Avainsana-arkisto: Historia

Kati Katajisto: Koronakriisi Suomen aikaisempien kriisien valossa – mitä historia voi ”opettaa”

|

Vallitsevan koronakriisin keskellä on hyödyllistä ja lohdullistakin pohtia, miten suhteuttaa ja analysoida historian valossa nyt käynnissä olevaa kriisiä – jonka lopputulema on yhä avoin.

Sisällissodan muistovuonna 2018 minulle esitettiin kysymys, voisivatko sisällissodan tapahtumat uusiutua Suomessa. Kysymyksen taustalla oli huoli siitä, että Suomi olisi jakautumassa taloudellisesti kahtia. Vastasin, että Suomen itsenäisyyden ajan suurimmat kriisit ovat tulleet maan rajojen ulkopuolelta. Sisällissota oli osa ensimmäisen maailmansodan tapahtumaketjua, ja talvi- ja jatkosota sekä Lapin sota osa toisen maailmansodan tapahtumavyöryä. Nyt elämme parhaillaan koronakriisiä, ja se, kuten aiemmatkin kriisit ovat tulleet sysäyksenä maamme rajojen ulkopuolelta. Myöskin viime vuosikymmenten pahimmat kriisit, 1990-luvun alun talouslama ja siihen liittynyt Neuvostoliiton romahdus sekä sen jälkeiset talouskriisit ovat tulleet maan rajojen ulkopuolelta. Keskenään suomalaiset eivät ole suurta kriisiä saaneet aikaiseksi. Onneksi.

Merkittävää on myös se, että nytkin, kuten aikaisemmissa kriiseissä, rajojen ulkopuolelta vyörynyttä kriisiä hoidetaan ensi sijassa kansallisella tasolla, vaikka Suomi on ollut neljännesvuosisadan EU:n jäsenvaltio. Keskeistä kriisin hoidossa ja käsittelyssä on siis suomalaisten omat toimenpiteet ja suhtautuminen. Siksi Suomen historian valossa on lohdullista se, että suomalaiset ovat selvinneet kriiseistä suhteellisen hyvin ja nopeasti. Sisällissodan jälkeen maa pääsi yllättävän nopeasti demokratian ja sovinnon rakentamisen tielle; yhteiskunnalliset uudistukset kuten torpparilaki, Lex Kallio, kunnallisen demokratian toteutuminen ja oppivelvollisuus sekä sotien välinen talouskasvu loivat vahvan pohjan kriisistä selviytymiselle – vaikka henkisiä arpia jäikin. Myös talvi- ja jatkosodan jälkeen suomalainen yhteiskunta selvisi kriisistä varsin hyvin. Vaikka sotakorvaukset painoivat maata ja Neuvostoliiton paine ja uhka näkyivät sisäpoliittisessa uudelleenorientoitumisessa, sotasyyllisyys- ja asekätkentäjupakassa, YYA-sopimuksen solmimisessa ja Porkkalan tukikohdassa, niin maan talous- ja yhteiskuntaelämä lähtivät rakentumaan laajalla rintamalla myönteiseen suuntaan. Suomesta tehtiin poliittisin päätöksin hyvinvointivaltio ja talouselämässä kirittiin kohti länsi-eurooppalaista tasoa.

Myös myöhemmistä, lähinnä globaaliin talouteen liittyvistä ja Suomea lievemmin muuttaneista kriiseistä Suomi on selviytynyt kohtuullisen hyvin. Edellisten vuosikymmenten kriisit eivät olekaan muokanneet suomalaista yhteiskuntaa yhtä syvällisesti kuin sotiin liittyneet kriisit, jotka muuttivat voimakkaasti ja nopeasti poliittisia, taloudellisia ja mentaalisia skeemoja. Vielä vähemmän viime vuosikymmenten epidemioihin ja pandemioihin liittyneet globaalit kriisit ovat vaikuttaneet suomalaiseen yhteiskuntaan.

 

Ulkopoliittisiin realiteetteihin sopeutuminen

Koronan poliittiset, taloudelliset ja sosiaaliset seuraukset ovatkin olleet Suomessa jo tähän mennessä poikkeuksellisen voimakkaat. Maassa on voimassa valmiuslaki, Uusimaa on eristetty, koulut ovat käytännössä kiinni, ihmisten elämä on keskittynyt koteihin, suurin osa yrityksistä kärsii taloudellisista seurauksista, ja pahin on vasta edessä niin tautihuipun ja talouden osalta. Siksi lähdenkin hakemaan vertauskohtaa Suomen historiasta tilanteesta, jossa koko yhteiskunnalta vaadittiin uudenlaista asennoitumista ja sopeutumista uudenlaisiin globaalin järjestyksen realiteetteihin, kylmän sodan maailmaan.

”Suomen ulkopolitiikassa on kaikkea hallitsevana maamme suhde suureen itäiseen naapuriimme, Neuvostoliittoon. – – Kansamme perusetujen mukaista, vakaumukseni mukaan, on, että tulevaisuudessa Suomen ulkopolitiikkaa niin johdetaan, ettei se tule kulkemaan Neuvostoliittoa vastaan. Rauha ja sopu sekä luottamuksellinen naapuruussuhde suuren Neuvostoliiton kanssa on meidän valtiollisen toimintamme ensimmäinen ohje.” Näin totesi pääministeri J.K. Paasikivi itsenäisyyspäivänä 6.12.1944.

Paasikiven sanat olivat tyrmistyttäviä monille aikalaisille. Suomalaisten oli aika sopeutua uusiin realiteetteihin sodan koettelemusten ja katkerien uhrausten jälkeen. Paasikivi toimi Suomen historian käännekohdassa pääministerinä (17.11.1944-26.3.1946) ja presidenttinä (1946-1956), ja häneen symbolisoitui käännös, joka opittiin myöhemmin tuntemaan Paasikiven-Kekkosen linjana. Paasikivi tajusi selkeämmin kuin monet muut aikalaiset, että oli hyödytöntä jatkaa taistoa ylivoimaista vihollista vastaan. Oli parempi sopeutua välttämättömiin muutoksiin, vaikka ne olisivatkin vastenmielisiä. Tärkeämpää oli pitää kiinni kansakunnan keskeisimmistä arvoista, itsenäisyydestä, vapaasta yhteiskunnasta ja demokratiasta.

Poliittisessa elämässä sopeuduttiin nopeasti siihen, että kommunistit palasivat takaisin poliittiseen toimintaan. Niin sanottu kolmen suuren hallitus (Paasikiven III hallitus) päästi kommunistit osaksi hallitusvaltaa, mutta sitoen mukaan demokraattiseen parlamentaariseen järjestelmään. Talouselämä ja ihmiset sopeutuivat sotakorvausten maksuun ja taloudelliseen niukkuuteen. Taloudellinen tulonjakojärjestelmä joutui osaksi poliittista kamppailua, jonka kautta kommunistit ajoivat tavoitteitaan, mutta työnantajien ja palkansaajien enemmistö mukautui oloihin, eikä demokraattista yhteiskuntajärjestystä onnistuttu murtamaan työmarkkinoihin kohdistuneiden iskujen avulla. Myös lehdistön ja kansalaisten asenteet muuttuivat suhteessa Neuvostoliitoon, vaikka ei aina kivuttomasti.

Koronakriisi hakeekin yhtymäkohtaa toisen maailmansodan jälkeiseen tilanteeseen, sillä merkit viittaavat siihen, että sen seuraukset ovat yhtä syvälle käyviä yhteiskunnan, talouden ja viime kädessä ihmisten asenteiden suhteen. Siksi puhe kolmannesta maailmansodasta ei ole täysin tuulesta temmattua, vaikka aseellisesta konfliktista ei onneksi ole kyse. Koronakriisin hallinnan tekee vaikeaksi se, että maailma on entistä tiuhemmin verkottunut ja siten myös haavoittuvaisempi, niin taloudellisesti kuin virusten leviämisen kannalta. Näyttää myös siltä, että koronakriisin alla, ennen sitä, oli jo osakemarkkinoiden kriisi, jonka varsinainen syy ei siis ollut pandemia, vaan pandemia oli ikään kuin lisätalousshokki, joka itsessäänkin olisi riittävä talouskehityksen kääntämiseen negatiiviseksi. Heikki Patomäki on todennutkin, että kyse on ”kapitalistisen maailmantalouden kaikkien kriisien äidistä” (https://patomaki.fi/2020/03/maailmantalouden-kaikkien-kriisien-aiti-kohti-uusliberalistisen-aikakauden-loppua-osa-1/).

 

Koronan muokkaaman globalisaation realiteetteihin sopeutuminen

Vientivetoisena valtiona Suomi ja ylipäätään suomalaiset joutuvat sopeuttamaan talouttaan voimakkaasti, ja keksimään uusia innovatiivisia keinoja selvitä tulevista haasteista. Koronan ollessa kyseessä pelkkä taloudellinen sopeutuminen ei kuitenkaan riitä. Vaikka poliitikot tulevat tekemään keskeisimmät ratkaisut, miten ja millä keinoilla koronaa vastaan taistellaan ja miten vuosia, ehkä vuosikymmeniä, kestävä jälkihoito toteutetaan, niin selvältä näyttää, että kaikkea ohjeistusta ei voi antaa ylhäältä. Samoin kuin toisen maailmansodan jälkeen, myös nyt kaikilta suomalaisilta tullaan vaatimaan omaehtoista sopeutumista tulevaisuuden yhteiskuntaan, jos haluamme välttää tulevaisuudessa kenties vielä pahemmat kriisit, toisen ja kolmannen aallon koronakriisit tai uusien virusepidemioiden leviämisen (Vrt. https://yle.fi/uutiset/3-11279674?utm_source=twitter-share&utm_medium=social). Se alkaa käsien pesusta saippualla, ja jatkunee muun muassa vapaaehtoisena matkustuksen rajoittamisena ja kestävästi tuotettujen tuotteiden suosimisena. Tai sitten voidaan lyödä päätä seinään uudelleen, ja oppia vaikeimman kautta.

Vaikeutena tulee olemaan myös se, kuten suomettumisenkin suhteen aikanaan, milloin mennään liian pitkälle, mitkä puheet ja teot ovat oikeasti välttämättömiä. Suomessa ei ole vaarana, kuten Unkarissa, että hallitus pyrkisi diktatorisiin otteisiin ja valtansa varmistamiseen, mutta pidemmän päälle on kysyttävä, miten pitkälle ja pitkäksi aikaa ihmisten perusoikeuksia voidaan rajoittaa. Mitä paremmin jokainen ihminen itse tajuaa muuttaa toimintaansa koronan takia, sitä vähemmän valtiovallan tarvitsee ulottaa kontrolliaan ja sitä paremmin Suomi selviää koronasta. Mutta kuten aiemminkin, sykäykset tulevat jatkossakin rajojen ulkopuolelta.

FT Kati Katajisto, Helsingin yliopisto, kirjoittaa parhaillaan Keskustapuolueen historian osaa 6 (1981-1991). Hänen edellinen kirjansa Sodasta sovintoon käsitteli sovinnon rakentumista sisällissodan jälkeen kunnallisen demokratian näkökulmasta

 

Anu Lahtinen: Akateemikko Eino Jutikkala -luento ja palkitut gradut

|

Historian oppiaineessa järjestettiin 12.11.2019 Akateemikko Eino Jutikkala -luento, joka kokosi vajaan puolensataa kiinnostunutta kuulijaa opiskelijoista professoreihin. Vuosittain järjestettävän luennon puhujaksi kutsutaan vuoroin nuoria, vuoroin varttuneempia kotimaisia ja kansainvälisiä tutkijoita.

Tilaisuuden aluksi Professori Laura Kolbe käsitteli lyhyesti historian oppituolien menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta sekä tietenkin Akateemikko Eino Jutikkalaa.

Professori Niklas Jensen-Eriksen sekä dosentti, yliopistonlehtori Mirkka Lappalainen julkistivat professori emeritus Markku Kuisman valokuvan, jonka kehystyttämisestä oli huolehtinut Helsingin yliopiston museo. Kuva ripustetaan Topeliaan historian oppiaineen opetustiloihin.

Tilaisuudessa jaettiin kolme gradupalkintoa vuosien 2018-2019 graduntekijöille. Seuraavat palkitut gradutyöt ovat luettavissa yliopiston Helda-palvelusta.

Johanna Rehn: Hellish Visions: Punishment in Western European Vision Literature, ca. 800–1200 (historia, sv.) https://helda.helsinki.fi/handle/10138/302979

Lotta Vuorio: Sukupuolittunut liikunta ja kehollisuus 1800-luvun puolivälin Britanniassa (yleinen historia) https://helda.helsinki.fi/handle/10138/299647

Erkki Hietaniemi: Pohjanmaan rykmentti Preussin sodassa 1626–
1629: Rekryyteistä sotilaiksi ja selviytyminen sotaretkellä (Suomen ja Pohjoismaiden historia, tai oikeastaan jo yhteisen historian maisteriohjelman tutkielma) https://helda.helsinki.fi/handle/10138/300547

Tämän jälkeen oli vuorossa itse luento, jonka piti Maiju Wuokko.

 

Filosofian tohtori, yliopistonlehtori Maiju Wuokon luento käsitteli historiallisia muutosvoimia, erityisesti liike-elämän merkitystä yhteiskunnallisena toimijana ja tutkimusaiheena. Maiju Wuokko yhdisti luennossaan tieteelliset kysymykset Jutikkalan ja Kuisman tutkimushistorian kautta tutkijasukupolvien vuorovaikutukseen ja tieteen muutosvoimiin.

Päivitetty 3.11.2021: FT Maiju Wuokon luento on ilmestynyt artikkeliksi muokattuna Ennen ja nyt -julkaisussa vuonna 2021. https://journal.fi/ennenjanyt/article/view/99112

Lisätietoja Maiju Wuokon tieteellisestä työstä os.
https://www.helsinki.fi/fi/ihmiset/henkilohaku/maiju-wuokko-9100269

Anna Koivusalo: ”Tulipalo! Tulipalo! Kapina! Kapina!” Mellakointia 1800-luvun alun yliopistossa

|

Nuoria miehiä jo 1700-luvun puolesta välistä kouluttanut Princetonin yliopisto oli 1800-luvun alkupuolella historiansa pahimmassa aallonpohjassa. Varoista oli suuri pula, yliopiston rehtori oli hyvin uskonnollinen ja tiukka ja opetus oli mielikuvituksetonta ja paikoilleen jämähtänyttä. Vaikka maan muissa yliopistoissa alettiin vähitellen soveltaa kokeilevampaa opintosuunnitelmaa, Princetonin opiskelijat joutuivat Bachelor of Arts -tutkinnon suorittaakseen opiskelemaan teologiaa ja Raamatun oppeja (Holy Scriptures), moraalifilosofiaa, luonnonfilosofiaa, logiikkaa, kirjallisuutta (belles lettres), geometriaa, algebraa, aritmetiikkaa, laskentoa (calculus), astronomiaa, kemiaa, navigaatiota, maantiedettä, kreikkaa ja latinaa sekä englannin kielioppia.

Neljännesvuosittaisissa kuulusteluissa oppilaan oli osattava luetella ääneen ulkoa opeteltavaksi määrättyjen kirjojen tekstit sekä vastattava niitä koskeviin kysymyksiin. Arvosana oli keskiarvo kaikista kuulustelun vastauksista saaduista pisteistä. Opettajat eivät antaneet opiskelijoiden soveltaa osaamiaan asioita, vaan opetus oli luentojen ja kirjojen ulkoa oppimista.

Princetonin rehtori, Ashbel Green, kannatti erittäin tiukkaa kuria. Opiskelijoiden tuli keskittyä opintoihinsa, aterioida yliopiston ruokalassa ja muutenkin pysytellä kampusalueella, josta ei saanut lähteä pois ilman erillistä lupaa, sekä puhutella ja kohdella opettajia kunnioittavasti. Tästä huolimatta – tai tämän vuoksi – Princetonin harmina olivat jatkuvat häiriöt. Rikkomukset tai jopa kapinat eivät suinkaan olleet harvinaisia yhdysvaltalaisissa yliopistoissa 1800-luvun alussa. Monet opiskelijat olivat eliittiperheistä eivätkä varsinaisesti tarvinneet koulutusta, vaan tulivat collegeen muodostamaan sosiaalisia siteitä ja nauttimaan yliopistoelämän huvituksista: he joivat, tupakoivat, uhkapelasivat, harrastivat naisseikkailuja ja tekivät kepposia toisilleen ja opettajille.

Erityisesti Princetonissa häiriöitä oli paljon; vuoden 1816 lähes jokaisessa opettajien kokouksessa käsiteltiin jotakin rikettä ja siitä usein seurannutta opiskelijan erottamista. Rangaistuksia jaettiin mm. ”epäjärjestyksestä”, uhkapelaamisesta, ”esiintymisestä täysin juopuneena”, kukkotappeluiden järjestämisestä, sähikäisten säilyttämisestä sängyn alla, ruudin räjäyttelystä, opettajien uhkaamisesta sekä kampusalueen ulkopuolisessa tavernassa käymisestä ja siellä syömisestä ilman lupaa.

Eniten uskonnollisen rehtorin mieltä kuitenkin kuohutti ”erittäin turmeltunut tapahtuma”, jossa muutama opiskelija oli tuonut ”huonomaineisen naisen” kampusalueelle ja ”houkutellut toverinsa olemaan hänen kanssaan hillittömän epäpuhtaassa kanssakäymisessä”. Opettajakunta totesi, että collegen rauhan ja hyvinvoinnin vuoksi ei missään tapauksessa käynyt päinsä lieventää valppautta opiskelijoiden suhteen. Siitä huolimatta opiskelijakato oli suuri, koska monet hyveellisemmät opiskelijat jättivät Princetonin.

Tammikuussa 1817 tilanne kärjistyi mellakkaan, jota on pidetty yhtenä Princetonin myrskyisän historian pahimmista. Närkästyneenä saamansa neljännesvuosikokeen lukutehtävän pituudesta opiskelijat olivat poistuessaan illallisen jälkeen ruokasalista pitäneet meteliä, rikkoneet joitakin ikkunalaseja ja laukaisseet muutaman sähikäisen. Sen jälkeen collegen ylle laskeutui ”epätavallinen hiljaisuus”, jonka rehtori vasta jälkikäteen ymmärsi johtuneen siitä, että nuoret miehet valmistelivat täysmittaista kapinaa.

Kaksi päivää myöhemmin, tammikuun yhdeksäntenätoista päivänä, kahdelta aamuyöllä vararehtori heräsi huutoihin ”Tulipalo! Tulipalo! Kapina! Kapina!” Kun hän kiiruhti asunnostaan Nassau Halliin, asuntola- ja luentosalirakennukseen, hän huomasi collegen käymälän olevan tulessa. Nassau Hallin ovet oli naulattu kiinni, ikkunat särjetty, ja nuorukaiset huusivat ja soittivat rakennuksen merkinantokelloa lakkaamatta. Rakennukseen pyrkiviä opettajia heitettiin kaikella mahdollisella käteen osuvalla.

Kun kapina saatiin kukistettua, kukaan ei myöntänyt osallistuneensa siihen, vaan kaikki kertoivat vain tulleensa katsomaan tilannetta ja olevansa siihen syyttömiä. Rehtori oli ymmällään, kunnes eräs hänen hurskaista suosikkioppilaistaan tuli ja näytti oppilaslistasta neljätoista syyllisen oppilaan nimeä. Nämä neljätoista pidätettiin ja annettiin Princetonin kaupungin virkavallan huostaan oikeudenkäyntiä varten. Mutta tästä närkästyneenä lähes koko jäljellä oleva oppilaskunta nousi uuteen kapinaan tuhoten collegen omaisuutta, uhaten opettajia nuijilla ja tikareilla ja ammuskellen pistooleilla. Lopulta mellakointi saatiin loppumaan ja lisää opiskelijoita pidätettiin ”avoimesta tai salamyhkäisestä vehkeilystä” ja ”pahanteosta ja väkivallasta” syytettynä.

 

View of Nassau Hall, Princeton, N.J., 1860
Library of Congress, Prints and Photographs Division, Washington, D.C.

Yksi jälkimmäisessä mellakassa pidätetty ja yliopistosta erotettu nuori mies oli etelä-carolinalainen John Chesnut. Hänen isänsä, yksi Etelä-Carolinan rikkaimmista miehistä, oli opiskellut Princetonissa 1790-luvulla ja odotti Johnin opiskelevan ahkerasti ja suorittavan tutkintonsa kunnialla. Tarkempaa tietoa Johnin osallisuudesta kapinaan ei ole säilynyt, mutta rehtori Green ilmoitti hänen isälleen, ettei mitään epäilystä ollut siitä, että John oli ”syvästi osallinen” kapinointiin ja siten ”ilmaissut periaatteita, jotka heikentäisivät mitä tahansa yhteiskuntaa maailmassa”. Johnin serkku, jota syytettiin äänekkäästä huutamisesta kapinan aikana, erotettiin myös. Rehtorin mukaan Johnin oli parasta hakeutua opiskelemaan muualle eikä enää palata Princetoniin, jossa hän oli ”menettänyt kunniansa”.

Kyse ei kuitenkaan ollut kunnian menetyksestä; päinvastoin, John selitti toimineensa nimenomaan tovereidensa kunnian puolesta. Kun nuoret miehet, joista oli tulossa aikuisia, alistettiin tiukkaan kuriin, he kapinoivat puolustaakseen omaa käsitystään miehisyydestä ja kunniasta. Vaikka heidän opettajiensa mielestä mellakointi oli tottelemattomuutta ja väkivaltaa, nuorukaiset itse näkivät sen olevan rohkeaa ja miehekästä. Johnin vanhemmat, onneksi, ymmärsivät, että Johnin tarkoitus oli ollut puolustaa tovereitaan (todennäköisesti erityisesti serkkuaan), joita oli hänen mielestään kohdeltu epäoikeudenmukaisesti. He eivät toki hyväksyneet itse kapinaa, mutta he ymmärsivät, ettei nuori mies ollut kyennyt ”seurausten rauhalliseen pohdiskeluun” niin intensiivisessä tilanteessa.

John Chesnut meni opiskelemaan toiseen yliopistoon, New Yorkin Union Collegeen, ja hänen vanhempansa kirjoittivat hänelle koko hänen opintojensa loppuajan ohjeistaen häntä hyvästä käytöksestä ja opintoihin keskittymisestä, peläten ”tyhmyyksiä ja paheita, jotka ympäröivät sinua”. Nämä neuvot tehosivat; John valmistui Union Collegesta 1819 ja hänestä tuli myöhemmin hyvin toimeentuleva plantaasinomistaja, sotasankari ja osavaltion senaattori.

Kun hänen pikkuveljensä James meni Princetoniin 1832, samanlaiset ohjeet ja neuvot seurasivat häntä sinne. Itse college oli myös rauhoittunut uuden rehtorin myötä. Vaikka joitakin häiriöitä vielä esiintyi, ne olivat varsin viattomia aikaisempiin verrattuna, kuten kortin peluuta ja tavernassa käyntiä. Vain yhden kerran opintojensa aikana James oli opettajakunnan puhuteltavana käytöshäiriöstä: hän oli kieltäytynyt, kun opettaja pyysi häntä poistumaan ruokasalista huonon käytöksen takia.

Vaikka rike oli varsin mitätön verrattuna 20 vuoden takaisiin tapahtumiin, Jamesin tuli myöntää erheensä opettajien edessä. Rangaistuksena hänen nimensä, rikkeensä, syyllisyyden tunnustuksensa sekä opettajakunnan torut luettiin ääneen jumalanpalveluksen yhteydessä. Hänen vanhempansa huolestuivat kovasti ja lähettivät kirjeitä, joissa häneen vedottiin ja käskettiin keskittymään opintoihin ja olemaan kunniaksi itselleen ja perheelleen. Häntä muistutettiin hänen päämäärästään, joka ei ollut niinkään itse tutkinto vaan perheen ja suvun kunnian ja maineen ylläpitäminen.

Tämän harha-askeleen jälkeen, kovalla työllä opintojensa eteen sekä virheettömällä käytöksellä, James onnistuikin jälleen saavuttamaan hyvän maineen opettajakunnan silmissä. Vanhempiensa sekä isoveli Johnin tyydytykseksi hän valmistui 1835 ja onnistui saamaan tavoitellun oikeuden pitää puhe valmistujaisissa. He olivat saaneet hänet sisäistämään, että perheen kunnian ylläpitämisessä hyvä käytös, itsehillintä ja yritteliäisyys olivat huomattavasti oleellisempia tekijöitä kuin oppineisuus.

Anna Koivusalo on Yhdysvaltain historiaan erikoistunut tutkijatohtori Helsingin yliopistossa.

Lähteet

Office of Dean of the Faculty Records, Princeton University Archives, Department of Rare Books and Special Collections, Princeton University Library.

Anna Koivusalo, “The Man Who Started the American Civil War: Southern Honor, Emotion, and James Chesnut, Jr.” Väitöskirja, Helsingin yliopisto, 2017.

Thomas Jefferson Wertenbaker, Princeton, 1746–1896 (Princeton, N.J.: Princeton University Press, 1996 [1st ed. 1946]).

Nuppu Koivisto: Rahoitusasiaa pullakahvien kera. Kuulumisia oppiaineen ensimmäisestä tutkimustiistaista

|

Helsingin yliopiston historian oppiaine järjesti tiloissaan 26. maaliskuuta ensimmäisen tutkimustiistai-nimisen kokoontumisen. Kysymyksessä on aloite, jonka puitteissa pyritään lisäämään yhteisöllisyyttä laitoksen sisällä. Kun tutkijat istuvat kukin arkistoissaan ja huoneissaan työhönsä uppoutuneina, jää kollegiaalisten toveruussuhteiden solmiminen helposti vajaaksi. Sama koskee henkilökunnan ja opiskelijoiden välisiä kontakteja. Itse olen eristäytymisestä erinomainen esimerkki, joten aloite tuntui erinomaisen tervetulleelta.

Ensimmäisen tiistaitapahtuman teemaksi valikoitui tutkimusrahoitus. Koti- ja ulkomaisten apurahojen hakemisesta alustivat kokemuksen syvällä rintaäänellä dosentti, akatemiatutkija Janne Lahti sekä apulaisprofessori Samu Niskanen, kun taas professori Anu Lahtinen esitteli työmahdollisuuksia tilaushistorioiden alalta.

Rahoituskysymys on tietysti tutkijoille sekä tutkijanurasta haaveileville aina ajankohtainen sekä kiperä kysymys, jossa niin sanotun hiljaisen tiedon välittäminen on ensiarvoisen tärkeää. Olikin hyödyllistä kuulla konkreettisia vinkkejä esimerkiksi sen suhteen, miten ulkomaille suunnattu hakemus kannattaa laatia (argumentti edellä). Vaikka alustuksissa mainittiin myös tuttuja säätiöitä, avartui niistä ainakin minulle uusia näkökulmia erityisesti eurooppalaisiin ja yhdysvaltalaisiin rahastoihin. Suomen suurten säätiöiden vuodenkiertoon on helppo juuttua, joten muistutus muista vaihtoehdoista oli varmasti monelle kuulijalle hyödyksi.

Myös tilaushistorioiden maailmaan oli mielenkiintoista tutustua. Kuten tilaisuudessa todettiin, kysymys on monessa suhteessa arvokkaasta ja usein korkeatasoisesta perustutkimuksesta, joka jää yliopistojen julkaisupistejärjestelmien ja muiden mittausten katveessa aliarvioituun asemaan. Suomessa toimiva Tilaushistoriakeskus ry. (aiemmin Paikallishistoriallinen toimisto), joka pyrkii yhdistämään tutkimusten potentiaalisia tilaajia ja kirjoittajia, tarjoaa mainiot puitteet alaan tutustumiselle. Lisäksi järjestö on muun muassa laatinut ohjeistuksen tilaushistorioihin liittyvistä palkkioista.

Ainakin minuun tutkimusrahoituksesta keskustelemisella oli stressiä lievittävä vaikutus. On lohdullista kuulla kokeneiden ja menestyneiden kollegojen kertomuksia yrityksistä sekä erehdyksistä. Aina ei yksinkertaisesti tärppää, vaikka hakemus olisi kuinka hyvin ja huolellisesti laadittu. Perusviesti oli kuitenkin toiveikas: sinnikkyys palkitaan. Hakemuksiin – ja erityisesti suuriin kansainvälisiin hankesuunnitelmiin – kannattaa myös käyttää aikaa sekä vaivaa, kuten Samu Niskanen puheenvuorossaan painotti. Toisaalta rahoittajan linjaukset sekä apurahahaun kohdennukset kannattaa ottaa vakavasti. Omaa tutkimusaihetta on turha vääntää väkisin sellaiseen muottiin, johon se ei luontevasti asetu.

Tapaamisessa käyty keskustelu ei rajoittunut ainoastaan rahoitukseen, vaan samalla kuultiin tilannepäivityksiä oppiaineen digiloikka-hankkeesta sekä puhuttiin tutkimustiistaiden ja muiden yhteisöllisyyssuunnitelmien jatkosta. Pitkän linjan tavoitteena on, että tutkimustiistaitapaamisista tulisi vakiintuneita, kuukausittain järjestettäviä tapahtumia, joissa oppiaineen tutkijat voisivat esitellä töitään sekä alustaa erilaisista tiedemaailman ajankohtaisista aiheista. Kuten maaliskuussakin, tapaamisiin kuuluu aina vapaamuotoinen kahvitus, jossa voi yksinkertaisesti tavata kollegoita ja päivittää kuulumisia. Kokemukseni mukaan vastaava formaatti on toiminut muilla oppialoilla mainiosti – toivoa siis sopii, että se juurtuu myös Helsingin yliopiston historioitsijoiden keskuuteen jouhevasti. Esimerkiksi Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa järjestetään joka kuun puolivälissä torstaifoorumi-niminen tilaisuus, johon musiikin historiantutkijat kokoontuvat kuuntelemaan vierailevia luennoitsijoita, esittelemään omia tutkimuksia ja seurustelemaan keskenään.

Oppiaineen yhteisöllisyystyö ei kuitenkaan rajoitu tutkimustiistaitoimintaan, vaan suunnitteilla on muutakin mukavaa kuten esimerkiksi vuosittainen Eino Jutikkala -juhlaluento. Kalenteriin kannattaa jo nyt merkitä päivämäärä 15.5., jolloin järjestetään oppiaineen merihistoriateemainen kevätseminaari. Toivottavasti mahdollisimman moni pääsee mukaan hauskanpitoon! Lisätietoja voi kysellä historian väeltä tai seurata yksikön facebook-sivua (facebook.com/historiaHY) tai perinteistä ilmoitustaulua Topelia A:n 2. kerroksessa (Unioninkatu 38A). Valtiotieteiden historian yksikkö puolestaan on kutsunut historioitsijoita History and Cake -tapahtumaan, ks. tapahtumasivu facebookissa 7.5.

Kirjoittaja viimeistelee Helsingin yliopiston Euroopan historian oppiaineessa 1800-luvun lopun naisorkestereita käsittelevää väitöskirjaa. Hän on kirjoittanut Susanna Välimäen kanssa suomalaisista naissäveltäjistä os. https://fmq.fi/articles/activists-strive-for-gender-equality.

Maiju Wuokko: Sana vuodenvaihteeksi: historiantutkimuksen tila ja tulevaisuudennäkymät

|

Miltä näyttävät historiantutkimuksen tila ja tulevaisuudennäkymät vuoden 2018 päättyessä? Kenellä professoreistamme on eniten knoppitietoa alun perin Turun Akatemiaan perustetusta historian oppituolista? Montako toistoa tarvitaan perinteen muodostumiseen?

Muun muassa näihin kysymyksiin saatiin vastauksia historioitsijapaneelissa, joka pidettiin historiantutkimuksen johdantokurssilla 15.11.2018. Panelisteina olivat yrityshistorian professori Niklas Jensen-Eriksen, Euroopan historian professori Laura Kolbe, keskiajan historian apulaisprofessori Samu Niskanen sekä yleisen ja aatehistorian professori Markku Peltonen. Puheenjohtajana (ja väliin huutelijana) toimi Suomen ja Pohjoismaiden historian professori Anu Lahtinen. Vuosi sitten antoisaksi havaittu keskustelu järjestettiin tänä syksynä toistamiseen. Sen katsottiin antavan oikeutuksen käyttää ilmausta ”jo perinteeksi muodostunut historioitsijapaneeli”.

Historioitsijapaneelissa istuivat professorit Laura Kolbe, Niklas Jensen-Eriksen ja Markku Peltonen sekä apulaisprofessori Samu Niskanen. Kuva: Maiju Wuokko.

Yksiselitteisimmän vastauksen paneelikeskustelu tarjosi siis kysymykseen perinteen muodostumisesta: arvovaltaisen raatimme mielestä jo kaksi toistokertaa voi riittää. Alamme oppituoliin liittyvässä knoppitietonokittelussa selkeää voittajaa ei löytynyt, vaan kisa päättyi tasapeliin panelistien välillä. Entä mitä mieltä panelistit olivat tieteenalamme nykytilasta?

Muodit vaihtuvat, mutta historiantutkimuksessa on myös paljon pysyvää

2020-luvun taitteen historiantutkimuksen trendejä ovat paneelikeskustelun perusteella globaalit näkökulmat sekä transnationaalit kytkökset ja virtaukset. Lisäksi pinnalla ovat muun muassa emootiot ja ekologisuus: esimerkiksi keskiajan tutkijat pyrkivät tarkastelemaan tunnehistoriaa ja yrityshistorioitsijat kestävää kehitystä, vihreää bisnestä ja yritysten viherpesua. Muodikasta on myös erilaisten digitaalisten menetelmien ja apuvälineiden hyödyntäminen.

Panelistit muistuttivat, että vanhat alat ja aiheet ovat historiantutkimuksessa aina muodissa. ”Vanhat” ja ”uudet” aiheet kulkevat aina käsi kädessä, eivätkä ole toisiaan poissulkevia. Mitään aihetta ei historiassa voida tutkia loppuun, koska historiantutkimus ei ole aukkojen peittämistä. Historiantutkijat tekevät uusia, arvokkaita tulkintoja yhtä lailla uusista kuin vanhoista aiheista, eikä uutuudella sinällään ole itseisarvoa. Voi päinvastoin olla, että aiemman tutkimuksen sivuuttama aihe ei yksinkertaisesti ole tärkeä – tai sitä ei ole mahdollista historiantutkimuksen keinoin lähestyä.

Trendiaiheisiin tai -menetelmiin tarttumista ei paneelin perusteella kannata arastella. Tärkeintä on huolehtia siitä, että pohjatyö tulee tehdyksi kunnolla. Silloin tutkimus ei perustaltaan vanhene, vaikka näkökulma tai lähestymistapa menisikin muodista. Huolellinen, perusteellinen lähdetyöskentely kestää aikaa siitäkin huolimatta, että käytetty tulkintakehikko vaikuttaisi muodin laannuttua vanhentuneelta.

Trendikkyys tarkoittaa myös kiinnostavuutta nykyhetkessä. Se on siis varsin luonteva osa historiantutkimusta – nouseehan tutkimuksemme aina nykytilanteesta, sen tarpeista ja kiinnostuksen kohteista. Paneelikeskustelussa korostui historian ilmeinen yhteiskunnallinen merkitys. Historiantutkijoita tarvitaan tarjoamaan ajallista perspektiiviä ja valottamaan niitä pitkiä historiallisia juuria, joita nykyhetken ”uusilla ja ihmeellisillä” ilmiöillä aina on.

Yksilöt ja yhteisöt kuljettavat mukanaan monenlaisia tarinoita

Useimmat tämän hetken näennäiset itsestäänselvyydet ja ikiaikaisuudet ovat tosiasiassa keksittyjä luomuksia. Historiantutkijoiden tehtävänä on purkaa ja selittää näitä kertomuksia. Miten ja milloin tarinat ovat syntyneet? Kuka niitä on luonut, kenelle niitä on kerrottu, ja kuka niitä on uusintanut?

Merkkivuodet, kuten viime vuonna juhlittu Suomi100, tekevät yhteisölliset tarinat erityisen näkyviksi. Historiantutkijoille tasavuosijuhlat ovat hyödyllisiä: erityisesti silloin meitä tarvitaan selittämään ilmiöitä ja taustoittamaan menneisyyden tapahtumia. Merkkivuodet kiinnostavat historiantutkijaa myös itsessään, koska juhlinta ja sen muodot kertovat paljon siitä, mitä menneisyydestä halutaan nostaa juhlittavaksi. Ja kääntäen: Mitä tai ketä ei pidetä muistamisen arvoisina?

Välillä historiantutkijat joutuvat juhlahumun vastapainoksi kertomaan ikäviä asioita menneisyydestä. Menneisyys ei ole ollut ongelmatonta saati siistiä, eikä ennen kaikki todellakaan ollut paremmin. Historiantutkijan on tehtävä tiettäväksi myös ”tuskallisen tiedon hyödyllisyyttä”.

Panelistimme löysivät historiantutkimukselle monia akateemisesti ja yleisemmin yhteiskunnallisesti relevantteja tehtäviä. Samalla he halusivat muistuttaa, että menneisyyden rakastaminen on riittävä syy tutkia historiaa. Aina ei tarvitse kontribuoida nykykeskusteluun. Itsearvoisen tärkeä osa historiantutkimusta on myös silkka antikvaarinen puuhastelu ja nysvääminen.

Entä miltä näyttävät historiantutkimuksen tulevaisuudennäkymät?

Paneelikeskustelussa painottui historiantutkimuksen yhtä aikaa perinteikäs mutta alati uudistuva luonne. Pitkä traditio ei merkitse pysähtyneisyyttä, vaan uudet sukupolvet tekevät asiat aina vähän eri tavoin kuin edelliset.

Paneelikeskustelun viimeinen sana onkin lopulta opiskelijoillamme. Mikä mahtaa olla in ja pop tulevassa historiantutkimuksessa? Sen päätätte te, arvoisa historiaa opiskeleva nuoriso!

Kirjoittaja on FT ja historiantutkija, joka toimii vuoden 2019 loppuun saakka yrityshistorian yliopistonlehtorina.

Kati Katajisto: Digimurroksen unelmia ja uhkakuvia – ja mitä tapahtuu historian alalla?

|

Douglas Engelbart, kuuluisa tietokoneen hiiren keksijä, on väittänyt, että digitaalinen vallankumous on radikaalimpi muutos kuin kirjoitus- tai painotaidon keksiminen. Usein puhutaan myös kolmannesta teollisesta vallankumouksesta, jossa nyt höyryn ja sähkön tavoin digitalisaatio mullistaa ympäröivän maailmamme. Miten rajuksi muutos osoittautuu, sen vasta aika näyttää, mutta kieltämättä muutosvauhti tuntuu kiihtyneen, ja myös historioitsija huomaa sen. Toimintaympäristön muutokset tai yritykset muuttaa niitä, saattavat yllättää.

Viimeksi mainitusta käy esimerkiksi viime aikoina ajankohtaisena porissut keskustelu tiedonhallintalaista. Lain tavoitteena olisi parantaa kansalaisten tiedonsaantia ja viranomaistoimintaa sekä viranomaistiedon kaupallista hyödyntämistä. Hyvältä kuulostavia tavoitteita, mutta kun katsookin kaavailtua toteuttamistapaa, niin historiantutkijan karvat nousevat pystyyn. Kauhuskenaario on, että viranomaisten asiakirjahallinnon yhteentoimivuus murenee ja säilytettävä arkistoaineisto pirstaloituu ja jää puutteelliseksi. Onkin ironista, että samaan aikaan kun historiantutkimuksessa käytettävät digitoidut aineistot kasvavat vauhdilla ja erilaiset digitaaliset työkalut kehittyvät ja niiden käyttö lisääntyy, niin uhkakuvaksi nousee, ettei tulevaisuuden historiantutkijoilla olisikaan käytettävissä kunnon dataa tiedonhallintalain potentiaalisesti mahdollistaessa sen. Tiedonhallintalaista löytyy tarkemmin tietoa esimerkiksi: https://agricolaverkko.fi/tietosanomat/esitys-tiedonhallintalaiksi-herattaa-tyrmistynytta-vastarintaa/ sekä http://www.historiallinenaikakauskirja.fi/sites/historiallinenaikakauskirja.fi/files/media/HAiK_3_2018_suuntaviivoja_0.pdf.

Kiihtyvä toimintaympäristön muutosvauhti ja mahdolliset ennakoimattomat muutokset luovat sekä mahdollisuuksia että paineita – uhkakuvia ja unelmia tulevaisuudesta. Niin yritykset kuin eri toimijat vaikkapa akateemisessa maailmassa joutuvat pohtimaan, miten oman toimintaympäristön muutos todella vaikuttaa meihin? Mitä pitäisi tehdä? Miten muuttua ja pysyä kehityksen mukana? Pessimistisissä näkemyksissä digitalisaatio, robotiikka ja tekoäly vievät suuriman osan ihmisten perinteisistä töistä. Optimistisissa näkemyksissä taas korostetaan, miten käynnissä oleva muutos mahdollistaa yksitoikkoisten ja toistoa vaatien rutiinitöiden siirtämisen ihmisiltä koneille ja kuinka työviikkokin saattaisi muuttua nelipäiväiseksi. Historiantutkijan on vaikea kuvitella, että historian kirjoittaminen voitaisiin ulkoistaa ihmiseltä koneelle. Se on kaikkea muuta kuin rutiinia. Sen sijaan lähteiden ääreen pääsyssä ja niiden kokoamisessa ja läpikäymisessä digimurros avaa uusia mahdollisuuksia.

Voimakkaimmin toimintaympäristön muutos onkin näkynyt historiantutkimuksessa -ja opetuksessa tähän mennessä siinä, miten arkistot, kirjastot ja museot ovat digitoineet aineistojaan. Kansalliskirjaston Digi.Kansalliskirjasto.fi on yksi käytetyimpiä palveluja. Kansalliskirjasto on digitoinut kokoelmissaan olevat Suomessa vuosina 1771-1929 ilmestyneet lehdet, ja ne ovat tällä hetkellä kaikkien vapaassa käytössä. Lisäksi Kansallisarkiston ja Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan kesken on sovittu pilottiprojektista, joka mahdollistaa kaikkien Digissä olevien aineistojen käytön aina vuoteen 2010 asti. Se on huomattava parannus aineistojen saatavuuteen, sillä aikaisemmin tekijänoikeuksien alaisia aineistoja on voinut tutkia joko mikrofilmiltä tai Kansalliskirjaston vapaakappaletyöasemilta.

Kansallisarkiston Digitaaliarkisto on toinen historioitsijoiden eniten käyttämistä digipalveluista. Kansallisarkisto on myös lähtenyt mukaan kehittämään virtuaalista tutkimusalustaa, Transkribusta, jota voi käyttää käsinkirjoitetun tekstin tunnistukseen. Lisäksi Transkribuksessa voi tehdä hakusanahakuja. Eurooppalaisen yhteistyön voimin kehitettävä virtuaalinen tutkimusalusta on uusi ja mielenkiintoinen avaus Kansallisarkistolta, ja sitä voi pitää ns. seuraavana askeleena muistiorganisaatioiden digimurroksessa. Enää ei tyydytä tarjoamaan pelkästään digitoituja aineistoja vaan myös digitaalisia työkaluja tutkia kyseisiä aineistoja. Transkribus tullaan integroimaan Kansallisarkiston palveluihin, mutta se on jo tällä hetkellä verkosta vapaasti ladattavissa https://transkribus.eu/Transkribus/.

Mielenkiintoinen uutuus digitaalisten verkkopalveluiden saralla on myös Biografiasampo (http://biografiasampo.fi/), johon on koottu tietoja kymmenistä tuhansista menneistä ja nykyisistä suomalaisista, näiden elämänvaiheista ja teoista sekä ihmisten yhteyksistä. Pohjana on Kansallisbiografian yli 13 000 pienoiselämäkertaa ja muista SKS:n henkilöhistoriallisista tietokannoista poimitut tekstit, joista on koostettu älykkään kieliteknologian avulla tietämysverkko (”knowledge graph”) ja data-palvelu.

Historiaa tutkivien saatavilla alkaakin olla jo varsin hyvin erilaisia digitaalisia lähteitä ja niihin liittyviä muita palveluja. Ulkomaisista palveluista ei ole sanottu tässä mitään, ja kotimaisistakin moni on jätetty mainitsematta kuten esimerkiksi digitoidut valtiopäiväasiakirjat 1907-2000 (http://avoindata.eduskunta.fi/digitoidut/) tai Helsingin kaupunginarkiston Sinetin kautta löytyvät digitaaliset aineistot (https://yksa3.darchive.fi/YKSA3/public/archive/HELKA/). Verkossa olevia lähde- ja tutkimusaineistoja sekä niihin liittyviä palveluja voi myös löytää kootusti kuten Agricolan Lähteille-sivustolta (https://agricolaverkko.fi/lahteille/).

Seuraava haaste onkin käyttää näitä uusia digitaalisia palveluja entistä kekseliäämmällä tavalla, sillä ne mahdollistavat esimerkiksi aivan uudenlaisten kysymysten esittämisen laajoille tekstimassoille tai uudenlaisen tavan koota lähdeaineistoja. Digimurros luo historiantutkimuksessakin upeita mahdollisuuksia, mutta aiheuttaa myös lähdekriittistä päänsärkyä sen osalta, että historiaa tutkivat tuntevat vielä huonosti digitaalisten palveluiden ja työkalujen takana olevaa ns. konelogiikkaa. Kurkkaa vaikka Biografiasammon Henkilöt-kohdan Olli Rehnin verkostoa, jossa on Kustaa III yhtenä linkkinä. Osaatko selittää sen?

Olli Rehnin Kansallisbiografia-artikkelissa viitataan Urho Kekkoseen ja Kekkosen sivulla taas todetaan, että tämän runnomaa Miettusen hätätilahallitusta voi verrata taktisessa suvereenisuudessaan Kustaa III:n vallankaappaukseen 1772. Ainakaan minulle tämä ei auennut muuten kuin kysymällä Biografiasammon tekijöiltä. Ja sen jälkeen voi alkaakin pohtia, miten kyseisen kaltaista henkilön verkosto-näkymää voi käyttää historiantutkimuksessa.

Onkin selvää, että digimurrokseen liittyviä haasteita tulee riittämään historian alalla jatkossakin – ja unelmia.

Anu Lahtinen: Eurooppa tieteen aiheena ja tiedepolitiikassa

|

Oletteko joskus katsoneet tieteellisen EU-yhteistyön hakemuslomakkeita? Ne saattavat olla aika tyrmääviä sekä tavoitteiden että sivumäärien osalta. Jos haluaa hakea rahoitusta tutkimushankkeelle, opiskelijavaihtoon tai verkostoitumiseen, on syytä varata paljon aikaa ja kahvia; ja lisäksi on hyvä kysyä apuja byrokratian asiantuntijoilta. Usein on myös hyvä koettaa järjestää valmistelevia tapaamisia. (Jossain vaiheessa voi tietysti herätä kysymys, onko mahdollisesti saatava rahoitus kaiken valmisteluvaivan arvoinen, mutta se on toinen juttu.)

Osallistuin lokakuussa 2018 erään ERASMUS-hankkeen (Euroopan unionin vaihto-ohjelman) ideointiin ja suunnitteluun. Paikalla oli osanottajia noin kymmenestä yliopistosta, ja keskustelun aiheena se, miten historiaa opetetaan ja historiallista tietoa jaetaan. ”You have so many problems with language and concepts; which is fascinating”, tuumi Unkarin edustaja kansainvälisestä historian opetuksesta.

Pyöräilymaan yliopiston yhteistyölahja: pyörän kello.

 

Historian opinnot tieteellisenä, EU poliittisena hankkeena

EU-rahoituksissa yksi ongelma on, että niiden hakuohjeet esittävät jo kovia odotuksia tuloksista. Enkä tarkoita vain sitä, että rahoittaja odottaa yhtaikaisesti ilmaisia ja tuottoisia sovelluksia ja innovaatioita, siis hyviä tuloksia vähällä sijoituksella. Kyse on myös siitä, että rahoitettujen hankkeiden odotetaan esimerkiksi rakentavan ymmärrystä Euroopan yhteisestä historiasta. Historioitsija ei voi kuitenkaan tuosta vaan tarjota helppoa menestystarinaa vaan saattaa päätyä toteamaan, että yhteistä säveltä ei aina löydy. Muutenkin liian siloteltu, päämäärähakuinen historian esitys pikemminkin etäännyttää sekä historiasta että EU:sta.

Yksi ristiriitainen piirre tämänkertaisessa kokouksessa oli se, että Britannian EU-ero kummitteli yhteistyösuunnitelmien taustalla. Britannian edustaja pohti, onko hänellä enää osaa ja arpaa hankkeessa kevään 2019 jälkeen. Jotkut maat olivat jo selvästi suunnittelemassa, miten houkuttelevat itselleen maksavat opiskelijat, jotka ennen Brexitiä ovat menneet Britanniaan. Kansainvälinen opetus on edelleen voittopuolisesti englanniksi, eikä Brexit tätä näytä muuttavan.

Erasmus-tapaamisessa oli aistittavissa toive mannereurooppalaisen historiakerronnan noususta: halu kertoa Euroopan historiasta eri maiden historiaa korostaen ja Britannian ja USA:n roolia karsien. Tähän liittyy erilaisia poliittisia ja kansallisia intressejä, mutta monien opettajien aito kokemus oli, että kansainvälisillä historiakursseilla käytetään paljon angloamerikkalaisia oppikirjoja, joissa korostuu Britannian ja USA:n näkökulma. Varsinkin uudessa historiallisessa tilanteessa, post-Brexitin häämöttäessä, kaivattiin uusia teoksia. Samalla tosin todettiin, että on myös jo olemassa joitakin EU:n rahoittamia oppikirjoja, jotka eivät ole tavoittaneet yleisöään.

Oma lukunsa on joka tapauksessa, kenen historiaa mahdollisissa yhteisissä oppikirjoissa kirjoitettaisiin. Miten eri kansallisuudet, yhteiskuntaryhmät ja alueet voitaisiin kuvata kunnioittavasti ja kiinnostavasti? Entä miten huomioida sukupuolihistorian ja ympäristöhistorian näkökulmat?

Utrechtin historiallista keskustaa.Moniäänisen eurooppalaisen historian puolesta eriarvoisuutta vastaan

Keskustelimme myös eurooppalaisten opiskelijoiden eriarvoisuudesta. Joissakin Euroopan maissa yläluokkaisten perheiden lapset, joilla on parempi englannintaito, osallistuvat paitsi ulkomaanvaihtoon myös omassa yliopistossaan kansainvälisille ja englanninkielisille kursseille, mutta alempien yhteiskuntaryhmien lapsilla ei ole kylliksi kielitaitoa englanninkielisten kokonaisuuksien suorittamiseen. Englannin- ja kotimaankielisten kurssien osanottajat siis tulevat eri yhteiskuntaryhmistä eivätkä välttämättä kohtaa opinnoissa.

Suomessakin perhetausta ja varallisuus vaikuttavat opiskelijoiden mahdollisuuksiin – oman yliopiston kansainväliselle kurssille tulo ei liene englannin kielen perustaidoista kiinni, mutta vaihtoon lähteminen voi tyssätä rahoitusvaikeuksiin, vaihtostipendeistä huolimatta. Ja monissa maissa perhevelvoitteet tai työ rajoittavat opiskelijoiden osallistumista ERASMUS-tyyppiseen kokonaisia lukukausia kestävään opiskelijavaihtoon. Pohdimmekin sitä, miten voisimme parantaa eri taustoista tulevien opiskelijoiden mahdollisuuksia saada kansainvälisiä historian opiskelukokemuksia. Intensiiviset kesäkoulut voisivat olla tähän yksi mahdollisuus.

Keskustelussa vaihdettiin kokemuksia erilaisista aikaisemmista EU:n rahoittamista hankkeista ja ylimalkaan eurooppalaisesta yhteistyöstä. Kuten olen aiemminkin todennut (ks. esim. Unelma eurooppalaisesta historioitsijayhteisöstä) hankkeiden tavoitteet ja ruohonjuuritason realiteetit eivät mitenkään itsestäänselvästi kohtaa. Neljännesvuosisadan yhteistyökokemus on kuitenkin tuottanut myös myönteisiä yhteistyöverkostoja ja hankkeita. Todellisuuden eurooppalaiset kontaktit eivät ole ehkä yhtä suureellisia kuin EU-ohjelmien tavoitesanoissa kuvataan, mutta ne ovat hyvin todellisia henkilökohtaisten suhteiden ja yhteisten mielenkiinnonkohteiden kohtaamisia.

”Sol iustitie illustra nos” – Utrechtin yliopiston tunnuslause.

Eurooppa, meille ja muille

Unkarilainen professori totesi, että Euroopan ulkopuolelta tulleiden opiskelijoiden mielestä eurooppalainen sivistysyliopiston perinne on vaikuttava, kunhan ensimmäinen kulttuurishokki on ohi. Ulkopuolelta tulleiden innostus muistutti siitä, että kaikista ristiriidoista huolimatta eurooppalainen yliopistosivistys edustaa perintöä, jota kannattaa pitää yllä. Samalla paikallisen variaation tunnistaminen on tärkeää. Kuten tapaamisessa pohdittiin, ”eurooppalainen identiteetti on verkostojen luoma identiteetti, olipa kyse rautatieyhteyksistä tai oppineista”.

Keskustelusta tuli mieleeni Ying-chang Chuangin & Arthur P. Wolfin artikkeli: ”The European marriage pattern in perspective, or, what if Hajnal had been Chinese?” (Marriage and the family in Eurasia, Amsterdam 2005). Artikkelissa pohdittiin, että jos eurooppalaisia perhemalleja ja alueellisia eroja luokitellut perhehistorioitsija Hajnal olisi ollut kiinalainen (ts. ensin tutustunut Kiinan perhestrategioihin ja siitä näkökulmasta alkanut tutkia Eurooppaa), hän ei olisi niinkään ihmetellyt perhemalleja kuin eurooppalaisten nuorten hämmentävän laajoja mahdollisuuksia vaikuttaa puolison valintaan ja avioliittoonsa (toki kulloisenkin aikakauden ja kulttuurin rajoissa).

Variaation ja valinnanmahdollisuuden elementit tuntuvat olevan osa Euroopan alueen historiaa. Tällaisia piirteitä ei voi pitää mitenkään yksinomaan eurooppalaisina, ja muilla alueilla on omat piirteensä, jotka inspiroivat vastavuoroisesti. Opettajien kokemukset ruohonjuuritasolla puhuivat kuitenkin sen puolesta, että voimme nostaa esiin Euroopan yhteiskuntia läpäiseviä piirteitä, joiden historia on tutustumisen, tutkimisen ja opettamisen väärti.

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian professori (ma.), joka osallistui ERASMUS-yhteistyötapaamiseen Utrechtin yliopistossa Alankomaissa 3.-5.10.2018. Hän on aiemmin kirjoittanut EU-hankkeista esim. Ennen ja nyt –julkaisussa http://www.ennenjanyt.net/2007/09/unelma-eurooppalaisesta-historioitsijayhteisosta-substanssi-ja-instituutio/

Utrechtin humanististen tieteiden kirjasto.

Kati Katajisto: Digiopetus – yhteistyöstä voimaa

|

Suomen Historiallisen Seuran digijaosto ja Helsingin yliopiston historia-aineiden digiloikka -projekti järjestivät maanantaina 20.8.2018 Helsingissä seminaarin, jossa esiteltiin ja pohdittiin historian digiopetuksen nykyistä tilannetta eri yliopistoissa. Tilaisuuden avasi akatemiaprofessori Hannu Salmi esittelemällä SHS:n digijaoston toimintaa. Jaoston tavoitteena on tehdä ns. digihistoriaa paremmin tunnetuksi ja nostattaa siihen liittyvää keskustelua.

Salmi totesi, että on syytä miettiä historiantutkijoiden digitaalisia työkaluja, työkalupakkia, ja sitä miten metodologinen opetus järjestetään. Näitä kannattaa miettiä yhteistyön kautta, siten kaikki hyötyvät. Digiopetukseen liittyy paljon haasteita ja kysymyksiä lähtien aineistojen tallennuksesta, opetushenkilökunnan koulutuksesta aina monitieteisen yhteistyön vaikutuksiin saakka. Kuten Salmi kuitenkin muistutti – ja kuten muissakin puheenvuoroissa tuli esiin – digiopetuksessa kyse ei ole täysin uudesta asiasta.

Hannu Salmen jälkeen Tapio Onnela (Turun yliopisto) palauttikin mieliin, että Agricola-verkko (www.agricolaverkko.fi) perustettiin jo vuonna 1996, ja vuosituhannen alussa Suomen virtuaaliyliopistossa kehitettiin aktiivisesti suomalaista historian verkkokurssitarjontaa. Nykyään laajentunut Agricola, Suomen humanistiverkko, mahdollistaa muun muassa verkko-opetuksen tarjonnan ja hallinnoinnin kansallisella (ja kansainvälisellä) tasolla. Tiedot ajankohtaisista kursseista löytyvät osoitteesta https://verkko-opetus.utu.fi/

Turun yliopiston opetustarjontaan sisältyy kurssi Johdatus digitaalisiin ihmistieteisiin, joka on pakollinen kaikille historia-aineiden opiskelijoille. Keskustelussa väläyteltiin ajatusta, että kyseinen kurssi voisi olla ns. pohjakurssi kaikissa yliopistoissa digihistorian osalta. Nyt opetus vaihtelee yliopistoittain. Eräs tendenssi on, että kvantitatiivista analyysia on pyritty palauttamaan opetusohjelmaan. Oulun yliopiston puheenvuoron pitänyt dosentti Kaisa Vehkalahti totesi, että Oulussa on päädytty palauttamaan tilastolliset menetelmät pakolliseksi osaksi opintoja. Sen ohella Oulusta löytyy digitaaliset ihmistieteet -kurssi, jonka sisältö löytyy verkosta (http://www.oulu.fi/historia/node/49864).

Tampereen yliopistoa tilaisuudessa edustivat Mervi Kaarninen, Jarmo Peltola ja Jouni Keskinen. He kertoivat lyhyesti ns. Viljo Rasilan perinnöstä eli varhaisista tietokoneavusteisista tutkimushankkeista Tampereella. Parhaillaankin käynnissä oli erilaisia digihistoriallisia projekteja kuten väestöhistoriallinen HoPES -tutkimus (https://research.uta.fi/hopes/jarmo-peltolan-tutkimusprojektit/). Puheenvuorossa ehdotettiin, että historia-alan yksiköt järjestäisivät vuotuisen yhteistapaamisen, jossa päivitettäisiin digiopetuksen tilannetta. Keskustelussa ajatusta pidettiin hyvänä, ja tällaiseksi tapaamisfoorumiksi katsottiin sopivan Historiantutkimuksen päivät, jossa voisi järjestää säännöllisesti session digihistorian ”uusista tuulista ja parhaimmista käytännöistä”.

Professori Anu Lahtinen kertoi Helsingin yliopiston historia-aineiden digiloikka-projektista sekä esitti joukon kysymyksiä, jotka ovat ajankohtaisia niin historian kuin erityisesti digihistorian opetuksen näkökulmasta ja joita olisi hyvä kollektiivisesti pohtia. Miten ottaa digitaalisuus holistisesti käyttöön opetuksessa? Ja miten suunnata rajalliset resurssit ja saada hajallaan olevat tiedot ja taidot parhaiten käyttöön?

Yleiskeskustelun alustanut Mila Oiva (Turun yliopisto) totesi, että digital roadshow (https://digihistfinlandroadmapblog.wordpress.com/) oli osoittanut, että monet ovat kiinnostuneita digitaalisten työkalujen käytöstä, mutta omalta yliopistolta ei koeta saatavan tukea, eikä välttämättä edes löydetä oman yliopiston sisältä digitutkijoita, vaikka Suomessa olisi paljon alan syvällistä osaamista. Itä-Suomen yliopistoa edustanut Kimmo Katajala kuvasikin, miten geoinformatiikka on nimenomaan heidän yliopistonsa vahvuus. ArcGIS-paikkatieto-ohjelmaa koskevat kurssit eivät kuitenkaan ole pakollisia historianopiskelijoille.

Professori Jari Ojala ja apulaisprofessori Antero Holmila Jyväskylän yliopistosta taas katsoivat, ettei entinen aineisto-osaaminen enää riitä yhä enemmän digitaalistuvassa maailmassa. Aineistojen osuus tutkimuksessa korostuu entisestään, ja lisäksi uusi arkistolaki sekä tietosuoja-asetus ja tiedonhallintalaki asettavat omat haasteensa tutkimuksen tekemiselle. Joten on varsin selvää, että yliopistojen välistä yhteistyötä tulisi toteuttaa aina digiopetuksesta lähtien, jotta suomalaiset pysyisivät kansainvälisesti korkealla tasolla data-aineistojen hallinnassa ja digityökalujen käytössä ja siten myös tutkimuksessa.

Kaikista osallistujien puheenvuoroista päätellen yhteistyötä kaivataan, ja nyt on vain haettava yhteistyön käytännön muodot, joiden löytämiseksi yliopistojen erilaiset institutionaaliset rakenteet muun muassa tohtorikoulutettavien osalta vaativat sopivien väylien etsimistä. Asiasta kiinnostuneiden kannattaa seurata Agricola-verkkoa ja Historiantutkimuksen päivien (Hitu) ohjelmailmoituksia!

Kati Katajisto & Anu Lahtinen

Jesse Keskiaho: Lukemista ja lukemisen ohjausta myöhäisantiikissa ja varhaiskeskiajalla

|

Olen tutkinut Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessani Hippon piispa Augustinuksen (k. 430) keskeisten teosten varhaiskeskiaikaisiin käsikirjoituksiin tehtyjä reunamerkintöjä. Augustinus oli halki keskiajan laajalti luettu ja arvostettu ’kirkkoisä’, yksi merkittävimmistä oppineen kulttuurin auktoriteeteista. Hänen ajattelunsa vastaanotto ja käyttö on ollut pitkään keskeinen osa latinalaisen keskiajan aatehistorian tutkimusta.

Augustinuksen teosten käsikirjoitukset ja niihin tehdyt merkinnät ovat jääneet tähän nähden yllättävän vähälle huomiolle. Ne voivat kuitenkin kertoa siitä, mikä lukijoita näissä teoksissa kiinnosti, sekä esimerkiksi siitä, miten toisten haluttiin teoksia lukevan. Tässä kirjoituksessa esittelen muutamia tällaiseen lukemisen ohjaamiseen pyrkiviä reunamerkintöjä.

Augustinuksen teoksista säilyy muutama myöhäisantiikissa, 400-500-luvuilla, laadittu kopio, kuten vaikkapa 500-luvulla Italiassa laadittu Jumalan valtion (De ciuitate Dei) käsikirjoitus, nykyään Pariisissa Ranskan kansalliskirjastossa säilytettävä Latin 12214. Valtaosa varhaisista käsikirjoituksista on kuitenkin laadittu 800-luvulla, osana frankkien kuningas Kaarle Suuren (k. 814) läpiviemien nk. karolingisten reformien tehostamaa käsikirjoitustuotantoa. Ne on kopioitu myöhäisantiikissa laadituista sittemmin kadonneista käsikirjoituksista. Usein niistä löytyvät reunamerkinnät on kopioitu tuosta samasta kadonneesta mallista. Tällaiset merkinnät eivät kerro lukemisesta 800-luvulla, vaan merkintöjen syntyaikana, usein myöhäisantiikissa.

Jotkin merkinnät ovat alkuaan yksityisiä tai tehty vailla sen kummempaa suunnitelmaa, ja ne yksinkertaisesti osoittavat mielenkiintoisia, tärkeitä tai esimerkiksi jollakin tapaa erityisen hyviä tekstikohtia. Tällaiset merkinnät tarjoavat arvokasta tietoa siitä, miten teoksia luettiin. Mutta kirjoihin oli myös tapana tehdä merkintöjä ohjaamaan muiden lukemista. Näin saatettiin menetellä esimerkiksi luostarissa tai piispankirkossa, jonka kirjakokoelma oli tarkoitettu jäsenyhteisön käyttöön. Useimmat varhaiskeskiajalta säilyvät kirjat on laadittu osaksi tällaista kokoelmaa.

500-luvun Italiassa toiminut valtiomies ja oppinut Cassiodorus laati oppaan kristillisistä ja maallisista opinnoista ja tällaisia opintoja varten kootun kirjakokoelman hoidosta. Pyhän ja maallisen kirjallisuuden periaatteet (Institutiones divinarum et saecularium litterarum) oli omistettu Cassiodoruksen Etelä-Italiaan perustaman luostarin Vivariumin veljille. Teoksessa Cassiodorus myös viittaa siihen, miten on antanut lisätä tai lisännyt itse yhteisön kirjoihin selventäviä ja oikeaan lukemiseen opastavia merkintöjä. Institutiones oli myöhemmin yksi karolingisten reformien keskeisistä oppaista kristillisten kirjakokoelmien koostamiseen ja hoitoon.

Yhtenä esimerkkinä lukijoita ohjaamaan pyrkivistä merkinnöistä voi mainita St. Gallenin luostarissa 800-luvun puolivälin jälkeen kopioidun, yhä luostarin kirjastossa säilytettävän kappaleen Augustinuksen 1. Mooseksen kirjan kirjaimellisesta kommentaarista (De Genesi ad litteram) (St. Gallen cod. 161). Teokseen tehdyt reunamerkinnät on kopioitu päätekstin mukana käsikirjoituksen kadonneesta mallista. Enimmäkseen ne tyytyvät väliotsakkeiden kaltaisesti nimeämään kulloinkin käsiteltäviä aiheita. Muutamat kuitenkin opastavat lukijaa muun muassa huomaamaan kohdan, jossa käsittelemästään asiasta Augustinus itse myöhemmässä teoksessaan ilmaisi muuttaneensa mieltään (s. 165).

Erityisen tiiviisti lukijaa opastetaan ihmissielun luonnetta koskevissa tekstikohdissa. Merkinnöistä opitaan, että kysymys on vaikea, ehkä kiistanalainen: lukijaa muun muassa kehotetaan rukoilemaan ymmärrystä asiassa (s. 251). Kyse on ennen kaikkea sielun absoluuttisesta materiattomuudesta, joka oli Augustinuksen kontribuutio läntiseen teologiseen traditioon: reunamerkinnät kehottavat varomaan tekstissä referoituja ajatuksia sielusta jollakin tavalla materiaalisena (s. 251, 272, 273, 274).

Merkinnät osoittavat, että vaikka Augustinus jo myöhäisantiikissa muodostui arvostetuksi auktoriteetiksi, ei häntä luettu kritiikittä. Selvää on myös, ettei kaikkea hänen kirjoittamaansa koettu sopivaksi kaikille. Esimerkkinä voi mainita eräät todennäköisesti myöhäisantiikkiset reunamerkinnät teokseen Jumalan valtio. Sen ensimmäiset kymmenen kirjaa Augustinus oli laatinut vastineena väitteelle, että Roomaa vuonna 410 kohdannut hävitys barbaarien käsissä olisi seurannut siitä, että se oli hylännyt perinteiset jumalansa. Teos sisältää laajoja katsauksia esikristilliseen uskontoon, joka pyritään asettamaan naurunalaiseksi, esimerkiksi osoittamalla miten vähäpätöisille tai häpeällisille asioille oli osoitettu omat jumaluutensa.

Mielenkiintoiset reunamerkinnät tähän Augustinuksen teokseen löytyvät nykyään Ranskan kansalliskirjastossa säilytettävästä kirjassa, johon ne on Jumalan valtion tekstin mukana kopioitu 800-luvun lopussa tuntemattomassa pohjoisfrankkilaisessa keskuksessa (Latin 2053). Merkinnöissä näkyy lukijaa tiiviisti ohjaava ote. Valtaosa kehuu tiettyjä tekstikohtia. Mutta teoksesta löytyy myös varottavaa. Esikristillistä uskontoa koskevat yksityiskohdat ovat kirvoittaneet reunamerkintöjä tehneeltä varoituksia: muutaman kirjan alussa huomautetaan, miten ne sisältävät hämäriä satuja (obscuras fabulas), ja kyse on selvästi vakavasta asiasta (fol. 69v, 79v). Ainakin osaksi syynä ovat juuri häpeällisiksi koetut yksityiskohdat: kun Augustinus luettelee sukupuoliyhteyteen liitettyjä jumaluuksia tehtävineen, kehottaa reunamerkintä: ’sinä, joka olet heikko, hyppää tässä seuraavaan merkkiin, jottet tulisi entistä heikommaksi’ (fol. 76v).

Kirjallisuutta

Jesse Keskiaho, ‘The annotation of patristic texts as curatorial activity? The case of marginalia to Augustine’s De Genesi ad litteram in late antiquity and the early middle ages’, teoksessa M.J. Teeuwen & I. Van Renswoude toim., The Annotated Book in the Early Middle Ages. Practices of Reading and Writing, Utrecht Studies in Medieval Literacy 38 (Turnhout, 2017), s. 673–704.

Kirjoittaja on FT ja dosentti Helsingin yliopiston historian oppiaineessa.

Kati Katajisto: Voyant – kokeilemisen arvoinen DH-työkalu

|

Digital humanities -työkalut kehittyvät koko ajan, mutta käytännössä niiden soveltaminen tutkimukseen on usein varsin aikaa vievää, sillä harva työkalu soveltuu sellaisenaan tutkimukseen. Useissa tapauksissa vaaditaan koodaustaitoja, jotta tutkimusdata ja työkalu saadaan muokattua tutkimuksen kysymyksenasetteluun soveltuvaksi. Jos aikasi tai mielenkiintosi eivät riitä syvempään perehtymiseen, mutta haluaisit kuitenkin kokeilla jotain uutta tutkimusaineistoosi, niin suosittelen Voyantia.

Voyant on web-pohjainen tekstianalyysi-sovellus, jolla on erittäin helppo päästä alkuun. Mene Voyantin sivulle osoitteeseen https://voyant-tools.org/ ja lisää tekstisi etusivun Add Texts –laatikkoon. Valitse Reveal ja ’dadaa’, edessäsi on Cirruksen muodostama sanapilvi lisäämästäsi aineistosta. Sivun keskellä on Reader, jossa lisäämäsi teksti näkyy kokonaisuudessaan. Valitsemalla sanapilvestä tietyn sanan (klikkaamalla sitä), näet Readerissä ne keltaisella. Sivuston oikeasta yläkulmasta voit valita lisää työkaluja ja oikealla alhaalla taas näkyy sanojen konteksti. Nyt ei kuitenkaan mennä syvemmälle näihin, vaan luodaan katse Cirrukseen.

Cirruksen sanapilvi paljastaa aineistossa kaikkein useimmiten käytetyt sanat, ja sen alapuolella olevassa tekstissä luetellaan lisäksi liittämäsi tekstiaineiston käytetyimmät sanat ja niiden lukumäärät. Jos sanapilvessä on häiritsevän paljon sanoja, joilla ei ole merkitystä analyysin kannalta (kuten esimerkiksi: että, ja, sekä, jos), niin valitse Cirruksen tehtäväpalkista Define options for this tool ja sieltä Edit list. Sen jälkeen lisää listaan, jokaiselle eri riville, sana (stop word), jonka et halua näkyvän sanapilvessä, ja tallenna (Save) ja varmista (Confirm).

Mitä sanapilvi sitten kertoo? Aineistonsa hyvin tuntevalle tutkijalle ei välttämättä mitään uutta, hän saa ennemminkin vain varmistuksen sille, että hän on löytänyt aineistoistaan keskeisimmät asiat. Varsinkin jos tutkimuksen tekstiaineisto on erittäin laaja, on tällainen ns. tarkistus varmastikin useimmille tutkijoille mukava varmistus. Sen sijaan sellaisissa aineistoissa, jotka ovat tutkijalle käytännössä mahdottomia käydä läpi niiden laajuuden vuoksi kuten Hillary Clintonin yli 30 000 sähköpostia (kts. https://www.historians.org/publications-and-directories/perspectives-on-history/summer-2018/digging-through-the-hillary-clinton-email-archive-using-voyant-tools-in-the-classroom), tarjoaa Voyant oivan mahdollisuuden kahlata aineistoa läpi.

Voyant on siis hyvä työkalu, kun tutkija haluaa käydä tekstiaineistoa läpi. Cirruksen avulla onnistuu ns. distant reading, jolloin tutkija voi löytää tietokoneen avulla laajasta aineistosta sanat ja kohdat, johon kohdistaa perinteinen ihmisen suorittama ns. close reading.

FT Kati Katajisto