Aihearkisto: Yleinen

Sanna Rantahalvari: ”Kuin suuri yhteisvankila”. Juhani Ahon kokema sisällissota Helsingissä 1918

|

Kirjoitus on satoa syksyllä 2017 historian kandiohjelmassa järjestetyltä kurssilta ’Kuinka kirjoittaa historiasta’. Kurssilla tutustuttiin yleistajuisen historiankirjoittamisen eri muotoihin. Opiskelijat kirjoittivat kurssitöinä eripituisia tekstejä henkilöhistoriallisista aiheista. Oheisen blogitekstin on kirjoittanut fil.yo. Sanna Rantahalvari.

Sata vuotta sitten Helsingissä elettiin hyvin erilaista talvea kuin nyt. Sama lumi ja Ioska varmasti vaivasivat kaupunkilaisia, mutta suurempi huolenaihe oli tammikuussa 2018 alkanut sisällissota. Elintarvikkeista oli pulaa, kaupungeista puuttui laillinen järjestysvalta ja aseellisia kaarteja putkahteli sieltä täältä. Kaupunkitila militarisoitui, kuin punakaarti alkoi valvoa yhteiskunnallisesti merkittäviä rakennuksia valtauksensa jälkeen. Helsingissä elettiin ”kuin suuressa yhteisvankilassa”, kuten Juhani Aho luonnehti päiväkirjassaan.

Juhani Aho (1861–1921). Lähde: Haila, V. A. & Kauko Heikkilä: Suomalaisen kirjallisuuden historia, neljäs painos (julkaistu vuonna 1953 Suomessa). Wikimedia Commons.

Juhani Aho oli sisällissodan syttyessä 57-vuotias kuuluisa kansalliskirjailija, joka oli teoksessaan tottunut kuvaamaan kansan syviä rivejä. Kirjailijalle olikin shokki huomata, miten huonosti hän enää tunsi kansaansa. Arkinen elämä muuttui oudoksi ja uhkaavaksi, kun ”vartijoita ja vakoilijoita liikkui kintereillämme kaduilla ja vaani meitä monessa kodissakin”.

Sota muutti peruuttamattomasti arjen kaupungissa. Aho suhtautui tähän kenties hieman lakonisesti, sillä hän raportoi usein päiväkirjassaan siitä, kuinka hankalaa oli mennä Hufvudstadsbladetin toimistoon tai senaatin tiloihin, kun punakaartilaiset partioivat kaikkialla. Varsinaiset taistelut olivat kaukana Ahon kodista Eirasta, ja sotakokemus olikin ennen kaikkea henkinen, kun ”alituinen tunne tukehtumisesta ahdisti rintaa”.

Koko punaisen miehityksen ajan kirjailija jaksoi uskoa ja odottaa valkoisen Suomen armeijan saapumista. Aho oli porvariston tapaan suojeluskuntien puolella konfliktissa, sillä punakaarti horjutti hänelle tutun ja ikuisena pidetyn yhteiskuntajärjestyksen rakenteita. Sisällissota oli ohimenevä vaihe yhteiskunnassa, punakaartin ”talviyön unelmaa”, sillä Ahon mielestä valtaa kaupungeissa ja isänmaassa tulisi aina  käyttämään koulutettu omistava luokka.

Talviyön unelmaa seurasi Aholle ”hirmuinen kesä”, sillä sekä punaiset että valkoiset osoittautuivat hänelle pettymykseksi. Rakentavan eheyttämispolitiikan sijaan valkoiset asettuivat vallankahvaan ja punaiset suljettiin vankileireille. Tilanne alkoi helpottaa vasta 1920-Iuvulle tultaessa, kun uusi perustuslaki ja orastava talouskasvu vakauttivat kansakuntaa. 1920 julkaistussa romaanissaan Muistatko Aho puhuukin unohtamisen tärkeydestä, sillä vääryyksien ja kauheuksien muistelu ei panna yhteiskunnan haavoja, vaan silloin ”täytyisi verikostossa surmata kaikki”.

Juhani Ahon patsas Engelin aukiolla (Armfeltintie 6:n edustalla). Kuvaaja:
Grünberg Constantin, 1960-luku. Helsingin kaupunginmuseo.

Tekstin lähteenä on käytetty Ahon teosta ”Hajamietteitä kapinaviikolta” (1918) sekä romaania ”Muistatko” (1920).

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian kandivaiheen opiskelija Helsingin yliopistossa.

Elmo Mustonen: Miltä Eurooppa näytti intiaanin silmin?

|

Kirjoitus on satoa syksyllä 2017 historian kandiohjelmassa järjestetyltä kurssilta ’Kuinka kirjoittaa historiasta’. Kurssilla tutustuttiin yleistajuisen historiankirjoittamisen eri muotoihin. Opiskelijat kirjoittivat kurssitöinä eripituisia tekstejä henkilöhistoriallisista aiheista. Oheisen blogitekstin on kirjoittanut fil.yo. Elmo Mustonen.

Tisquantum astui purjelaivalle ensimmäistä kertaa elämässään päivänä, jona hänet siepattiin orjaksi, kesällä 1614. Massachusettsissa koko elämänsä viettänyt intiaani vietiin kahleissa Eurooppaan. Seuraavat kuusi viikkoa hän vietti kannen alla sidottuna, eläen kuivatulla turskalla. Hän pääsi vapaaksi Malagassa.

Malaga oli ahdas, välimerellinen ja meluisa. Kaupungissa oli suuri katedraali ja sitä ympäröivillä kukkuloilla kohosi linnoitus, joka oli rakennettu kivestä. Kirkossa oli lasi-ikkunat.

Eurooppalaiset asuivat liikkumattomissa taloissaan ympäri vuoden ja palelivat talvisin, koska eivät hallinneet lämpöeristystä yhtä hyvin kuin Amerikan alkuasukkaat. Pienestä kylästä kotoisin ollut Tisquantum on varmasti ollut sanaton. Kaikki ruoka oli hänelle vierasta. Miten hänen vatsansa kesti vehnää? Tai kananmunia? Pitikö hän oluesta? Hän oli elänyt koko elämänsä kalalla ja maissilla.

Squanto eli Tisquantum opettamassa kalatemppuaan. Lähde: Bricker, Garland Armor. The Teaching of Agriculture in the High School. New York: Macmillan, 1911, s. 112. Wikimedia Commons.

Miltä Eurooppa haisi? Suuret, ahtaat kaupungit ovat varmasti lemunneet inhottavilta. Maallakin oli karjaa, hevosia ja sikoja, joita hän ei koskaan ollut nähnyt. Meille tuttu navetan tuoksu oli hänelle uusi ja epämiellyttävä. Jopa ihmiset haisivat pahalta, sillä Euroopassa peseydyttiin paljon harvemmin kuin Amerikassa.

Espanjalaisille munkeille Tisquantumin sielu oli ykkösprioriteetti. Ei tiedetä, kääntyikö hän kristityksi. Luultavasti hän osallistui jumalanpalveluksiin Euroopassa ollessaan. Miltä tuntui palvoa vierasta jumalaa oudolla kielellä? Miten hän sovitti oman kansansa uskonnolliset perinteet kristinuskoon? Tisquantum taivutteli munkit päästämään hänet protestanttiseen Englantiin. Ymmärsikö hän kristikuntien välisen vihanpidon?

Ehkä vielä kiinnostavampaa on miettiä asioita, jotka Tisquantum tunnisti. Euroopassakin noudatettiin tiukkoja sukupuolirooleja. Varakkaat osoittivat statustaan kalliilla vaatteilla ja koruilla. Sotaa käytiin jatkuvasti ja se oli poikkeuksetta miesten tehtävä. Ruoka tuli pöytään merestä ja pelloilta. Ehkä kotoutuminen ei ollutkaan niin vaikeaa. Lopulta Euroopassa oli ehkä sittenkin enemmän tuttua kuin vierasta.

Tisquantum palasi lopulta kotiin kuuden vuoden jälkeen ja löysi kotikylänsä tautien autioittamana. Maailma, jota hän oli paennut, oli ehtinyt hänen edelleen. Ne intiaanit, jotka hän löysi, eivät luottaneet häneen enää. Hänestä oli tullut liian eurooppalainen. Hän kuoli englantilaisten parissa 1622.

Hän oli poissa vain kuusi vuotta. Tuona aikana koko se maailma, jossa hän oli kasvanut, tuhoutui äkisti. Englantilaiset rakensivat linnoituksen hänen kotikylänsä paikalle. Koti, johon Tisquantum yritti niin pitkään päästä takaisin, oli lakannut olemasta.

Tekstin lähteenä on käytetty Charles C. Mannin teosta 1491 – Amerikka ennen Kolumbusta (2005).

Kirjoittaja on kandivaiheen historianopiskelija Helsingin yliopistossa.

Tuomas Harju: Julius Tallberg, Lauttasaaren omistaja

|

Kirjoitus on satoa syksyllä 2017 historian kandiohjelmassa järjestetyltä kurssilta ’Kuinka kirjoittaa historiasta’. Kurssilla tutustuttiin yleistajuisen historiankirjoittamisen eri muotoihin. Opiskelijat kirjoittivat kurssitöinä eripituisia tekstejä henkilöhistoriallisista aiheista. Oheisen blogitekstin on kirjoittanut fil.yo. Tuomas Harju.

Julius Tallberg (1857–1921) saattaa olla nimi, jota monikaan helsinkiläinen ei tunne. Hänen kädenjälkensä näkyy kuitenkin joka puolella Helsinkiä. Kolmen sepän patsasta, City-Käytävää ja Lauttasaarta ei olisi ainakaan nykymuodossa olemassa ilman ehtymätöntä tarmonpesää, Julius Tallbergiä.

Kolmen sepän patsas. Wikimedia Commons.

Tallberg oli synnynnäinen kauppamies. Jo teini-ikäisenä ensimmäisessä työpaikassaa rautakaupan apulaisena Turussa hän osoitti poikkeuksellista bisnesvainua. Tallberg oli myös ahkera: joka aamu hän lähti aikaisin myymään nauloja torille, mihin maalaiset tulivat ostamaan niitä. Ei siis mikään ihme, että hänellä oli jo 30-vuotiaana menestyvä rakennustarvikeliike Helsingissä.

Tallbergin tarmo oli kuitenkin kyltymätön. Helsingin rakennusbuumin kiihtyessä vuosisadan vaihteessa hän ryhtyi myös itse kivitalojen rakennuttajaksi. Tallbergin sanottiinkin olevan itse rakennustarvikeliikkeensä paras asiakas! Hän uskalsi myös rohkeasti levittäytyä uusille aloille. Tallberg oli perustamassa Suomen ensimmäistä sementtivalimoa ja rahoitti aloittelevia yrityksiä (esimerkiksi Strömbergin sähkökonetehdasta).

Tallberg oli kiinnostunut myös kotikaupunkinsa asioista ja hän aloitti kaupunginvaltuustossa vasta 31-vuotiaana. Erityisesti hän halusi varmistaa elinkeinoelämän edellytykset Helsingissä ja oli mukana niin satamaradan rakentamisessa kuin liikennelaitoksen perustamisessa. Hänellä oli myös silmää kaupungin kehittämiselle: kun hän osti korttelin Kaivokadun ja Aleksanterinkadun välissä rakentaakseen uuden hulppean myymälän, rakennutti hän samalla nykyisin City-Käytävänä tunnetun vilkkaan kauppakujan yhdistämään sen rautatieasemaan.

Tallberg oli myös aktiivinen lahjoittaja. Hänen perustamansa säätiöt lahjoittivat rahaa niin kaupungille kuin nuorille opiskelijoille. Hänen Helsingin kaupungille lahjoittamansa Kolmen sepän patsas komeilee yhä Aleksanterinkadun päässä, Tallbergin nimeä kantavan talon edessä.

Lauttasaari, ilmakuva. Kuvaaja: H. Sternberg, 1965. Helsingin kaupunginmuseo

Tallberg osti Lauttasaaren vuonna 1913 tarkoituksenaan myydä se eteenpäin kaupungille. Valtuusto ei kuitenkaan nähnyt vielä tuolloin tarvetta kaupungilla laajentua länteen ja hylkäsi tarjouksen. Tallberg päätti kehittää Lauttasaarta itse: hän perusti sinne lauttayhteyden Ruoholahdesta (jonka mukaan saari sai suomenkielisen nimensä!) ja antoi laatia asemakaavoja. Kun kaupunki lopulta liitti Lauttasaaren itseensä vuonna 1946, tuli se huomattavasti Tallbergin pyytämää hintaa kalliimmaksi!

Kirjoittaja on yleisen historian kandivaiheen opiskelija Helsingin yliopistossa.

 

Ville Eerola: Ajatuksia paikallishistoriasta

|

Vuosi sitten aloitin väitöstutkimukseni Helsingin yliopiston Eteläsuomalaisen osakunnan (ESO) Helsinki-suhteesta ja viime syksynä ryhdyin kirjoittamaan Lahteen vuoden 2016 alusta liitetyn Nastolan kunnan historiaa 1940-luvulta vuoteen 2015. Samanaikainen väitöskirjatyö suuntasi huomioni ensiksi siihen, mitä paikallishistorialla ylipäätään tarkoitetaan, ja miten se eroaa varsinaisesta akateemisesta tutkimuksesta.

Paikallis- ja nimenomaan kunnanhistorioiden kirjoittaminen on Norjan ja Englannin paikallishistoriaperinteen ohella ollut suomalainen erikoisuus. On esimerkiksi laskettu, että yksistään vuosina 1965–1994 Suomessa ilmestyi kokonaista 427 paikallishistoriallista monografiaa – ja kunta-, kaupunki- ja maakunta ynnä muiden historioiden lisäksi tulevat vielä kyläkirjat ja muut paikallishistorialuonteiset ja -aiheiset tutkielmat ja artikkelit, joiden määrää voi vain arvailla. Paikallishistoriaa sääteli pitkään aivan keskeisesti vuonna 1933 perustettu Paikallishistoriallinen Toimisto, nykyinen (2000–) Tilaushistoriakeskus (http://paikallishistoria.fi). Paikallishistoriallisen Toimiston vaikutusvalta perustui suurelta osin sen tieteellisesti meritoituneisiin jäseniin, ja esimerkiksi Toimiston puheenjohtajisto koostui vuosina 1936–1994 peräjälkeen kahdestatoista historian professorista.

Paikallishistoriallisen tutkimuksen lähtökohtana oli pitkään, että kunnanhistorioita kirjoittamalla voitaisiin täyttää valkoiset läiskät Suomen kartalla, jolloin niiden pohjalta voitaisiin kirjoittaa kansallista, ”varsinaista” historiaa. Tavoitteena oli, että kun ”nämä asiat olisivat tulleet riittävän monessa pitäjässä tutkituiksi, niiden nojalla voitaisiin selvittää vastaavat kysymykset yleisemminkin”. Paikallishistoria oli Suomen historiaa, minkä edellytyksenä taas oli paikallishistorioiden yhteismitallisuus ja vertailukelpoisuus, mihin vaadittiin riittävää normittamista ja standardisointia. Samalla kunnanhistorioille muodostui eräänlainen kaava, josta todettiin vuonna 1986, että se muistutti ”jonkinlaista tyhjää ristikkoa joka täytetään työntämällä sinne erilaisia laatikoita ja nämä laatikot sisältävät vähän kustakin asiasta”. Tällainen ristikoiden täyttäminen oli johtanut siihen, että paikallishistoriat olivat ”hukanneet elämän”. Samaan aikaan ne olivat ongelmallisia myös tieteellisen historiantutkimuksen suuntaan.

Vaikka paikallishistoria oli suosittua, se kärsi akateemisesti vähäisestä arvostuksesta nimenomaan siksi, ettei se täyttänyt akateemiselle tutkimukselle elintärkeää johtavan tutkimuskysymyksen vaatimusta. Hyvin kuvaavia ovat Paikallishistoriallisen Toimiston ensivuosien voimamiesten Eino Jutikkalan ja Pentti Renvallin lausunnot paikallishistoriasta. Kun Turkuun valittiin Suomen historian professoria vuonna 1957, myös paikallishistoria joutui suurennuslasin alle. Jutikkala totesi tuolloin paikallishistorioihin viitaten: ”Professorinvirkaa täytettäessä tällaisia julkaisuja ei yleensä voi pitää sen kummempina ansioina kuin lääketieteen professorinviran hakijalle erikoisalan praktiikkaa tai juridiikan professorinvirkaa hakevalle toimintaa tuomioistuimen jäsenenä. Ne ovat rutiinityötä.”

Akateemista tutkimusta luonnehtii näkökulman valitseminen ja tutkimuksen suorittaminen kylmän johdonmukaisesti valitusta näkökulmasta käsin. Tässä mielessä akateeminen tutkimus ei siis ole niin sanottua totaalihistoriaa, jossa pyritään sanomaan ”kaikesta kaikki”, mitä paikallishistorian taas voi katsoa olevan. Totaalihistorian edessä historiankirjoittaja on kuitenkin jo lähtökohtaisesti mahdottoman ja ehkä järjettömänkin tehtävän edessä. Jos vaikkapa puolen tusinan ihmisen on vaikea päästä yksimielisyyteen siitä, mitä pankkiryöstön yhteydessä tapahtui muutamassa minuutissa, miten voitaisiinkaan päästä yksimielisyyteen siitä, mitä tapahtui kokonaisessa kunnassa kolmen neljäsosavuosisadan aikana? Historiankirjoituksessa kysymyksen on klassisesti muotoillut Leopold von Ranke 1800-luvulla: wie es eigentlich gewesen ist? mitä oikeastaan tapahtui? Kysymykseen onkin mahdotonta vastata tyhjentävästi, objektiivisesti, sillä historiankirjoitus on tulkintaa, ja nimenomaan perusteltua tulkintaa.

Kun Nastolan historiaa kirjoittaessa pohtii omaa aihettaan näistä lähtökohdista käsin, huomaa olevansa hyvin mielenkiintoisen aiheen äärellä. Nastolan historiassa on moniakin piirteitä, jotka ovat sille leimallisia. 1960- ja 1970-luvuilla Nastola oli eräinä vuosina Suomen nopeimmin teollistuva kunta ja kaiken kaikkiaan Nastolan kasvu oli tuona aikana poikkeuksellisen voimakasta. Väestönkasvu oli voimakkaan muuttoliikkeen myötä hallitsemattoman nopeaa, kymmenisen prosenttia vuodessa. Samalla harjulla sijaitsevan kunnan rakenne muodostui sekin poikkeukselliseksi, niin sanotuksi nauhataajamaksi. Voimakkaasta muuttoliikkeestä johtuen nastolalainen identiteetti on sekin mielenkiintoinen aihe. Samalla ympyrä tulee kierroksensa täyteen, helsinkiläisidentiteetti ESO:ssa kun on väitöskirjani tärkeä teema.

VTM, FM Ville Eerola on historioitsija, joka julkaisi viime vuonna suomalaisen meri- ja telakkateollisuuden historiasta kertovan teoksen ”Kun rauta kelluu. Välähdyksiä suomalaisen meriteollisuuden vuosisadasta”. Parhaillaan hän syventyy tutkimuksissaan helsinkiläisyyden ja nastolalaisuuden teemoihin.

Niina Hägg & Minna Hilska: Helsingin historia ja digitoitujen aineistojen mahdollisuudet

|

Sana digitalisaatio on pyörinyt koko 2000-luvun niin keskusteluissa tieteen suunnasta kuin työelämän mullistuksista. Myös historiantutkimus on törmännyt digitalisaation tuomiin mahdollisuuksiin hyödyntää aineistoja aivan uusilla tavoilla. Suomessa erilaisilla muistiorganisaatioilla, museoilla, arkistoilla ja kirjastoilla, on pitkät ja vakiintuneet perinteet erilaisten aineistojen säilyttämisessä. Myös lukuisilla järjestöillä, yhdistyksillä ja yksityisillä henkilöillä on hallussaan valtaisa määrä historiantutkimusta hyödyttävää aineistoa. Digitalisaation vuosisadalla näillä organisaatioilla on edessään aineistojensa uudenlainen avaaminen yleisön käyttöön. Mahdollisuudet hyödyntää tätä jatkuvasti digitaaliseen muotoon saatettua varantoa ovat valtavat emmekä varmasti ole nähneet vielä kuin pienen osan tästä potentiaalista.

Helsingin kaupungin historiatoimikunta on vuoden 2017 lopulta alkaen ryhtynyt pohtimaan Helsingin kaupungin historian digitoitujen aineistojen monipuolisempaa hyödyntämistä tutkimus- ja julkaisutyössään. Helsingin menneisyydestä löytyy paljon kiinnostavia ja monille tuntemattomia tapahtumia, tarinoita, henkilöitä ja paikkoja. Historiallisten aineistojen digitointi mahdollistaa yhä enenevässä määrin aineistojen näkyväksi tekemisen myös laajalle yleisölle. Helsinkiä käsittelevää digitoitua aineistoa on paljon ja sen määrä kasvaa jatkuvasti. Rikasta ja monipuolista Helsingin historiaan liittyvää materiaalia on myös monilla kaupunginosayhdistyksillä ja -seuroilla, joskin näistä vain pieni osa on toistaiseksi digitoitu. Vanhemmilta ajoilta visuaalisesti näyttäviä alkuperäisaineistoja on vähemmän, mutta 1900-luvulle tultaessa esimerkiksi kuvista ja audiovisuaalisesta materiaalista on pikemminkin runsaudenpulaa.

Tästä seuraa omat haasteensa. Lähihistoriaa koskevia aineistoja on paljon, mutta niiden hyödyntämistä rajoittaa tietosuoja ja tekijänoikeudet. Tekijänoikeuksia on ehdottomasti kunnioitettava ja tietosuojan on täytettävä perustehtävänsä. Työn alla oleva uusi tietosuoja-asetus herättää kuitenkin monilla tahoilla suurta epävarmuutta. Esimerkiksi Museoliitto on vedonnut, että muistiorganisaatioiden perustehtävät ja tutkimustyö turvattaisiin myös uuden tietosuoja-asetuksen puitteissa. Tämä sama koskee myös historiantutkimusta. Digitalisaation tarjoamat mahdollisuudet saattavat vesittyä jos mitään henkilöihin liittyvää ei saa julkaista verkossa. Kärjistetysti voisi kysyä, kiinnostaisiko ketään katsella vaikkapa valokuvaa 50-luvun helsinkiläisestä katunäkymästä, jossa jokaisen kulkijan kasvot olisi sensuroitu tunnistamisen pelossa?

Historiallisten digitoitujen aineistojen hyödyntämisessä on siis valtavat mahdollisuudet, mutta myös monia haasteita. Yhteistyöstä kiinnostuneita organisaatioita löytyy, aineistoja on valtavasti tarjolla ja tekniset ratkaisutkin lienevät pitkälti ratkaistavissa. Käyttöoikeudet ja tietosuoja-asiat tulee ratkaista niin ikään tapauskohtaisesti, mikä onkin yksi eniten aikaa ja resursseja vaativa vaihe aineistojen julkaisua suunniteltaessa. Eri organisaatioiden välinen avoin yhteistyö helpottaisi tällä hetkellä sirpaleisten aineistojen yhteenkokoamista ja vähentäisi päällekkäisen työn määrää, mikä tällä hetkellä vie suuren määrän monen organisaation resursseja. Monet muistiorganisaatiot ovatkin havahtuneet digitalisaation ja avoimen datan tuomiin mahdollisuuksiin, ja erilaisia palveluita on rakennettu myös yhteistyöprojekteina. Näistä ehkä tunnetuin on Finna.fi-hakupalvelu, jossa monet arkistot, museot ja kirjastot ovat jo mukana.

Helsingin kaupungin rikas historia on ehdoton voimavara, joka ansaitsee tulla huomioiduksi myös digitaalisia aineistoja ja nykyteknologiaa, kuten karttapaikannuspalveluita hyödyntämällä. Runsaat aineistot mahdollistavat erilaisten Helsingin historiaa koskevien julkaisujen kohdentamisen erilaisille yleisöille. Koululaisille ja opiskelijoille olisi mahdollista räätälöidä kokonaisuuksia historian opiskelun tueksi. Matkailijat voisivat suunnitella Helsingin vierailuaan myös historiaa hyödyntäen, kuten monet meistä tekevät jo lähtiessämme muihin eurooppalaisiin kaupunkeihin. Yhtä hyvin myös kaupungin asukkaat saisivat perehtyä asuinalueensa menneisyyteen, koska kiinnostus oman kaupunginosan historiaan on tällä hetkellä vahvassa nosteessa.

Käyttäjien osallistamisesta sisällöntuotantoon on kannustavia esimerkkejä ulkomailta. Yleisön mukaan ottaminen historiakulttuurin tuottamiseen mahdollistaisi uudenlaiset kulmat kaupungin historiaan ja saattaisi nostaa esiin aiheita, joita perinteinen historiantutkimus ei ole osannut ottaa huomioon. Kaupungin historian näkyväksi tuominen uusin keinoin on varmasti pitkällä tähtäimellä kannattava panostus sekä Helsingin historiasta kiinnostuneille että kaupungille itselleen.

Kirjoittajat ovat historiasta 2017 valmistuneita filosofian maistereita, jotka kartoittivat vuoden 2017 lopussa Helsingin kaupungin historiatoimikunnan (lisätietoja https://www.hel.fi/kanslia/fi/paatoksenteko/historiatoimikunta) toimeksiannosta Helsingin historiaa koskevia digitoituja aineistoja.

Maiju Wuokko: Reklam! Centrum för Näringslivshistoria

|

Pitkät kihlajaiset -tutkimushankkeemme pääsi Suomalais-ruotsalaisen kulttuurirahaston tuella verkostoitumismatkalle Tukholmaan tammikuussa 2018. Matkan tarkoituksena oli tutustua liike-elämän ja politiikan suhteita tutkiviin ruotsalaisiin kollegoihin sekä ”Ruotsin Elkaan” eli Centrum för Näringslivshistoriaan.

No nonsense -vakuutusmainontaa

CfN kätkee sisälleen 70 hyllykilometriä noin 7000 yrityksen ja muun liike-elämän toimijan tuottamia asiakirjoja, valokuvia ja esineitä. Suurimpiin kokonaisuuksiin kuuluu tele- ja informaatioteknologiajätti Ericssonin arkisto. CfN säilyttää myös muotikonserni H&M:n aineistoja, mukaan lukien näytekappaleet tunnettujen muotisuunnittelijoiden laatimista erikoismallistoista.

CfN:n esittely huoneessa, joka on jäljitelmä Ericssonin johtokunnan kokoushuoneesta. Isäntinämme toimivat tutkimussihteeri Anders Houltz ja arkistonhoitaja Benito Peix Geldart (ylhäällä oikealla).

Äkkiseltään ei ehkä tulisi ajatelleeksi, että CfN:ssa on paljon myös Suomeen liittyviä aineistoja, jotka olisivat kiinnostavia muillekin kuin yritys- ja taloushistorioitsijoille. Esimerkiksi parhaillaan ajankohtaisista kuohuvista vuosista 1917–1918 on tallentunut kuvauksia ja analyyseja ruotsalaisten yritysten ja järjestöjen asiakirjoihin.

Arkistoon säilytettäväksi annetut aineistot pysyvät luovuttajaorganisaatioiden omistuksessa. Niillä säilyy siis oikeus myöntää tai evätä tutkimuslupa materiaaleihinsa. CfN:n vierailumme isäntien mukaan lupa yleensä heltiää – pankkeja ja asianajotoimistoja kenties lukuun ottamatta. Arkiston tutkimuspalveluista voi luonnollisesti kysyä apua lupahakemuksia varten.

Materiaalista yrityshistoriaa

CfN:ssa tutkimusta tehneiden kollegojen mielestä isäntiemme maalaama kuva oli hieman ruusuinen. Heidän kokemustensa perusteella luvan saaminen voi aluksi vaatia jonkin verran töitä. Niinpä lupahakemusta laatiessa kannattaa miettiä esimerkiksi sanavalintoja ja aikahaarukkaa. ”Kartellien” sijaan voi ilmaista tutkivansa ”yhteistyötä”, ja johonkin tiettyyn skandaaliin liian ilmiselvästi viittaavan ajankohdan sijaan voi tutkimuslupaa hakea pitemmälle ajanjaksolle.

CfN kannattaa pitää mielessä, kun pohtii, mistä etsiä uusia ja aiemmin hyödyntämättömiä aineistoja tutkimuksiinsa. Kuten sanottu, aineistot voivat antaa paljon paitsi yritys- ja taloushistorioitsijalle, myös vaikkapa kulttuuri-, sosiaali- ja politiikan historian tutkijalle.

Edellisten taas kannattaa panna merkille, että CfN:aan Tukholman Brommassa pääsee Helsingistä nopeammin kuin kotimaiseen Elinkeinoelämän keskusarkistoomme Mikkelissä… Matkakulujen kattamiseen voi – kuten projektimme teki – hakea apurahaa esimerkiksi juuri Suomalais-ruotsalaiselta kulttuurisäätiöltä.

Allekirjoittanut haluaa tosin muistuttaa kollegojaan myös Elkasta! Mikkelissä on leppoisa tunnelma, mukavaa henkilökuntaa, joustavat aukioloajat ja jännittäviä, aivan liian vähän hyödynnettyjä aineistoja. Niin ja HUOM. Nälkäinenkin historiantutkija pysyy useamman päivän hengissä pelkillä Siiskosen riisipiirakoilla. Nimim. kokemusta on!

Blogikirjoitus sisältää tuotesijoittelua 😉

Kirjoittaja on FT ja poliittisen yrityshistorian tutkija, joka tutkii työnantajien strategisia valintoja ja yleis- ja työmarkkinapoliittisia tavoitteita Tupo-Suomessa. Tutkimus on osa hanketta Pitkät kihlajaiset: Yritykset ja kolmikantakorporatismi Suomessa 1940–2020. (https://blogs.helsinki.fi/kihlajaiset/).

Soile Ylivuori: Postdoc Lontoossa – historianopetuksen kulttuuri- ja resurssieroja

|

Väiteltyäni yleisestä historiasta Helsingistä vuoden 2015 lopussa olen työskennellyt nyt vuoden verran Lontoossa Queen Mary -yliopistossa tutkijatohtorina. Vaikka pestini onkin tutkimusfellowship, halusin myös opetuskokemusta britannialaisesta yliopistosta, minkä seurauksena päädyin täksi kevääksi osaksi ensimmäisen vuoden opiskelijoille tarkoitetun, 1500–1700-lukujen eurooppalaisen historian kurssin opetustiimiä.

Opiskelijoita kurssilla on noin 120, ja opetus koostuu viikoittaisesta massaluennosta (50 min) ja pienryhmäseminaarista (12-15 opiskelijaa, 50 min). Opiskelijoiden valtaisan määrän takia kurssia opettaa kymmenhenkinen iskujoukko, joista osa pitää vain luentoja, osa pelkkiä seminaareja, ja osa – kuten minä – molempia.

Britannian yliopisto-opetus eroaa luonnollisesti monin tavoin Suomesta; opiskelijoita vuosikurssilla on enemmän, luennot ovat lyhyempiä, arvosanajärjestelmä on täysin toisenlainen. Käytännön tasolla aloittelevaa opettajaa eniten hämmästyttää kuitenkin se monitasoinen järjestelmä, joka kätkeytyy sen opiskelijoille torstaiaamuna pidettävän 50-minuuttisen luennon taakse. Näkökulmasta riippuen brittijärjestelmä on joko äärimmäisen byrokraattinen – tai tarjoaa niin opettajalle kuin opiskelijallekin äärimmäisen pitkälle viedyn tukiverkoston.

Opetuskokemukseni Helsingin yliopistossa olivat monin tavoin todella upeita ja palkitsevia. Sain opettaa omia erikoisosaamisalueitani valitsemillani metodeilla, ja opiskelijat olivat ihania, motivoituneita ja teräviä. Toisaalta opetuskokemus oli myös varsin yksinäinen; valmistautuessani opettamaan ensimmäistä kurssiani en ollut mahtunut mukaan henkilökunnalle tarjotulle yliopistopedagogiikan kurssille enkä tiennyt keneltä voisin saada käytännön tukea tuntien suunnitteluun tai opetuksen sisältöihin. Vaikka kaikki kääntyi lopulta parhain päin, kokemus ensimmäisen kurssini valmistelusta ja opettamisesta muistutti kovasti uimaan opettelua metodilla ”pudotetaan syvään päähän ja katsotaan, selviääkö kokelas hengissä”.

Queen Maryssa kaikki on toisin. Opettamaan on suorastaan mahdotonta päästä käymättä ensin läpi useita erilaisia ja eri tahojen tarjoamia valmistavia koulutuksia. Yliopisto tarjoaa erilaisia opetuksen kehittämiseen tarkoitettuja workshoppeja, joihin ilmoittautuminen on suosittua ja suotavaa. Historian laitos järjestää kaikille uusille opettajille kuukausittain seminaareja opetuksen käytännön kiemuroista, arvioinnista sekä pedagogisista tavoitteista ja metodeista. Laitoksella on myös useita opetuksen eri osa-alueiden vastuuopettajia, minkä seurauksena kaltaisellani aloittelevalla opettajalla on aina matalan kynnyksen henkilö, jonka oveen koputtaa tai jolle lähettää sähköpostia typeristä mieleen juolahtavista kysymyksistä.

Lisäksi opettamani kurssin vastuuopettaja tarjoaa tukea, ja kurssin opetustiimi pitää säännöllisiä tapaamisia, joissa puimme opetuksen haasteita ja jaamme toisillemme hyväksihavaittuja materiaaleja ja metodeja. (Aloittelevaa) opettajaa todella ohjataan kädestä pitäen, mistä varsinkin eri maista ja akateemisista systeemeistä tulevat akateemikot ovat todella kiitollisia. Toisaalta kaikkeen tähän menee tietysti myös paljon aikaa, ja odotan lievällä kauhulla esseiden ja kokeiden arviointia, mikä tehdään tuplana opiskelijoiden oikeusturvan varmistamiseksi.

Tämän kaiken mahdollistaa henkilökunnan moninkertainen määrä suomalaisiin yliopistoihin verrattuna. Queen Maryn historian laitoksella on 55 vakinaista tutkimus- ja opetushenkilökunnan jäsentä. 47 ”teaching associatea” eli osa- tai väliaikaista opetustyötä tekevää. 12 tutkijatohtoria, joista osa myös opettaa. 11 hallinnollista työntekijää mahdollistamassa sen, että tutkijat, opettajat ja opiskelijat voivat keskittyä varsinaisiin tehtäviinsä vaikkapa kopiokoneen tai tilavarausjärjestelmän kanssa tappelemisen sijaan.

Opiskelijoitakin on luonnollisesti suomalaisyliopistoja enemmän, mutta henkilökunnan ja opiskelijoiden määrällisessä suhteessa on silti vissi ero. Käytännön puitteet toki jättävät usein toivomisen varaa täälläkin. Videotykin tilttaaminen on pikemminkin sääntö kuin poikkeus, opetustilat ovat usein ahtaat, hankalat ja epätarkoituksenmukaiset, virtuaalinen oppimisalusta on monimutkaisuudessaan ja puutteellisuudessaan lähes mahdoton käyttää.

Myös opiskelijan näkökulmasta yliopisto ja laitos tarjoavat uskomattoman tukiverkoston. Jokaisella opiskelijalla on oma tutoropettaja, jonka kanssa tapaamisia järjestetään kuukausittain. Kurssien vetäjille teroitetaan opiskelijoiden kokonaisvaltaista huolenpitoa; esimerkiksi poissaolo luennolta tai seminaarista johtaa automaattisesti yhteydenottoon paitsi opiskelijaan itseensä, myös hänen tutoropettajaansa, opetuksesta vastaavaan opettajaan sekä oppiaineen toimistoon. Näin pyritään varmistamaan, että opiskelijalla on kaikki hyvin ja tarvittaessa puuttumaan varhaisessa vaiheessa erilaisiin terveydellisiin, sosiaalisiin tai taloudellisiin ongelmiin.

Opettajia myös jatkuvasti muistutetaan siitä, kuinka voidaan ottaa opetuksessa huomioon erilaiset oppijat ja opiskelijoiden mahdolliset (mielen)terveydelliset ongelmat sekä tukea erilaisia vähemmistöjä. Tämän huolehtivaisuuden kääntöpuoli on tietenkin se, että opiskelijoita valvotaan herkeämättä tavalla, joka saattaa tuntua jopa ahdistavalta. Suomalainen ”akateeminen vapaus”, jossa opiskelija saa halutessaan keskittyä vaikkapa järjestötoimintaan opiskelun kustannuksella, on brittiyliopistoista kaukana.

Tämän niin opettajien kuin opiskelijoidenkin valvonnan taustalla ovat luonnollisesti taloudelliset tekijät. Opiskelijat maksavat koulutuksestaan yli 9000 puntaa vuodessa ja odottavat saavansa rahoillensa vastinetta. Samaan aikaan yhä suurempi osa yliopiston rahoituksesta on riippuvaista opetusministeriön lanseeraamasta erityisestä Teaching Excellence and Student Outcomes Frameworkista, jossa opiskelijoiden tyytyväisyyden ja opetuksen laadun mittaaminen sanelevat tulevan budjetin suuruuden.

Kun Suomessa mietitään vaikkapa yliopistojen lukukausimaksuja, on hyvä pitää mielessä, että voidakseen tarjota maksaville opiskelijoille esimerkiksi brittiyliopistoja vastaavaa palvelua yliopistojen olisi pikemminkin kasvatettava niin akateemisen kuin hallintohenkilökuntansakin määrää – ei supistettava sitä kuten viime aikoina on tehty.

Torstaiaamuna luentosaliin astuessani en kuitenkaan mieti yliopistopolitiikkaa tai byrokratian kiemuroita, vaan sitä, kuinka opiskelijat täällä ovat ihania, motivoituneita ja teräviä, aivan kuten Suomessakin. Erot ovat järjestelmässä, eivät itse työssä.

Kirjoittaja on FT, joka työskentelee Queen Mary University of Londonissa postdoc-tutkijana Marie Curie -fellowshipin turvin. Tutkimus käsittelee englantilaisuuden rakentumista kansallisena ja rodullisena identiteettinä 1700-luvulla.

Kati Katajisto: Sisällissota – keskustelusta vuonna 2018

|

Suomen sisällissodasta tulee tänä vuonna kuluneeksi 100 vuotta. Asia herättää keskustelua, ja on päivän selvää, että kun aiheesta kirjoitetaan ja puhutaan, niin emme puhu kaikki samasta asiasta, samasta näkökulmasta ja samalta tietopohjalta. Se olisi hyvä asia muistaa kuluvana vuonna.

Ihmettelin itse esimerkiksi, miksi Lasse Lehtisen ja Risto Volasen uutta kirjaa 1918 Kuinka vallankumous levisi Suomeen mainostettiin siten, että on uskallettava puhua myös vallankumouksesta. Itse muistan, että sisällissodan nimestä on jauhettu niin kauan kuin jaksan muistaa olleeni historiasta kiinnostunut, ja käsittääkseni suurin osa historiantutkijoista on neutraaliksi koetun sisällissota -termin kannalla. Kyllä on intellektuaalisesti köyhää, jos ei vuosikymmenestä toiseen keksitä muuta kuin vääntää nimestä, tuumin vähän tympiintyneenä.

Kun etsin tietoa itse kirjasta, huomasin heti, että kirja olikin kirjoitettu vastavetona Väinö Linnan teokseen Täällä Pohjantähden alla, jonka tekijät katsovat yhä hallitsevan julkista vuodesta 1918 käytyä keskustelua antaen väärän kuvan tapahtumista. Kyse olikin siis tapahtumien kulusta. Historiantutkijat taas muistanevat, että Marko Tikka kirjoitti paljon huomiota saaneessa väitöskirjassaan Kenttäoikeudet jo vuonna 2004 ”Koskelan veljesten tirkistysaukosta”.

Keskustelu sisällissodasta on tähän asti ollut varsin maltillista – ellei aktiivimalli-lakiin vedettyjä yhtäläisyysmerkkejä lasketa mukaan. Ylen (https://yle.fi/uutiset/3-10014896) teettämän tutkimuksen mukaan ylivoimainen enemmistö suomalaisista haluaakin antaa sodalle neutraalin nimen. Sen sijaan jonkin verran hämmästelyä on herättänyt samaisen kyselytutkimuksen kysymys: ”Kumpi osapuoli oli vuoden 1918 sodassa enemmän oikealla asialla?” Kysymyksen voi katsoa provosoivan vanhan jakolinjan esiinnostoa. Vastausten perusteella 33 prosentin mukaan valkoiset ja 16 prosentin mukaan punaiset olivat enemmän oikeassa, ja 31 prosentin mukaan molemmat yhtä paljon.

Historiantutkijana en suostuisi kyseiseen kysymykseen vastaamaan, mutta sen sijaan erittelisin syitä, jotka johtivat tilanteen kriisiytymiseen sekä valkoisen että punaisen puolen näkökulmasta. Suomen sisällissota oli osa ensimmäisen maailmansodan monimutkaista tapahtumaketjua, jossa tilanteet muuttuivat ja vaihtuivat myös sen mukaan, mitä maan rajojen ulkopuolella tapahtui. Yksinkertaistukset voivat olla mukavia, mutta monimutkaista ja kumpuilevaa historiallista todellisuutta ne eivät auta ymmärtämään.

Provosoivan kysymyksen voikin halutessaan ymmärtää niin, että se johdattaa ihmiset pohtimaan sisällissodan monimutkaisia syitä. Kuluva vuosi tuleekin näyttämään, miten haluamme menneisyyttä – ja toisiamme – ymmärtää.

Päivitys: blogilastussa mainitut Ylen kyselyn prosenttitiedot on korjattu.

FT Kati Katajisto on historioitsija, joka on äskettäin julkaissut Johannes Virolaisen elämäkerran. Parhaillaan hän viimeistelee teosta Helsingin kunnallishallinnosta vuonna 1918 ja esiintyy ti 16.1.2017 klo 17 Tiedekulmassa Helsingin yliopiston tilaisuudessa Helsinki 1918 yhdessä Prof. Laura Kolben ja dos. Samu Nyströmin kanssa.

Minna Hilska: Helsingin kotiapulaiset arjessa ja mielikuvissa

|

Keitä olivat sotien jälkeen ylempiluokkaisten helsinkiläisperheiden kotona asuneet ja työskennelleet kotiapulaiset? Ja mitä tämä ympäristö tarjosi heille? Helsingissä työskennellyttä kotiapulaisten ammattiryhmää yhdisti ennen kaikkea kaksi tekijää; he olivat naisia ja lähes poikkeuksetta syntyisin maaseudun köyhemmästä väestönosasta. Ammattinsa puolesta he kuuluivat kaupunkilaiseen työväenluokkaan. Nämä kolme kotiapulaisuutta määrittävää tekijää, naiseus, maalaisuus ja työväenluokkaisuus, asettivat ammatissa työskennelleet naiset usein erilaisten odotusten eteen huolimatta siitä, minkälaiseksi he itse kokivat oman identiteettinsä. Lisäksi eri kotiapulaissukupolvet toivat oman lisänsä tapoihin nähdä ja kokea ammatti.

Monet ammatissa työskennelleet naiset joutuivat arjessaan kohtaamaan heihin itseensä liitetyt stereotyyppiset kotiapulaishahmot, joita myös muun muassa kotimainen kaunokirjallisuus ja viihdeteollisuus loivat ja pitivät yllä. Kotiapulaisuuteen liitetty ambivalentti naiseus jakoi kotiapulaishahmot puhtoisiin ja kunnollisiin sekä toisaalta porvarillisen ydinperheen yhteyttä uhkaaviin kevytkenkäisiin naisiin. Lisäksi maalaisuuteen ja työväenluokkaisuuteen liitetyt stereotyyppiset mielikuvat vaikuttivat monin eri tavoin kotiapulaisuuden representaatioihin. Maalaisuus ei kuitenkaan näyttäytynyt ainoastaan negatiivisena stereotypiana; monet kaupunkilaisperheet halusivat palvelukseensa nimenomaan maalaistytön. Monien apulaisina työskennelleiden naisten kertomuksissa toistuvat erilaiset yritykset vastustaa heihin liitettyjä ennakkoluuloja. Yritykset olla vähemmän maalainen tai vähemmän työväenluokkainen saattoivat toimia naisten eduksi erilaisissa tilanteissa.

Työskentely kotiapulaisena Helsingissä toimi monille naisille pääsynä alati laajenevien opiskelumahdollisuuksien pariin. Näin ollen sotien jälkeinen kotiapulaisuus toimi enenevissä määrin monelle syrjäseudun naiselle välineenä saavuttaa tutkinto. Etenkin nuoremmalla kotiapulaispolvella tämä oli useimmiten tärkein syy tulla Helsinkiin. 1960-luvun Helsinki tarjosi usein iltaopintolinjoja, jotka mahdollistivat opiskelijoille päivätyöskentelyn. Myös isäntäperheet houkuttelivat maaseudun tyttöjä tarjoamalla illat vapaiksi opiskelua varten. Lisääntyvät mahdollisuudet kouluttautua huolimatta sosiaalisesta taustasta sekä nopean talouskasvun siivittämä naisvaltaisten alojen laajeneminen edistivät osaltaan kotiapulaisen ammatin hiipumista. 1980-luvulle tultaessa perinteinen kotiapulaisen ammatti oli kadonnut lähes täysin Suomesta.

Kirjoittaja on FM, jonka pro gradu -työ ”Maalaistyttöjen ponnahduslauta. Kotiapulaiset Helsingissä 1950-1970 -luvuilla” https://helda.helsinki.fi/handle/10138/224204 Sai Helsingin kaupungin gradupalkinnon joulukuussa 2017. Helsingin kaupungin uutinen os. https://www.hel.fi/uutiset/fi/kaupunginkanslia/kaupunki-palkitsi-kymmenen-helsinki-aiheista-opinnaytetyota

Kati Toivanen: Tuntematon sotilastuomioistuin ja murroskauden melskeet

|

Marraskuun 12. päivänä vuonna 1822 kokoontui Helsingissä Keisarillinen ylisotaoikeus pitämään istuntoaan, jossa käsiteltiin kahta asiaa. Toinen niistä aiheutti kokouksen osallistujissa rivien välistä luettuna selvää närkästystä, ja ylisotaoikeus katsoi aiheelliseksi ojentaa tavallisia rykmentinsotaoikeuksia näiden lipsuttua velvollisuuksistaan. Kokouksessa olivat läsnä tuomioistuimen puheenjohtaja, kenraalimajuri Gustaf Adolf Ehrnrooth, viisi jäsentä sotilasarvoiltaan kapteenista everstiluutnanttiin,  ylisotatuomari Berndt Johan Procopé sekä sotaviskaali ja protokollasihteeri Arndt von Hausen.

Toisen suomalaisen jalkaväkirykmentin päälliköltä, everstiluutnantti ja ritari Palmfeltilta, oli tullut alkusyksystä ylisotaoikeudelle osoitettu kirjelmä. Palmfeltin rykmentin eräs sotilas Lind oli karannut jo toista kertaa ennen sotilasvalaansa. Rykmentinsotaoikeuden puheenjohtaja, päällikkö Palmfelt, vaati asian käsittelyä ylisotaoikeudessa. Vaatimus oli virhe.

Ylisotaoikeuden istunnon pöytäkirjassa todetaan, että Suomelle Ruotsin aikana vuonna 1798 annetut Kustaa IV Aadolfin sota-artiklat ilmoittivat aivan selvästi, miten kyseisessä tapauksessa olisi tullut menetellä, mutta selvästikin rykmentinsotaoikeudelta puuttuivat asian käsittelyssä perusteet. Keisarillinen ylisotaoikeus muistutti everstiluutnantti Palmfeltia suorasanaisesti, ettei sitä tule jatkossa vaivata tällaisilla asioilla. Tämä ei vielä riittänyt. Ylisotaoikeus oli muutoinkin havainnut, että Keisarillisen Suomen armeijan rykmenttien sotatuomarit viime aikoina harvoin olivat olleet läsnä omissa rykmentinoikeuksissaan, ja olivat sen sijaan lähettäneet paikalle sijaisen.

Ylisotaoikeus muistutti muitakin rykmentinpäällikköitä velvollisuuksistaan, ja että vastaisuudessa ei väärinkäytöksiä saisi enää tapahtua, vaan tuomareiden, jos he halusivat välttyä laillisilta seuraamuksilta, tuli itse olla paikalla hoitamassa virkaansa. Lopuksi rykmenteille lähetetyissä kiertokirjeissä päätettiin muistuttaa vielä siitäkin, että sotaoikeuksien omien pöytäkirjojen tuli olla hyvässä järjestyksessä, ja että oikeudenkäynnit tuli hoitaa mitä suurimmalla tarkkuudella ja huolellisuudella.

Mutta mikä oli Keisarillinen ylisotaoikeus ja mitä se käytännössä teki? Vuoden 1809 jälkeen tuoreessa Suomen suuriruhtinaskunnassa elettiin hallinnollista ja sotilaallista murroskautta, jossa edellinen ja uusi järjestelmä kohtasivat ja hakivat sopusointua. Suomalaiset tekivät kaikkensa paitsi miellyttääkseen keisari Aleksanteri I:tä, myös, ja sitä kautta, saadakseen asiat järjestymään suuriruhtinaskunnan kannalta parhain päin.

Yksi toimeen tarttuneista henkilöistä oli prokuraattori Matthias Calonius (1738-1817), joka havaitsi vakavan puutteen oikeusjärjestelmässä. Sotilaita oli Ruotsin aikana tuomittu hieman tilanteesta riippuen joko siviili- tai sotilastuomioistuimissa. Tavallisten sotamiesten rikokset tuli ensisijaisesti käsitellä ja ratkaista joukko-osastojen omissa sotatuomioistuimissa. Jos tuomittu valitti saamastaan päätöksestä, siirryttiin korkeampaan tuomioistuimeen. Upseereiden rikokset käsiteltiin suoraan korkeammassa tuomioistuimessa.

Ylempää sotilastuomioistuinta ei kuitenkaan Suomen suuriruhtinaskunnassa ollut, olivat vain rykmenttien sotaoikeudet. Calonius ehdotti vuonna 1813, kun Suomeen oli edellisenä vuonna perustettu kolme rykmenttiä, että tuli perustaa myös ylempi sotilastuomioistuin. Keisarillinen ylisotaoikeus för den Finska Milicen aloitti lopulta toimintansa vuonna 1816, ja sen tehtävänä oli käsitellä sotaoikeuksien tuomioista tulleet valitukset, sotilaiden vakavammat rikokset sekä upseereiden virantoimituksessa tekemät virkavirheet ja rikokset. Ensimmäisen toimintakauden puheenjohtajina olivat kenraalimajuri Heribert Conrad Reuterskiöld (1816-1821), kenraalimajuri Gustaf Adolf Ehrnrooth (1821-1826) ja kreivi Alexander Stewen-Steinheil (1826-1831).

Keisarillisessa ylisotaoikeudessa yhdistyivät muutos, murroskausi ja kaksi valtiota. Se toimi uudessa valtiollisessa tilanteessa ruotsalaisten oikeusperinteiden pohjalta ja ruotsalaisia lakeja noudattaen, ja se liittyy siten myös laajempaan tutkimustraditioon siitä, mikä Suomen hallinnossa oli ruotsalaista ja mikä venäläistä. Ylisotaoikeuden virka- ja luottamustoimissa myös palveli monia aatelisia upseereita, jotka Suomen sodan ja armeijan lakkauttamisen jälkeen olivat joutuneet pohtimaan tulevaisuuttaan.

Liki koko autonomian ajan toiminutta Keisarillista ylisotaoikeutta ei ole tutkittu lainkaan. Aiheen äärelle löytäminen oli puhdas sattuma, jonka kautta päätin katsoa, millaisesta instituutiosta oikein oli kysymys. Kansallisarkiston tutkijasalin aina avulias henkilökuntakin koki – itseni lisäksi – pienen ahaa-elämyksen kun ylisotaoikeuden lähdekokoelma lopulta löytyi Rauhankadun toimipisteestä käytännössä koskemattomana. Kokoelma oli toimitettu sinne kahdesta eri osoitteesta 1970-luvulla. Aluksi minun myös luultiin tarkoittavan sisällissodan aikaista ylisotaoikeutta, sillä eihän autonomian ajalla sellaista ollut?

Mutta katsotaan vielä, miten edellä mainitun rykmentinsotaoikeuden olisi sotilas Lindin kohdalla pitänyt menetellä, jotta se olisi välttynyt ylisotaoikeudelta tulleelta kurinpalautuksenomaiselta huomautukselta. Sotilasvalaa vielä vannomaton karkuri tuli tuomita joukko-osaston omassa tuomioistuimessa. Rauhan aikana karkuri sai kaksi kierrosta kujanjuoksua, sota-aikana viisi. Valan vannoneen sotilaskarkurin tuomiot olivat sitä vastoin jo huomattavasti kovemmat, mutta nekin annettiin tavallisissa rykmenttien sotaoikeuksissa. Jos sotilas määräajassa valitti tuomiostaan, siirtyi valituksen käsittely korkeammalle sotilastuomioistuimelle.

Palmfeltin rykmentissä oli siis sotilas Lindin kohdalla oikeusistunnossa tyystin sivuutettu tai unohdettu voimassa olleet sota-artiklat. Kaikkiaan tapaus oli poikkeus. Tavanomaisesti käsitellyt asiat olivat karkuruus- tai varkausrikoksia koskevia valituksia. Joukkoon mahtui toki vakavampiakin rikoksia, kuten pahoinpitelyjä ja tappoja. Armeijan päällystön viranhoitoon liittyvien rikkeiden käsittely ja rajanvedot olivat kuitenkin harvinaisia.

Lähteet:
Sota-artiklat 1798, ”Kuning:sen Maj:tin Sota-Artikelit Hänen Sotajoukollens Maalla ja Merellä”. Tukholma 31.3.1798. 10. luku, 20.-23. §. Myös verkkojulkaisu.
KA, Kejserliga överkrigsdomstolen – Keisarillinen ylisotaoikeus, Ca2, pöytäkirjat 1818-1827.

Kirjoittaja on FM, joka kirjoittaa väitöskirjaa aiheesta Keisarillinen ylisotaoikeus ja kolme kenraalia. Sotilaallisen tuomioistuimen ensimmäinen kausi 1816-1831. Toivanen on kirjoittanut yhdestä ylisotaoikeuden puheenjohtajasta, Gustaf Adolf Ehrnroothista, sekä muista ko. suvun 1700-1800-luvun sotilaista artikkelin teokseen Ehrnrooth. Kenraali- ja liikesuku modernin Suomen synnyssä 1750-1950 (toim. Niklas Jensen-Eriksen, Sakari Siltala ja Ahto Apajalahti, Siltala 2017). Artikkeli avaa menestyneen sotilassuvun jäsenten vaiheita Ruotsin ajan viimeisinä vuosikymmeninä sekä suvun sopeutumista Suomen sodan jälkeisiin muutoksiin.