Sieppari lumihangessa

”Suomi on kuilun partaalla”, kirjoittaa Jorma Ollila Helsingin Sanomissa (2.1.2016). Kielikuvia ei pitäisi ottaa kirjaimellisesti, mutta silti: eikö Suomen talous ole ennemminkin kuilun pohjalla? Suomen bruttokansantuote (bkt) ei saavuta alkaneenakaan vuonna potentiaaliaan eli taloutemme on edelleen tuotantokuilussa, jonka syvyydeksi Euroopan komissio arvioi 2,0 % ja Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) 2,7 %. Niin pessimististä ennustajaa ei sentään taida löytyä, joka povaisi uutta romahdusta tälle tai seuraavalle vuodelle. Joten tässä mielessä ei voine väittää Suomen olevan kuilun partalla.

Suomen negatiivinen tuotantokuilu on ennusteiden mukaan tänä vuonna selvästi syvempi kuin euroalueella keskimäärin, jossa se on 1,1 % komission ja 2,0 % IMF:n mukaan. Kuiluluvut eivät siis tue Ollilan yksiviivaista toteamusta, että ”Suomi ei ole suhdannekuopassa vaan meillä on rakenneongelma”. Tai sitten sana ”rakenne” täytyy tulkita kovin väljästi. Tuntuisi kuitenkin perustellummalta ajatella, että kuilun pohjalla oloon on (edelleen) kolmenlaisia syitä: suhdanneluontoisten tekijöiden lisäksi yksittäisiä šokkeja sekä rakenteellisia tekijöitä.

Tuorein šokki koskee Venäjän-kauppaa, jonka alamäki johtuu talouspakotteista sekä Venäjän talouden vaikeuksista. Koska Venäjän osuus Suomen viennistä on ollut noin viisinkertainen se osuuteen Ruotsin viennistä (ks. merkintäni), on Venäjä-šokki iskenyt paljon kipeämmin meihin kuin länsinaapuriimme. Jos Venäjän markkinoiden yllättäviä häiriöitä pitää Suomen talouden rakenneongelmana, ei auta muu kuin olla käymättä kauppaa idän suuntaan, mutta sitä ei kai kukaan ehdota. Venäjän talouden alamäki kääntyy Suomen Pankin siirtymätalouksien tutkimuslaitoksen (BOFIT) ennusteen mukaan nousuksi vasta vuonna 2017, mutta ellei itäsuunnalla ilmaannu uusia häiriöitä, on Venäjä-šokki ohimenevää lajia.

Toisin on Nokia-šokin laita. Siitä on seurannut Suomen teollisuustuotanon rakenteellinen murros, joka jää pysyväksi: matkapuhelimien tuotanto ei nouse enää Suomen teollisuuden mahtialaksi. Nokian romahdus vaikuttaa merkittävästi myös kustanuskilpailukykylaskelmiin, kuten Pekka Sauramo on korostanut Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa.1

Eilisen šokit saattavat siis muuntua tämän päivän rakenneongelmiksi − aivan kuten suhdannetyöttömyys voi kääntyä rakenteelliseksi (ns. hystereesi-ilmiö). Mutta sitten ovat ne varsinaiset rakenteelliset tekijät kuten vaikkapa väestön ikääntyminen: meneillään olevan työikäisen väestön väheneminen syö kasvua vielä ensi vuosikymmenen (merkintäni). Jos bkt suhteutetaan työikäisten määrään, ei Suomen talouskasvu eroa euroalueen yleisestä surkeudesta − Saksa pois lukien −, kun vertailukohdaksi otetaan vuosikymmenen takainen tilanne (2004−2006) (merkintäni).

Mutta työikäisten määräänkin suhteutettuna Suomi jää lähivuosina jälkeen euroalueen keskivauhdista, jos Euroopan komission ennustetta on uskominen (merkintäni). Finanssikriisi, Nokia-šokki ja euroalueen yleinen surkeus ovat vieneet Suomen talouden kuilun pohjalle, mutta tämän hetken näkökulmasta ne ovat enää vain läikkynyttä maitoa, jota ei takaisin hinkkiin saada. Se miksi ja miten Suomen talous putosi korkealta ja vauhdilla, kiinnostaa varmasti pitkään taloushistorioitsijoita, mutta romahduksen syiden analyysi ei välttämättä tarjoa eväitä nousuun.

Miten kasvua voisi vauhdittaa? Se miksi Ollila sysää suhdanneselityksen kategorisesti syrjään selittyy kenties argumentaation jatkolla: ”Elvytys ei siksi ole ratkaisu.” Jos meillä on suhdanneongelma(a), elvytys on tietenkin ratkaisu, mutta jos kaikki onkin rakenteellista, elvytys vain kasvattaa valtionvelkaa. Elvytysmahdollisuuksiin nihkeästi suhtautuvien ekonomisten standardiperustelu lienee se, että elvytys auttaisi mutta että tämä ”silta yli taantuman”-politiikka, kuten pääministeri Matti Vanhanen tammikuussa 2009 luonnehti hallituksensa elvytystoimia, ei ole enää mahdollista velkaantumisriskien ja EU:n alijäämäsäädösten vuoksi. Siksi kannatetaan leikkauspolitiikkaa, vaikka sen tiedetään leikkaavan myös kasvua (Vesa Vihriälän tiiviit perustelut täällä).

Kotimaisen kysyntää tukeva finanssipolitiikka, jos sellaista harjoitettaisiin, ei tietenkään lisää vientiä, jonka vaikeudet ovat Suomen talousongelmien keskeinen syy. Kustannuskilpailukyky on tärkeä, joskaan ei ainoa (merkintäni), vientimenestykseen vaikuttava tekijä. Palkkamaltti ja vientisektorin johtajuus palkkaneuvotteluissa ovat ne viime aikojen talouskeskustelusta tutut rakenteelliset ratkaisut, joita Ollilla suosittelee,

Palkanmuodostusmallin muuttamisen tarpeellisuudesta kirjoitti myös F-Securen ja Nokian hallitusten puheenjohtaja Risto Sillasmaa joulun alla  (HS 19.12.2015). Hän otti vertauksen urheilun maailmasta rinnastaen yritykset parempiin ja huonompiin keihäänheittäjiin. Ollila puolestaan turvautuu pesäpallometaforaan: ”Kyseessä on pudotuspeli, jossa olemme pahasti tappiolla. Sitä ei voiteta riitelemällä tai pikkusievillä näpäyksillä. Tarvitaan läpilyöntejä.” Millainen peli onkaan kyseessä? Venytetäänpä vertausta. Ruotsin joukkueen sisävuorolla valuuttakursseihin sidotut pesävälit joustavat kilpailukykyä sopeuttaen. Saksan joukkueen lukkari tarjoilee jatkuvasti vääriä syöttöjä (paljon alle 2 prosentin inflaatiotavoitteen) eikä tuomari vihellä!.2 Suomen ikääntyvä joukkue yrittää lyödä näistä alamittaisista syötöistä ja juosta euroalueen yhteisessä, liian kireässä peliasussa entistä nopeammin pesältä toiselle. Sinänsä vakavarainen seura ei voi elvyttää joukkuettaan euroalueen alijäämäsäädösten takia (jos seurajohto edes tohtisi uhmata kesävyysvajelaskelmia). Ja kenttäkaiuttimista raikaa Arvo Salon sanoittama Pesäpallolaulu (Kalle Holmbergin intensiivisenä tulkintana): ”Tällaista peliä ei muualla liene. Tässäpä urheilu verraton on.”

Kustannuskilpailukykypeliä ei siis pelata parhaassa, tuskin edes toiseksi parhaassa maailmassa. Se on kuin pesäpalloa lumihangessa. Suomella ei ole oma rahaa, jonka kelluvaa kurssi joustaisi tämänkaltaisissa murrostilanteissa. Sekin auttaisi, jos euroalueella olisi toteutunut kahden prosentin inflaatiotavoite: silloin kustannuskilpailukyvyn kohentaminen olisi helpompaa palkkamaltin avulla. Tässä toisesksi parhaassa maailmassa paras tuppaa olemaan hyvän vihollinen.

Tämä on käynyt tuskallisen selväksi Sipilän hallituksen yhteiskuntasopimus−pakkolaki-hankkeen aikana. Kenties edeltäjänsä saamattomuudesta erottuakseen Sipilän hallitus on ajanut itsensä eräänlaiseen päättäväisyysloukkuun. ”Kiveen hakattu” paras vaihtoehto uhkaa estää realistisen, toiseksi parhaan vaihtoehdon toteutumisen. Tässä mielessä Suomi on todellakin kuilun reunalla − samaan tapaan kuin James Dean siinä Nuoren kapinallisen kohtauksessa, jossa pelataan pelkuripeliä. Kaksi valtiovarainministeriön entistä korkeaa virkamiestä on kirjoittanut varsin huolestuneeseen sävyyn asetelmien kärjistymisesta. Raimo Sailas kyseli kolumnissaan, onko hallituksen tavoitteena ”sopimusyhteiskunnan murtaminen” (HS 6.10.2015). Jukka Pekkarinen povaa omassa kirjoituksessaan (Keskisuomalainen 3.12.2015) tunaroinnin johtavan ”pelottaviin riitoihin”, joista kärsivät ”talous ja työllisyys, pahimmassa tapauksessa koko yhteiskunnallisen yhteisymmärryksemme perinne”.

Mutta olisiko maltti kuitenkin voittamassa? Olli Rehn toivoo kirjoituksessaan (8.1.2016) ”helmikuun järkiliittoa”. ”Se vaatii joukkuepeliä”, hän kirjoittaa. Kannustaako jalkapalloilija Rehn siis syöttämään kaverille? Ja pelaako Lauri Ihalainen peräti samassa joukkueessa? Kovin konsensushakuisesti Rehn ainakin viittaa Ihalaisen ”painavaan puheenvuoroon”. Pakki päälle ja pois kuilun reunalta?


1. Lauri Kajanoja vastaa Sauramolle, ”että jos Suomen osalta vertailusta jätetään pois huonoimman kehityksen toimiala”, eikö myös vertailumaiden osalta pitäisi jättää ”pois se talouden toimiala, johon on viime vuosina osunut kaikkein suurin negatiivinen epäsymmetrinen häiriö”, mikä ”luonnollisesti muuttaisi vertailua synkemmäksi Suomen kustannuskilpailukyvyn kehityksen kannalta”. Tässä vasta-argumentissa on se vika, että Suomen tapauksessa ei ole kyse yksittäisestä toimialasta vaan yksittäisestä yrityksestä. Vertailumaiden osalta voitaisiin kyllä jättää pois suurimman menetyksen kokenut yksittäinen yritys, mutta vaikutus tuskin olisi edes likimainkaan yhtä suuri kuin Nokia-šokin vaikutus Suomessa.
2.EU:n makrotaloudellisen epätasapainon seurantamenettelyn (The Macroeconomic Imbalance Proceduretulostaulussa on kyllä Saksan kohdalla risti vaihtotaseen kohtuuttoman ylijäämän kohdalla, mutta eihän siitä mitään seuraa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *