75 on uusi 72

”On päästävä yli 75 prosentin”, vaatii Helsingin Sanomat (HS) pääkirjoituksessaan (27.9.). Kyse on, mistäpä muustakaan kuin työllisyysasteesta. Lehti vertaa Suomea muihin  Pohjoismaihin, jotka ”pystyvät työllistämään paljon paremmin kuin Suomi”. Samaa virttä veisaa Elinkeinolämän keskusliitto (EK), jonka mielestä ”vaalien jälkeen valittavan hallituksen on tavoiteltava Pohjoismaissa yleistä yli 75 prosentin työllisyysastetta”. Vielä jonkin aikaa sitten näytti, että 72 prosentin työllisyysastetavoite jää tällä vaalikaudella saavuttamatta. Nyt taas näyttää todennäköiseltä, että näin arvioineet (itse mukana kuorossa täällä ja täällä) olivat onneksi väärässä.

Tämän vuoden kahdeksan ensimmäisen kuukauden työllisyysaste oli 71,7 prosenttia − 2,2 prosenttiyksikköä enemmän kuin samaan aikaan viime vuonna (69,5 %). Työttömyysaste oli tämän vuoden tammi−elokuussa 8,2 prosenttia − 1,1 prosenttiyksikköä vähemmän kun vuosi sitten. Työllisyysasteen kausi- ja satunnaisvaihtelusta tasoitettu trendi oli Tilastokeskuksen mukaan elokuussa 71,8 prosenttia ja työttömyysasteen trendi 7,5 prosenttia.

Tilastokeskus varoittaa, että sen laskeman ”trendin viimeisimmät luvut voivat muuttua voimakkaastikin, kun seuraavan kuukauden tiedot tulevat mukaan aikasarjaan”. Siksi olen tarkastellut kuviossa 1 työllisyys- ja työttömyysasteen muutosta 12 kuukauden liukuvina keskiarvoina, jolloin vuoden sisällä tapahtuvien, suhteellisen säännönmukaisten kausivaihtelujen aiheuttama harha poistuu tuoreimmista luvuista. Näin laskien työllisyysaste oli viime elokuussa  (siis 2017:9−2018:8) 71,1 prosenttia ja työttömyysaste 7,9 prosenttia. Nämä luvut ovat liian konservatiivisia, jos työllisyyskehityksessä ei tule takapakkia, ja jos ei tule, on ensi vuoden eduskuntavaalien aikaan 72 prosentin työllisyysaste myös trenditasolla ylitetty.

Suomen työllisyyskehitystä viimeisen kymmenen vuoden aikana ei voi ymmärtää katsomatta kauemmas taaksepäin − 1990-luvun lamaan asti. Tuolloin näet työllisyysaste sukelsi rajusti ja työttömyysaste nousi yhtä voimallisesti (työllisyys- ja työttömyysasteiden kehityksen vertailun helpottamiseksi työttömyysaste kuviossa 1 käännetyllä asteikolla). Heinäkuussa 1994 oli työllisyysasteen 12 kuukauden liukuva keskiarvo pohjalukemissaan 59,7 prosentissa ja työttömyyaste ennätyskorkeudessa 17,2 prosentissa. Laman jälkeen yli kymmenen vuotta jatkunut talouskasvu nosti vuoden 2008 loppuun mennessä työllisyysasteen 70,6 prosenttiin ja painoi työttömyysasteen 6,4 prosenttiin (12 kk liukuvia keskiarvoja). Prosenttiyksiköissä mitaten työllisyysaste ja työttömyysaste muuttuiva saman verran (10,9 %-yks.), mutta vastakkaisiin suuntiin tietenkin.

Hyvä työllisyyskehitys päättyi finanssikriisiin. Työllisyysaste alentui vuosien 2015 ja 2016 vaihteeseen asti 68,1 prosenttiin ja työllisyysaste nousi  9,4 prosenttiin (12 kk liukuvia keskiarvoja). Nyt työllisyysaste siis supistui prosenttiyksikköinä mitaten vähemmän (2,5 %-yks.) kuin työllisyysaste nousi (3,0 %-yks.). Viime vuosien elpymisen aikana, vuoden 2016 alusta elokuuhun 2018, työllisyysaste on noussut 3,0 prosentiyksikköä mutta työttömyysaste alentunut toistaiseksi vain 1,5 prosenttiyksikköä (12 kk liukuvat keskiarvot).

HS:n pääkirjoittaja arvioi huolestuneena, että työllisyysasteessa kolkutellaan jo ylärajaa ja työttömyysasteessa alarajaa, ellei saada aikaan paljon puhuttuja rakenteellisia uudistuksia: ”Rakenteellisten esteiden raivaaminen on työllisyyden kasvattamisen edellytys, työllisyyden nosto on talouskasvun edellytys ja talouskasvu on suomalaisten elintason ylläpitämisen edellytys.” Tästä elintason kaavasta tosin puuttuu yksi olenainen tekijä − tuottavuus, talouskasvun katalyytti. Tämä ei ole uutta talouspoliittisessa keskustelussamme, joka on viime vuosina melko yksisilmäisesti keskittynyt työvoiman tarjontaan ja kustannuskilpailukykyyn − tärkeitä asioita toki molemmat − ja jättänyt tuottavuuden merkityksestä muistuttamisen likimain Matti Pohjolan monopoliksi (KAK 3/2017 ja 4/2017) (ks. myös merkintäni).

Mutta unohtakaamme hetkeksi tuottavuus ja tarkastelkaamme työpanoksen saatavuutta, joka alkaa HS:n pääkirjoituksen mukaan olla talouskasvun pullonkaula. Pääkirjoituksessa vertaillaan Suomen työllisyys- ja työttömyysasteita muuhun Eurooppaan, eikä tulos suuresti meitä imartele. Vertailu muihin maihin antaa perspektiiviä kotoisiin pulmiimme, mutta työpanoksen saatavuuden vertailu työllisyys- ja työttömyysasteiden pohjalta on ongelmallista, kuten OECD:n tilastot osoittavat.

Kuvio 2 esittää työllisyysasteen ja vuosityöajan (=tuntia/työllinen) yhteisvaihtelun OECD-maissa vuonna 2017. Se osoittaa, että työllisyysaste on Suomessa muita Pohjoismaita alhaisempi, mutta siitä käy myös ilmi, että vuosittainen työaika työllistä kohti on Suomessa pidempi kuin Norjassa ja Tanskassa − Ruotsissa se on suomalaista tasoa. Erot johtuvat muun muassa siitä, että osa-aikaisten osuus työvoimasta on erisuuruinen eri Pohjoismaissa. Suomessa osa-aikaisia oli viime vuonna (OECD:n tilasto) 14,0 prosenttia työllisistä, Ruotsissa saman verran (13,8 %), mutta selvästi enemmän Norjassa (18,8 %) ja Tanskassa (20,4 %). Saksassa osuus oli vielä suurempi (22,2 %) ja Alankomaissa aivan omalla korkealla tasollaan (37,4 %).

HS:n pääkirjoitus vertaa Suomea Saksaan, jossa työttömyysaste on alle puolet Suomen tasosta. Myös työllisyysaste on Saksassa korkeampi kuin Suomessa: 75,6 prosenttia tämän vuoden alkupuoliskolla, kun se Suomessa oli 71,7 prosenttia. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että Saksassa työpanoksen tarjonta – seikka, josta pääkirjoitus etenkin on huolissaan – olisi Saksassa runsaampaa kuin Suomessa. Saksassa vuotuinen työaika on näet huomattavasti lyhyempi kuin Suomessa. OECD:n tilaston mukaan työtunteja kertyi työllistä kohti Saksassa 1356 tuntia viime vuonna, mutta Suomessa 1628 tuntia. Tästä seuraa, että työpanos työikäistä kohti on Suomessa yli sata vuosityötuntia suurempi kuin Saksassa. Jos OECD:n tilastot pitävät kutinsa, Suomen malli tuottaa työikäiseen väestöön suhteutettuna kansantalouteen suuremman työpanoksen kuin Saksan malli. Saksan, tuon euroalueen talousdieselin Suomea parempi suorituskyky ei perustukaan meitä suurempaan ahkeruuteen vaan, hmm, parempaan tuottavuuteen. Työn tuottavuus eli ostovoimakorjattu bruttokansantuote (bkt) työtuntia oli Saksassa viime vuonna 19,2 prosenttia suurempi kuin Suomessa, minkä ansiosta bkt henkeä kohti oli 12,0 prosenttia suurempi kuin meillä (lähde: Total Economy Database).

Työikäistä kohti laskettuna vuosityöaika on Suomessa myös suurempi kuin Tanskassa ja Norjassa ja useimmissa länsieurooppalaisissa verrokkimaissa (ks. kuvio 3). Jos ”Pohjoismaissa yleisellä työllisyysasteella” tarkoitetaan myös Tanskaa ja Norjaa, merkitsisi sen toteuttaminen − tanskalaisella ja norjalaisella vuosityöajalla − työpanoksen supistumista Suomessa. Ruotsi on tosin tämänkin mittarin mukaan Suomea edellä. Mutta mikäänhän ei estä matkimasta parhaita piirteitä kaikista maista. Ehkä joku pian esittää tavoittteksi kreikkalais-sveitsiläis-saksalaista kasvumallia: kreikkalaisen työvuoden, sveitsiläisen työllisyysasteen ja saksalaisen tuottavuuden yhdistelmää. Siinä olisi työllisyys- ja tuottavuushyppyä kerrakseen.

Kansainvälinen vertailu on talouspolitiikan välttämätön väline, mutta kuten nähdään, työllisyystilastojen sanoma on monitahoinen. Olisikin erinomaista, jos tulevan työllisyyspolitiikkamme hahmottamisen pohjana olisi hyvä vertailutilasto: sellainen, jonka kelvollisuudesta kaikki keskustelijat voisivat yllä yhtä mieltä. Tulkinnoille ja linjauksille − tyyliin ”lisää työtä harvemmille vai vähemmän työtä useammille” − jäisi silti runsaasti tilaa, mutta ainakaan ei tarvitsisi kiistellä yksittäisten vertailulukujen pätevyydestä. Tällöin myös tiedettäisiin, mitä oikein tavoitellaan, kun tavoitellaan jotain tarkkaa prosenttilukua − eli onko kyse ruotsalaisista, tanskalaisista vai saksalaisista työllisyysprosenteista.

Poliitikot näet rakastavat täsmällisiä tavoitteita riippumatta siitä, miten hyvin perusteltuja ne ovat. Esimerkiksi käy hokema, että miljoona suomalaista pitää kouluttaa uudelleen kymmenessä vuodessa (HS 23.9.). Tämällinen luku viestittää, että puhuja on määrätietoinen poliitikko, joka on valmis viemään hankkeen kuin hankkeen maaliin, kuten nykyään tavataan sanoa. Kuulosta tietenkin jämäkämmältä sanoa, että työllisyysaste on saatava yli 75 prosentin, kuin sanoa, että työllisyysastetta on edelleen nostettava. Joten on varmaan tyydyttävä siihen, että maagista prosenttilukua 75 rummutetaan lähivuosina kyllästymiseen asti. Tai siihen asti, kun sitä aletaan lähestyä. Silloin arvatenkin todetaan, ettei se riitä. Itse asiassa valtiovarainministeriön valtiosihteeri Martti Hetemäki asetti jo reilu vuosi sitten työllisyysastetavoitteen 80 (ahvenanmaalaiseen) prosenttiin.

HUOM. Kuvio 1 on skaalattu uudelleen havainnollisemmaksi (4.10.2018, 17:54).