Kaikkein kauneinta Jumalanäidille

IMG_7174Lähdössä Petserin luostariin Marian kuolonuneen nukkumisen juhlaan. 

Koko tutkimushankkeen ryhmä vasemmalta lukien Vilja Alanko, Johanna Jylhä, Teemu Ratinen, Helena Kupari, Eetu Kejonen, Meri-Anna Hintsala, Andreas Kalkun ja Elina Vuola.

IMG_7353 Luostarin pukukoodi. 

Luostariin päästäkseen naisten on pukeuduttava huiviin ja hameeseen, siten myös me vedimme ne päällemme. Elettyä uskontoa sekin, että vaatteilla on suuri merkitys suhteessa pyhään. Tutkijoina meillä on kiinnostava itsereflektion paikka siinä, kun tekee ympäröivän kulttuurin vuoksi sellaistakin, jota ei omassa kulttuurissaan ja uskontonsa piirissä tekisi.

IMG_7081

Maton yksityiskohtia. Kuva: Elina Vuola

Eri-ikäisiä naisia – tyttöjä, aikuisia ja vanhuksia – asettelee hartaina kukkia satojen metrien pituiselle ruohomatolle, jota pitkin Petserin luostarin suurin aarre, Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen (Uspenie) ikoni, kohta kulkee. Taustalla kaikuu ortodoksinen kirkkolaulu, naiset ovat vaiti tai neuvottelevat hiljaa asetelmista. Ihmiset tuovat kukkia puutarhoistaan, jotta tämä suuren vaivannäön aikaansaama hetken kestävä kauneus kertoisi Jumalanäidille ihmisten rakkaudesta Häneen.

IMG_7123

Pitkä matto jo lähes valmiina, ikonin odotus on alkanut. Kuva: Elina Vuola

IMG_7154

Naisten eletty usko, kauneuden ja käsin tekemisen hurskaus, saa kukkamatossa muodon.  Ikonin kuljettua ohitse syntyy kaaos, kun jokainen pyrkii poimimaan jonkin kukan tai kasvin kotiin vietäväksi: vaikkapa ikonin vierelle tai yrttiteehen. Tavallisista kukista on tullut siunattuja Jumalanäidin ikonin kuljettua niiden yli. Kotona ne muistuttavat vuotuisesta vierailusta luostarin tärkeimpään juhlaan. Korkokenkäiset poliisit valvovat mattoa, ettei se tallaudu ennen ikonia. Matolla myös seisotaan paljain jaloin ja sukkasillaan, jotta siunaus virtaisi koko ruumiiseen.

14184565_10154396125554757_6215201867521931272_nMaton ihmeitä tekevä voima aistitaan ilman kenkiä. Kuva: Meri-Anna Hintsala

Kyse on visuaalisesta ja ruumiillisesta hurskaudesta. Siihen yhtyy liturginen laulu, tuoksut ja eri-ikäisten miesten ja naisten ruumiit, jotka tungeksivat näkemään ikonin kulun ja poimimaan siunatut kukat. Ilmiö ei ole vain ortodoksinen ja venäläinen: katolisessa maailmassa Kristuksen, Marian ja pyhimysten patsaita kannetaan juhlapyhinä vastaavanlaisten tavallisten ihmisten tekemien ruoho-, kukka- ja hedelmämattojen päällä. Suomessa ainakin Lintulan luostarissa tehdään vastaavanlainen kukkapolku Jumalanäidin ikonille.

Suunnaton matto syntyy yhdessä, yksityiskohtiin hartaasti paneutuen. Video: Elina Vuola

Kukkamatto on Petserin luostarin muurien sisäpuolella. Jumalanäidin ikoni kulkee sitä pitkin pääkirkosta toiseen kirkkoon ja takaisin. Ristisaatto seuraavana päivänä kulkee luostarialueen ympäri. Nyt sen alla ei ole kukkamattoa, vaan koko tie muuttuu Jumalanäidin ikonin perässä kulkevaksi ihmismatoksi. Aiemmin ristisaatot kulkivat pitkänkin matkan, Pihkovan ja Petserin luostarien välillä, kylien läpi maanteitä pitkin. Tätä kuvaa hienosti kirjailija Tito Colliander romaanissaan Ristisaatto. Siinä itseltään hukassa oleva ja elämälleen tarkoitusta etsivä nuori mies, Collianderin alter ego, kohtaa 30-luvulla juuri näissä samoissa maisemissa ristisaaton. Kokemus muuttaa hänen elämänsä suunnan. Collianderin omaelämäkerrallinen teos Lähellä käsittelee samaa tematiikkaa, kun nuori perhe asui jonkin aikaa Petserissä.

IMG_7199 Ristisaatto luostarin ympäri, jota seuraa tuhansien ihmisten virta. Kuva: Elina Vuola

Kuusisataa kiloa painava ikoni kantotelineineen kulkee miesten harteilla kirkosta toiseen ja luostarin ympäri. Ristisaatossa kulkevista ja sitä sivustalta seuraavista ihmisistä välittyy vankka usko siihen, että tosiasiassa siinä kulkee itse Jumalanäiti omiensa parissa. Setumaa, joka ennen Venäjän ja Viron nykyistä rajaa oli yhtenäistä aluetta, on Marian maata ja setot Marian kansaa – siksi Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen juhla kulkueineen on myös setokansan tärkein uskonnollinen tapahtuma. Nykyään juhlaan osallistuvat niin setot kuin venäläiset. Jumalanäiti on kaikkien äiti.

Ikoni kulkee saatossa, jonka jälkeen kukkia poimitaan koteihin vietäväksi. Video: Elina Vuola

Pikkutytöt, nuoret tytöt ja naiset, aikuiset naiset lapsineen, yksin tai ystäviensä kanssa, ryppyiset ja kumarat vanhat mummot – tuntitolkulla he kaikki osallistuvat vain hetken säilyvän kukkamaton tekoon. Pionit, kultapiiskut, gladiolukset ja pihlajanmarjat saavat uuden merkityksen, kun ne asetellaan poluksi Jumalanäidille kulkea. Kukkien asettelu polulle ja mahdollisimman kauniiden kuvioiden luominen on näiden naisten ruumiillistunutta rukousta ja kokonaisvaltaista, elettyä uskoa.

 

Juutalaisena, naisena, suomalaisena: suomenjuutalaisten naisten monikerroksinen identiteetti

Vuosi sitten julkaistu diplomaatti René Nybergin kirja ”Viimeinen juna Moskovaan” toi näkyviin sellaisen suomenjuutalaisen kokemuksen, jossa juutalainen äiti on solminut avioliiton ei-juutalaisen miehen kanssa. Vanhemmassa sukupolvessa tällaisen naisen perhe saattoi erottaa naisen perhe- ja sukuyhteydestä, kuten Nybergin äidillekin tapahtui. Koska lapset ovat syntyneet juutalaisesta äidistä, he ovat juutalaisen lain halachan mukaan juutalaisia, vaikka yhteys seurakuntaan ja yhteisöön, joskus jopa sukuun, on katkennut. Nuoremmissa sukupolvissa yhteys on saattanut katketa vähemmän dramaattisesti, mutta lopputulos on sama: Suomessa elää ”kadonneita juutalaisia”, jotka eivät ole seurakunnan jäseniä ja jotka on kasvatettu kristityiksi, kuten Nyberg. Tällöin itseidentifikaatio voi merkittäviltä osin olla eri kuin yleisesti hyväksytty käsitys siitä, kuka on juutalainen.

Juutalaiset ovat vanha vähemmistö Suomessa. Yhteisön juuret ovat tsaarinaikaisen Venäjän armeijan sotilaissa, jotka asettuivat asumaan silloiseen Suomeen suuriruhtinaskuntaan. Täydet kansalaisoikeudet suomenjuutalaiset saivat vasta Suomen itsenäistymisen myötä. Kahdessa synagogassa, Helsingissä (1906) ja Turussa (1912), noudatetaan ortodoksista askenasijuutalaista järjestystä. Viipurin 1910 rakennettu synagoga tuhoutui talvisodassa, ja kaupungin juutalaisväestö siirtyi evakkoina muualle Suomeen.

taulu

Usein kuulee sanottavan, että juutalaisia on Suomessa noin 1500, joista 1200 Helsingissä ja loput Turussa. Jos määrää arvioidaan juutalaisten seurakuntien jäsenyydellä, heitä on tällä hetkellä paljon vähemmän: Helsingissä alle 1000 ja Turussa alle 100. Koska juutalaisuutta ei kuitenkaan voi määritellä vain seurakunnan jäsenyyden kautta, todellinen luku on muodollista jäsenyyttä korkeampi.

Pienin yhteinen kansainvälinen nimittäjä juutalaisuuden määrittelylle on se, että on syntynyt juutalaisesta äidistä. Suomenjuutalaiset miehet ovat toisen maailmansodan jälkeen enenevässä määrin avioituneet ei-juutalaisten naisten kanssa. Osa näistä naisista on kääntynyt juutalaisuuteen, osa ei. Jälkimmäisten lasten osalta täysivaltainen juutalaisuus edellyttää kääntymistä, joka useimmiten tapahtuu ennen bar ja bat mitsva –ikää, joka on tytöillä 12 ja pojilla 13 vuotta.

Helsingin juutalaisen seurakunnan kasvu perustuu pitkälti maahanmuuttoon ja kääntymisiin. Tällä hetkellä kääntyvien joukossa on enemmän heitä, joilla ei ole alun perin mitään suhdetta juutalaisuuteen – toisin kuin aiemmin, jolloin varsinkin naiset kääntyivät avioliiton vuoksi miehensä uskontoon. Maahanmuutto – entisen Neuvostoliiton alueelta, Israelista, Yhdysvalloista ja muualta – tuo Suomen pieneen juutalaisyhteisöön uusia tapoja olla juutalainen, vaikkapa jumalanpalvelukseen ja musiikkiin liittyviä. Tämän jotkut kokevat myönteisenä, yhteisöä elävöittävänä ja joukkoa kasvattavana monikulttuurisuutena, jota kuitenkin juutalaisuus sitoo yhteen. Toiset saattavat kokea sen uhkana, kun perinteiset tavat korvautuvat uusilla ja vanha askenasijuutalainen yhtenäiskulttuuri muuttuu.

Olemme Dóra Patariczan kanssa kuluneena talvena ja keväänä haastatelleet yli neljäkymmentä suomenjuutalaista naista. Vaikka yhteisö on pieni ja haastateltavamme vain otos siitä, joukkoon mahtuu monenlaista juutalaisuutta: ns. kantonistitaustaiset eli alkuperäinen suomenjuutalainen kulttuuriperimä, avioliiton vuoksi kääntyneitä, muualta muuttaneita mutta Suomessa kauan asuneita ja jopa muutama uskonnollisista syistä kääntynyt. Ikähaitari haastateltavillamme on suuri: vanhin on syntynyt 1920-luvun lopulla, nuorin 1990-luvun lopulla. Suurin osa haastateltavistamme on keski-ikäisiä, haastatteluhetkellä 40-65 –vuotiaita.

Meitä kiinnostaa juutalaisnaisten eletty omakohtainen kuvaus identiteetistään – suhteessa juutalaiseen seurakuntaan ja uskontoon, perheeseen ja sukuun, sekä suomalaiseen yhteiskuntaan, johon juutalaiset ovat perinteisesti hyvin integroituneet. Onko juutalaisuus uskontoa vai kulttuuria? Etnisyyttä? Selkeää jaottelua ei voi tehdä. ”Juutalainen ateisti” on Suomessakin mahdollinen identiteetti: juutalaisuus ei todennu tällöin ensisijaisesti uskonnon kautta, vaan suvun historian, tapojen, kulttuurin, kielen ja juutalaiseen kansaan kuulumisen kautta. Miten naiset kokevat elämänsä eri-ikäisinä juutalaisina naisina nyky-Suomessa?

naiset ylhäällä

Helsingin ortodoksijuutalaisessa synagogassa naiset istuvat ylhäällä parvella.

Suomen molemmat juutalaiset seurakunnat ovat ortodoksisia, mikä sukupuolen näkökulmasta tarkoittaa muun muassa sitä, että naiset ja miehet rukoilevat synagogassa toisistaan erotettuina – miehet ovat alhaalla, naiset ylhäällä, mutta näköyhteys on olemassa. Helsingissä pienemmässä nk. minjan-huoneessa sukupuolet erotetaan toisistaan sermillä (mehitsa), jonka läpi naiset juuri ja juuri näkevät, mutta rukoilevat miehet eivät näe naisista kuin hahmon. Vain naisille suunnattuja uskonnollisia velvoitteita, mitsvoja (mitzvot), on kolme – kaikki muut mitsvat lepäävät miesten harteilla ortodoksisessa yhteisössä. Toki kymmenen käskyä ja hyväntekeminen (tzedakkah) velvoittavat niin miehiä kuin naisia.

Perinteinen selitys mitsvojen velvoittavuuden sukupuolen mukaiselle epäsuhdalle on äitiyden ja kodin ylläpidon painoarvo: niiden lisäksi naiselta olisi kohtuutonta vaatia synagogassa säännöllisesti käymistä ja muita aikaan ja ajankohtaan sidottujen mitsvojen noudattamista. Juutalaisuudessa naisen kotirooli, tärkeimpänä niistä äitiys, ovatkin arvostettuja, kuten perheen merkitys ylipäätään. Juutalaisuutta eletään todeksi kotona.

Suomenjuutalaisuutta ja sen ”modernia ortodoksisuutta” (modern orthodoxy, Helsingin seurakunnan itseymmärrys) ei voi kansainvälisesti rinnastaa sellaiseen ortodoksijuutalaiseen yhteisöön, jossa miehet todella omistautuvat uskonnolle ja naiset kasvattavat suuria perheitä ja noudattavat heitä koskevia puhtaussäännöksiä. Tällaiset yhteisöt ovat elettyä todellisuutta muun muassa Israelissa ja New Yorkissa. Suomenjuutalaisia on yksinkertaisesti liian vähän. Yhteisön säilymisen edellytyksenä pidetään yhtäältä synagogan säilyttämistä ortodoksisena (ei aleta luoda uusia seurakuntia) ja toisaalta joustavaa asennoitumista ympäröivään yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Yhteisö neuvottelee tästä nyt enemmän kuin ehkä koskaan.

Helsingin juutalaisen seurakunnan entinen puheenjohtaja Gideon Bolotowsky on kutsunut suomalaista ortodoksijuutalaisuutta ”konservadoksisuudeksi”. Haastatteluja tehdessämme havaitsimme miten uskonnollista itseymmärrystä on mahdoton erottaa yhteisön koosta, historiasta, ympäröivästä kulttuurista ja siihen liittyvistä erityispiirteistä. Kansainvälisesti ainutlaatuisesta suomenjuutalaisuudesta voisi puhua ehkä termillä Finnish orthodoxy.

mehitsa, tila

Helsingin juutalaisen seurakunnan mehitsa, jonka takana naiset rukoilevat.

Sukupuoli on keskeinen tekijä minkä tahansa juutalaisyhteisön ortodoksisuuden asteen määrittelyssä. Useimmat haastattelemamme naiset hyväksyvät uskonnon voimakkaan sukupuolittuneisuuden yhteisön ja perinteen säilyttämiseksi. Sukupuolijako ei asetu merkittävänä kysymyksenä naisille, jotka kaikilla muilla elämänalueilla elävät kuten kuka tahansa suomalaisnainen. Heiltä ei edellytetä suurta lapsikatrasta, he ovat koulutettuja ja työssäkäyviä, he pitävät omalta osaltaan juutalaisuutta Suomessa yllä erinäisten yhdistysten ja aktiviteettien kautta. Juuri kukaan ei noudata rituaalisia puhtaussäännöksiä avioliitossaan, vaikka seurakunnalla on uusi, kaunis rituaaliallas mikve. Heitäkin löytyi haastateltaviemme joukosta, jotka kokevat sukupuoliasetelman ainakin joiltakin osin ongelmallisena ja haluaisivat siihen muutoksia.

mikve

Helsingin juutalaisen seurakunnan mikve eli rituaaliallas.

Suomessa on säilynyt katkeamattomana vanha perinne, että juutalaiset hautaavat itse omat vainajansa. Hautausyhdistys chevra kadishan jäsenyys on yksi myös naisille varattu tärkeä luottamustehtävä: he valmistelevat naispuoliset vainajat hautausta varten. Naisten oma järjestö on kansainvälistä vapaaehtoistyötä tekevä WIZO (Women’s International Zionist Organization), joka toimii Suomessakin aktiivisesti. Naiset voivat toimia myös seurakuntien hallinnossa ja luottamustehtävissä.

Koska valtaosa suomenjuutalaisista naisista elää seka-avioliitossa, yksi kiinnostava havaintomme liittyy ei-juutalaisen miehen rooliin. Aloimme kutsua ilmiötä ”suvaitsevaiseksi suomalaismieheksi”, joka antaa kasvattaa lapsensa juutalaisiksi, ympärileikkauttaa poikansa, laittaa lapset juutalaiseen päiväkotiin ja kouluun, viettää sapattia kotonaan ja usein myös juutalaisia ruokatapoja, vaikka koti ei täysin kosher olisikaan – kaikki tämä ilman, että hän kokisi tarvetta kääntyä juutalaisuuteen.

Ehkä ilmiössä on kyse siitä, että Suomessa miehet ylipäätään luottavat naisiin lasten (uskonnollisessa) kasvatuksessa. Puolison juutalaisuus koetaan myönteisenä asiana. Juutalaiset naiset puolestaan näyttävät viihtyvän sellaisessa tasa-arvoisessa suhteessa, jossa he yhtäältä saavat paljon valtaa ja toisaalta vapautta säilyttää juutalaisen identiteettinsä. Peruskristitty, ehkä maallistunut suomalainen mies ei asetu kilpailuun, vaan arvostaa juutalaista vaimoaan ja lastensa saamaa suomenjuutalaista identiteettiä.

Suomen juutalainen yhteisö on nykyään kokoonsa nähden varsin monikulttuurinen ja moninainen. Se on hyvin integroitunut suomalaiseen yhteiskuntaan, mutta samalla suurimmalle osalle suomalaisista varsin näkymätön. Naisten kokemusten kautta avautuu myös kiinnostava tulokulma uskonnon ja yhteisön sisälle.

Kuvat ja teksti Elina Vuola

Ruumiillinen uskonto ja uskonnon ruumiillisuus

IMG_5699

© Elina Vuola

Hankkeessamme tutkitaan eri tavoin uskonnon ja ruumiillisuuden sidosta. Keskiössä ovat sukupuoli ja seksuaalisuus, mutta ruumiillisuus nivoutuu hyvin monin muunkinlaisin tavoin hankkeen kaikkien tutkijoiden teemoihin. Eiväthän sukupuoli ja seksuaalisuus ole irrallaan elämisen kokonaisuudesta – ei myöskään uskonnosta.

Haluamme myös lähestyä uskonnon ja ruumiillisuuden teemoja ennen muuta toimijuuden näkökulmasta: millaisilla tavoilla ihmiset, naiset ja miehet, neuvottelevat uskonnollisen perinteensä ja identiteettinsä kanssa? Miten he muokkaavat uskonnollisia perinteitään? Uskontoperinteet ja uskonnolliset yhteisöt eivät muutu vain opillisissa tulkinnoissa tapahtuvien muutosten kautta, vaan myös tavallisten ihmisten elettyjen kokemusten ja niiden todeksi elämisen kautta. Tutkimistamme yhteisöistä vanhoillislestadiolainen liike on tästä erityisen oiva esimerkki.

Itse olen haastatellut yli 60 suomalaista ortodoksinaista heidän suhteestaan Neitsyt Mariaan, Jumalanäitiin ja Jumalansynnyttäjään. Tutkimus on ollut matka paitsi eri-ikäisten suomalaisten naisten sielunelämään, myös Koillis-Lappiin kolttasaamelaisten pariin, Pohjois-Karjalan ristisaatoille ja praasniekoille, sekä Etelä-Suomen eri kaupunkeihin, joissa haastateltavani ovat avanneet minulle kotiensa ovet. Monessa kodissa sain pyynnöstä kuvata heidän ikonejaan ja kuulla niihin liittyviä tarinoita ja merkityksiä.

Ortodoksit ovat pieni vähemmistö Suomessa, vaikka kirkon jäsenyys houkuttaa uusia tulijoita ennen näkemättömällä tavalla – sekä suomalaisia, jotka liittyvät kirkkoon että maahanmuuttajia, jotka ovat syntymäortodokseja hyvinkin erilaisista kulttuuritaustoista. Haastateltavieni joukossa oli yhtäältä heitä, jotka kokivat, että vähemmistöaseman turvin ortodoksinen kirkko pääsee liian helpolla suomalaisessa yhteiskunnassa käytävissä keskusteluissa uskonnon, seksuaalisuuden, perhekäsityksen ja sukupuolen kysymyksissä. Toisaalta oli myös heitä, joiden mielestä ortodoksisessa perinteessä esimerkiksi naisen asema ja tasa-arvo eivät liity vain pappeuteen. Naiset saavat arvon naisina usein juuri Marian kautta.

Mitään yhtä mielipidettä tai näkemystä aineistosta ei löydy, ellei sellaisena pidä Jumalanäidin tärkeyttä ja keskeisyyttä haastateltavieni elämässä.

Näihin ja moniin muihin aiheisiin pääset syvemmälle seuraamalla blogiamme. Kirjoitamme ruumiillistuneesta uskonnosta tutkimusaiheidemme kautta, mutta emme ehkä malta olla katsomatta hieman myös laajemmin ympärillemme: miten ruumiillistunut ja ruumiillinen uskonto näkyvät meidän yhteiskunnassamme, mediassa ja julkisessa keskustelussa? Blogia kirjoittavat hankkeen tutkijat, joista voit lukea lisää tämän sivuston muilta välilehdiltä.

Tervetuloa hankkeemme blogin lukijaksi!

Elina Vuola

Akatemiaprofessori, hankkeen johtaja

IMG_2077

© Elina Vuola

Kuvat: Elina Vuola