K A A T U U !

Metsäteollisuus ry:n hallitus päätti kaksi viikkoa sitten irtautua työehtosopimustoiminnasta ja siirtää työehdoista sopimisen yritystasolle. Päätös taisi tulla yllätyksenä melkein kaikille muille kuin asiaa valmisteille − myös muiden teollisuusalojen työnantajajärjestöille. Ennakkovaroitusta ei kuulunut, mutta vahinkoa ei päässyt syntymään, sillä kirves on vasta pantu puun juurelle. Runko kaatuu nykyisten työehtosopimusten umpeudutta eli 15–27 kuukauden kuluttua. Päätös koskee vain 14 prosenttia teollisuuden työntekijöistä ja kahta prosenttia kaikista palkansaajista (2019, lähde). Siitä huolimatta ratkaisua uskaltanee kutsua historialliseksi: symbolisesti jo nyt ja reaalisesti tulevaisuudessa, jos metsäteollisuuden siirto käynnistää useille toimialoille vaikutuksensa ulottavan dominoefektin. Tällöin 1.10.2020 kirjattaisiin Suomen työmarkkinahistoriaan yhtenä sen käännekohdista.

Tähän mennessä tapahtunut…

Jos Metsäteollisuus ry olisi malttanut odottaa reilut kaksi kuukautta, se olisi voinut juhlistaa samalla työehtosopimustoiminnan 75-vuotista historiaa, sillä 10.12.1945 Suomen Puunjalostusteollisuuden Työnantajaliitto ja Suomen Paperiteollisuustyöntekijöiden Liitto solmivat ensimmäisen suurteollisuuden työehtosopimuksen Suomessa. No, tämä olisi ollut veitsen vääntämissä vastapuolen vatsassa − tai oikeastaan selässä, sillä yllätysiskustahan on puhe −, joten siivompaa toki, ettei näin menetelty.

”Tämä sopimus on meillä ensimmäinen laatuaan sekä täydellisin, mitä tähän mennessä on tehty, ja se on tässä mielessä verrattavissa Skandinavian maissa voimassa oleviin työehtosopimuksiin”, uutisoivat sanomalehdet joulukuussa 1945 (esim. Uusi Suomi 12.12.1945). Suomi siis muuttui Pohjoismaaksi tässäkin suhteessa, joka oli neljännesvuosisadan erottanut sen naapureistaan.

Juurisyy siihen, että Suomen työmarkkinainstituutiot olivat 1920−1930-luvulla erilaiset kuin toisissa Pohjoismaissa ja muissa läntisen Euroopan demokratioissa, oli vuoden 1918 sisällissota. Sen seurauksena ”seuraavien vuosikymmenien työmarkkinasuhteita leimasi työnantajien sosialisteja kohtaan tuntema viha, kauna ja pelko”, kirjoittaa Tapio Bergholm (Bergholm 2013,17).

SIsällissodan toinen työmarkkinoihin vaikuttava seuraus oli työväenliikeen jakautuminen kahtia. Elokuussa 1918 perustettu kommunistinen puolue oli Suomessa kielletty, mutta se ulotti vaikutuksensa eduskuntaan asti laillisten vasemmistopuolueiden kautta − kunnes ne vuorollaan kiellettiin. Työväenliikkeen kahtiajakautuneisuus repi myös ammattiyhdistysliikettä. Suomen Ammattijärjestö (SAJ) onnistui kuitenkin tasapainoilemaan kommunistien, vasemmistososialistien ja sosiaalidemokraattien yhteistyöjärjestönä 1920-luvun lopulle, jolloin sivurooliin ajautunueet sosiaalidemokraatit päättivät perustaa oman ammattilisen keskusjärjestön (Bergholm 2013,19−25). Syyskuun lopussa 1930 Svinhufvudin hallitus lakkautti SAJ:n kommunistisena organisaationa. Kolme viikkoa myöhemmin joukko sosiaalidemokraattisjohtoisia ammattiliittoja perusti Suomen Ammttiyhdistysten Keskusliiton (SAK).

Työehtosopimukset olivat myös SAK:n keskeinen tavoite, mutta työnantajat eivät suostuneet tunnustamaan sitä neuvotteluosapuoleksi. Vasta talvisota muutti tilanteen. 23.1.1940 Suomen Työnantajain Keskusliitto (STK) ja SAK sopivat ns. tammikuun kihlauksessa, että ”ne tulevat vastaisuudessa luottamuksellisesti neuvottelemaan kaikissa niitten toimialalla esiintyvissä kysymyksissä niiden ratkaisemiseksi mikäli mahdollista yhteisymmärryksessä”.

Sodan lopputulos muutti radikaalisti poliittista tilannetta ja myös työmarkkinoita. Kommunistien toiminta sallittiin, ja puolueen suuri kannatus erotti Suomen taas muista Pohjoismaista hieman poikkeavaksi tapaukseksi. Työmarkkinakäytännöissä Suomi alkoi kuitenkin näyttää tavalliselta Pohjoismaalta. Valtakunnallisia työehtosopimuksia alettiin solmia jo syksyllä 1944, mutta ”työehtosopimustoiminnan varsinainen läpimurto ja vakiintuminen tapahtuivat vasta vuosina 1945–1947”, kirjoittaa Bergholm (2013, 35). Metsäteollisuuden edellä mainittu sopimus oli yksi tärkeä virstanpylväs tässä kehityksessä.

Vasemmiston sisäiset kahnaukset olivat jakaneet ammattiyhdistysliikettä 1920−1930-luvulla, ja ne jakoivat sitä toisen maailmansodan jälkeenkin. Sosiaalidemokraattisen liikkeen hajaannus johti myös ammattiyhdistysliikkeen hajoamiseen ja uuden Suomen Ammattijärjestön perustamiseen 1960. Hajaannuksen aika päättyi 1960-luvun puolivälin tienoilla läpivietyyn pitkään eheytysprosessiin, joka puolestaan pohjusti tietä tulopolitiikalle. Ensimmäinen tulopoliittinen kokonaisratkaisu, Liinamaa I, solmittiin 27.3.1968.

Tämän jälkeen tulopoliittiset kokonaisratkaisut tahdittivat Suomen työmarkkinakehitystä yli kolmen vuosikymmenen ajan. Liittokohtaiset ratkaisut olivat poikkeus säännöstä. 2000-luvulle tultaessa työnantajien tupo-halukkuus laimentui. Finansskriisin alla 2007−2008 päädyttiin liittokohtaisiin ratkaisuihin. Liittojen väliseen palkkakilpailuun lyötiin vielä poliittisia lisäkierroksia: muistattehan Sari Sairaanhoitajan kokoomuksen kevään 2007 eduskuntavaalikampanjasta?

Entinen pääministeri Paavo Lipponen (sd) ei ole yksin syyttäessään 2007−2008 palkkakierrosta Suomen viennin kustannuskilpailukyvyn nakertamisesta. Hänen mukaansa syntipukit löytyvät kokoomuksesta ja työnantajaleiristä, jotka ”saivat mitä kerjäsivät”. Tulopoliittisten kokonaisratkaisujen hyödyllisyyttä painottavan Lipposen mukaan onneton kehitys oli ”porvarillisen populismin ja opillisen jäykkäniskaisuuden riemuvoitto”, joka johti siihen, että ”kilpailukykyä jouduttiin lopulta hakemaan hikisellä kiky-sopimuksella”.

Syksyn 2015 ja kevään 2016 aikana neuvoteltu kiky-sopimus näyttäisi kuitenkin jäävän lajinsa viimeiseksi, Elinkeinoelämän keskusliitto (EK) näet ilmoitti jo 25.11.2015 muuttavansa sääntöjään niin, ettei se voi enää sopia keskitetyistä työmarkkinaratkaisuista. Kun kiky-sopimus oli saatu valmiiksi, ilmoitti Metsäteollisuus ry kesäkuussa 2016 eroavansa EK:sta, ja nyt järjestö siis kieltäytyy liittotasoisistakin sopimuksista.

Paluu 1930-luvulle?

Pääministeri Sanna Marin (sd) reagoi Metsäteollisuus ry:n ilmoitukseen twiitillä, jossa hän sanoi, epäsuorasti tosin, että metsäpatruunoilta puuttui ”aitoa yhteishenkeä isänmaan puolesta kriisin keskellä”. Sanavalinnat tuovat mieleen 80 vuoden takaisen tilanteen. Tuolloin, talvisodan ollessa käynnissä, sosiaaliministeri K.-A. Fagerholm (sd) perusteli tammikuun kihlauksen tarvetta sillä, että ”kansakunta on pidettävä yhtenäisenä kovienkin päivien tullessa”. Kahdeksan vuosikymmenen takaisiin aikoihin viittasi myös Matti Rintala Helsingin Sanomien mielipidesivulla kirjoittaessaan, että Metsäteollisuus ry on nyt rikkomassa tammikuun 1940 kihlauksen, ”jonka sisältönä on pyrkimys yhdessä neuvotellen ratkaista ristiriidat”.

Aikooko metsäteollisuus palata aikaan ennen kihlausta − 1930-luvun työmarkkinakäytäntöihin siis? Näin kova johtopäätös ei ole ”metsäteollisuuden työelämäuudistuksen” − tämä on yhdistyksen uuden työmarkkinastartegian päivänpaisteinen otsikko − perusteella oikeutettu. Siinä näet todetaan, että jatkossa metsäteollisuusyritysten työntekijät ”voivat neuvotella työehdoista itse tai ammattiliittonsa välityksellä”. Linjauksessa todetaan, että neuvottelutavan muutos ei vaikuta työntekijöiden järjestäytymisvapauteen, vaan ”[m]etsäteollisuusyritykset kunnioittavat henkilöstönsä oikeutta järjestää työehdoista sopiminen omista tarpeistaan lähtien”. Tulevaisuudessa metsäteollisuusyritykset voivat sopivat työehdoista ”suoraan henkilöstönsä kanssa” tai tekemällä ”erilaisia työehtosopimuksia ammattiliiton valtakunnallisen tason edustajien tai paikallisten ammattiosastojen kanssa”.

Ei niin, etteikö metsäteollisuuden työnantajille saattaisi kelvata 1930-luvun tilanteesta ainakin se seikka, että nimellispalkat joustivat suhdanteen mukaan. Palkkojen alentuminen olikin markan devalvoitumisen lisäksi tärkeä syy Suomen vientiteollisuuden nopeaan elpymiseen 1930-luvun alun lamavuosien jälkeen (ks. artikkelini). Ero Ruotsiin oli selvä, sillä siellä olivat käytössä kollektiivisopimukset − siis sellaiset, joita Metsäteollisuus ry ei aio vastaisuudessa tehdä. Länsinaapurin teollisuuspatruunat jopa moittivat suomalaisia kollegojaan palkkadumpingista! Kilpailivathan suomalaiset ja ruotsalaiset metsäteollisuusyritykset samoilla vientimarkkinoilla. Suomen suuremman palkkajoustavuuden kääntöpuoli oli taas se, kuten olen Christer Lundhin kanssa osoittanut, että meillä nimellispalkat myös kohosivat nousukausina (1920- ja 1930-lukujen jälkipuoliskot) enemmän kuin Ruotsissa. Onko Metsäteollisuus ry:n päätös taka-askel myös tähän suuntaan, jää nähtäväksi.

Hyvästi Suomen malli?

Kun näin merkittävä vientiteollisuusala siirtää ”työehdoista päättämisen yrityksiin ja työpaikoille”, tuntuu paljon puhutun ”Suomen mallin” syntyminen kovin vaikealta. Kuinka voi muodostua yhteistä käsitystä vientiteollisuuden määrittelemästi palkankorotuskatosta, kun metsäteollisuus päättää palkoista ”vuoropuhelussa yritystasolla yhdessä henkilöstön kanssa”, kuten Metsäteollisuus ry:n ohjelmajulistuksessa todetaan?

Palkamuodostuksen suomalaista mallia hahmotttelivat maaliskuussa 2015 Ruotsin entinen valtiovarainministeri Anders Borg ja Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen (VATT) tuolloinen ylijohtaja ja kokoomuksen tuleva kansanedustaja Juhana Vartiainen pääministeri Alexander Stubbin tilaamassa strategiassa Suomelle. Borgin ja Vartiaisen ehdotukset palkanmuodostusmalliksi lähtivät siitä perusvaatimuksesta, että vientisektori märittää ”palkanmuodostuksen ankkurin (s. 29−30), niin että palkankorotukset pysyvät ”kansainvälisen kilpailukyvyn raameissa” (s. 32).

”Käsityksemme on, että palkkaneuvottelujen kansallista koordinointia ja norminmuodostusta on vahvistettava”, Borg ja Vartiainen kirjoittivat ja vetosivat hekin historiaan: se osoitti, että ”Suomen työmarkkinaosapuolet ovat yleensä kyenneet kantamaan yhteiskunnallisen vastuunsa kun maa on ollut haasteiden edessä” (s. 29). Työnantajat olivat kuitenkin sitä mieltä, ”että palkkaneuvottelut tulisi hajauttaa yritystasolle”, sillä perusteella, että hajautetumpi palkkaneuvottelu ”tukisi tuottavuuskasvua ja sallisi paikallista joustavuutta yrityksen kannattavuuden ollessa uhattuna”, kirjoittivat Borg ja Vartiainen mutta totesivat tutkimuskirjallisuuden valossa suhtautuvansa ”epäillen näihin johtopäätöksiin” (s. 34).

Borg ja Vartiainen eivät uskoneet hajautetumman palkanmuodostuksen ratkaisevan Suomen kilpailukykyongelmaa. ”Pohjoismaissa on pysyvä tarve ylläpitää kansallista palkkakoordinaatiota, joko keskittämisen tai palkkanormin muodossa”, he kirjoittivat ja totesivat, etteivät muutkaan Pohjoismaat oleet lähteneet tässä suhteessa ”kokonaan uusille urille” (s.35). Näin he päätyivät suosittelemaan mallia, jossa yhdistyisivät vahva kansallinen koordinaatio sekä paikalliset ja yksilölliset neuvottelut. ”Palkkaneuvottelut ovat Ruotsissa selvästi liikkuneet hajautetumpaan suuntaan”, Borg ja Vartiainen kirjoittivat, ”mutta tämä on tapahtunut järjestäytyneesti niin, että ammattiliitot ja työnantajat ovat olleet yhtä mieltä kehityskulusta” (s. .34).

Tällainen kehitys ei ole nyt näköpiirissä Suomessa, ei ainakaan metsäteollisuudessa. Ja jos metsäteollisuus ei ole mukana kansallisessa, vientialojen johtamassa palkkakoordinaatiossa, pudonnee sellaiselta pohja.

Työmarkkinoiden muutospaineet

Metsäteollisuus ry:n ratkaisu, niin varkain kuin se tulikin, ei kuitenkaan ollut täysi yllätys. Järjestö perusteli päätöstään sillä, ettei se ollut saanut tavoitteitaan läpi keskitetyn sopimisen aikaan eikä merkittävästi 2017–2020 liittotasolla läydyissä valtakunnallisissa neuvotteluissakaan. ”Paikallinen sopiminen ei ole edennyt liittojen toimesta tai avustuksella eikä myöskään lainsäädännössä”, metsäteollisuus perusteli päätöstään lähteä omille teilleen.

Paineet palkanmuodotuksen pelisääntöjen muuttamiseen ovat jo pitkään olleet ilmeiset. Jos unohdetaan yksittäiset palkkaratkaisut, muut suhdanneluontoiset tekijät ja Nokia-buumin aiheuttama näköharha, jää jäljelle kaksi pitkävaikutteista rakenteellista seikkaa: globalisaatio ja euro.

Pääomaliikkeiden vapauttaminen, Kiinan integroituminen kapitalistiseen maailmantalouteen ja muu globalisaatiokehitys ovat muuttaneet pääoman ja työn neuvotteluasemia epäsymmetrisesti. ”Olemme kansainvälinen yritys. Suomi ei ole erityisasemassa”, totesi UPM:n pääjohtaja Jussi Pesonen viime helmikuussa. Yhtiön hallituksen puheenjohtaja, tukholmalainen Björn Wahlroos puolestaan kirjoitti vuosi sitten ilmestyneessä talouspoliittisessa pamfletissaan (s. 229), että jos Suomen tulevaisuus investointikohteena ”jää vain isänmaallisuuden varaan, maalla ei mene hyvin”. Isänmaaton pääoma hakee tuottoa sieltä, missä se parhain on. Työntekijöillä ei ole samanlaista valinnanvaraa. Tämän ei luulisi enää tulevan kenellekään uutisena.

Toinen rakenteellinen syy työmarkkinoiden muutospaineisiin on yhteisvaluutta euro. Liittyessään euroon ja luopuessaan omasta rahasta Suomi luopui myös omasta raha- ja valuuttakurssipolitiikasta. Näin se menetti tärkeän talouspoliittisen työkalun, joka antaisi maamme kaltaiselle pienelle avotaloudelle sopeutumiskeinon negatiivisen kysyntäšokin iskissä. Tämä saatiin tuta 2009.

Kuinka tärkeästä sopeutumisvälineestä on kyse, voidaan havainnollistaa vertailulla rakkaaseen kilpakumppaniimme Ruotsiin, joka euron ulkopuolelle jäädessään säilytti valuuttakurssin suoman sopeutumismahdollisuuden. Kilpailukykyedun suuruutta voidaan mitata Ruotsin ja Suomen efektiivisten valuuttakurssien (ulkomaankauppaosuuksilla painotettu valuuttakurssien keskiarvo) suhteella. Kun otetaan huomioon hinta- ja kustannustason muutokset kotimaassa ja maailmalla, päästään nimellisistä valuttakursseista reaalisiin, jotka kertovat viennin hintakilpailukyvystä.

Kuvio 1 osoittaa, että Ruotsin kruunun devalvoitui finanssikriisin iskettyä hurjasti (yli 15 %) suhteessa ”Suomen euroon”. Vuosina 2011−2013 kruunu revalvoitui reaalisesti suhteessa ”Suomen euroon”, yli vuosien 2002−2007 keskiarvon, mutta on vuodesta 2014 painunut yhä enemmän tuon tason alapuolelle. Ruotsin viennin kustannuskilpailukyky suhtessa Suomeen on siis parantunut trendinomaisesti suhteessa Suomeen jo vuosia. Ja tämä on johtunut pelkästään nimellisen valuuttakurssien muutoksesta, sillä Ruotsin kustannustaso suhteessa Suomeen on samaan aikaan tasaisesti noussut (vihreä käyrä=reaalinen/nimellinen kurssisuhde). Valuutan devalvoituminen ei tietenkään ole mikään ihmelääke, siitähän Suomella on takavuosikymmeniltä kokemuksia. Sen lisäksi tarvitaan kotoista kustannuskontrollia, mutta se on varmaan nykyisen matalan inflaation aikana paljon helpompaa kuin vaikkapa 1960−1980-luvulla. Kurssilaskun aiheuttama tuontihintojen nousupaine ei tunnu niin pahalta.

Oman rahapolitiikan Ruotsille tuomaa sopeutumisetua voimme enää vain kadehtia, joten tältä osin on tyytyminen siihen, mitä Euroopan keskuspankki (EKP) saa aikaan. Sen hintavakaustavoitehan on yhdenmukaistetun kuluttajahintaindeksin (HICP) vuotuinen nousu keskipitkällä aikavälillä lähellä 2 prosentin ylärajaa, kuitenkin sen alapuolella pysyen. EKP on näin, ennen kaikkea inflaatiokauhuisen Saksan vaatimuksesta, tavoitellut alhaisempaa inflaatiota kuin esimerkiksi Yhdysvaltain keskuspankki FED, joka tavoitteli 2 prosentin tienoilla olevaa vuotuista hintojen nousua. Nythän FED on ilmoittanut pyrkivänsä ”jonkin aikaa” hieman suurempaan inflaatioon 2 prosentin pysyessä edelleen pidemmän aikavälin inflaatiotavoitteena.

EKP ei ole finanssikriisin jälkeen onnistunut saavuttamaan kunnolla inflaatiotavoitettaan. Kahden prosentin vuotuisen inflaation raja tosin ylittyi vuonna 2011. Se sai EKP:n nostamaan ohjauskorkoaan tuon vuoden huhtikuussa ja heinäkuussa. Päätöksiä on pidetty virheratkaisuina. Sen jälkeen EKP on säännöllisesti jäänyt inflaatiotavoitteensa alapuolelle. Ja  jos inflaatiotavoitteen mittarina käytetään pohjainflaatiota (= indeksi ilman energian ja jalostamattoman ruoan hintoja), osoittautuu epäonnistuminen inflaatiotavoiteen saavuttamisesssa vielä pysyvämmäksi ilmiöksi (ks. kuvio 2). Pohjainflaation käyttöä inflaatiotavoitteen mittarina perustelee Hélène Rey myös ilmastopolittisilla tavoitteilla.

Kun euroalueen inflaaatio on finanssikriisin jälkeen ollut sitkeästi tavoittetason alapuolelle, on hintataso alueella nyt selvästi alhaisempi kuin se olisi, jos tavoite olisi saavutettu (ks. kuvio 3). Tämä tarkoittaa sitä, että euroalueen nimellishintainen kokonaistuotanto on alhaisempi kuin olisi 2 prosentin tasaisen hintojen nousun oloissa. Tämä tarkoittaa myös sitä, että yhä suurempi sopeutumispaine kohdistuu työvoimakustannuksiin. Kun omaa valuuttaa ei ole, jäävät kilpailevat ”sisäiset devalvaatiot” ainoaksi kilpailukyvyn kohottamiskeinoksi. Vielä pahemmissa ongelmissa ollaan, jos matala inflaatio vaihtuu suoranaiseksi deflaatioksi. HICP-indeksin mukaan hinnat ovat jo laskeneet ollut elo- ja syyskuussa, ja pohjainflaatiokin on painunut lähelle nollaa. Ajatus kääntyy synkille poluille − 1930-luvun tuhoisiin deflaatiovuosiin…

Politiikkaa se on työmarkkinapolitiikkakin

Metsäteollisuus ry:n päätös ”haisee joidenkin mielestä politiikalta”, toteaa Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan mutta ei ole itse hajua aistinut. Kun metsäteollisuuden työnantaja- ja työtekijäjärjestöt 75 vuotta sitten neuvottelivat historiallisen työehtosopimuksen, lehahti ehkä enemmän politiikalta. Sopimus allekirjoitettiin näyttävästi Kulosaaren Kasinolla, ja sitä juhlistettiin siellä vielä päivällisillä. ”Neuvottelukuntien puheenjohtajien astuessa päivällissaliin orkesteri kajautti ilmoille Porilaisten marssin”, kertoi Metsäteolisuus ry sivuillaan 2005 sopimusta muistellessaan.

Nyt eivät torvet törise, eikä kasinoa tarvitse varata. Samanlaisuutta on kuitenkin siinä, että maassa oli tuolloin hallitus, jonka pohja muistuttaa nykyistä. Sen suurimmat puolueet olivat SDP, Maalaislitto ja SKDL. Nämä kolme puoluetta tai niiden jälkeläiset (Keskusta ja Vasemmistolitto) istuvat nykyisessäkin hallituksessa. Tosin tämän päivän punamultakolmikon parlamentaarinen voima on paljon heikompi (87 kansanedustajaa) kuin 1945 (148 edustajaa). Pääministerinä oli 1945 kuitenkin kokoomukselainen J.K. Paasikivi, tosin ns. virkamiesministerinä eli ei puolueensa edustajana. Hän ei nähnyt työehtosopimusta edes päiväkirjamaininnan arvoiseksi. Hänen pöydällään olikin tuolloin tärkeämpiäkin asioita: muun muassa kuukausi aiemmin alkanut sotasyyllisyysoikeudenkäynti.

Emme tule ehkä koskaan tietämään, olisiko Metsäteollisuus ry tehnyt päätöksensä juuri nyt, jos maassa olisi erivärinen hallitus. Puoluepolitiikasta ei ole kyse, mutta sitä enemmän työmarkkinapolitiikasta. Ja sehän on Suomessa ollut politiikkaa mitä suurimmassa määrin.

2 vastausta artikkeliin “K A A T U U !”

  1. Euron vahvuus luo painetta palkkojen alentamiseen, mikä puolestaan painaa inflaatiota kohti nollaa ja vahvistaa taas euroa.

Kommentit on suljettu.