Työlästä tiedossa

Vanhan hokeman Suomi on yhden totuuden maa. Tämä ei onneksi pidä paikkaansa enää monellakaan elämän alueella mutta talouspolitiikassa ehkä. Kaikki puolueet ovat näet liikuttavan yksimielisiä sitä, että Suomen työllisyysaste pitäisi saada nousemaan 75 prosenttiin. Tuon maagisen luvun mantramainen hokeminen todistaa, että virkamiehet ovat saaneet talouspoliittisen sanomansa tältä osin hyvin perille. Sisältyihän tavoite 75 prosentin työllisyysasteen saavuttamisesta ensi vaalikautena niin kansliapäälliköiden puheenvuoroon kuin työ- ja elinkeinoministeriön (TEM) virkamiespuheenvuoroon. Valtiovarainministeriö (VM), joka on jo vuosia pitänyt työllisyysasteen kohottamista talouspolitiikan tavoittteenasettelun keskiössä, muotoili omassa virkamiespuheenuorossaan työllisyystavoitteen lievemmin: 75 prosenttia vuoteen 2025 mennessä ja tämäkin optimistisena vaihtoehtona.

Tavoitteeseen on matkaa noin kolme prosenttiyksikköä. Tilastokeskuksen tuoreimman työvoimatutkimuksen mukaan 15−64-vuotiaita koskeva työllisysaste oli helmikuussa 70,7 prosenttia. Kausi- ja satunnaisvaihteluista tasoitettu trendiluku oli tilastokeskuksen laskelman mukaan kuitenkin selvästi suurempi − 72,5 prosenttia. Koska arviot työllisyyden trenditasosta juuri nyt ja viime kuukausina ovat vielä epävarmoja1, voidaan pidemmän aikavälin työllisyysastetta tarkastella myös viimeisen vuoden (2018:3−2019:2) keskiarvona: se oli 71,9 prosenttia. Tämä lienee konservatiivinen arvio trendistä, joten 72 prosentin työllisyysastetavoite voidaan katsoa jo saavutetuksi.

Kuinka kunnianhimoisen tavoitteen vaalien jälkeen muodostettava hallitus ottaa, jos se lausuu ohjelmassaan tavoittelevansa 75 prosentin työllisyysastetta? Tätä voidaan punnita tarkastelemalla työllisyyden kehitystä viimeisen viiden hallituksen aikana. Kuviossa 1 on joukko työllisyyskehitystä kuvaavia tilastosarjoja esitetty 12 kuukauden liukuvina keskiarvoina indeksoiden ne sadaksi vuoden 2007 toisena neljänneksenä, jolloin Vanhasen II hallitus aloitti taipaleensa (2006:III−2007:II=100).

Kuvion punainen käyrä kuvaa tavanomaista työllisyysastetta eli 15−64-vuotiaiden työllisten osuutta saman ikäluokan väestöstä. Se leikkaa saman ikäluokan työllisyysindeksiä kuvaavan sinisen käyrän vuoden 2013 lopussa. Työllisyysaste on siis kehittynyt selvästi työllisyyttä suotuisammin, mikä selittyy (laskennallisesti) nimittäjän (15−64-vuotiaat) pienentymisestä (ks. merkintäni). Kun työllisten joukkoon lasketaan myös yli 64-vuotiaat, saadaan työllisten kokonaismäärä, jota kuvaa kuvion 1 sininen katkoviiva. Nämä kolme sarjaa perustuvat Tilastokeskuksen työvoimatutkimukseen (TVT).

Toinen työllisten määrä kuvava sarja löytyy kansantalouden tilinpidon (KTT) neljännesvuositilinpidon sarjoista, ja se (sininen salmiakkikuvioinen käyrä) osoittaa yllättäen varsin erilaista kehitystä. Vuonna 2007 työllisten määrä oli kansantalouden tilinpidon  neljännesvuositilastossa vain aavistuksen verran suurempi kuin työvoimatutkimuksessa, mutta vuonna 2018 eroa oli jo liki 3 prosenttia. Myös kansantaloudessa tehtyjen työtuntien määrä on kansantalouden tilinpidon tilastoissa suurempi kuin työvoimatutkimuksen tilastoissa. Ero on jopa suurempi (3,6 % keskimäärin 2007−2018), mutta se ei ole muuttunut trendinomaisesti: työaikaa kuvaavat indeksikäyrät, jotka eivät siis kuvaa työtuntien määrän tasoeroa, päätyvät vuonna 2018 suurin piirtein samalle tasolle. Kriisi- ja taantumavuosina (2009−2015) työpanoksen muutos sen sijaan näyttää paljon synkemmältä työvoimatutkimuksen (vihreä pallokuvioinen käyrä) kuin kansantalouden tilinpidon sarjojen (oranssi neliökuvioinen käyrä) valossa.

Kansantalouden tilinpidon työllisyyslukujen eroa työvoimatutkimuksen luvuista selittävät tilastojen erilaiset laskentamenetelmät ja muuttujien määritelmät.2 Kansantalouden tilinpidon työllisyysluvut ovat paljolti estimoituja, kun taas työvoimatutkimuksen tilastot perustuivat otostutkimukseen (ks. laatuseloste). Kohtalaisen huomattava eron aiheuttaa se, että kansantalouden tilinpidossa myös varusmiehet ja siviilipalvelusmiehet lasketaan työllisten joukkoon. Tuo ehkä runsaan kahdenkymmenen vuosityötyöntekijän lisäjoukko (ks. asevelvollisuustilasto) tosin kattaa vain kolmanneksen työllisyyssarjojen erosta vuonna 2018 eikä auta selittämään eron tasaista suurentumista vuodesta 2007.

Oli miten oli, viimeisen puolentoista vuoden osalta kaikki työllisyyskäyrät sojottavat koillista kohti rivakasta työllisyyden kohentumisesta todistaen. Sitä edeltävien vuosien työllisyyskehityksen tarina sen sijaan riippuu jonkin verran sitä, mihin tilastoon selityksemme pohjaamme. Työvoimatutkimuksen työtuntitilaston mukaan käänne tapahtui jo Kataisen hallituksen viimemetreillä (2014), kun taas kansantalouden tilinpidon työaikatilaston mukaan alamäen pohja kylläkin saavutettiin tuolloin, mutta kunnon käänne tapahtui vasta Sipilän hallituksen aikana (2016).

Yleisimmin käytetty työllisyysaste, jota tuo 75 prosentinkin tavoite koskee, mittaa siis 15−64-vuotiaiden työllisten osuutta samanikäisestä väestöstä (punainen käyrä kuviossa 2). Työvoimatutkimuksessa tilastoidaan myös 15−74-vuotiaiden työllisten määrä ja sen suhde samaan ikäluokkaan, ja tämä työllisyysaste on luonnollisesti paljon alhaisempi − 61,6 prosenttia vuonna 2018 (kultainen käyrä kuviossa 2). Mutta työllisyysastetta voidaan mitata myös suhteuttamalla kaikkien työllisten määrä (mukana myös yli 64-vuotiaat) 15−64-vuotiaiden ikäluokkaan. Näiden tilastollisesti kenties epäpuhtaiden laskutoimitusten tuloksena saadaan kaksi työllisyysastetta, jotka ymmärrettävästi kulkevat perinteisen työllisyysasteen yläpuolella: työvoimatiedustelun mukaan (sininen käyrä) 74 prosentin tuntumassa ja kansantalouden tilinpidon työllisyyssarjojen mukaan (vihreä käyrä) jo 76 prosentissa. 75 prosentin työllisyysaste onkin jo saavutettu! Vitsi, vitsi − tuon vihreän frankensteinkäyrän pohjana oleva luku on kahden laadultaan eriparisen muuttujan suhde, joten sen mahdollinen arvo on lähinnä tilastoviihteellinen.

Työllisyys on parantunut viime vuosina, jolloin talouskasvu on nopeutunut taantuman nollakasvulukemista. Talouskasvu on vimeisen puolentoista vuoden aikana perustunut yksinomaan työllisten määrän kasvuun, sillä tuottavuus − bkt työllistä tai työtuntia kohti − on hieman alentunut. Kausitasoitettu kiinteähintainen bkt työllistä tai työtuntia kohti oli viime vuoden viimeisellä neljänneksellä 0,6 prosenttia pienempi kuin vuoden 2017 kolmannella neljänneksellä. Viiden viimeisen vuosineljänneksen kehitys poikkeaa selvästi pitkän aikavälin normaalikehityksestä: siitä, että tuottavuus on talouskasvun päävauhdittaja, eli että bkt kasvaa selvästi vaaleansinisen katkoviivan (= muuttumaton tuottavuus) kulmakerrointa loivemmin (= tuottavuus kasvaa).

Ei ole todennäköistä, että tämä kehitys jatkuu pitkään eli että työn tuottavuus alentuu työllisyyden kasvaessa. Toivottavaa se ei ainakaan ole, sillä Suomen talouskasvun historian valossa (ks. Matti Pohjolan artikkelit KAK 3/2017 ja 4/2017) ei ole suurta liioittelua sanoa, että kaikki paitsi tuottavuus on turhaa (ks. myös merkintäni). Siksi on vaikea ymmärtää, miksi seuraavan hallituksen ”pitäisi vahvistaa taloutta ottamalla työllisyyden nostaminen ykköstavoitteeksi”, kuten Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan (24.3.) vaatii.

Korkea työllisyysaste on toki tavoiteltava asia jo julkisen talouden tasapainonkin näkökulmasta, sillä työllisyysasteen kohentuminen lisää verotuloja ja vähentää työttömyydestä aiheutuvia menoja. Tämä näkökulma onkin hallinnut työllisyysasteen ympärillä kieppuvaa taloupoliittista keskustelua, tavoitteenastettelua ja iskulauseiden heittelyä. Työllisyysaste on tärkeä talouskehityksen indikaattori, jota on syytä seurata, mutta tästä ei seuraa, että se olisi talouspolitiikan ainoa tai tärkein tavoitemuuttuja. Talouspolitiikanhan olisi pyrittävä kansalaisten hyvinvoinnin kohottamiseen − kestävästi ja myös tulevia sukupolvia ajatellen tietysti. Tämän tavoitteen totteuttamiseksi tarvitaan taloudellista kasvua, ja se taas edellyttää tuottavuuden parantumista − tulevaisuudessa entistä suuremmalla syyllä, koska Suomen(kin) väestö ikääntyy. Varsin perustellusti voitaisiin nostaa tuottavuuden kohottaminen talouspolitiikan ykköstavoitteeksi Matti Pohjolan taannoista neuvoa seuraten (”Talouspolitiikkaa olisi suunnattava toimiin, jotka edistävät kokonaistuottavuuden kasvua.” KAK 4/2017, 485)? Mutta ei ole tietenkään syytä korvata yhdenlaista yksisilmäisyyttä toisella; voihan molempia silmiä pitää auki.

Tuottavuuden parantaminen on sikäli hankala talouspolitiikan tavoite, että siihen ei voida vaikuttaa nopeasti. Tuottavuus syntyy taloudellisessa toiminnassa, ja julkinen valta voi vaikuttaa siihen ennen kaikkea pitkällä aikavälillä muun muassa panostamalla koulutukseen, tutkimukseen ja infrastruktuuriin sekä muokkaamalla talouden pelisääntöjä (kilpailuympäristö, työmarkkinat, verotus yms.) tuottavuuden kasvua edistävään suuntaan. Eivät hallitukset luo työpaikkojakaan, mutta tämä ei tietenkään estä niitä ottamasta kunniaa työllisyyden parantumisesta − niin kuin Sipilän hallitus on ottanut kuuluisasta 140 000 uudesta työpaikasta. En tosin tiedä, mistä tuo luku on peräisin, sillä noin suureen lukemaan en työvoimatutkimuksen tilastoa eri tavoin veivaamalla itse pääse.

Työllisyys tuskin jatkaa kasvuaan viime aikojen nousu-urallaan, sillä talouden kasvunäkymät ovat selvästi heikentyneet. Itse asiassa huippusuhdanne jäi tämänhetkisten tilastojen mukaan vuosiin 2016−2017, sillä bkt:n kasvu hidastui huomattavasti jo viime vuonna, kuten alla olevas taulukko osoittaa.

Bkt:n volyymin kasvu edellis-vuodesta %
2015 0,5
2016 2,8
2017 2,7
2018 2,3

Mikäli maailmantalous ei yllätä positiivisesti, vaan talouskasvu hidastuu entisestään, käy 75 prosentin työllisyysasteen tavoittelu työlääksi. Tuon tavoitteen hokeminen on yksi esimerkki Suomen talouspolitiikkaa vaivaavasta oireyhtymästä, jossa tunnusluvut muuttuvat tavoitteiksi ja keinot päämääräksi. Muita esimerkkejä tästä ovat vaikkapa kokonaisveroasteen tai julkisen velan bkt-suhteen nouseminen merkitystään suuremmiksi asioiksi. Toisinkin voisi olla: tunnusluvut saisivat olla vain talouden tilasta kertovia indikaattoreita, ja talouspolitiikan tavoitteenasettelu nousisi sisällyksekkämmistä päämääristä.

Taulukon luvut korjattu 1.4.2019.


1. Tilastokeskus muistuttaa, että ”trendin muutokset voivat olla suuria erityisesti suhdannekäänteissä”. Laskentamenetelmä vuoksi ”trendin viimeisimmät luvut voivat muuttua voimakkaastikin”, siksi tehtäessä päätelmiä trendiluvuista, ”on viimeisimpien lukujen ennakollinen luonne syytä ottaa huomioon”.
2. Kiitän yliaktuaari Janne Eskelistä selventävistä vastauksista asiaa koskevaan tiedusteluuni.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *