KIRJOITTANUT: Katja Castillo & Silja Lamminmäki-Vartia
Vietimme kesäkuun toisen viikon Pohjoismaisen uskontokasvatuksen konferenssissa (NCRE) Trondheimissa, Norjassa tutustuen katsomuskasvatuksen moninaiseen kenttään. Konferenssi alkoi tiistaina 11.kesäkuuta norjalaisen prof. Geir Skeien kysymyksellä ”Mitä katsomus- ja uskontokasvatuksessa tulisi opettaa ja mitä siitä tulisi oppia?”. Kysymys on ajankohtainen myös varhaiskasvatuksen osalta. Viitaten brittiläiseen uskonnonopetuksen dokumenttiin ”The Big Ideas for Religious Education”, herää mieleemme väistämättä myös kysymys siitä, mikä voisi olla ”powerful knowledge” ja ”big ideas” nimenomaan varhaiskasvatuksen katsomuskasvatuksessa?
Vaikka NCRE konferenssi ja siihen osallistuvien tutkijoiden mielenkiinto keskittyykin pääosin koulukontekstiin, niin merkillepantavaa oli, että varhaiskasvatus nousi tänä vuonna hyvin esille. Varhaiskasvatuksen 
katsomuskasvatuksen kysymyksiin paneuduttiin peräti kahdessa ns. paperi-sessiossa. Kaikissa pohjoismaissa päiväkotien katsomuskasvatus näyttäisi kohtaavan tällä hetkellä saman tyyppisiä haasteita; kasvattajat ovat epävarmoja ja varovaisia tuomaan katsomusten maailmaa lasten ulottuville, vaikka opetussuunnitelma siihen velvoittaisi. Erityisesti vuodenkierron juhlien kristillinen sisältö ja lapsiryhmien katsomuksellinen moninaisuus sekä huoltajayhteistyö herättävät monia kysymyksiä. Uusia avauksia varhaiskasvatuksen katsomuskasvatukseen tarvitaan niin Suomessa, Ruotsissa kuin Norjassakin.
Mitä varhaiskasvatuksen katsomuskasvatuksessa sitten tulisi oppia? Entä millaista sisältöä siihen tulisi liittää? Tähän meillä ei vielä ole vastauksia, mutta jos katsomuskasvatusta lähestytään nimenomaan lapsen näkökulmasta käsin, saattaa moni haastavaltakin tuntuva asia helpottua. Lasten luonnollinen halu kysyä ja olla utelias voi auttaa kasvattajaa kohtaamaan katsomusten moninaisuuden myönteisenä oppimishaasteena, myös kasvattajalle itselleen.
Olemme kevään aikana työstäneet Helsingin ja Oulun hanketiimillä yhteistä konferenssipaperia ”Katsomuskasvatus ja toisen eettinen kohtaaminen”. Paperissa tarkastelimme filosofisella tasolla eettisen kohtaamisen mahdollistavista tekijöistä toiseutta ja tilaa. Hankkeessa näemme lapset toisina, aktiivisina toimijoina, jotka haastavat kasvattajia kehittymään ammatillisesti myös katsomuskasvatuksen osalta. Tästä lähtökohdasta tarkasteltuna avautuu tarve pohtia myös kasvattajan ja lapsen välistä suhdetta filosofisella tasolla.
Toiseus ja toinen saatetaan kasvatuksen kontekstissa mieltää hieman kielteisessä merkityksessä, erityisesti mitä tulee lasten perhetaustojen erilaisiin katsomuksiin ja kulttuureihin. Se yhdistetään helposti ulkopuolisuuteen tai ulossulkemiseen tai sen käyttö voi saada kasvattajan ajattelussa aikaan pyrkimyksen häivyttää erilaisuuden rajat siinä pelossa, ettei ryhmässä vahingossakaan ”toiseuteta” lasta tai hänen perhettään ”valtavirrasta” poikkeavana. Helposti saattaa unohtua myös tuon ns. valtavirran sisäinen moninaisuus tai yleensäkin ajatus moninaisuudesta rikkautena – myös katsomusten osalta.
Meille sana toinen on kuitenkin myönteinen käsite. Sen kauneus konkretisoituu ranskalaisjuutalaisen Emmanuel Levinasin filosofian kautta. Emmanuel Levinasin mukaan toinen on jotain, mitä minä en ole. Toinen on ihminen, jonka kanssa tulen kasvotusten. Tässä kasvotusten tulemisessa kohtaan jotain enemmän kuin oman itseni. Toisen eettisessä kohtaamisessa minä tulen kyseenalaistetuksi ja myös oma tapani olla haastetaan. Näin ajateltuna, kasvatuksessa lapsen kohtaaminen haastaa päiväkodin kasvattajan tavat toimia aina uudelleen. Lapsen näkeminen toisena on jotain niin arvokasta, ettei kasvattaja toimiakseen eettisesti voi muuta kuin antautua tuohon kohtaamiseen ja arvostaa lasta kokonaisvaltaisesti täysin sellaisena kuin tämä on. Ja koska kohtaamiseen kuuluu tämä kokonaisvaltaisuus, niin siksi myös katsomusten maailman tulee olla osa tätä arvostamista. Se on ihmisyyteen kuuluvien asioiden arvostamista.
Kasvotusten tuleminen, tuon Toisen kohtaaminen heijastaa takaisin myös jotain itsestäni, ja kohtaamalla Toisen, opin, en vain tuosta toisesta, vaan myös itsestäni. Kohtaaminen Toisen kanssa on kuin veteen heijastuva kuvajainen, jota katsoessa ei näe vain peilikuvaa, vaan pintaa syvemmälle, jotain enemmän – kun vain malttaa pysähtyä katsomaan.
Hankkeessa meille on tärkeä myös tilan käsite. Tila fyysisenä tilana, mutta myös metaforana mentaalisena asioiden tilana, tilan antamisena ja tilan tekemisenä.
Laajennamme Sharon Toddin (2015) näkemystä museoista ja teattereista transformatiivisina pedagogisina tiloina koskemaan myös kirkkoja, moskeijoita sekä synagogia. Transformatiiviset pedagogiset tilat ovat tiloja, joissa olija ei ole sisäpuolinen eikä ulkopuolinen, vaan eräänlaisessa välitilassa. Tilassa oleminen ja sen kokeminen yhdessä lasten kanssa mahdollistaa sellaisen aikuisen ja lapsen välisen pedagogisen kohtaamisen, jossa aikuinen on oppija nimenomaan suhteessa lapseen. Tilanteessa aikuista haastetaan nimenomaan eettisen kohtaamiseen: Lasta ei voi jättää yksin tilaan kysymystensä ja ihmettelynsä kanssa, vaan hänen esittämiin kysymyksiin on etsittävä vastauksia. Vastausten etsimisessä kasvattajan rooli korostuu. Katsomuksellisia kysymyksiä ei voida (eikä tarvitse) tyhjentävästi selittää, vaan on tasapainoteltava vastausten ja avoimeksi jäävien kysymysten välillä. Emmanuel Levinasin ajatuksia soveltaen lapsi haastaa meitä yhtä aikaa tietämättömyytensä sekä tulevaisuutensa kautta. Molemmat näistä näkökulmista kutsuvat kasvattajaa vastuullisuuteen ja nöyryyteen…
Esittelimme filosofisen paperimme hanketiiminä konferenssin viimeisenä 
päivänä perjantai-aamuna. Sen saama vastaanotto oli myönteinen. Paperimme työstäminen jatkuu syksyllä, ja lähdemme laajentamaan sen sisältöjä kohti tieteellistä artikkelia. Samalla mietimme sille osuvinta akateemista julkaisukanavaa.
Nyt kuitenkin siirrymme nauttimaan juhannuksesta ja kesästä!
Otamme tilaa ajattelulle!