Talouspolitiikkaa viran puolesta

Onko Suomi virkamiesten luvattu maa? Vai löytyykö toista läntistä demokratiaa, jossa johtavat virkamiehet esittävät vaalien alla ja niitä varten sellaisen yhteisen puheenvuoron, jollaisen ministeriöiden kansliapäälliköt julkistivat tammikuun lopulla? Raportti ilmoittaa tarjoavansa ”tietopohjaa vaalikeskusteluihin ja hallitusneuvottelujen pohjaksi”, mutta se muistuttaa jo nimeltään (Mahdollisuudet Suomelle) ennemminkin poliittista ohjelmaa kuin neutraalia taustaraporttia. Asetetut tavoitteet ovat totta kai hyviä, sillä kukapa vastustaisi yhdenvertaisuuden edistämistä, kestävää kasvua ja turvallista ja vakaata yhteiskuntaa, mutta eikö tällaisten päämäärien asettaminen ja arvovalintojen tekeminen − siitähän on kyse − kuulu nimenomaan poliitikoille?1

Vaalikeskustelun tietopohjaksi kansliapäälliköiden 26-sivuinen raportti on auttamattoman laiha ja epätasainen. Osa kansliapäällikkötusinan esittämistä talouspoliittisista tavoitteista on kovin täsmällisiä, näin muun muassa työllisyydestä puhuttaessa: ”Työllisyysasteeksi tavoitellaan” − miksi passiivi? − ”vuoteen 2023 mennessä 75 %” ja ”[p]itkällä aikavälillä tavoitteeksi voidaan” − voidaan? − ”asettaa 80 %”. Tutkimus- ja innovaatiotoiminnan laajuudeksikin on tarjolla täsmällinen prosenttiluku; kansliapäälliköiden mielestä pitkän aikavälin tavoitteeksi ”tulisi asettaa, että julkinen ja yksityinen sektori panostavat yhdessä tutkimus- ja innovaatiotoimintaan neljä prosenttia BKT:sta”. ”Työperusteisesta maahanmuutosta”  sanotaan paljon ylimalkaisemmin vain, että sen ”lisääminen on tarpeen”. Tämäkin taitaa kuulua niihin asioista, josta poliittiset puolueet ovat enempää kuin yhtä mieltä.

Kansliapäälliköiden ohueen raporttiin verrattuna valtiovarainministeriön (VM) pari viikkoa sitten julkistamaa virkamiespuheenvuoroa voi hyvinkin luonnehtia talouspoliittista keskustelua palvelevaksi tietopohjaksi. Helsingin Sanomat (HS) herkesi pääkirjoituksessaan (HS 5.2.) lähes runolliseksi kuvaillessaan VM:n virkamiespuheenvuoron maistuvan ”lasilliselta raikasta vettä”. Kielikuva on samaan aikaan sekä vähättelevä että liioitteleva: vähättelevä, koska vettä on iso kannullinen (200 sivua); liioitteleva, koska vesi on lähinnä neuvotteluhuonelämpöistä, VM:n monista aiemmista raporteista tuttua tekstiä.

HS:n pääkirjoittaja haluaa jo ennakolta torjua käsityksen, että VM:n virkamiehet olisivat liukuneet politiikan puolelle. VM:n virkamiesten puheenvuoroa ”varmasti arvostellaan taas eduskuntavaalien alla tiukasti – muun muassa poliittisuudesta”, pääkirjoittaja toteaa, mutta kehuu kohta raporttia siitä, että se ”voisi ajaa jo ennakolta ehdokkaita vastuullisempiin lupauksiin ja tarjota äänestäjille kuluttajansuojaa” − eli että se vaikuttaisi vaalitaistoon eli politiikkaan.

Pääkirjoittajan karski VM:n virkamiespuheenvuoron hehkutus − raporttia kuvataan adjektiiveilla ”karu, vakava ja eleetön” − nousee retorisesti vertailusta populistiseen asiantuntijoiden vähättelyyn, jonka esimerkeiksi hän ottaa Trumpin hallinnon, brexitin kauppamiehet ja Italian populistihallituksen. On hyvä, että meillä kuunnellaan asiantuntijoita. On hyvä, että VM:n virkamiehet kantavat huolta Suomen julkisen talouden tulevaisuudesta ja kansantalouden kehitysnäkymistä. On hyvä, että kansalaiset saavat monipuolisesti tietoa talouden näkymistä äänestyspäätöksen pohjaksi. On hyvä, että poliittiset puolueet joutuvat perustelemaan talouspoliittisia ohjelmiaan. Mutta tästä ei seuraa, että periaatteelliset pohdinnat virkamiesvalmistelun ja politiikan rajankäynnistä olisivat noin vain sivuutettavissa. Näissä pohdinnoissa Trump-Yhdysvaltoja, Brexit-Britanniaa tai populistista Italiaa oikeampia vertailumaita olisivat vaikkapa pohjoismaiset naapurimme. Tiedossani ei ole, että siellä toimittaisiin VM:n tavalla eli julkaistaisiin vaalien alla ja niitä varten virkamiespuheenvuoro. Eivätkö VM:n säännönmukaiset, vuoden mittaan julkaistavat hyödylliset katsaukset, ennusteet ja raportit riitä?

VM:n johtavien virkamiesten vaalien alla esittämä puheenvuoro on ”traditio”, jonka virkamiehet itse ovat luoneet. ”Vastaavia puheenvuoroja on julkaistu aina vuoden 1991 vaaleista lähtien”, kirjoitti  VM:n talouspolitiikan koordinaattori Sami Yläoutinen viime marraskuussa tiedottaessaan tulossa olevasta puheenvuorosta. Hän tarkoitti valtiovarainministeriön ylimpien virkamiesten maaliskuusssa 1991 julkistamaa ohjelmapaperia Talouspolitiikan linja: VM:n virkamiesjohdon ehdotus kansantalouden tervehdyttämistoimenpiteiksi. Mutta huomattakoon, että se julkistettiin kolme päivää eduskuntavaalien jälkeen. Neljä vuotta sitten raportti Talouspolitiikan lähtökohdat 2015−2019 julkistettiin vain kuukautta ennen vaalipäivää, ja tämä muutti vaalikamppailun kertaheitolla (ks. vaikkapa politiikantutkija Erkka Railon perustelut). Tällä manööverillä VM:n ylimmät virkamiehet heikensivät  luottamusta ministeriön asiantuntijoiden puolueettomuuteen.

Nyt on toimittu siivommin. Vaaleihin on sentään kaksi ja puoli kuukautta, ja raporttia markkinoidaan nimenomaan keskustelupuheenvuorona. Vuoteen 2015 verrattuna tilanne on siinäkin suhteessa parempi, että vuonna 2014 perustettu talouspolitiikan arviointineuvosto on vakiinnuttanut asemansa talouspoliittisessa keskustelussa ja kohottanut sen tasoa merkittävästi. VM ei hallitse talouspoliittisen keskustelua entiseen malliin − ja hyvä niin. Ja kun virkamiespuheenvuoro paljolti kokoaa yhteen VM:n aiemmista julkaisuista tuttua ainesta, voi puheenvuoroa esittämistä sinänsä pitää talouspoliittista keskustelua palvelevana. Otsikko tosin saisi olla täysin hajuton ja mauton eikä poliittiselta ohjelma kuulostava parhaiden pyrkimysten tiivistys − Uudistuva, vakaa ja kestävä yhteiskunta. Hieno tavoite tämäkin, totta kai.

Jos katsotaan, että VM:n virkamiespuheenvuoron esittäminen − riittävän hyvissä ajoin − ennen vaaleja on sinänsä soveliasta, jää jäljelle toinen periaatteellinen kysymys: onko puheenvuoro sisältönsä osalta puuttunut talouspoliittisiin valintoihin tavalla, joka ei virkamiehille kuulu? Vaikka VM:n virkamiesten puheenvuoroa voi pitää yhtenä äänenä monien joukossa, ei ministeriötä voi silti rinnastaa vaikkapa taloudellisiin tutkimuslaitoksiin, niin kuin HS:n pääkirjoitus tekee. Meillä on vain yksi ja ainoa VM − osa valtion virkakoneistoa. Juuri siksi sen virkamiesten sanomisia punnitaan erityisellä huolella. On syytä olla huolissaan, jos HS on oikeassa siinä, että VM:n virkamiesjohdon ”esitys ei ollut sen puolueettomampi tai puolueellisempi kuin muidenkaan asiantuntijoiden tarjoamat tulkinnat” − sen kuuluisi olla.

VM:n vuoden 2015 virkamiespuheenvuoro astui agendallaan häpeämättömästi poliittisten valintojen puolelle. Muutama esimerkki riittänee:
•  ”Uuden hallituksen tulee − − [a]rvioida mistä hyvinvointivaltion tehtävistä voidaan luopua pienimmin yhteiskunnallisin tappioin − − Mitä nopeammin päätökset tehdään, sitä rajatuimilla uudistuksilla selvitään.” (s. 16)
•  ”Valtiotalouden osalta tulisi tavoitella velkasuhteen laskemista nykyisestä lähes 50
prosentista 40 prosentin tuntumaan suhteessa BKT:hen.” (s. 12)
•  ”Talouden kasvun ja työllisyyskehityksen kannalta valtiontalouden sopeutustoimien tulisi kohdistua selkeästi menojen supistamiseen, koska kokonaisveroasteessa ei ole korottamisen varaa.” (s. 12)

Tänä vuonna VM:n virkamiespuheenvuoron sanavalinnat ovat selvästi maltillisempia, paremmin virkamiehen suuhun sopivia. Esimerkiksi kokonaisveroasteesta todetaan oikeastaan vain, että ”[t]utkimuskirjallisuudesta ei löydy selkeää yhteyttä kokonaisverotason ja talouskasvun välillä” (s. 52). Verotus onkin herkkä asia tässä suhteessa, sillä kyse on demokratian yhdestä peruspilarista.”Kansan itseverotusoikeus”, kuten Ernst Nevanlinna vuoden 1907 valtiopäivien aloitteessaan totesi, on ”kaiken valtiollisen vapauden kulmakivi” ja ”ammoisista ajoista ollut Suomen kansalle juhlallisesti taattuna” − tässä hieman retorista liioittelua. Itseverotusperiaatteen mukaan valtiolle voidaan kantaa vain sellaiset verot, joihin kansaneduskunta on suostunut (tästä syystä veroja saatettiin ennen kutsua suostunnoiksi). Itseverotusperiaatteen voimassa ollessa, hallitsija ei voi määrätä veroja, ei tasavallan hallituskaan saati sitten virkakunta.2

Jos ja kun VM:n virkamiehillä on pyrkimyksiä ohjailla verotusratkaisuja, tunkeutuvat he siis taloutta koskevan demokraattisen poliittisen päätöksenteon ytimeen. Palkansaajien tutkimuslaitoksen (PT) tutkimusjohtaja Tuomas Kosonen suosittelikin blogikirjoituksessaan, että VM:n virkamiesjohto jättäisi veropolitiikan poliitikoille. Esimerkiksi ajatus siitä, ettei ansiotuloverotusta voi kiristää, koska työn tarjonta vähentyy, ei Kososen mielestä  nojaa empiirisen tutkimuksen tuloksiin.3 Hän toteaa myös, ettei ajatusta menojen leikkaamisen paremmutta veronkorotuksia parempana julkisen talouden sopeutuskeinona voida pitää sellaisina taloudelliseen tutkimukseen nojaavina totuuksina, että niitä voisi pitää ”neutraaleina virkamiesten suosituksina”. Tämän vuoden virkamiespuheenvuoro on tosin tässäkin suhteessa paljon asiallisempi kuin vuoden 2015 ylilyönti (ks. sitaatti edellä). Menoleikkaukset ja verotuksen kiristäminen esitellään nyt julkisen talouden sopeutuksen vaihtoehtoina, mutta sen jälkeen kylläkin  todetaan olevan ”selvää, että verotusta kiristämällä voidaan vain hyvin rajoitetusti vahvistaa julkista taloutta”. Kuinka selvää, kuinka rajoitetusti?

Julkisen talouden tulevaisuuden näkymien erittely ja esittely kuuluu VM:n tehtäviin, ja tältä osin virkamiespuheenvuoro on tietenkin mitä tarpeellisinta tietopohjaa vaalikeskusteluihin. Arvio julkisen talouden kestävyysvajeesta on VM:n keskeinen panos tähän keskusteluun. Virkamiespuheenvuorossa muistutetaan, että arvioon ”liittyy merkittävää epävarmuutta”. Tässäkin suhteessa HS:n pääkirjoittaja on VM-mäisempi kuin VM itse todetessaan − vailla mitään epävarmuutta −, että ”ikääntyvän Suomen velkasuhde on vuonna 2050 lähes yhtä huono kuin Italialla nyt, jos sopeutusta ei ole. Muun väittäminen on vastuutonta.”

Kestävyysvajearvioiden suurin epävarmuus koskee siihen sisältyvää reaalikorko-oletusta, joka on − kuten PT:n tutkimuskoordinaattori Ohto Kanninen huomauttaa − varmasti väärä. VM alensi viime joulukuussa kestävyysvajelaskelmansa reaalikorko-oletusta (=nimelliskorko−inflaatio) 2 prosenttiin aiemmasta 3 prosentista, joka on edelleen Euroopan komission yhteinen reaalikorko-oletus. Näin meneteltiin, koska 3 prosentin reaalikorko ”on koettu liian korkeaksi”, kuten VM:n asiantuntijat Juho Kostiainen ja Ilari Ahola Kanniselle vastasivat selventävässä blogikommentissaan. Heidän vastauksensa ei kuitenkaan vielä vakuuta siitä, että Suomen valtionvelan nimellinen keskikorko nousisi neljään prosenttiin vuoden 2031 tietämillä, kuten kestävyyslaskelmassa nykyisellään oletetaan.

Neljä vuotta sitten VM:n virkamiespuheenvuoro osallistui velkahysterian lietsontaan, nyt esitystapa on asiallisempi. Sen toteaminen, että ”[v]elkataakan kasvusta huolimatta matala korkotaso on jopa merkittävästi laskenut lainanhoitokustannuksia”, on tietenkin vain tosiasioiden tunnustamista. ”Odotettavissa kuitenkin on”,  VM:n virkamiesjohto jatkaa, ”että korot kääntyvät nousuun ennemmin tai myöhemmin, jolloin myös velanhoito käy raskaammaksi”. (s. 27) Kansliapäälliköiden raportin julkistamisen yhteydessä VM:n kansliapäällikkö, valtiosihteeri Martti Hetemäki esitti − yhtenä Suomen talouden kymmenestä pulmasta −, että ”[k]orkotaso nousee ennen pitkää tai jos ei nouse, uuden rahoituskriisin riski nousee”. Siis korot joko nousevat tai eivät, melko savolainen kanta.

Kuinka kauan korot pysyvät alhaisina, on kysymys (Merle Hazard pohtii sitä bluegrasssävelmän muodossa täällä), johon kenelläkään ei taida olla vastausta. ”Korkojen ennustaminen eteenpäin on hankalaa, jos ei jopa mahdotonta”, myöntävät Kostiainen ja Ahola, jotka puolustavat VM:n korkeaa korko-oletusta sillä, että ”nykyistä korkotasoa ei voitane pitää normaalina tilana”, koska keskuspankit ovat elvytyksellään alentaneet pitkiä korkoja. Mutta käsitys siitä, mikä on normaalia, on muuttunut melkoisesti finanssikriisin jälkeen, eikä Laubachin ja Williamsin artikkeli ”luonnollisen korkotason” mittaamisesta vuodelta 2003, johon he viittaavat, siksi edusta tutkimuksen viimeistä sanaa.

Kansainvälisen valuuttarahaston entinen pääekonomisti Olivier Blanchard, maailman johtavia makrotaloustieteilijöitä, tarkasteli American Economic Associationin puheenjohtajan esitelmässään (ja sen yleistajuisessa lyhennelmässä) julkisen velan valtiontalous- ja hyvinvointivaikutuksia matalien korkojen aikakaudella. Hän toteaa, että nykytilanne, jossa julkisen velan nimellinen korko on käypähintaisen bruttokansantuotteen (bkt) kasvua alhaisempi, on historiallisessa katsannossa (Blanchardin aikaasarjat alkavat vuodesta 1950) sääntö eikä poikkeus. Mikäli tällainen tilanne jatkuu, voidaan julkista velkaa kierittää eteenpäin ilman, että veroja jouduttaisiin kasvattamaan. Näin julkisella velalla ei olisi valtiontaloudellisia kustannuksia.

Kuvio 1. tarkastelee Blanchardin analysoimaa korko−kasvu-suhdetta Suomen viimeisen kolmen vuosikymmenen näkökulmasta vertailemalla nimellisen bkt:n kasvuvauhtia valtionvelan nimelliskorkoon. Kymmenvuotisen valtionlainan korkoa on verrattu nimellisen bkt:n keskikasvuun edeltävänä kymmenenä vuotena (esim. vuoden 2000 10-vuotinen bkt:n keskikasvu on vuosien 1991−2000 vuotuisten kasvuprosenttien keskiarvo). Kuvio kertoo, että vuodesta 1999 lähtien nimellisen bkt:n viiden vuoden keskikasvu on ollut suurempi kuin viisivuotisen valtionvelan korko; kymmenvuotisten valtionlainojen osalta tilanne on ollut tämä vuodesta 2001. 1990-luvulla valtionvelan korko ylitti selvästi nimellisen bkt:n kasvuvauhdin. Tämän vuoksi 1990-luvun laman markka-Suomea koskeva opetukset valtion velkaantumisesta ovat olleet vääriä finanssikriisin jälkeisessä euro-Suomessa. Vertailun vuoksi mainittakoon, että Valtion eläkerahaston (VER) sijoitusten nimellistuoton viisivuotiskeskiarvon on ollut finanssikriisin jälkeen (viisivuotisjaksot 2009/2013−2014/2018) liki 7 prosenttia, samaan aikaan kun valtion viisivuotisten lainojen korko on painunut nollan tuntumaan, välillä sen allekin (ks. kuvio 1).

Jo sen vuoksi, että tulevien korkojen ennustaminen on ”jopa mahdotonta”, pitää kestävyysvajelaskelmiin ja velkaantumisskenaarioihin suhtautua nimenomaan ”painelaskelmina”, kuten VM itsekin toteaa. Väestön ikääntyminen ja sen aiheuttamat menopaineet ovat kuitenkin tosiasioita, joihin on viisasta varautua, ja siksi VM:n kestävyysvajelaskelmat pohjustavat tärkeää teemaa eduskuntavaalien talouspoliittisessa keskustelussa.

Julkisen talouden sopeutuksen oikea ajoitus on siksi talouspoliittinen valinta. Viisi vuotta sitten VM:n virkamiesraportti julisti: ”Valtion alijäämien pienentäminen etupainotteisesti on tärkeää kiihtyvän velkaantumisen kierteen ehkäisemiseksi.” (s. 43) Tämä johti kiristävään finanssipolitiikkaan laman pohjalla (ks. merkintäni). VM:n virkamiehet ovat joskus suositelleet hallituksille etupainotteisia ratkaisuja kenties siksi, että hallituskauden lopulla, vaalien lähestyessä, hallitusten toimintakyky yleensä heikkenee. Tälle ajatukselle löytyy viime vuosikymmenten poliittisesta historiastamme varmasti tukea, mutta virkamiesten talouspoliittisten ajoitusehdotusten täytyy silti nojata muihin perusteisiin.

Tässäkin suhteessa tämän vuoden puheenvuoro asettaa sanansa asiallisemmin: ”Rakenteellisten uudistusten valmistelu on syytä aloittaa mahdollisimman pian hallituskauden alussa, jotta uudistusten valmistelulle jää riittävästi aikaa.” (s. 42) VM:n virkamiesjohto esittää ”julkisen talouden vahvistamista nopeavaikutteisin toimin yhteensä 2 mrd. eurolla vuoteen 2023 mennessä”, ”jotta julkiseen talouteen ehditään kerätä puskureita ennen seuraavaa taantumaa”. (s. 39) Lisäksi puheenvuorossa esitetään, että ”2020-luvun loppuun mennessä tulisi tavoitella julkisen talouden vahvistamista rakenteellisten uudistusten avulla yhteensä noin 5 mrd. eurolla”; tämä  koostuisi maakunta- ja sote-uudistuksen aikaansaamasta 3 miljardin kustannushillinnästä sekä kasvua ja työllisyyttä tukevien toimien tuomasta 2 miljardin vaikutuksesta. Talouspolitiikan arviointineuvosto arvioi tammikuussa, että perustelut sote-uudistuksen, jos se toteutuu, kolmen miljardin kustannussäästötavoitteelle ”ovat edelleen epäselvät”.

Työllisyysasteen suhteen VM:n virkamiespuheenvuoro asettaa tavoitteeksi 75 prosenttia vuoteen 2025 mennessä, ja kestävyysvajelaskelma (peruslaskelma) olettaa työllisyysasteen pysyvän suurin piirtein nykytasolla (72,5 % vuonna 2070). VM:n virkamiesjohdon kanta on siis pehmeämpi kuin kansliapäällikköiden tiukemmin muotoiltu 75 prosentin tavoite vuoteen 2023 mennessä; mielenkiintoista, sillä kansliapäälliköiden prosentit lienevät peräisin Hetemäen Excelistä.

Kuinka realistisena 75 prosentin työllisyysasteen saavuttamista neljän (kansliapäälliköt) tai kuuden vuoden (VM) kuluessa olisi pidettävä? Sitä voi itse kukin arvioida kuvion 2 avulla. Työllisyysasteen nopea kohentuminen parin viime vuoden aikana on johtunut työllisten määrän nopeasta kasvusta, samaan aikaan kun työikäisten määrän vähentyminen on jatkunut. Toisin sanoen, kun osoittaja on kasvanut samaan aikaan kun nimittäjä on pienentynyt, on seurauksen ollut suhdeluvun (työllisyysaste) nopea kasvu. Sipilän hallituksen toimikautena (vuoden 2015 toisesta vuosineljänneksestä viime vuoden viimeiseen vuosineljännekseen) vajaa kolmasosa työllisyysasteen parantumisesta ”johtuu” työikäisten määrän supistumisesta. Lopusta eli runsaasta kahdesta kolmasosasta vajaa puolet (n. 1/3) johtuu Sipilän hallituksen toimista ja loput (n. 1/3) maailmantalouden vedosta, jos on luottaminen Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen (ETLA) tutkijoiden arvioon. Toisin sanoen Sipilän hallitus voisi laskea ansiokseen ehkä yhden prosenttiyksikön parannuksen työllisyysasteessa.

Jos työllisyyden viime vuoden taso, noin 2,5 miljoonaa työllistä4, säilyy jatkossa (15−64 v, harmaa katkoviiva kuviossa 2), nousee työllisyysaste työikäisten määrän vähentymisen ansioista ensi vaalikaudella jonkin verran yli 72 prosentin. 75 prosenttiia saavutettaisiin nykyisellä työllisten määrällä 2040-luvun jälkipuoliskolla ja 80 prosenttia vuoden 2060-luvun alkupuoliskolla, mikäli Tilastokeskuksen väestöennuste toteutuu. 75 prosentin työllisyysasteen saavuttaminen vuoteen 2023 tai 2025 mennessä edellyttäisi työllisten määrä kasvua 90 000:lla.

Muistelen Mauno Koiviston sanoneen jotenkin siihen tapaan, ettei pidä maalata pirua seinälle, koska vanhaa vihtahousua on sitten vaikea saada sieltä pois. Neljä vuotta sitten vaalien alla VM:n johtavat virkamiehet maalasivat velkapirun seinälle, ja siellä se edelleen on − muistuttamassa ja kenties vaikeuttamassa tämän vuoden virkamiespuheenvuoron perillemenoa, vaikka tänä vuonna tyyli on ollut, kuten todettu, asiallisempi.

Tosin velkaantumisesta varoittaessaan kansliapäällikkö Hetemäki maalasi pikkupirun seinälle: ”Jos sanoisi pelkistäen, niin meillä ei ole varaa toiseen velkaryyppyyn. Sen takia varovainen lähestymistapa finanssipolitiikkaan edellyttäisi myös välittömiä sopeutustoimia.” (Ilta-Sanomat 4.2.) Finanssikriisin jälkeen Suomen julkinen velka suhteessa bruttokansantuotteeseen liki kaksinkertaistui: muutos oli suurempi kuin Euroopan unionissa tai euroalueella keskimäärin (ks. kuvio 3). Velkaantuminen oli viisasta, koska Suomea koetteli finanssikriisin aiheuttaman talouden supistumisen ja eurokriisin lisäksi kotimainen šokki − Nokian matkapuhelinvalmistuksen loppuminen.

”Velkaryyppy” ei ole sana, jonka itse olisin valinnut kuvamaan reagointia vaikeaan talouskriisiin. Se kuulostaa hieman samalta kuin elvytyksen rinnastaminen laastariin (ks. kirjoitukseni). VM:n virkamiespuheenvuorossa pohditaan, mitä tapahtuisi jos Suomi kohtaisi ”finanssikriisin kaltaisen vakavan taantuman” (s. 44). ”Ikäviin yllätyksiin on tärkeää varautua ennalta”, puheenvuorossa otsikoidaan, mutta finanssikriisin kaltaisen suuronnettomuuteen ei oikeastaan voi varautua. Tavallisten taantumien varalle voidaan kasvattaa ”puskureita”, kuten puheenvuorosssa esitetään, mutta ne eivät auta finanssi- ja eurokriisin kaltaisen katastrofin iskiessä. Velkaryypystä varoitteleva valtiontaloudellinen raittiussanoma ei vakuuta silloin, kun on valittava velanoton ja syvän laman välillä.


1. Hieman koomiselta kuulostaa se, että kansliapäälliköt perustelevat itse itseltään tilaamaansa raporttia näin: ”Maamme johtavien virkamiesten osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun on tärkeää ja toivottua.” (s. 9)
2. Koska verotus on ”valtiollisen vapauden kulmakivi” ja kansanvallan taloudellinen perusta, ei myöskään yhteisvastuun lisääminen euroalueella ole ongelmatonta saati sitten helppoa.
3. Charles Manskin mielestä taloustieteilijöiden pitäisi tunnustaa, etteivät he tiedä, miten tuloverotus vaikuttaa työn tarjontaan.
4. Viime vuonna 15−64-vuotiaita työllisiä oli 2 465 000, minkä lisäksi 65−74-vuotiaita työllisiä oli 75 000, 3 prosenttia kaikista työllisistä (Tilastokeskus, työvoimatutkimus). Työvoimatutkimuksen tilastot eivät kerro tehtyjen työtuntien määrä ikäryhmittäin, mutta jos ikäntyneiden (65−74 v) vuosityöaika on ollut keskimääräistä pienempi, niin kuin oletan, heidän osuutensa kansantalouden työpanoksesta on ollut työllisyysosuutta (3 %) pienempi.

2 vastausta artikkeliin “Talouspolitiikkaa viran puolesta”

  1. Sakari, on ihan outo ajatus, että virkamiehet toimisivat itsenäisesti, ja on siksi outoa, että arvioit virkamiesten toiminnan ”asiallisuutta”. Virkamiehet julkaisevat mitä julkaisevat siksi, että ministeri sen sallii tai sitä toivoo tai sen hiljaisesti hyväksyy. Ministeri johtaa ministeriötä ja on vastuussa jokaisesta julkaisusta. Ennusteluvut on normitettu itsenäisiksi, mutta muuten ministeri päättää. Jos ministeri päättää, ettei virkamiesjulkaisua tule, hän voi taatusti niin päättää. Niin olisi Rinnekin voinut tehdä – tai nimittää Jussi Ahokkaan valtiosihteeriksi ja kirjoituttaa hänellä jälkikeynesiläisen raportin. Kaikkein vätysmäisintä oli että irtisanoutui oman ministeriönsä raportista – eli ei siis johtanut omaan ministeriötään.
    Analyysistäsi: kirjoitat sentään onneksi sanan ”johtuu” lainausmerkkeihin virkkeessä ’vajaa kolmasosa työllisyysasteen paranemisesta …’ . Ei työikäisen väestön määrän muutos muuten kuin aivan lyhyellä aikavälillä ole työllisyysasteen tai työttömyysasteen selittäjä. Eikä analyysissä päästä kovin pitkälle kiinnittämällä työllisten määrän taso ja arvioimalla miten työikäisen väestön muutos vaikuttaa työllisyysasteeseen. Vähänkin pidemmällä aikajänteellä eli 2-3 vuotta ylöspäin, on relevantimpaa ajatella, että työttömyysaste ja työllisyysaste ovat rakenteista johtuvia parametreja, joihin työvoiman määrän muutos ei vaikuta. Kiskot siis keynesiläisen kysyntävetoisen analyysin liian pitkälle ajassa, mielestäni.
    Sinänsä analyysi korosta ja Blanchardista on tärkeää ja olennaista.
    Minusta on äänestäjän kannalta järkevää, että tilannekuva tulee ennen vaaleja.

    1. Juhana,
      Vaaleja(kin) varten tarvitaan tilannekuva talouden näkymistä. Periaatteellinen kysymys liittyy siihen, mikä taho sellaisen tuottaa ja milloin. Osannet kertoa miten Ruotsissa toimitaan, mutta Suomessa on siis muodostunut perinteeksi, että valtiovarainministeriön (VM) virkamiehet laativat raportin. Jos katsotaan, että tarvitaan erillinen vaalikauden mittainen hahmotus eli etteivät VM:n monet määräaikaisjulkaisut riitä, on mielestäni tärkeää, että se tulee ajoissa ennen vaaleja – tästä olemme yhtä mieltä. Viitatessani kevään 1991 virkamiespuheenvuoroon, joka tuli vaalien jälkeen, en suinkaan tarkoittanut, että se olisi suositeltavampi menettely.
      Mutta jotta tällainen talousnäkymä palvelisi äänestäjiä, olisi sen kai oltava mahdollisimman neutraali, epäpoliittinen – niin pitkälle kuin se talouspolitiikassa on mahdollista. Siksi olenkin hieman ymmälläni, kun korostat ministerin vastuuta ministeriön jokaisesta julkaisusta. Pitäisikö tämän vuoden virkamiespuheenvuoroa siis pitää puoluetoverisi Petteri Orpon tilaustyönä? Et kai sitä tarkoita? ”Asiallinen” oli kenties huono sananvalinta korostamaan sitä ajatustani, että virkamiespuheenvuorolla (tai muulla vastaavalla talouden kuvaa hahmottavalla raportilla) on laajasti talouspoliittista keskustelua, vaaleihin valmistautumista ja demokratiaa palveleva funktio vain, jos voidaan olettaa, etteivät puoluepoliittiset laskelmat vaikuta sen sisältöön. (Väärinkäsitysten välttämiseksi: mitään tällaista en ole vihjannut enkä vihjaa.)
      Totta kai ministeri johtaa ministeriötä, en ole koskaan muuta väittänytkään. Virkamiehillä on toki valtaa, mutta asiantuntija- ja esittelijävaltaa, ja sen verran kuin ministeri heille luovuttaa. Mutta myöntänet, että virkamiehillä on kohtalaisesti liikkumatilaa asiantuntijavaltansa rajoissa ja että organisaatiot – myös VM – ovat myös omalakisesti kehittyviä organismeja. Virkamiespuheenvuoroperinteen luominen on mielestäni osoitus tästä.
      Työllisyysasteesta. Kirjoitin ”johtuu” sitaatteihin juuri oikein ymmärtämästäsi syystä eli en tietenkään tarkoittanut syy-seuraussuhdetta vaan yksinkertaista matemaattista hajotelmaa. Melko lyhyttä aikaväliä (reilu 3 vuotta) tarkastelinkin. Kuviolla 2, jossa tarkastelin tilastokeskuksen ennustetta työikäisen väestön kehitystä suhteessa nykyiseen työllisyyden tasoon, halusin ainoastaan antaa mittakaavaa esitetyille työllisyysastetavoitteille – ”analyysiksi” tai skenaarioksi se ei ollut tarkoitettu. Kirjoitat, että työllisyysaste on rakenteesta johtuva parametri – näin onkin, mutta rakenteet ovat historiallisen kehityksen tuottamia (mm. 1990-luvun laman pitkäaikaisvaikutukset, hystereesi jne.) ja siksi muuttuvia.

Kommentit on suljettu.