Suomi g-voimien puristuksessa

Suomen tehdasteollisuudesta on kadonnut viimeisen seitsemän vuoden aikana 100 000 työpaikkaa. Kansantalouden neljännesvuositilinpidon mukaan tehdasteollisuus työllisti Suomessa vuoden 2008 kolmannella neljänneksellä 421 600 mutta vuoden 2015 kolmannella neljänneksellä enää 321 700 palkansaajaa. Tästä kielteisestä kehityksestä on kannettu aiheellisesti huolta. Suomen kehitystä on luonnehdittu kansainvälisessä vertailussa poikkeuksellisen huonoksi. ”Olemmekin menettäneet paljon muita enemmän juuri teollisuuden ja viennin työpaikkoja”, kirjoitti Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen kuukausi sitten Ilta-Sanomisssa. Elinkeinoelmän keskusliitto (EK) puolestaan julisti toissavuotisessa kasvumanifestissaan: ”Olemme valinnan edessä: halutaanko Suomi pitää teollisuusmaana vai annetaanko osaamisen ja työpaikkojen valua kilpailijamaihin?” Mutta millaisen valinnan edessä oikein olemme?

Pitääkö olla teollisuusmaa ollakseen korkean elintason maa? Tätä voi arvioida alla olevan kuvion avulla. Siinä on luokiteltu maailman maat (98 kpl) vuonna 2011 kahden muuttujan suhteen: bruttokansantuote (bkt) asukasta kohti (kansainvälisissä dollareissa eli ostovoimapariteetin mukaan), jota mitataan pystyakselilla, ja teollisuuden osuus työllisyydestä, tämä vaaka-akselilla. ”Teollisuus” (industry) kattaa tässä myös kaivostoiminnan, sähkö- kaasu- ja vesihuollon sekä rakentamisen; näin siksi, että Maailmanpankin tilastossa nämä toimialat on yhdistetty. Muu työllisyys koostuu siis maa- ja metsätalouden sekä palveluiden toimialoista.

teollisuuden osuus työllisyydestä ja bkt per capita 9

Silmämääräisestikin voi tehdä havainnon, jonka sininen regressiosuora vahvistaa: henkeä kohden lasketun bkt:n ja teollisuuden työvoimaosuuden välillä ei ole systemaattista riippuvuuta suuntaan tai toiseen. Bkt/asukas vaihtelee suuresti vaikkapa niissä maissa, joissa teollisuuden työllisyysosuus on noin 20 prosentin tienoilla: joukkoon kuuluu sekä Australian ja Norjan kaltaisia vauraita maita että Intian kaltaisia köyhiä maita. Teollisuuden työllisyysosuus on poikkeuksellisen pieni Guineassa ja Japanissa, mutta bkt/asukas-asteikolla ne ovat kaukana toisistaan. Kuvio kertoo myös sen, että Kiina on yksin omassa luokassaan. Siellä lähes puolet työvoimasta työskenteli vuonna 2011 teollisuudessa (siis tämä laajan määritelmän mukaan). Ero vaikkapa Intiaan on valtava. Kiinan osuus maailman teolisuustuotteiden viennistä kasvoi vuoden 1991 2,3 prosentista 18,8 prosenttiin vuonna 2013, joten sen kutsuminen maailman työpajaksi ole lainkaan liioittelua.

Kuviossa on vuotta 2011 koskevan silmänräpäyskuvan lisäksi esitetty teollisuuden työllisyysosuuden kehitys viimeisen 25 vuoden aikana Suomessa, Ruotsissa, Saksassa ja Yhdysvalloissa. Näiden kehittyneiden maiden käyrät kulkevat vinosti ylös vasemmalle eli teollisuuden työllisyysosuus on pienentynyt samaan aikaan kun bkt/asukas on suurentunut. Talouskasvuun on siis näissä maissa liittynyt teollisuuden työllisyysosuuden selvä pienentyminen.

Alla olevassa kuviossa on näiden neljän maan kehitystä kuvattu vielä pidemmän ajan kuluessa: vuodesta 1960 lähtien ja rajoittuen tehdasteollisuuden työllisyysosuuteen (lähteenä Euroopan komission AMECO-tietokanta). Suomi on joukon poikkeus siinä mielessä, että meillä tehdasteollisuuden työvoimaosuus kasvoi vielä 1970-luvulla, jolloin se oli Ruotsissa, Länsi-Saksassa ja Yhdysvalloissa jo laskussa. Suomen kehitys oli yleislinjasta eroavaa myös 1990-luvun lamasta 2000-luvun alkuun, jolloin Nokian nousu kasvatti tehdasteollisuuden työllisyysosuutta. Vuoden 2000 tienoilla Suomen nouseva ja Saksan laskeva käyrä lähes sivusivat mutta  erkaantuivat pian, kun Saksassa tehdasteollisuuden työvoimaosuus vakiintui edelleen muita maita korkeammalle tasolle. Yhdysvalloissa tehdasteollisuuden osuus työllisyydestä oli 1970-luvun puolivälistä lähtien alhaisempi kuin Suomessa tai Ruotsissa − Länsi-Saksasta puhumattakaan − ja pienentyi tasaisesti vuoteen 2009 asti 10 prosenttiin, jolla tasolla se on sen jälkeen pysynyt. Kaiken kaikkiaan Suomi näyttää seuranneen hieman jälkijunassa taloudellisen kehityksen yleistä kaavaa: teollisuuden työvoimaosuus on pienentynyt talouden kasvaessa.

tehdasteollisuuden osuus työllisyydestä

Vaikka kustannuskilpailukyvyn heikentyminen, johon Liikanen edellä mainitussa artikkelissa kiinnitti huomionsa, selittäneekin osan Suomen teollisuuden notkahduksesta finanssikriisin jälkeen, se ei selitä teollisuuden työvoimaosuuden pitkän aikavälin supistuvaa suuntaa. Haettaessa syitä sille ei aakkosissa tarvitse mennä g-kirjainta pidemmälle. Globalisaatio, tuo maailmantalouden gravitaatioaalto, on siirtänyt teollisuustyöpaikkoja kehittyneistä maista kehittyviin − Kiinaan, muualle Aasiaan ja itäiseen Keski-Eurooppaan. Samaan aikaan kun teollisuus vauhdittaa Kiinan ja vaikkapa Tšekin ja ja Slovakian talouskasvua (ks. ylin kuvio), muuttuvat kehittyneet taloudet yhä palveluvetoisemmiksi. Maat elävät samaa kalenteriaikaa mutta eri vaihetta taloudellisessa kehityksessään. Näiden neljän kehittyneen maan (Suomi, Ruotsi, Saksa ja USA) ja kolmen teollistuvan tai vielä varsin teollisen maan (Kiina, Tšekki ja Slovakia) vuoden 2011 havannoista laskettu vihreä regressiosuora on jyrkästi jyrkästi vasemmalle nouseva eli mitä suurempi bkt/asukas sitä pienempi teollisuuden osuus työllisyydestä. Jos taloudellisen kehityksen tähänastinen kaava pätee myös tulevaisuudessa, Kiina, Tšekki ja Slovakia siirtyisivät vihreää suoraa seuraten kohti korkeampaa bkt/asukas-tasoa samaan aikaan kun teollisuudessa työskentelevien määrä työvoimasta supistuisi.

Vaikka taloudellisen kehityksen pitkässä perspektiivissä teollisuuden työllisyysosuuden pienentyminen näyttäisi oleva luonnollinen kehityskulku, ei siitä seuraa, ettei teollisten työpaikkojen katoamisesta tarvitsisi olla huolissaan. Huoleen on aihetta jo puhtaasti taloudellisista syistä: hyvien, korkean arvonlisäyksen työpaikkojen häviäminen heikentää talouskasvua suoraan ja välillisten vaikutustensa kautta.

Mutta teollisuuden työpaikkojen katoamisella voi olla myös laajempia yhteiskunnallisia seuraamuksia; niitä Heikki Hiilamo tarkasteli muukalaisvihamielisyyden juuria pohtivassa kirjoituksessaan. ”Suomen teollisuuden romahdus murtaa keskiluokan selkärankaa”, kirjoittaa Hiilamo ja muistuttaa, että globalisaation häviäjien poliittisessa reagoinnissa on kyse ”laajasta eurooppalaisesta ja myös pohjoisamerikkalaisesta ilmiöstä”.

Globalisaation inhimillisiä vaikutuksia Yhdysvalloissa − ja Meksikossa − esitteli Laura Saarikoski erinomaisessa reportaasissaan (HS 21.2.2016) Galesburgin pikkukaupungista, jonka tärkein työpaikka, Maytagin jääkaappitehdas, lakkautettiin kun tuotanto siirrettiin Meksikoon. Siirron teki liiketaloudellisesti järkeväksi Pohjois-Amerikan vapaakauppasopimus Nafta. Reportaasin luettuaan ei tarvitse ihmetellä, miksi vapaakauppaa vastustava republikaanien presidenttiehdokas Donald Trump kerää kannatusta. G-voimien kielteiset seuraukset selittänevät myös demokraattien presidenttiehdokkaan Bernie Sandersin yllättävän suurta kannatusta: hänkin vastustaa vapaakauppaa. Vielä Naftaa tärkeämpi syy Yhydsvaltain teollisten työpaikkojen katoamiseen löytyy Kiinan suunnalta. Tuonti sieltä on selvästi hävittänyt tehdasteollisuuden työpaikkoja Yhdysvalloissa (The Economist 6.2.2016).Siksipä Trump lupailee presidenttinä lätkäisevänsä 45 prosentin tullin kiinalaisille tuotteille! Ekonomistit vakuuttavat, että vapaakauppa hyödyttää pitkällä aikavälillä, mutta odotusaika saattaa osoittautua vuosikymmenten pituiseksi. Se ei lohduta työpaikkansa menettäneitä tässä ja nyt. Ja vielä, vaikka bkt/asukas on kasvanutkin, ei kaikkien elintaso ole parantunut yhtä lailla, vaan tuloerot ovat samaan aikaan suurentuneet rajusti.

EK:n kasvumanifestin mukaan Suomen on valittava, haluaako se olla jatkossakin teollisuusmaa. Kysymykseen on helppo vastata myönteisesti, mutta tavoitteen toteuttaminen on jo paljon vaikeampaa. G-voimien lisäksi tehtävää vaikeuttavat €-voimat eli euroalueen sisäiset jännitteet. Ei taida olla täysin sattumaa, että Suomen ja Saksan tehdasteollisuuden työllisyysosuutta kuvaavat käyrät tangeerasivat vuonna 2000 ja että sen jälkeen tehdasteollisuus säilytti Saksassa asemansa selvästi paremmin kuin Suomessa. Taustalla on liittokansleri Gerhard Schröderin johdolla vuonna 1998 solmittu Bündnis für Arbeit, Ausbildung und Wettbewerbsfähigkeit eli työ-, koulutus- ja kilpailukykysopimus. Siihen liittyen työmarkkinajärjestöt sopivat tammikuussa 2000, että tuottavuuden kasvu ei johda reaalipalkkojen nousuun vaan kanavoituu työllisyyden kasvuun. Peter Bofingerin mukaan näin toteutetun sisäisen devalvaation seuraukset ovat olleet kauaskantoiset. Saksan kilpailukyky on parantunut ja sen vaihtotaseen ylijäämä on paisunut ennätykselliseksi. Bofingerin analyysin mukaan Saksan palkkamaltti on euroalueen epätasapainoisuuksien keskeinen syy. Euroalueen ongelmat eivät ratkea sillä, että kukin maa yrittää vuorollaan olla Saksa. Sellaista nollasummapeliä on tavattu kutsua beggar-thy-neighbour-politiikaksi.

 

3 thoughts on “Suomi g-voimien puristuksessa

  1. Loistava kirjoitus. Seuraavan postauksen aihe voisikin sitten olla, miten tästä ryöstä-naapurisi -politiikasta päästään eroon. Voiko euroalue toimia kun johdossa on Saksa jonka talouspolitiikka perustuu moraaliin, eikä utilitarismiin jossa yritetään tehdä asiat mahdollisimman helpoiksi tässä ja nyt? Hajoaako euro seuraavaan lamaan? Pitää kuitenkin muistaa että kaikki keinotekoiset kiinteän valuuttakurssin järjestelmät ovat lopulta hajonneet.

  2. Päivitysilmoitus: Teollisuustyöntekijöiden tappolinja | Roger Wessman

  3. Roger Wessmanilla hyvä kriittinen kommentti koskien teollisten työpaikkojen ”hyvyyttä” (=korkea arvonlisäys) (hänen huomaamansa kirjoitusvirhe korjattu).

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *