Pysyvimmät ihmissuhteet

Liikuttuneena olen katsellut kollegoja lauantaisin kirkonpenkissä. Siinä he istuvat, mitään eivät voi puhua: nyt on väittelijän vuoro. Sanan äärellä hiljentyvät, vaikka olisi vapaapäivä.

Hahmot ovat niin tuttuja. Yhdellä on aina pikkutakki, toisella villapaita, kolmannella kolitsi. Rintarossi tai kivat värit. Levottomat kädet tai silmät kiinni.

Olen tavannut nykyisistä kollegoista monet ensimmäisen kerran 20 vuotta sitten. Hassua on, että vain minä olen vanhentunut. Hehän ovat olleet aina vanhoja. No ainakin aikuisia.

Kävin maailmalla 11 vuotta ja palasin takaisin Helsingin yliopistoon. Olen kiitollinen. Elämäni pysyvimmät ihmiset ovat nähneet minut jo opiskelijana.

Ja he näkevät minut nyt, elinkaareni huipulla, jolla tosiaankin tuulee.

Nuorena pelkäsin virheitä ja häpesin vääriä vastauksia jo valmiiksi. Opettajat kannustivat ja luottivat kykyihini.

Kasvoin aikuiseksi tekemällä niin monta virhettä, että enää ei hävetä juuri mikään. Kollegat kannustavat ja luottavat kykyihini.

Kanssaopiskelijatkin ovat kasvaneet aikuisiksi. Ainakin melkein kaikki. He ovat nähneet, kun olen itkenyt, rakastanut ja suuttunut, epäonnistunut ja selvinnyt.

Avoliitot on purettu, koteja on myyty ja lapsetkin lähtevät kymmenessä vuodessa maailmalle. Mutta vaikka palkanmaksu loppuisi tai yliopisto lakkautettaisiin, tämä yhteisö pysyy niin kauan kun suomalais-ugrilaiset kielet kiinnostavat.

Kunnes kuolema meidät erottaa.

 

Päärakennuksen 3. kerroksen kirjasto 1980-luvulla – opiskelijan taivas

Teksti Mari Siiroinen.

Päärakennuksen 3. kerroksen kirjasto 1980-luvulla.
Päärakennuksen 3. kerroksen kirjasto 1980-luvulla. Kuvaaja tuntematon.

Eletään 1980-luvun puolivälin tienoota. Saavun yliopistolle tavallisena arkipäivänä ja suuntaan tietysti ensimmäiseksi päärakennuksen 3. kerrokseen ja suomen kielen laitoksen kirjastoon. Työnnän reppuni ja takkini – niitä ei saanut viedä kirjastoon – kirjaston oven tuntumassa olevaan lokeroon ja otan mukaan vain muistiinpanolehtiön, penaalin ja ehkä joitakin monisteita. Ja tietysti lokeron avaimen, jonka avaimenperänä on iso sininen muovikartio. Sisään astuessani tervehdin kirjastovahtimestaria, joka valvoo, keitä tulee sisään ja menee ulos ja mitä ulos lähtevillä on mukanaan. Oudoilta kasvoilta kysytään lisäksi kirjastokortti. Ihmistoiminen valvontaportti siis.

Kirjastosalin seiniä kiertävät kirjahyllyt, mutta keskellä on runsaasti tilaa työpöydille. Otan käyttööni työpöydän, joka toimiikin sinä päivänä tukikohtanani. Pöydällä olevat opiskeluvälineeni varaavat pöytää siihen asti, kun päivän päätteeksi poistun yliopistolta. Välillä saatan käydä luennolla tai seminaarissa ja tietysti kahvilla sekä syömässä. Ison osan päivää istun kuitenkin pöydän ääressä ja teen kotitehtäviä, kirjoitan esseitä tai erilaisia kirjallisia töitä tai sitten luen tenttiin. Kaikki sujuu jouhevasti, koska kaikki kirjat ja aikakauslehdet löytyvät ympäriltä: kirjat tosiaankin ovat paikallaan, sillä niitä ei saa lainata kuin öiksi ja viikonlopuiksi. Kätevää!

Kirjasto oli tuohon aikaan fennistin netti: koko tarvittava tietoavaruus oli ympärillä. Linkkeinä julkaisusta toiseen toimivat lähdeluettelot. Kirjastossa oli kaikki relevantti fennistinen tutkimuskirjallisuus sekä erittäin kattava yleisen kielitieteen osasto.

Työkaluina niin tutkijoilla kuin opiskelijoilla olivat tuolloin kirjat, aikakauslehdet, kynä ja paperi. sen paremmin tietokoneita kuin nettiäkään ei ollut. Tutkimusaineisto kirjoitettiin käsin lappusille, joilla sitten pelattiin pasianssia. Kirjoitin graduni 1980-lopulla kyllä tietokoneella, mutta vain puhtaaksi! Olin kirjoittanut kaiken ensin lyijykynällä konseptipaperille.

Suunnilleen tällaisena kirjasto – joka toki oli myös kirjallisuusaineiden, teatteritieteen yms. opiskelijoiden kirjasto, ei ainoastaan fennistien – jatkoi kevääseen 2012 asti, jolloin tuli suuri muutto Kaisa-kirjastoon ja 3. kerroksen kirjaston loppu. Nyt tiloissa on avattu Yliopistomuseo.

Kirjaston tilalla on nykyään yliopistomuseo.
Kirjaston tilalla on nykyään yliopistomuseo.
"Yksi kansa - kaksi kieltä"
”Yksi kansa – kaksi kieltä”
Kallo yliopistomuseossa.
Kallo yliopistomuseossa.

Kuvailin kirjaston nyt sellaisena, kuin itse sen koin 1980-luvun opiskelijana. Haastankin nyt teidät 1990–2000-lukujen opiskelijat kertomaan kirjastosta ja sen mieleen jääneistä hahmoista lisää kommenteissa.