normaalioloihin nähden ylihintaa ja hyväksyttävä puutteellisia ja huonompilaatuisia toimituksia. Toisaalta hankintoja pyrittiin turvaamaan myös osoittamalla luotettavuutta kauppakumppanina ja moraalisella ylemmyydellä suhteessa kilpailijoihin.

Joukkojen värväys, Jacques Callot 1633

Investointi systeemiin

Ongelmista ja kaaoksesta huolimatta Ruotsi onnistui kaikesta huolimatta järjestämään kotimaisen tuotannon ja ulkomaiset hankinnat sille tasolle, että kriisistä selvittiin. Alun uhkakuvat jäivät toteutumatta, ja jo muutamassa vuodessa Ruotsin sotalaitos ja talous olivat lähes takaisin lähtötasolla. Kriisin ratkaisemisen avaimena oli kruunun ja hallinnon määrätietoisuus ja uutteruus, ylimääräisten ponnistusten legitimointi ja hyväksyntä valtiopäivillä, joustavuus ja innovointi hankinnoissa ja tuotannossa, sekä ulkomaisten liittolaisten poliittinen tuki.

Vaikka taloudellinen kustannus olikin huomattava, oli kriisistä myös hyötyä. Kansainvälisen tuen neuvottelu ja hankintojen ulottaminen tavanomaisten väylien ulkopuolelle laajensivat kruunun taloudellisia, poliittisia ja sosiaalisia verkostoja entistä laajemmalle. Ruotsin tunnettavuus ja kytkös ulkomaailmaan lisääntyi, mikä puolestaan loi edellytyksiä kaupankäynnille ja poliittiselle yhteistyölle myös jatkossa. Varustelun sivutuotteena kruunun hallintokoneisto laajeni pysyvästi (hyvässä ja pahassa), ja ulkomailta omaksuttiin toimintamalleja ja innovaatioita, kuten kaksinkertainen kirjanpito. Ulkomailta suoritetut hankinnat myös vauhdittivat merkittävästi infrastruktuurin kehittämistä, kuten Göteborgin kaupungin ja laivaväylien rakentamista, sekä ulkomaille suuntautuvan kaupan keskittämistä tuoreeltaan perustettaville, kruunun kannalta luotettaville ja helposti hallittaville kauppakomppanioille.

Keskusteluyhteyksien kehittäminen

1600-luvun alun varustelukriisi osoitti luotettavien kumppanien ja kansainvälisten verkostojen merkityksen. Suurimpia ja yleisimpiä ongelmia aiheuttivat luottamuksen puute ja huono kommunikaatio, jotka lisäsivät väärinkäsityksiä, hidastivat prosessia ja nostivat kustannuksia. Olemassa olevien toimitusketjujen ja kumppanuuksien kohdalla nämä ongelmat olivat pienempiä, minkä johdosta niitä kannatti vaalia. Uusien toimijoiden kanssa operoidessa ja lisäkapasiteettia hankkiessa luottamuksen rakentamiseen ja tehokkaaseen kommunikaatioon piti kuitenkin panostaa erityisesti. Luottamusta ja kommunikaatiota myös kaivattiin molempiin suuntiin, ja keskeisessä roolissa olivat väliportaan komissaarit, jotka koordinoivat tätä vuorovaikutusta kruunun ja toimittajien välillä. Uusien toimijoiden kanssa ja muuttuneessa kriisiympäristössä toimiminen vaativat lisäksi hallinnon määrätietoisuutta, aloitteellisuutta, innovatiivisuutta ja joustavuutta. Toivottavasti näitä ominaisuuksia löytyy myös nykykriisin ratkaisemiseksi.

Kirjoittaja on väitöskirjatutkija, joka tutkii 1600-luvun sotilasyrittäjyyttä.

Anna Koivusalo: ”En sure kuten pitäisi.” Epidemia, menetys ja siitä toipuminen 1800-luvun Etelävaltioissa

|

Kesäkuun alkupäivinä 1855 Kate Mearesin nelivuotias tytär, Maggie, kuoli New Yorkissa raivoavaan kurkkumätään sairastettuaan vain yhden hirvittävän päivän. ”Niin äkillisesti—niin sydäntä särkevästi”, murtunut Kate kirjoitti äidilleen Pohjois-Carolinaan, josta heidän perheensä oli vastikään muuttanut. Hänellä ei ollut ystäviä New Yorkissa, ja niin hän yritti tukeutua äitiinsä kirjeiden välityksellä. Mutta äiti, Eliza DeRosset, oli kaksi kuukautta aiemmin menettänyt oman tyttärensä Annien toisen epidemian seurauksena, eikä hänestä juuri ollut apua.

Annien ja Maggien kuolinilmoitukset ja hautajaiset sekä perheiden saamat surunvalittelukirjeet noudattelivat 1800-luvun suremistapoja. Heidät haudattiin yhteishautaan perheen hautausmaalle Wilmingtoniin ja haudoille tilattiin komeat hautakivet. Perheitä lohdutettiin sillä, että tytöt olivat nyt vapaita surusta, kärsimyksestä ja synnistä, jotka he olisivat välttämättä myöhemmin elämässään kohdanneet. ”Eihän toki ole mikään vähäpätöinen seikka, että sinulla on nyt enkelilapsi?” Katen käly kyseli. ”Voisitko pyytää lapsellesi mitään enempää? Hän on nyt ikuisesti onnellinen!”

Kate yritti löytää lohtua näistä sanoista ja väittikin olevansa hyvin onnellinen pikku Maggien puolesta. Hän koetti kestää koettelemuksensa kristityn lailla, itkemättä tai osoittamatta suruaan naamioiden tuskansa rauhalliseen käytökseen, jota perheystävät ylistivät. Mutta äidilleen hän tunnusti surevansa yksityisesti, koska kaipasi tytärtään tässä maailmassa, kykenemättömänä näkemään ”haudan taakse”. Eliza puolestaan kirjoitti olevansa lamautunut surusta, fyysisesti kykenemätön tekemään mitään tai edes poistumaan kodistaan. Hän uskoi, että tytöt oli otettu heiltä pois, koska Jumala oli nähnyt äitien synnit ja rankaissut heitä tällä tavoin. Kate oli samaa mieltä. Hän ei enää koskaan olisi ”iloinen ja maailmallinen”.

Wilmington Journal, Wilmington, N.C., 9.2.1855.

Epidemia-aaltojen, sodan ja tulipalouhkien keskellä eläneet etelävaltiolaiset kokivat jatkuvaa epävarmuuden aiheuttamaa ahdistusta ja ajoittain suoranaista kauhua, mitä esimerkiksi juuri kurkkumädän leviäminen saattoi tuoda mukanaan. Elizan, Katen ja muiden sukulaisten kirjeissä kuvataankin usein yksityiskohtaisesti tauteja ja hoitokeinoja; monet kirjeet tuntuvat olevan täynnä sairautta ja kuolemaa. Erityisesti lapsia kuoli paljon, useimmiten tauteihin, joihin ei vielä ollut rokotuksia. Vanhemmat toki surivat lapsiaan, mutta useinkaan eivät kauan. Osittain siksi, että lasten kuoleminen oli tavallista, toisin kuin nykyään, mutta osittain myös siksi, että pitkään suremista pidettiin sopimattomana. Kristityn tehtävä oli alistua tapahtuneeseen ja oppia kokemuksesta olemaan parempi ihminen sekä kiitollinen siitä, että läheinen oli päässyt taivaaseen.

Kate Meares ei kyennyt tähän, vaan teki suremisesta keskeisen osan elämäänsä. Hänen kirjeensä täyttyivät Maggien kaipauksesta ja idolisoinnista. Kate käytti loputtomasti aikaa Maggien hautakiven suunnitteluun ja syyllisti itseään alituiseen tämän kuolemasta ja siitä, ettei voinut unohtaa tyttöä. ”En sure häntä kuten pitäisi”, hän valitti kuukausi Maggien kuoleman jälkeen, ”vaan itken koko ajan ja ajattelen, etten enää näe häntä.” Vaikka suru ja ahdistus olivat yleisiä 1800-luvun yhteiskunnassa, niistä tuli pyrkiä pois keinoilla millä hyvänsä. Raa’an tunteen vallassa oleminen ei ollut sopivaa, vaan kontrolloitu, tapojen mukainen käyttäytyminen koski myös kriisitilanteita.

Seuraavana vuonna Kate synnytti toisen tyttären, Lidan, mutta vajosi vakavaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Hän ei tuntenut kiinnostusta Lidaan tai kahteen poikaansa. ”Ajatukseni ovat vain Maggien kanssa”, hän suri, peläten, että ”kuolisi alakuloisuuteen”. Tapahtuneesta lähtien jokainen lasten sairauden oire työnsi Katen syvemmälle ahdistukseen, kun hän kuvitteli joutuvansa luopumaan muista lapsistaan. Näin kävikin myöhemmin, sillä pikku Lida kuoli kaksivuotiaana hinkuyskään ja Katen esikoinen Gaston kahdeksanvuotiaana hukkumalla, vain vähän ennen Katen miehen kaatumista Yhdysvaltain sisällissodassa. Nämä kuolemat olivat jälleen äkillisiä iskuja, jotka saattoivat Katen pois tolaltaan ja tekivät hänestä yhä uskonnollisemman. Hän uskoi lastensa ja miehensä kuoleman aiheutuneen jostakin, mitä hän oli tehnyt—kuten ollut liian onnellinen tai rakastanut liikaa lapsiaan—minkä vuoksi Jumala oli päättänyt kurittaa häntä. Lopulta hän omisti koko elämänsä kirkolle rukoillen lakkaamatta eloonjääneiden poikiensa puolesta ja kirjoittaen heille pitkiä kirjeitä kehottaen välttämään kaikkea syntiä, jonka vuoksi heidänkin elämänsä muuten päättyisi.

Miten 1800-luvun etelävaltiolaiset kestivät elämää, joka oli hirvittävän paljon epävarmempaa kuin meidän (edes kevään 2020 tilanteessa)? Näyttää siltä, että heidän parhaat keinonsa ovat hyvin linjassa sen kanssa, mitä nykyisin ajatellaan kriisin kohdanneen henkilön hoitamisesta. Ne henkilöt, jotka ymmärsivät hakea lohtua jostakin mielihyvää tuovasta asiasta ja jotka mahdollisimman pian tarttuivat työhön tai palasivat arkirutiineihin läheisen menetyksen tai muun kriisin jälkeen, selvisivät näet parhaiten ahdistuksestaan. Erityisen tärkeää oli osata puhua tunteistaan kriisin aikana ja sen jälkeen — mikä oli kuitenkin vaikeaa etelävaltiolaisille, joiden ajattelua hallitsivat uskonnon ja yhteiskunnan käsitykset siitä, millaisia tunteiden kuului olla ja miten niitä kuului ilmaista.

Kate Meares ei kuitenkaan kuulunut tähän ryhmään. Hänen tunteista puhumisensa oli lähinnä itseruoskintaa, eikä hän suonut itselleen juurikaan mielihyvää tuottavia asioita, kirkkokuoroa ja sukututkimusta lukuun ottamatta. Eliza selviytyikin paremmin surustaan kuin tyttärensä. Muodon vuoksi hänkin toisteli uskonnollisia ilmaisuja, joilla hän vakuutteli olevan parempi, että hänen lapsensa oli päässyt parempaan paikkaan, mutta samalla hän mainitsi sydämensä kapinoivan sellaista ajattelua vastaan. Uskonto auttoi häntä selviytymään lyhyen vaikean vaiheen ohi, koska hän haki siitä akuutissa tilanteessa lohtua sen sijaan, että olisi Katen lailla tuominnut itsensä vuosiksi itsesyytöksiin ja mahdottomuuden tavoitteluun.

Elizaa helpotti se, että arkielämän kiireet kymmenen lapsen ja aviomiehen kanssa veivät mennessään. Myös aktiivinen yhteydenpito läheisiin ja päivittäinen ulkoilu olivat jo 1850-luvun Etelävaltioissa hyväksi koettuja keinoja. Tärkeintä oli kuitenkin hänen suhtautumisensa. Ottaen huomioon sen, että naisten odotettiin asettavan muut etusijalle, Eliza oli hyvin itsekäs: hän analysoi paljon sitä, miltä hänestä itsestään tuntui ja vaati apua sitä tarvitessaan. En kuitenkaan suosittele ihan kaikkia hänen käyttämiään hoitoja: mint julep -juoma, jonka oli määrä helpottaa aamuisin vuoteesta ylös nousemista, on parasta jättää ottamatta.

Anna Koivusalo on Helsingin yliopiston Yhdysvaltain historiaan erikoistunut tutkijatohtori. Hänen tunnekokemuksia ja -käytäntöjä 1800-luvun Etelävaltioissa koskevaa tutkimusprojektiaan rahoittavat lukuvuonna 2019–2020 myös Fulbright Suomi -säätiö, Säätiöiden Post doc -pooli ja Emil Aaltosen Säätiö.

Lähteet

DeRosset Family Papers #214, Southern Historical Collection, Wilson Library, University of North Carolina at Chapel Hill.

Pike, Martha V., Janice Gray Armstrong, and Museums at Stony Brook. A Time to Mourn: Expressions of Grief in Nineteenth Century America. Stony Brook, N.Y.: Museums at Stony Brook, 1980.

 

Kati Katajisto: Koronakriisi Suomen aikaisempien kriisien valossa – mitä historia voi ”opettaa”

|

Vallitsevan koronakriisin keskellä on hyödyllistä ja lohdullistakin pohtia, miten suhteuttaa ja analysoida historian valossa nyt käynnissä olevaa kriisiä – jonka lopputulema on yhä avoin.

Sisällissodan muistovuonna 2018 minulle esitettiin kysymys, voisivatko sisällissodan tapahtumat uusiutua Suomessa. Kysymyksen taustalla oli huoli siitä, että Suomi olisi jakautumassa taloudellisesti kahtia. Vastasin, että Suomen itsenäisyyden ajan suurimmat kriisit ovat tulleet maan rajojen ulkopuolelta. Sisällissota oli osa ensimmäisen maailmansodan tapahtumaketjua, ja talvi- ja jatkosota sekä Lapin sota osa toisen maailmansodan tapahtumavyöryä. Nyt elämme parhaillaan koronakriisiä, ja se, kuten aiemmatkin kriisit ovat tulleet sysäyksenä maamme rajojen ulkopuolelta. Myöskin viime vuosikymmenten pahimmat kriisit, 1990-luvun alun talouslama ja siihen liittynyt Neuvostoliiton romahdus sekä sen jälkeiset talouskriisit ovat tulleet maan rajojen ulkopuolelta. Keskenään suomalaiset eivät ole suurta kriisiä saaneet aikaiseksi. Onneksi.

Merkittävää on myös se, että nytkin, kuten aikaisemmissa kriiseissä, rajojen ulkopuolelta vyörynyttä kriisiä hoidetaan ensi sijassa kansallisella tasolla, vaikka Suomi on ollut neljännesvuosisadan EU:n jäsenvaltio. Keskeistä kriisin hoidossa ja käsittelyssä on siis suomalaisten omat toimenpiteet ja suhtautuminen. Siksi Suomen historian valossa on lohdullista se, että suomalaiset ovat selvinneet kriiseistä suhteellisen hyvin ja nopeasti. Sisällissodan jälkeen maa pääsi yllättävän nopeasti demokratian ja sovinnon rakentamisen tielle; yhteiskunnalliset uudistukset kuten torpparilaki, Lex Kallio, kunnallisen demokratian toteutuminen ja oppivelvollisuus sekä sotien välinen talouskasvu loivat vahvan pohjan kriisistä selviytymiselle – vaikka henkisiä arpia jäikin. Myös talvi- ja jatkosodan jälkeen suomalainen yhteiskunta selvisi kriisistä varsin hyvin. Vaikka sotakorvaukset painoivat maata ja Neuvostoliiton paine ja uhka näkyivät sisäpoliittisessa uudelleenorientoitumisessa, sotasyyllisyys- ja asekätkentäjupakassa, YYA-sopimuksen solmimisessa ja Porkkalan tukikohdassa, niin maan talous- ja yhteiskuntaelämä lähtivät rakentumaan laajalla rintamalla myönteiseen suuntaan. Suomesta tehtiin poliittisin päätöksin hyvinvointivaltio ja talouselämässä kirittiin kohti länsi-eurooppalaista tasoa.

Myös myöhemmistä, lähinnä globaaliin talouteen liittyvistä ja Suomea lievemmin muuttaneista kriiseistä Suomi on selviytynyt kohtuullisen hyvin. Edellisten vuosikymmenten kriisit eivät olekaan muokanneet suomalaista yhteiskuntaa yhtä syvällisesti kuin sotiin liittyneet kriisit, jotka muuttivat voimakkaasti ja nopeasti poliittisia, taloudellisia ja mentaalisia skeemoja. Vielä vähemmän viime vuosikymmenten epidemioihin ja pandemioihin liittyneet globaalit kriisit ovat vaikuttaneet suomalaiseen yhteiskuntaan.

 

Ulkopoliittisiin realiteetteihin sopeutuminen

Koronan poliittiset, taloudelliset ja sosiaaliset seuraukset ovatkin olleet Suomessa jo tähän mennessä poikkeuksellisen voimakkaat. Maassa on voimassa valmiuslaki, Uusimaa on eristetty, koulut ovat käytännössä kiinni, ihmisten elämä on keskittynyt koteihin, suurin osa yrityksistä kärsii taloudellisista seurauksista, ja pahin on vasta edessä niin tautihuipun ja talouden osalta. Siksi lähdenkin hakemaan vertauskohtaa Suomen historiasta tilanteesta, jossa koko yhteiskunnalta vaadittiin uudenlaista asennoitumista ja sopeutumista uudenlaisiin globaalin järjestyksen realiteetteihin, kylmän sodan maailmaan.

”Suomen ulkopolitiikassa on kaikkea hallitsevana maamme suhde suureen itäiseen naapuriimme, Neuvostoliittoon. – – Kansamme perusetujen mukaista, vakaumukseni mukaan, on, että tulevaisuudessa Suomen ulkopolitiikkaa niin johdetaan, ettei se tule kulkemaan Neuvostoliittoa vastaan. Rauha ja sopu sekä luottamuksellinen naapuruussuhde suuren Neuvostoliiton kanssa on meidän valtiollisen toimintamme ensimmäinen ohje.” Näin totesi pääministeri J.K. Paasikivi itsenäisyyspäivänä 6.12.1944.

Paasikiven sanat olivat tyrmistyttäviä monille aikalaisille. Suomalaisten oli aika sopeutua uusiin realiteetteihin sodan koettelemusten ja katkerien uhrausten jälkeen. Paasikivi toimi Suomen historian käännekohdassa pääministerinä (17.11.1944-26.3.1946) ja presidenttinä (1946-1956), ja häneen symbolisoitui käännös, joka opittiin myöhemmin tuntemaan Paasikiven-Kekkosen linjana. Paasikivi tajusi selkeämmin kuin monet muut aikalaiset, että oli hyödytöntä jatkaa taistoa ylivoimaista vihollista vastaan. Oli parempi sopeutua välttämättömiin muutoksiin, vaikka ne olisivatkin vastenmielisiä. Tärkeämpää oli pitää kiinni kansakunnan keskeisimmistä arvoista, itsenäisyydestä, vapaasta yhteiskunnasta ja demokratiasta.

Poliittisessa elämässä sopeuduttiin nopeasti siihen, että kommunistit palasivat takaisin poliittiseen toimintaan. Niin sanottu kolmen suuren hallitus (Paasikiven III hallitus) päästi kommunistit osaksi hallitusvaltaa, mutta sitoen mukaan demokraattiseen parlamentaariseen järjestelmään. Talouselämä ja ihmiset sopeutuivat sotakorvausten maksuun ja taloudelliseen niukkuuteen. Taloudellinen tulonjakojärjestelmä joutui osaksi poliittista kamppailua, jonka kautta kommunistit ajoivat tavoitteitaan, mutta työnantajien ja palkansaajien enemmistö mukautui oloihin, eikä demokraattista yhteiskuntajärjestystä onnistuttu murtamaan työmarkkinoihin kohdistuneiden iskujen avulla. Myös lehdistön ja kansalaisten asenteet muuttuivat suhteessa Neuvostoliitoon, vaikka ei aina kivuttomasti.

Koronakriisi hakeekin yhtymäkohtaa toisen maailmansodan jälkeiseen tilanteeseen, sillä merkit viittaavat siihen, että sen seuraukset ovat yhtä syvälle käyviä yhteiskunnan, talouden ja viime kädessä ihmisten asenteiden suhteen. Siksi puhe kolmannesta maailmansodasta ei ole täysin tuulesta temmattua, vaikka aseellisesta konfliktista ei onneksi ole kyse. Koronakriisin hallinnan tekee vaikeaksi se, että maailma on entistä tiuhemmin verkottunut ja siten myös haavoittuvaisempi, niin taloudellisesti kuin virusten leviämisen kannalta. Näyttää myös siltä, että koronakriisin alla, ennen sitä, oli jo osakemarkkinoiden kriisi, jonka varsinainen syy ei siis ollut pandemia, vaan pandemia oli ikään kuin lisätalousshokki, joka itsessäänkin olisi riittävä talouskehityksen kääntämiseen negatiiviseksi. Heikki Patomäki on todennutkin, että kyse on ”kapitalistisen maailmantalouden kaikkien kriisien äidistä” (https://patomaki.fi/2020/03/maailmantalouden-kaikkien-kriisien-aiti-kohti-uusliberalistisen-aikakauden-loppua-osa-1/).

 

Koronan muokkaaman globalisaation realiteetteihin sopeutuminen

Vientivetoisena valtiona Suomi ja ylipäätään suomalaiset joutuvat sopeuttamaan talouttaan voimakkaasti, ja keksimään uusia innovatiivisia keinoja selvitä tulevista haasteista. Koronan ollessa kyseessä pelkkä taloudellinen sopeutuminen ei kuitenkaan riitä. Vaikka poliitikot tulevat tekemään keskeisimmät ratkaisut, miten ja millä keinoilla koronaa vastaan taistellaan ja miten vuosia, ehkä vuosikymmeniä, kestävä jälkihoito toteutetaan, niin selvältä näyttää, että kaikkea ohjeistusta ei voi antaa ylhäältä. Samoin kuin toisen maailmansodan jälkeen, myös nyt kaikilta suomalaisilta tullaan vaatimaan omaehtoista sopeutumista tulevaisuuden yhteiskuntaan, jos haluamme välttää tulevaisuudessa kenties vielä pahemmat kriisit, toisen ja kolmannen aallon koronakriisit tai uusien virusepidemioiden leviämisen (Vrt. https://yle.fi/uutiset/3-11279674?utm_source=twitter-share&utm_medium=social). Se alkaa käsien pesusta saippualla, ja jatkunee muun muassa vapaaehtoisena matkustuksen rajoittamisena ja kestävästi tuotettujen tuotteiden suosimisena. Tai sitten voidaan lyödä päätä seinään uudelleen, ja oppia vaikeimman kautta.

Vaikeutena tulee olemaan myös se, kuten suomettumisenkin suhteen aikanaan, milloin mennään liian pitkälle, mitkä puheet ja teot ovat oikeasti välttämättömiä. Suomessa ei ole vaarana, kuten Unkarissa, että hallitus pyrkisi diktatorisiin otteisiin ja valtansa varmistamiseen, mutta pidemmän päälle on kysyttävä, miten pitkälle ja pitkäksi aikaa ihmisten perusoikeuksia voidaan rajoittaa. Mitä paremmin jokainen ihminen itse tajuaa muuttaa toimintaansa koronan takia, sitä vähemmän valtiovallan tarvitsee ulottaa kontrolliaan ja sitä paremmin Suomi selviää koronasta. Mutta kuten aiemminkin, sykäykset tulevat jatkossakin rajojen ulkopuolelta.

FT Kati Katajisto, Helsingin yliopisto, kirjoittaa parhaillaan Keskustapuolueen historian osaa 6 (1981-1991). Hänen edellinen kirjansa Sodasta sovintoon käsitteli sovinnon rakentumista sisällissodan jälkeen kunnallisen demokratian näkökulmasta

 

HISTORIAN OPETUS POIKKEUSTILANTEESSA / STATE OF EMERGENCY DUE TO COVID-19

|

På svenska, se nedan / in English, see below

Lisäys 16.3.2020: Ottakaa rohkeasti yhteyttä opintoihinne liittyvissä asioissa vaikkapa sähköpostilla. Henkilökunta auttaa kaikin mahdollisin keinoin myös poikkeustilan aikana. / Kontakta oss via e-mail e.dyl. om ni har frågor gällande era studier. Vi hjälper så mycket vi bara kan. / Please don’t hesitate to e-mail the teachers and ask for help and advice in your studies. We will help you in all ways possible.

………………………………………………………….

TEDOTE HISTORIAN KOULUTUSOHJELMIEN OPETUKSESTA

Helsingin yliopisto julisti eilen illalla poikkeustilan koronaviruksen takia. Uusimman ohjeistuksen mukaan 50 hengen opetustilaisuudet on kielletty ja opiskelijoiden läsnäolopakko poistettu. Lisäksi on asetettu muita rajoituksia.

https://flamma.helsinki.fi/fi/group/ajankohtaista/uutinen/-/uutinen/yliopistolle-poikkeustilanne-koronavirustilanteen-takia/10050661

Historian kandi- ja maisteriohjelmat ovat päättäneet, että periodin IV kaikki opetus järjestetään lähtökohtaisesti etänä. Tämä voi tarkoittaa kurssien siirtämistä verkkoon (Moodle) tai niiden korvaamista kirjallisilla suorituksilla. Pienempien kurssien lähiopetusta ei ole varsinaisesti kielletty (ellei yliopisto tai tiedekunta toisin ilmoita), mutta opiskelijoiden ei voi edellyttää saapuvan paikalle.

Opiskelijoiden mahdollisuuksia suorittaa suunnittelemansa opinnot tuetaan kaikin tavoin, eikä tilanne varmastikaan aiheuta historian koulutusohjelmissa ylitsepääsemättömiä ongelmia.

ystävällisin terveisin,
Mirkka Lappalainen, kandiohjelman johtaja
Laura Kolbe, maisteriohjelman johtaja
Niklas Jensen-Eriksen, historian lähijohtaja

***

Kandidat- och magisterprogrammen i historia har i dag fattat beslutet att all undervisning i period IV i utgångspunkten ska ordnas på distans. Det här kan betyda att kurser flyttas till webben (Moodle) eller att studenterna ges tillfälle att ersätta kurser med skriftliga prestationer. Universitetets direktiv från den 12 mars 2020 förbjuder tills vidare inte kontaktundervisning med små grupper, men det är möjligt att direktiven skärps och redan nu är studenternas närvaroplikt upphävd. Vi kan alltså inte kräva att studenterna är närvarande vid kontaktundervisning.

Vi ska stödja studenterna att genomföra sina studier i den takt de planerat också under den här våren, och det här blir säkert inte ett oöverkomligt problem i våra utbildningsprogram.

Vi ber nu att du om du har undervisning i denna period meddelar dina studenter hur de kan avlägga resten av kursen utan kontaktundervisning.

Universitetets information om undantagstillståndet hittar du här:

https://flamma.helsinki.fi/sv/group/ajankohtaista/nyhet/-/uutinen/yliopistolle-poikkeustilanne-koronavirustilanteen-takia/10050661

Vänliga hälsningar,
Mirkka Lappalainen, ledare för kandidatprogrammet i historia
Laura Kolbe, ledare för magisterprogrammet i historia
Niklas Jensen-Eriksen, närmaste chef för historieämnena

***

Yesterday evening, the University of Helsinki declared a state of emergency because of the coronavirus. According to the newest guidelines, all teaching events with more than 50 people are banned, and regulations concerning compulsory attendance in teaching are abolished. There are also other restrictions. Please see:

https://flamma.helsinki.fi/en/group/ajankohtaista/news/-/uutinen/yliopistolle-poikkeustilanne-koronavirustilanteen-takia/10050661

The Bachelor’s and Master’s Programmes in History have decided that all teaching in Period IV is organised primarily as distance learning. This may mean moving them online (Moodle) or replacing them with written assignments. Contact teaching in smaller courses is not actually banned (unless the university or the faculty decides otherwise), but the students have no obligation to come in person to them. Teachers, please tell your students within a couple of days how your course will proceed.

We will support in all available means students’ ability to do the studies they are planning to do, and we are convinced that the situation will not cause insurmountable problems in the history programmes.

With best wishes,

Mirkka Lappalainen, Director of the Bachelor’s Programme in History
Laura Kolbe, Director of the Master’s Programme in History
Niklas Jensen-Eriksen, Immediate Superior of History

Uusi hanke: Suomen 1500-luvun lähteet ja koneavusteinen tekstintunnistus

|

A new research project, using HTR to study people, mobility, and networks in 16th-century Southern Finland (Prof. Anu Lahtinen (PI), History, Faculty of Arts, University of Helsinki): The research project, funded by The Finnish Cultural Foundation (Suomen Kulttuurirahasto) will use handwritten text recognition technology to index and analyse 16th century documents. The aim of the project is to study networks and mobility in the light of 16th century cameral bookkeeping and other documents.

—————–

Suomen Kulttuurirahasto on myöntänyt prof. (ma) Anu Lahtiselle ja työryhmälle 145 000 euron rahoituksen hankkeelle 1500-luvun suomalaisten yhteisöt, liikkuvuus ja verkostot koneavusteisen lähdeanalyysin valossa. (1) Hankkeen tavoitteena on tutkia tutkia koneavusteisesti 1500-luvun voudintilien tarjoamaa tietoa aikakauden paikallisyhteisöjen ja yksilöiden sosiaalisista suhteista, liikkuvuudesta ja verkostoista.

Rahoituksen avulla digitoidaan, indeksoidaan ja tutkitaan erityisesti Uudenmaan ja Kanta-Hämeen voudintilejä ja muita relevantteja aineistoja. Tavoitteena on tuoda yhteen 1900-luvulla tehtyjä kortistointitietoja sekä koneavusteisesti luettuja (HTR, Handwritten text recognition) asiakirjatekstejä, jolloin on mahdollista tavoittaa 1500-luvun kameraalisesta aineistosta yksittäisiä ihmisiä ja paikallisia yhteisöjä sekä näiden liikkuvuutta ja verkostoja. Aloittava hanke rakentuu työryhmän 1500-luvun asiantuntemukselle sekä kokemuksille viime vuosien koneavusteisesta aineistonluvusta.

Koneavusteisessa lähteidentulkinnassa voidaan käyttää esimerkiksi Transkribus-ohjelmaa. Kuvassa Kansallisarkiston Acta Historica -kokoelman asiakirja kokeellisesti Transkribus-ohjelman tarkasteltavana.

————————————————————————————————————-
(1) Otsikko viittaa historioitsija Pentti Renvallin voudintiliaineistoja hyödyntäneeseen klassikkoteokseen Suomalainen 1500-luvun ihminen oikeuskatsomustensa valossa (Turku 1949).

Henri Hannula: Elämää tutkijavaihdossa Leidenin yliopistolla

|

Työskentelin syyslukukauden ajan Niilo Helanderin säätiön matka-apurahan turvin Alankomaissa Leidenin yliopistossa, joka on tullut tunnetuksi paitsi asemastaan maansa vanhimpana yliopistona myös vahvasta osaamisestaan perinteikkäiden oppialojen, kuten historian parissa.

Koska tutkin omassa väitöskirjaprojektissani Alankomaiden sekä Pohjois-Euroopan välistä kauppaa ja kauppadiplomatiaa 1600-luvun lopulla, oli luontevaa hakeutua paikkaan, jossa pääsisin työskentelemään merihistorian, talous- ja sosiaalihistorian sekä diplomatian historian paikallisten asiantuntijoiden kanssa.

Tutuksi maa on tullut sekä väitöskirja-aiheen että lyhyempien työmatkojen myötä. Mutta millaista tutkijanelämä maassa olisi? Lähdin ottamaan asiasta selvää, koska joskus on parempi saapua itse paikalle sähköpostin sijaan.

 

Rajojen yli

Viime vuosikymmeninä ympäri maailman yliopistojen kielenkäyttöön on vakiintunut vahvasti käsite international. Kansainvälisyyden sijaan puhun itse mieluummin ylirajaisuudesta, sillä fyysistä olinpaikkaa tärkeämpiä asioita – tai ainakin pitäisi olla – intuitiivisen ajattelun kyseenalaistaminen sekä mentaalisten muurien rikkominen. Tämä voi tapahtua periaatteessa missä vain.

Fyysisellä olinpaikalla on kuitenkin silti hyvin paljon merkitystä. Huomasin tämän konkreettisesti ensimmäistä kertaa tavattuani sattumalta ihmisiä, joihin olin tutkimuspapereissani viitannut. Kontaktien luominen on tällöin helppoa, joskin usein tietenkin vähän hassua keskustelunavauksen ollessa: ”Tunnen ajatteluasi, mutta en tunne sinua. Hauska tavata!” En muista tutustuneeni näin kenenkään Skypessä.

Tutkijavaihto toisessa maassa antaa mahdollisuuden kehittää monikerroksista ulkopuolisen katsetta. Kun kotimaassa ulkopuolisen katse suunnataan aiemmin tehdyn tutkimuksen vinoutumien tunnistamiseksi, toisessa maassa eläminen merkitsee tähän uutta kerrosta. Tämä katse mahdollistaa altistumisen keskimääräistä enemmän tiedonmuodostuksen soveltaviin, luoviin ja näin myös rankimmin aivoja kuormittaviin prosesseihin.

Olikin tärkeää päästä jälleen altistumaan akateemiseen nomadielämään, jonka perusvire kuuluu: ”Väliaikaista kaikki on vaan…”. Luopuminen yleisesti on helpompaa, kun välillä riuhtoo itseään muihin ympäristöihin. Tämä tunne lienee tuttu kaikille Erasmus-vaihdossa tai opiskeluiden ohessa työharjoittelussa ulkomailla olleelle; Ihminen parhaimmillaan merkityksellistää sekä henkistä kotiaan että uutta vierasta asuinpaikkaansa tavalla, joka muuttaa suhdetta kumpaankin.

Muilla kuin omalla äidinkielillä toteutettavat puserrukset aiheuttavat sekä vahvoja onnistumisen elämyksiä että maksimaalisia häpeän tunteitakin. Tunneskaalan ääripäät ovat jatkuvasti yliedustettuina ja se tekee tietenkin elämästä mielenkiintoista.

Mistään dramaattisesta ”ravistelusta” ei kuitenkaan ole ollut kysymys. Omine pienine tehtävineen, puurtamisineen, onnistumisineen sekä epäonnistumisineen elämän yhtäläisyydet ovat lopulta suurempia kuin erot. Se, haluaako dramaattisia eroja vai maltillisia yhtäläisyyksiä etsiä ja korostaa on näkökulmakysymys.

 

Opiskelun observointia

Paikallisen ohjaajani johdolla pääsin tutustumaan Leidenin historian mainsteriopiskelijoiden diplomatian historiaa käsittelevää kurssia. Kurssin teemana oli haastaa perinteistä näkemystä ”diplomaatin ideaalikuvasta” sekä yleisesti diplomatian historiasta. Ryhmässä tarkasteltiin tapausesimerkkejä uuden ajan alun lähettiläistä – niin perinteisimmistä kuin vähemmän tunnetuista.

Lukemistona oli paitsi perinteisemmät alan julkaisut, alkaen Andersonin The Rise of Modern Diplomacy 1450 – 1919 -teoksesta aina uusimpiin ”uuteen diplomatian historian” julkaisuihin. Opiskelijat tekivät lisäksi omia harjoitustyötä valitsemastaan aiheesta. Keskustelua kurssilla oli ulkopuolisena hauska seurata, sillä aivan samoja kysymykiä olen tullut pohtineeksi sekä aikoinaan itse maisteriopiskelijana että sittemmin opettamillani peruskursseilla harjoitusryhmien kanssa. Miten pitkälle ”diplomatian historiaa” tulisi venyttää? Mitä sisällytetään uudentyyppisiin analyyseihin ja mitä ei? Miten teleologista historiakäsitystä tai eurosentrisyyttä voidaan haastaa menettämättä kuitenkaan tutkimuksen koherenssia?

Opiskelijat itsessään olivat fiksua porukkaa ja osasivat tuoda omia, toisinaan yllättäviäkin näkökulmia aiheeseen. Todettakoon kuitenkin, että Suomessa opiskelijat – mikäli ottavat opintonsa tosisssaan – eivät häviä yhtään taidoiltaan paikallisille ”research seminar” -vaiheen opiskelijoille. Kummassakin maassa tosin englannin kielen ylivalta on alalla musertava, Alankomaissa vielä maantieteen ja historian johdosta korostetummin. Asenne kuitenkin ratkaisee.

 

Tutustumista uusiin ja vanhoihin tuttuihin

Työskentely Leidenissä kouli ennen kaikkea käsitteellistämään ajattelua uusille yleisöille, tohtorikoulutettavista professoreihin. Joku tunsi Karibian saaret, toinen Indokiinan, mutta kaikilla oli jotain sanottavaa Itämeren piirin tutkijalle. Heidän kommenttiensa pohjalta mielekkäiden yleistysten, vertailujen ja tulkinnallisten kehikkojen rakentaminen on helpottunut huomattavasti.

Yliopiston toimintakulttuuri oli rohkaisevaa, joskin ajoittain kummallista: tapaamisia ei sovittu tai varattu vaan työhuoneisiin singahdeltiin niin sanotusti dynaamisesti tunnustellen mahdollista hyvää hetkeä jutustelulle tutkimusideoista. Aikataulut elivät. Tapaamisia keskeyttelivät singahtelijat. Suomalaiseen kalenteriin tottuneelle tämä oli tietenkin aluksi suuri shokki.

Teoreettisen mielen kannalta kaikkein tärkeintä antia oli esitelmien lisäksi paikallisten kollegoiden kanssa toimistotuntien ulkopuolella tapahtunut järkeily, tinkering. Kokemuksesta olen oppinut, että kaikki parhaat asiat tapahtuvat aina virallisten seminaarikokoontumisten ulkopuolella, usein yöunien kustannuksella. Muilta oppiminen ja muille asioiden selittäminen, asioista kiistely, ja asioista yhteisen näkemyksen hakeminen: siitä on tutkimuselämä tehty.

Tajusin välillä, kuinka paatunut omaan tutkimusaiheeseeni olin, kun huomasin jonkun kollegan olevan vähän epätietoinen siitä, että mitä tarkoitin Moedernegotie – the Mother of All Trades -käsitteellä. Niin, kaikki eivät tosiaan ole ihan superkiinnostuneita Itämeren piirin kauppapolitiikasta… Tai tietenkin ovat sen jälkeen kun sain asian heille vakuutettua. Piti vain löytää yhteisiä tuotteita, yhteisiä kauppiasperheitä, yhteisiä laivanvarustajia, yhteisiä kauppasotia.

Näissä epävirallisissa tilanteissa sain tutustua elävien lisäksi myös kuolleisiin. Vanhemmat tutkijat nimittäin innostuivat, varsinkin loppuvaiheessa, aina silloin tällöin juoruilemaan alan paikallisista legendoista, etenkin toisen maailmansodan traumoista kärsineestä sukupolvesta. Vain yhden esimerkin mainitakseni, erään jo edesmenneen emeritusprofessorin tavaramerkiksi oli tullut täysin sattumanvaraisesti ja satunnaiselle kohteelle (usein ohjattavalle) suunnatut raivokohtaukset:

”GODVERDOMME, KUKA KÄSKI OTTAMAAN TÄMÄN PARAGRAAFIN POIS?! OLETKO AIVAN JÄRJILTÄSI?” – ”Herra Professori, se oli Te, kun huusitte minulle viime kerralla, että tämä kappale oli täyttä roskaa…”

Tuttuja tarinoita, vain vähän eri kontekstissa. Sodanjälkeisessä Euroopassa työ toimitti kaikkialla terapeutin virkaa; ”mennyt meissä” on läsnä kaikkialla, kuten eräs professori joskus on asian tiivistänyt. Näin monet ulkomailta aikoinaan hyllyyni hankkimistani teoksista heräsi tavallaan uudelleen eloon kirjoittajan ollessa se ”tarinoiden ihminen”, ei vain idolisoitu tutkija. Tämä on historiografisesti erittäin mielenkiintoista, joskin vie ajatukset vaarallisesti teoksia lukiessa sivuraiteille.

Hermeneuttisen kehän kierteessä olen kuitenkin ollut huomaavinani, kuinka ajatuksen sivuraiteet ovat oleellisia, ellei jopa käänteentekeviä. Oma graduaiheeni, ja sittemmin väitöskirja-aiheenikin oli erään sellaisen tulosta…

Elämähän lopulta on suurta sattumaa.

Henri Hannula

Kirjoittaja on tohtorikoulutettava ja tutkii Alankomaiden tasavallan kauppadiplomatiaa Itämeren piirissä 1600-luvun lopulla. Tutkimusvaihtoa rahoitti Niilo Helanderin säätiö.

Esitelmäkutsu / Call for Papers: Keskiaikaiset balladit ja laulut – Medeltida ballader och sånger – Medieval ballads and songs

|

Call for Papers (på svenska, se nedan – in English, see below)
UUSI DEADLINE 28.2. / NY DEADLINE 28 feb / NEW DEADLINE 28 FEb

Keskiaikaiset balladit ja laulut – paikallisia ja kansainvälisiä konteksteja

Suomesta tunnetaan joukko balladeja, joissa on merkittävästi keskiaikaisia piirteitä, vaikka ne ovatkin saaneet elementtejä myös myöhemmistä ajoista. Esimerkiksi Annikkaisen virressä on keskiaikaisesta kauppakestistä kertova pääteema, vaikka joissakin versioinneissa esiintyy myöhempien vuosisatojen tuotteita kuten tupakkaa. Monia suomenkielisistä lauluista pidetään paikallisesti luotuina, toisilla taas on selkeitä yhteyksiä etenkin virolaisiin, karjalaisiin ja skandinaavisiin esikuviin. Suomenruotsalaisilta taas on tallennettu vanhakantaisia balladeja, joiden on ajateltu olleen aiemmin käytössä myös nykyisen Ruotsin alueella. Skandinaavisen tutkimuksen piirissä on pohdittu, paljonko jotkut balladit voivat kantaa mukanaan myös keskiaikaa vanhempia piirteitä.

Mitä lauluille tapahtui, kun niitä muokattiin kielestä ja poljennosta toiseen? Millaisissa yhteyksissä niitä kirjoitettiin ylös, ja mitä niiden alkuperistä ja levinneisyyksistä voidaan päätellä? Voidaanko laulujen esittämis-, synty- ja käännöshistoriaa seurata vaikkapa sähköisten korpusten, sukututkimuksen ja tarkan tapausanalyysin avulla?

Helsingissä 6.-8.5.2020 järjestettävän seminaarin ”Keskiaikaiset balladit ja laulut – paikallisia ja kansainvälisiä virtauksia” tavoitteena on tuoda yhteen viime vuosikymmenten tutkimusta sekä suomen- että ruotsinkielisten keskiaikaisten balladien ja laulujen käytöstä ja siirtymistä. Tavoitteena on muun muassa tarkastella uudelleen laulujen kulttuurisia ja kielellisiä yhteyksiä sekä tuoda yhteen havaintoja suomen- ja ruotsinkielisistä balladeista. Varhaisen, 1900-luvun alussa tehdyn tutkimuksen painolastina ovat vahvat nationalistiset ja kielipoliittiset painotukset, jotka ovat vaikeuttaneet laulujen kulttuuristen yhteyksien ja vaikutteiden näkemistä.

Pyydämme cfp-tarjouksia aiheista, jotka käsittelevät balladien ja laulujen käyttöä ja omaksumista Pohjoismaissa ja lähialueilla. Maks. 150 sanan abstraktit pyydetään lähettämään osoitteeseen tiina.m.miettinen@tuni.fi 28.2.2020 mennessä (huom! jatkettu ilmoittautumisaika). Seminaaria rahoittaa Oskar Öflundin rahasto. Tapahtumapaikkana ovat Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Svenska Litteratursällskapet i Finland sekä Helsingin yliopisto.

Järjestelytoimikunta: Prof. Anu Lahtinen, Helsingin yliopisto – FT Kati Kallio, Suomalaisen kirjallisuuden seura – FT Tiina Miettinen, Tampereen yliopisto

———————

Medeltida ballader och sånger – lokala och internationella strömningar

Många finska ballader har betydande medeltida drag samtidigt som de också har inslag av senare tiders kulturer. Till exempel Annikkaisen virsi handlar om en medeltida handelsresande, men vissa i versioner nämns också föremål från senare århundraden, som tobak. Många finska sånger har ansetts vara av lokalt ursprung medan andra har klara kopplingar till estländska, karelska eller skandinaviska förebilder. På finlandssvenska språkområden har man samlat in ålderdomliga ballader som antas ha varit i bruk också i Sverige. Inom den skandinaviska balladforskningen har det diskuterats ifall balladerna också kan ha äldre än medeltida drag.

Vad hände med sångerna när de förflyttades från en rytm och ett språk till ett annat? I hurdana sammanhang antecknades de och vad kan vi dra för slutsatser av deras ursprung och spridning? Kan vi följa sångernas tillkomst-, uppförande- och översättningshistoria t.ex. med hjälp av släktforskning, elektroniska korpus eller detaljerade fallstudier?

Seminariet ”Medeltida ballader och sånger – lokala och internationella strömningar” som ordnas i Helsingfors den 6.-8.5.2020 har som syfte att föra samman forskning om finsk- och svenskspråkiga ballader som gjorts under de senaste decennierna. Vi vill granska sångernas språkliga och kulturella kopplingar och samla ihop iakttagelser gällande finsk- och svenskspråkiga ballader. Den tidigare balladforskningen från tidigt 1900-tal präglades av starka nationalistiska och språkpolitiska betoningar, vilket komplicerade skärskådandet av sångernas kulturella samband och influenser.

Vi välkomnar föredragsförslag om ämnen som berör användning och tillägnande av ballader och sånger i Norden och i närliggande områden. Abstracts på max. 150 ord skickas till tiina.m.miettinen@tuni.fi senast 28 februari 2020 (ny DEADLINE!). Seminariet finansieras av Oskar Öflunds stiftelse. Seminariet ordnas i Finska litteratursällskapets, Svenska litteratursällskapets i Finland samt Helsingfors universitets lokaler.

Kommittéen: Prof. Anu Lahtinen, Helsingfors universitet – Fil. dr Kati Kallio, Finska litteratursällskapet – Fil. dr Tiina Miettinen, Tampere universitet

———————-

Medieval ballads and songs – local and transnational contexts

Keskiaikaiset balladit ja laulut – paikallisia ja kansainvälisiä konteksteja

Both in research of Scandinavian ballads and Finnic runo-songs in alliterative Kalevala meter, a persistent question is how much later songs may carry features from medieval or pre-medieval times. Some Finnish ballads mix substantial medieval or pre-medieval characteristics with modern elements. For instance, the song of Annikainen tells an ageless story of a local maiden and foreign merchant, which has often been thought of having a medieval origin, while some versions add later products such as tobacco.

Some Finnish songs seem to be locally created, while others bear clear connections especially to Scandinavian, Estonian and Karelian traditions. Swedish Finn 20th century singers performed ballads that, supposedly, had earlier been used also in Swedish mainland. Some Scandinavian stories have been translated to Finnish both in old Kalevala meter and in new folk song meters.

What happened to songs and stories when they were translated to new languages and poetics? What do we know of the processes of writing down or recording these songs, and what may (or may not) be said about their historical origins and distributions? What kinds of means—such as digital corpora, genealogy or detailed case studies—may reveal new aspects on the performance, transmission and translations of songs?

The aim of the colloquium ”Medieval ballads and songs – local and transnational contexts” is to gather recent research on uses and transmissions of medieval ballads in Finnish and Swedish languages. We hope to include re-analyses of cultural and linguistic connections and comparisons of ballads in different languages. The early 20th century research on ballads was characterised by strong nationalistic and disciplinary emphases driven by language policy, which has hindered analysis of some cultural connections and influences.

We ask proposals on uses and transfers of ballads and songs in Nordic countries and nearby regions. Please send an abstract of 150 words to tiina.m.miettinen@tuni.fi by the 28 of February 2020 (EXTENDED DEADLINE!). The colloqvium is funded by Oskar Öflunds Stiftelse. The event takes place at the venues of The Finnish Literature Society, The Society of Swedish Literature in Finland (Svenska litteratursällskapet i Finland r.f., abbr. SLS) and the University of Helsinki.

The Organizing Committee: Prof. Anu Lahtinen, University of Helsinki – Dr. Kati Kallio, The Finnish Literature Society – Dr. Tiina Miettinen, University of Tampere

 

Anna Koivusalo: ”Koko miehistö hurrasi rohkeudelleni”: Marie Finley DeRosset Konfederaation saarronmurtajalla 1864

|

Syyskuussa 1864 Marie Finley DeRosset nousi saarronmurtajaan nimeltä Lynx, jonka tarkoitus oli murtaa liittovaltion joukkojen saarto ja purjehtia Bermudalle. Wilmingtonista Pohjois-Carolinan rannikolta lähti Yhdysvaltain sisällissodan aikana paljon saarronmurtajia (blockade runners), joiden tarkoitus oli purjehtia Etelävaltioista puolueettomin maihin ja hakea sieltä Konfederaation armeijalle varusteita. Jo heti sodan alkuvaiheessa liittovaltion kenraali Winfield Scott oli esittänyt ensimmäisen suunnitelman Konfederaation saartamiseksi mereltä käsin. Tarkoituksena oli hitaasti kuristaa hengiltä agraarinen maa, jolla ei ollut riittävästi tehtaita tai materiaalia valmistaa armeijan tarvitsemia tarvikkeita.

Saarronmurto oli hyvin organisoitua ja myös tuottavaa yritystoimintaa, jonka pääasiallisena tarkoituksena oli tuoda saarron läpi Konfederaatiolle elintärkeitä aseita ja tarvikkeita. Saarto tiukentui sisällissodan edetessä, mutta taitavat saarronmurtajat tekivät noin 1300 yritystä purjehtia Konfederaation satamiin tai sieltä pois ja onnistuivat niistä noin tuhat kertaa. Ne kuljettivat puolueettomiin maihin myytäväksi 400 000 paalia puuvillaa ja toivat takaisin aseita, tarvikkeita ja ruokaa armeijalle. Saarronmurtajilla työskentely oli vaarallista, mutta erittäin tuottavaa liiketoimintaa: sääntöjen mukaan puolet ruumasta tuli täyttää armeijan tarvitsemilla tavaroilla, mutta toiseen puoleen sai lastata mitä halusi, ja niinpä ne toivat maahan myös paljon luksustavaraa. Saarronmurtajat kuljettivat myös matkustajia silloin tällöin, mutta heidän tuli ymmärtää asettavansa itsensä hengenvaaraan. Olikin harvinaista, että matkustajana oli naisia, varsinkaan ilman suojelijaa ja pikkulapsen kanssa, kuten Marie DeRosset.

Scott’s Great Snake, 1861.
Library of Congress, Geography and Map Division, Washington, D.C.

Marie oli kiivas konfederaatti, joka jopa katkaisi välit ystäväänsä tämän naitua Pohjoisesta kotoisin olevan miehen. Kuitenkin hän oli valmis lähtemään Konfederaatiosta ja uskaltautumaan uhkarohkeaan yritykseen murtaa jo hyvin tiukka saarto päästäkseen puolisonsa, Louis ”Lou” DeRossetin, luo mukanaan myös vuoden ikäinen Gabrielle-tyttärensä. Lou ei ollut palvellut rintamalla ”fyysisen kyvyttömyyden” (ilmeisesti huonon näön) takia, vaan hänet oli määrätty armeijan hankintaosastolle. Lou oli ollut mukana yksityisesti omistetuilla saarronmurtajilla muutamaan otteeseen tuomassa rahtia saarron läpi, mutta elokuussa 1864 hän oli joutunut jäämään Bermudalle sairastuttuaan. Vaikka hän alkoi jo olla toipunut, Marie päätti matkustaa hänen luokseen sen sijaan, että Lou olisi palannut takaisin Konfederaatioon. Loun perhe oli yllättynyt ja pettynyt nuoren parin ratkaisuun, sillä Loun veljet yhtä alaikäistä lukuun ottamatta palvelivat Konfederaatiota jossakin ominaisuudessa.

Wilmington oli ollut vuodesta 1863 Konfederaation tärkein saarronmurtosatama, jota suojelivat suojainen sijainti sekä useat linnoitukset. Saarronmurtajia lähti Wilmingtonista syksyllä 1864 vain muutaman päivän välein. Laivat oli naamioitu maalaamalla ne jollakin maastoon sopivalla värillä ja niiden kapteenit odottivat pimeitä, kuuttomia öitä purjehtiakseen. Mutta liittovaltion sotalaivat odottivat niitä Konfederaation linnoitusten tykkien ulottumattomissa eikä saarronmurtajia, jotka olivat siviililaivoja, ollut aseistettu. Vihollinen ei kuitenkaan mielellään upottanut laivaa, sillä oli paljon tuottavampaa ottaa se kiinni ja saada siitä suuri palkkio. Siksi saarronmurtajaa saatettiin ajaa takaa pitkiäkin matkoja, jonka vuoksi niiden kapteenit usein peittivät höyrykattilan paineensäätelyaukot lisätäkseen laivan nopeutta, mikä oli uhkarohkeaa räjähdysvaaran takia.

Lynx oli eräs Konfederaation parhaista saarronmurtajista. Tämä hyvin nopeakulkuinen alus oli vastikään rakennettu Liverpoolin telakalla ja oli kaksi kuukautta aikaisemmin selvinnyt jopa hurrikaanista Yhdysvaltain itärannikon ja Bermudan välillä taitavan kapteeninsa ohjauksessa. Syyskuun 26. päivän iltana se lähti Wilmingtonin satamasta, mutta se huomattiin välittömästi ja liittovaltion sotalaiva USS Niphonin tulitus sai sen vahingoittumaan pahasti. Sen kapteeni koetti pyrkiä pois alueelta, mutta Lynxiin, joka oli jo alkanut upota, osui yhä uudelleen. Marie määrättiin ohjaushyttiin turvaan, mutta heti hänen istuttuaan alas luoti tunkeutui seinän läpi seitsemän senttiä hänen päänsä yläpuolelta ja osui laivaa ohjaavaan merimieheen.

Marie syöksyi kajuuttaan lapsensa luo, hädin tuskin välttäen toisen seinän läpi ammutun luodin. Mutta hän pysyi siellä, kuten kapteeni oli käskenyt, kunnes häntä tultiin noutamaan. Komentosilta oli repeytynyt irti ja laiva upposi hyvää vauhtia, joten kapteeni ohjasi sen kohti läheistä rantaa. Lynxin ajettua matalikkoon pelastusvene laskettiin, mutta aallot olivat niin korkeita, että siihen laskeutuvat merimiehet melkein hukkuivat. Siitä huolimatta Marie odotti tilaisuutta kylmän rauhallisesti ja hyppäsi tilaisuuden tultua veneeseen kehottaen heittämään lapsen perässään. ”Koko miehistö hurrasi rohkeudelleni,” hän kertoi myöhemmin, ”enkä ole koskaan tuntenut itseäni rauhallisemmaksi.” Ilman ruokaa ja vettä laivasta pelastuneet odottivat läpimärkinä pimeällä rannalla, kunnes lopulta saatiin sana läheiseen linnoitukseen ja miehistö ja Marie lapsineen pääsivät turvaan.

SS Lynx.
DeRosset Family Papers #214, Southern Historical Collection, Wilson Library, University of North Carolina at Chapel Hill. Mahdollisesti Marie Finley DeRossetin maalaama akvarelli.
Kuva: Anna Koivusalo

Hurjasta seikkailustaan huolimatta Marie ei lannistunut. Vain viikkoa myöhemmin hän nousi Owl-nimiseen alukseen, joka yritti sekin livahtaa ulos Wilmingtonista suuntanaan Bermuda. Jälleen USS Niphon tulitti laivaa ja jälleen laiva vahingoittui ja useat miehistön jäsenet haavoittuivat. Mutta aluksen kokenut kapteeni sai sen ohjattua vihollisten aseiden kantamattomiin ja lopulta turvallisesti Bermudan satamaan. Marie ja Gabrielle pääsivät perille vahingoittumattomina. Myöhemmin kirjoittamassaan tapahtuman kuvauksessa Marie ei kuitenkaan maininnut syytä, miksi oli lähtenyt vaaralliselle matkalle, vaan tiedämme sen hänen ystävänsä kirjeen perusteella. Hän ei vain paennut sotaa, vaan oli vasta kaksi vuotta kestäneen avioliittonsa aikana ehtinyt riitaantua anoppinsa kanssa. Eliza DeRosset oli voimakastahtoinen nainen, joka sanoi suoraan, mitä ihmisistä ajatteli ja suhtautui moniin ihmisiin, esimerkiksi tytärtensä aviomiehiin, penseästi. Kuitenkin erityisesti hänen ja Marien välillä oli kitkaa ja vakavia ongelmia. Eliza ja hänen hillityt tyttärensä olivat hyvin uskonnollisia ja omistautuneita hyväntekeväisyydelle, lapsilleen ja aviomiehilleen. Älykäs ja kaunis Marie puolestaan nautti juhlista, teatterista ja nuorten miesten seurasta. Loun perhe piti huikentelevaisena miniää, joka oli ranskantanut nimensä alkuperäisestä Mariasta, ojensi Louta, jos tämä oli käyttäytynyt hänestä huonosti, eikä koskaan käynyt kirkossa.

Marien päästyä Bermudalle Eliza kirjoitti Loulle loukkaantuneena: ”En kirjoita Marielle, koska kirjeeni eivät ilmeisesti ole toivottuja.” Tyttärelleen hän puolestaan valitti: ”Talo, piano, keittäjä . . . [Lou] on hankkinut kaiken mahdollisen pikku vaimolleen – aivan uuden pianon hän on hankkinut, parin poneja ja vaunut, ja puhuu nyt siitä, että he lähtevät Eurooppaan.” Aikana, jolloin kärsittiin puutetta ja minkä tahansa ruoan tai tavaran hankkiminen edellytti ennen varakkaalta kauppiasperheeltäkin monimutkaisia tiedusteluja ja tukun rahaa, Eliza DeRosset ei sulattanut moista tuhlaavaisuutta. Marie Finley DeRossetin kuvaus Lynxin uppoamisesta kirjattiin 50 vuotta myöhemmin sodan aikana saarronmurtajalla palvelleen perhetuttavan muistelmiin esimerkkinä Konfederaation naisten ”rohkeudesta, joka olisi ollut kunniaksi vanhalle sotilaalle”. Marien rohkeutta ei käy kyseenalaistaminen, mutta on selvää, että sen motiivina ei ollut pelkästään hänen halunsa päästä miehensä luo vaan myös pois anopin luota.

Konfederaatioon palaamisen sijaan DeRossetin pariskunta matkusti Englantiin, jossa he seurustelivat muun muassa aateliston ja tunnetun runoilijan lordi Bulwer-Lyttonin kanssa. Loun mukaan he olivat onnellisia, vaikkakin Marien halu liikkua seurapiireissä kävi kalliiksi pienellä toimeentulolla ponnistelevan Loun kukkarolle. Marie kuoli Lontoossa vuonna 1870 palaamatta enää Yhdysvaltoihin.

Anna Koivusalo on Helsingin yliopiston Yhdysvaltain historiaan erikoistunut tutkijatohtori, joka työskentelee lukuvuoden 2019–2020 University of North Carolinassa Fulbright Suomi -säätiön, Säätiöiden post doc poolin ja Emil Aaltosen säätiön rahoituksella.

Lähteet

DeRosset Family Papers #214, Southern Historical Collection, Wilson Library, University of North Carolina at Chapel Hill.

Kostam, Angus. Confederate Blockade Runners 1861–1865. Illustrated by Tony Bryan. Osprey Publishing, 2004.

McNeil, Jim. Masters of the Shoals: Tales of Cape Fear Pilots Who Ran the Union Blockade. Da Capo Press, 2013.

Sprunt, James. Chronicles of the Cape Fear River, 1660–1916. Edwards & Broughton Printing Co., 1916.

Anu Lahtinen: Akateemikko Eino Jutikkala -luento ja palkitut gradut

|

Historian oppiaineessa järjestettiin 12.11.2019 Akateemikko Eino Jutikkala -luento, joka kokosi vajaan puolensataa kiinnostunutta kuulijaa opiskelijoista professoreihin. Vuosittain järjestettävän luennon puhujaksi kutsutaan vuoroin nuoria, vuoroin varttuneempia kotimaisia ja kansainvälisiä tutkijoita.

Tilaisuuden aluksi Professori Laura Kolbe käsitteli lyhyesti historian oppituolien menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta sekä tietenkin Akateemikko Eino Jutikkalaa.

Professori Niklas Jensen-Eriksen sekä dosentti, yliopistonlehtori Mirkka Lappalainen julkistivat professori emeritus Markku Kuisman valokuvan, jonka kehystyttämisestä oli huolehtinut Helsingin yliopiston museo. Kuva ripustetaan Topeliaan historian oppiaineen opetustiloihin.

Tilaisuudessa jaettiin kolme gradupalkintoa vuosien 2018-2019 graduntekijöille. Seuraavat palkitut gradutyöt ovat luettavissa yliopiston Helda-palvelusta.

Johanna Rehn: Hellish Visions: Punishment in Western European Vision Literature, ca. 800–1200 (historia, sv.) https://helda.helsinki.fi/handle/10138/302979

Lotta Vuorio: Sukupuolittunut liikunta ja kehollisuus 1800-luvun puolivälin Britanniassa (yleinen historia) https://helda.helsinki.fi/handle/10138/299647

Erkki Hietaniemi: Pohjanmaan rykmentti Preussin sodassa 1626–
1629: Rekryyteistä sotilaiksi ja selviytyminen sotaretkellä (Suomen ja Pohjoismaiden historia, tai oikeastaan jo yhteisen historian maisteriohjelman tutkielma) https://helda.helsinki.fi/handle/10138/300547

Tämän jälkeen oli vuorossa itse luento, jonka piti Maiju Wuokko.

 

Filosofian tohtori, yliopistonlehtori Maiju Wuokon luento käsitteli historiallisia muutosvoimia, erityisesti liike-elämän merkitystä yhteiskunnallisena toimijana ja tutkimusaiheena. Maiju Wuokko yhdisti luennossaan tieteelliset kysymykset Jutikkalan ja Kuisman tutkimushistorian kautta tutkijasukupolvien vuorovaikutukseen ja tieteen muutosvoimiin.

Päivitetty 3.11.2021: FT Maiju Wuokon luento on ilmestynyt artikkeliksi muokattuna Ennen ja nyt -julkaisussa vuonna 2021. https://journal.fi/ennenjanyt/article/view/99112

Lisätietoja Maiju Wuokon tieteellisestä työstä os.
https://www.helsinki.fi/fi/ihmiset/henkilohaku/maiju-wuokko-9100269