Suomalainen kulttuuri muuttaa maahanmuuttajia – minun tapaukseni

Kirjoittanut: Ülla Häusler

Olen kotoisin Virosta ja asunut Suomessa melkein 13 vuotta. Muuttaako suomalainen kulttuuri maahanmuuttajia? Kyllä muuttaa! Vaikka noin ensimmäiset kolme vuotta ajattelin, että ei nämä kaksi sukulaiskansaa kovin paljon toisistaan eroakaan, olen vuosi vuodelta oppinut, että osittain maiden erilaisesta historiasta johtuen löytyy kyllä isojakin eroja. Huomaamattomasti nämä eroavuudet ovat alkaneet vaikuttaa minuunkin. 

Suomessa puhelinkeskustelun alussa puhelimeen vastatessa sanotaan aina oma nimi. Ei Virossa. Virossa saattaa kuulua hiljaisuus (kai soittaja tietää kenelle hän soittaa), joskus jonkinlainen tervehdys tai luvan anto soittajalle puhua – Räägi! (’Kerro(han)!’). En ollut sellaista käytäntöä huomannut aikaisemmin Virossa asuessani. Siellä pärjätään näin eikä tätä käytäntöä pidetä epäkunnioittavana. Suomessa olen puhelimeen vastatessa oppinut lausumaan ensin aina nimeni. Poikkeuksena voi ehkä olla tilanne, kun hyvät kaverit soittavat minulle ja ehdin tervehtiä heidät ensin. Puhelinkeskustelun loppuun on virolaisten perheenjäsenten tai ystävien kanssa keskusteltuani lisääntynyt uusi vakituinen piirre – terveisten lähettäminen! Ei sillä, että Virossa emme olisi kiinnostuneita sisarien (joita minulta löytyy kolme) puolisoista ja lapsista, olemme tietysti, mutta välttämättä jokaiselle ei lähetetä terveisiä erikseen. Se ilmaistaan toisella tavalla, kysytään esimerkiksi eritoten heidän kuulumisiaan. Suomeen muuton jälkeen jokainen puhelu sisarien kanssa päättyy terveisten lähettämiseen puolisoille. Olen opettanut siihen koko perheeni ja luontevasti puhelun lopussa puolisonikin saa nykyään runsaasti terveisiä! Pieni ele, mutta se tuntuu jotenkin tärkeältä – heitäkin muistetaan.

Olemme perheessäni vitsailleet, että olemme välillä niin kuin italialainen perhe – joskus kaikki perheenjäsenet puhuvat samanaikaisesti ja jos joku haluaa enemmän huomiota, huomaamattomasti keskustelun volyymi nousee nousemistaan. Totta puhuen en ole varma, pitääkö väitteeni italialaisista edes paikkansa – voi olla, että ei ollenkaan! Joka tapauksessa olen tottunut siihen, että oletpa sitten puhujan kanssa samaa mieltä tai et, tai haluat muuten ilmaista, että kuuntelet, ei ole mitenkään epäkunnioittavaa puhua puhujan kanssa samanaikaisesti, ainakin jotenkin kommentoida. Mutta näin ei ole Suomessa. Olen huomannut, hieman liioitellen, että täällä odotetaan toisen ihmisen puheenvuoron loppuun asti, annetaan hänen ilmaista oma mielipiteensä ja varmuuden vuoksi jätetään vielä pieni tauko, jos puhujalle tulee mieleen jotakin lisättävää, ennen kun lisätään oma kommentti. Voitte kuvitella, kuinka usein olen saanut täällä muistuttaa itseäni, että minun pitää antaa toisen ihmisen lopettaa lauseensa. Ja voitte kuvitella, kuinka epäkohteliaaksi koen nykyään omat perheenjäsenet ja muutenkin virolaiset ystävät, kun he eivät välttämättä anna minun puhua ajatukseni loppuun asti. Kuulluksi tulemisen kokemus kun on vuorovaikutuksessa todella tärkeää, usein ainoa kommunikoinnin tarkoitus.

Suomessa arvostetaan harmoniaa, sopusointua ja rauhallisuutta. Ei puhuta liian kovalla äänellä, ei haeta liian paljon huomiota eikä ”saa” olla liian räjähtävä persoona. Omalla kohdallani olen vuosien varrella huomannut, miten spontaani ja helposti tunteita ilmaiseva persoonani on muuttunut. Olen alkanut vierastamaan tunteiden äärilaitoja ja pyrkimään rauhallisuuteen ja tasaisuuteen. Toisaalta tämä prosessi voi liittyä muutenkin aikuistumiseen. Jos olenkin joskus ilmaissut keskimäärin voimakkaammin innostusta, iloa tai pettymystäni, olen usein ottanut ”ulkomaalaisen kortin” esiin ja kokenut siten, että suomalaiset kenties antavat minulle myös helpommin anteeksi. Olen joskus miettinyt, että tarvitseeko minun sopeutua täkäläiseen sopusointua ihailevaan ajatusmaailmaan, vai pitäisikö minun kuitenkin pyrkiä pitämään kiinni esimerkiksi hymyilemisestä ja iloisuudestani, vaikka ihmiset yleensä ympärillä olisivatkin jokseenkin ilmeettömiä?

Mitä kauemmin toisessa maassa asuu, sitä enemmän paikallinen kulttuuri, arvot ja toimintatavat alkavat vaikuttamaan. On mielenkiintoista huomata, miten suomalaisen kulttuurin monet piirteet ovat tulleet osaksi omaa arvomaailmaani. Ja ihminenhän on sosiaalisena olentona loppujen lopuksi aika helposti vaikutettavissa! Joten nyt, rakkaat kohtalotoverini, on teidän vuoronne – miten suomalainen kulttuuri on muuttanut teitä? 

Tämä teksti on kirjoitettu Kirjoittamisen ja tekstityön kurssilla keväällä 2021. Teemana oli ”Miten Suomi ja suomalainen kulttuuri ovat muuttaneet minua?”

Pohdiskelua identiteetin löytämisestä

Vielä ennen Suomeen muuttoa ja opintojeni alkua tiesin tarkasti, etten halua kääntäjäksi enkä opettajaksi, vaikka se näyttääkin ihan itsestään selvältä valinnalta kandiohjelmani perusteella. Silti muutama vuosi työelämää kielen tutkinnon suorittamisen jälkeen riitti siihen, että tajusin, että olen pyrkimässä johonkin muuhun.

Ehkä olen liian itsekäs opettamaan aikuisia ihmisiä, koska olen tottunut ihan lapsuudestani saamaan kaiken tietoni omin voimin, ilman ulkoista apua, joten tuntuu reilulta, että nyt saan käyttää niitä vain omaksi hyödykseni. Ehkä taas en tykkää lapsista ollenkaan enkä tiedä, miten niiden kanssa tullaan toimeen. Enkä toisaalta ole koskaan uskonut, että pelkkä kääntämispätevyys riittäisi täysiarvoiseen ammattiin, varsinkaan nykyisessä, suureksi osaksi monikielisessä yhteiskunnassa. Ja jopa nykyäänkin, yli kymmenen vuotta työelämän aloittamisen jälkeen, minusta vieläkin tuntuu, että asiantuntijana kaipaan ammatillista identiteettiä.

Suomen kieli ja kulttuuri pääaineena on sinänsä ihana valinta, koska kyllä se avaa tietä maahan integrointiin ja siellä oman paikkansa löytämiseen. Mutta se on pelkkä, vaikka erinomainenkin mahdollisuus ottaa kiinni syntyperäiset kansalaiset, joilla on oletusarvoisesti etuja kaikin puolin. Lopulta on kuitenkin pakko lisätä tähän kieli- ja kulttuuritieteelliseen taustaan jokin toinen pätevyys, jolla voi osallistua täysiarvoisesti sekä arki- että varsinkin työelämään.

Toisaalta Suomi on aito mahdollisuuksien maa, ja jopa maahanmuuttotaustaa voi täällä käyttää isona resurssina. Meillähän on erilainen näkökulma maailmaan, talouteen ja markkinoihin, mikä oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa voi vaikuttaa positiivisesti myös Suomen kehittymiseen.

Kysymyksenä kuitenkin on, missäköhän tuo oikea paikka on ja milloin tuo oikea aika tulee? Ja mikä vielä tärkeämpää, miten olla jättämättä se kallisarvoinen hetki väliin?

Muutama vuosi sitten olin jo meinannut saada sen kiinni. Valitettavasti se ei onnistunut niin hyvin kuin olisin halunnut, koska koulutukseni ei vastannut kunnolla nykyisten, erittäin nopeasti muuttuvien työmarkkinoiden tarpeisiin ja näin toi mukaan suuren henkilökohtaisen pettymyksen. Nyt Helsingin yliopisto ja SKK on antanut minulle toisen tilaisuuden, enkä halua tuhlata sitä.

Sen takia olen nyt kiireellisesti pohdiskelemassa, mitä minun on tehtävä, jotta ottaisin opinnoissani oikean suunnan? Mikä sivuaine minun tulisi valita, jotta se ei pelkästään vastaisi nykyisiin (ja ylipäätänsä tuleviin!) suomalaisten ja kansainvälisten markkinoiden edellytyksiin, mutta myös heijastaisi omaa persoonallisuuttani? Miten voi yhdistää molemmat aspektit tarpeeksi harmonisesti ja käyttää niitä oman opintopolun valinnassa?

Toisin sanoen, miten ottaa oman paikkansa sekä opiskelu- että työelämän pyörässä (Kiitos Leijonakuninkaalle tästä ihanasta ja todella osuvasta metaforasta)?

Siihen minulla (ja teilläkin, joilla on sama pulma) on onneksi vieläkin jonkin aikaa.

Elikkä to be continued…

Alumnitilaisuus 27.4.2016 – Todellisuudesta ja tiedon rajoista

Suomen kielen alumnit kokoontuivat kevään alumnien iltaan keskiviikkona 27.4. Kaisa-taloon. Tilaisuus kulki nimellä ”Todellisuus ja tiedon rajat tietokirjoissa ja dokumenttifilmeissä”. Illan ohjelmassa oli kaksi esitystä sekä tutustumista tietokirjoihin ja vapaata seurustelua. Puhujiksi olivat lupautuneet elokuva- ja televisiotutkimuksen professori Henry Bacon ja tietokirjallisuuden professori Pirjo Hiidenmaa.

Henry Bacon: Jälki ja kuvitus television historiadokumenteissa.
Henry Bacon: Jälki ja kuvitus television historiadokumenteissa.

Tilaisuuden aloitti Henry Bacon esityksellään ”Jälki ja kuvitus television historiadokumenteissa”, jossa hän käsitteli historiadokumenteissa käytettyä materiaalia. Oli kiinnostavaa kuulla, kuinka eri tavoin dokumentteja koostetaan. Harvoin tulee kiinnittäneeksi huomiota esimerkiksi siihen, että dokumentin kerronnan kuvituksena voi itseasiassa olla katkelmia fiktiivisestä elokuvasta. Bacon nosti esiin myös musiikin: kuinka usein historiadokumentissa käytetty musiikki on todella sen kuvaamalta ajalta? Tai edes muuten sidoksissa aiheeseen?

Pirjo Hiidenmaa puhui tietokirjallisuuden tutkimuksesta ja opetuksesta sekä siitä, miksi kirjallisuus jaetaan kahtia kaunokirjallisuuteen ja tietokirjallisuuteen. Suomessa julkaistuista nimekkeistä tietokirjallisuutta on noin 80 % nimekkeistä ja kaunokirjallisuutta noin 20 %. Tietokirjallisuuteen kuuluu kuitenkin hyvin laaja valikoima erilaisia teoksia koulukirjoista lähes kaunokirjallisiin elämäkertateoksiin – unohtamatta värityskirjoja. Esityksen aikana nousikin keskustelua tietokirjojen käytöstä kouluissa: joissakin oppilaitoksissa oli todettu hyväksi keinoksi lukemaan innostamiseen tarjota luettavaksi myös tietokirjoja.

Pirjo Hiidenmaa: Tietokirjallisuus tutkimuksen ja opetuksen kohteena.
Pirjo Hiidenmaa: Tietokirjallisuus tutkimuksen ja opetuksen kohteena.

Esitysten jälkeen pääsi tutkimaan paikalle tuotuja tietokirjoja. Pienenä tehtävänä oli pohtia, mitkä niistä voisivat innostaa nuoria lukemaan. Valikoimasta löytyikin monenlaisia kiinnostavia teoksia, jotka herättivät myös keskustelua.

Tilaisuus oli oikein mukava ja rento. Keskustelun puhjettua aika vain jälleen oli loppua kesken – on niin kiva tavata vanhoja tuttuja ja uusia kasvoja. Mutta seuraavassa alumnitilaisuudessa sitten lisää!

Alumnitilaisuus 26.11.2015: Tapaus Enkeli-Elisa – miten voi arvioida tiedon luotettavuutta?

AnuSilfverberg_pieni

Anu Silfverberg.

UllaTiilila_luennoi
Ulla Tiililä.


Tekstejä tuotetaan aiempaa nopeammin, ja internetissä uutiset, lausunnot ja tarinat leviävät vauhdilla. Miten voi tietää, onko jokin Facebookissa jaettu juttu lainkaan totta? Entä miten arvioida sanomalehdessä julkaistun jutun todenperäisyyttä?

Suomen kielen oppiaineen alumnitilaisuudessa torstaina 26.11. käsiteltiin tiedon luotettavuutta. Paikalla olivat alustamassa toimittaja Anu Silfverberg ja erikoisasiantuntija Ulla Tiililä Kotuksesta. Tilaisuus oli suunnattu erityisesti opiskelijoille, ja tarkoituksena oli, että opiskelijoilla on mahdollisuus keskustella laitokseltamme valmistuneiden kanssa sekä heidän työstään että tilaisuuden aiheesta.

Tilaisuuden teemana oli Enkeli-Elisan tapaus muutaman vuoden takaa. Anu Silfverberg tutki tuolloin aihetta toimittaja Hanna Nikkasen kanssa, ja he kirjoittivat siitä artikkelin Helsingin Sanomien Kuukausiliitteeseen. Ulla Tiililä analysoi tapaukseen liittyneitä tekstejä. Enkeli-Elisan tapauksessa julkisuudessa esitettiin totena koulukiusaamisen takia itsemurhan tehneen nuoren tytön keksitty tarina. Tarinaa kerrottiin tytön vanhempien pitämän blogin kautta.

Anu Silfverberg kiinnostui Enkeli-Elisan tapauksesta törmättyään siihen sosiaalisessa mediassa. Aluksi Silfverberg oli ohittanut sen selvänä feikkijuttuna. Pian aiheeseen tarttuivat kuitenkin isot sanomalehdet ja mm. Yle. Silfverberg esitti tämän esimerkkinä siitä, kuinka uutisointi vaikuttaa uskomaamme totuuteen: Ylen kerrottua asiasta Silfverbergkin oli ajatellut, että ehkä Enkeli-Elisa sittenkin on totta.

Silfverberg kuitenkin kysyi asiasta juttuja tehneiltä toimittajilta, ja kävi ilmi, ettei kukaan heistä ollut ollut suoraan yhteydessä jutun tytön vanhempiin, vaan ainoastaan jutusta julkisen tehneeseen henkilöön. Tämä herätti Silfverbergin kiinnostuksen, ja hän lähti tutkimaan juttua tarkemmin toimittaja Hanna Nikkasen kanssa.

Juttuun liittyneiden tekstien analysointiin pyydettin avuksi Ulla Tiililä. Tiililä on Kotimaisten kielten keskuksen erityisasiantuntija, joka on tutkinut virkakieltä. Tiililä tekee forensista lingvistiikkaa: analysoi tekstejä ja päättelee, onko todennäköistä, että tekstit ovat saman henkilön tai eri henkilöiden kirjoittamia. Forensista lingvistiikkaa käytetään poliisitutkimuksissa, ja esimerkiksi FBI:lla on Yhdysvalloissa omia kielentutkijoita. Suomessa lingvistiikan hyödyntäminen rikostutkimuksessa on vielä vähäistä, mutta Tiililän mukaan toimeksiannot ovat viime aikoina lisääntyneet.

Enkeli-Elisan tapauksessa Tiililä sai analysoitavakseen tekstejä niin väitetyltä itsemurhan tehneeltä tytöltä, tämän vanhemmilta ja jutun julki tuoneelta henkilöltä. Tiililä lähti selvittämään, ovatko tekstit yhden vai useamman kirjoittajan kirjoittamia.

Tekstejä tutkiessaan Tiililä kiinnittää huomiota mm. teksteissä esiintyviin sanoihin ja lauserakenteisiin. Jokin yksittäinen samankaltaisuus ei vielä merkitse mitään, mutta jos käy ilmi, että teksteissä on kautta linjan samatyyppisiä lauserakenteita tai vaikkapa tiettyjä, toistuvia sanoja, niiden painoarvo lisääntyy. Enkeli-Elisan tapauksessa eri henkilöiden kirjoittamiksi väitetyissä teksteissä oli huomattavia samankaltaisuuksia, joiden perustella Tiililä päätyi esittämään, että todennäköisesti tekstit on kirjoittanut yksi ja sama henkilö. Silfverberg ja Nikkanen saivat Tiililän analyysista tuen epäilylleen tarinan todenperäisyydestä.

Enkeli-Elisan tapaus on yksi esimerkki siitä, miten julkisuuteen luikahtanut tarina muuttuu todeksi. Miten sitten voisi arvioida tiedon luotettavuutta? Vaikeaa se onkin, ellei toisinaan lähes mahdotonta. Silfverberg korostaakin journalistien vastuuta faktojen tarkistamisessa. Esimerkiksi juttuun haastatellun henkilön sanomisten paikkansapitävyys täytyy tarkistaa tai tuoda ilmi, ettei tietojen vahvistaminen onnistu. Internet on kuitenkin täynnä muiden kuin journalistien tuottamaa sisältöä, jolloin tulkinta jää lukijan vastuulle. Ainoita keinoja on oikeastaan etsiä tietoa monesta eri lähteestä ja vertailla löytynyttä informaatiota.

Tilaisuus keräsi paikalle mukavasti osallistujia kuuntelemaan alustuksia ja keskustelemaan aiheesta. Tiililä ja Silfverberg ovat molemmat taitavia ja innostavia puhujia, ja paikalle saapuneet olivat selvästi kiinnostuneita aiheesta. Tiedon luotettavuuden arviointi on entistä tärkeämpää saavutettavissa olevan tiedon määrän kasvaessa, ja monet suomen kielen opiskelijat tulevat valmistuttuaan työskentelemään tiedonvälitystehtävissä mm. opettajina, journalisteina ja viestinnän tehtävissä. Näin ollen he joutuvat pohtimaan omassa työssään juuri näitä tiedon luotettavuuteen liittyviä kysymyksiä.

Yleiskirjoittaja Hotakainen

Kari Hotakainen
Kari Hotakainen. Kuva Veikko Somerpuro.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kirjailija Kari Hotakaisen tuotanto on häkellyttävän monipuolinen. Hotakainen kirjoittaa sujuvasti niin kaunokirjallisuutta, lasten- ja nuortenkirjoja, runoja, näytelmiä, kolumneja, lehtijuttuja kuin mainostekstejäkin. Hotakainen valmistui kandidaatiksi kotimaisen kirjallisuuden oppiaineesta vuonna 1980. Yliopisto antoi eväät kirjailijan ammattiin, ja opiskeluvuosina syntyi elämänmittaisia ystävyyssuhteita. Opiskeluporukkaan kuuluivat muun muassa Jari Tervo, Kimmo Oksanen, Paula Rintamaa, Jukka Mauno, Hilkka Oksama ja Touko Siltala.

Tutustu Kari Hotakaiseen 375 humanistia -verkkosivuilla

Helsingin yliopiston 375-vuotisjuhlavuoden kunniaksi humanistinen tiedekunta nostaa esiin 375 humanistia. Sivustolla esiteltävät henkilöt avaavat näkymää humanistisen alan yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen merkitykseen sekä tarjoavat esimerkkejä humanistien laaja-alaisesta osaamisesta.

Norjalaisen fantasiakirjallisuuden nouseva tähti vieraili laitoksella

Teksti ja kuvat Eeva-Liisa Nyqvist.

Kirjailija Siri Pettersen vieraili Suomen kielen, suomalais-ugrilaisten ja pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien laitoksella maanantai-iltapäivänä 21.9. kertomassa vastikään suomeksi ilmestyneestä esikoisromaanistaan Odinsbarn (suom. Odininlapsi, Jalava-kustannus 2014, suom. Eeva-Liisa Nyqvist), joka samalla on Korpinkehät-trilogian ensimmäinen osa.

Teos on saavuttanut huikean menestyksen: se on voittanut vuoden parhaalle fantasiaromaanille jaettavan Fabelprisetin ja on kautta aikojen ensimmäinen fantasiaromaani, joka on päässyt ehdolle Norske bokhandlerforeningenin palkinnon saajaksi. Kirja on ollut myös ehdolla Kulturdepartementets debutantprisin ja Bokblogger-palkintojen saajaksi. Juuri ennen Suomen-vierailua Sirille myönnettiin Bokhandelens barn- og ungdomsbok-stipendi, jonka perusteluissa Sirin todetaan olevan niin lahjakas, että stipendillä halutaan taata hänen kirjailijatoimintansa jatkuminen. Odininlapsen oikeudet on tällä hetkellä myyty Ruotsin, Tanskan ja Suomen lisäksi Puolaan ja Tšekin tasavaltaan. Kirjan maailmanvalloitus alkoi kuitenkin niinkin eksoottisesta paikasta kuin Brasiliasta, jossa norjalainen metallimusiikki on suosittua.

Odininlapsi kirjan kansi

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kirjan kirjoittaminen vei yhteensä kymmenen vuotta, mutta sen suosio norjalaisten lukijoiden keskuudessa on ollut niin valtaisa, että se on sanottu luoneen norjalaiselle kirjallisuudelle aivan uudenlaista fanikulttuuria: innokkaimmat fanit pukeutuvat kirjan cosplayhahmoiksi, nimeävät lemmikkejään kirjan hahmojen mukaan ja koristelevat leivonnaisiaan Korpinkehät-trilogian tyylitellyllä korppilogolla – sama logo on jo nähty tavanomaisen irvistyksen tilalla myös halloween-kauden kurpitsalyhdyissä. Kiihkeimmät fanit ottaneet myös kirjasarjan logon mukaisia tatuointeja, ja notkeimmat taipuvat logoa muistuttavan jooga-asanan – johon tosin tarvitaan kaksi joogaajaa kerrallaan. Myös Sirin itsensä suuresti arvostama, itsekin kulttimainetta nauttiva Nemi-sarjakuva on käsitellyt romaania jo kaksi kertaa.

Siri_Pettersen_kuva_Eeva-Liisa_Nyqvist

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Hersyvän hyväntuulinen Siri alusti esityksensä kertomalla oman tulkintansa siitä, miksi fantasia on nykyään niin suosittua. Hän havainnollisti maailman muuttumista näyttämällä katkelman omille teinivuosilleen tyypillisestä tv-sarjasta 80-luvulla: meno oli ennen kaikkea humoristista, eikä edes pyrkinyt luotaamaan aikansa kipupisteitä. Nykyhetkeen tultaessa ihmiskunnan heikkoudet samoin kuin se, ettei tekninen kehitys aina johda positiivisiin lopputuloksiin, on kuitenkin käynyt harvinaisen selväksi. Nykyään nuorisokin on tietoinen eeppisen kokoluokan ongelmista ja siitä, että maailma kaipaa pelastajaa. Ihmisen potentiaalia luotaava ja sankareita tarjoava fantasiakirjallisuus on siksi alkanut tarjota lukijoilleen toivoa ja päässyt näin osaksi valtavirtaa. Toisinaan kaoottiselta vaikuttavassa maailmassa on lohdullista lukea tarinoita, joissa yksilö saa aikaan jotakin merkittävää.

Näistä fantasiaan olennaisesti liittyvistä seikoista huolimatta Siri itse on kirjoittanut romaanin, joka välttää joitain fantasialle ominaisia peruskuvioita. Päähenkilö ei ole ”valittu” eikä hänellä ole erityisiä kykyä – päinvastoin, häntä voisi luonnehtia syrjäytyneeksi nuoreksi naiseksi. Tarinan sankari on toki vahva ja rohkea, mutta painii valtavien moraalisten ongelmien kanssa, eikä hänen ammattivalintaansa juuri voi selitellä parhain päin. Tarinan konna puolestaan on ovela, vastuuton ja täysin itsekeskeinen, mutta taistelee pohjimmiltaan terveytensä puolesta. Myös kirjan nimi tuottaa yllätyksen: kirjan miljöö vaikuttaa hyvin muinaisnorjalaiselta, mutta minkäänlaista viikinkimytologiaa ei kirjassa esiinny.

Alustuksen jälkeen keskustelu kulki vapaasti yleisön ja Sirin välillä. Itse nuoruudessaan sarjakuvista ja lyhyistä tarinoista aloittaneena Siriä kiinnosti tietää, oliko paikalla itsekin kirjoittamista harrastavia. Myös kirjassa esiintyvistä nimistä syntyi keskustelua: Siri kertoi joidenkin nimien syntyneen jo ennen tarina, kun taas toisten tietoiseen mieleen pulpahtaminen tapahtui huomattavasti hitaammin. Yhteiseksi nimittäjäksi Siri mainitsee resonanssin: nimien täytyy kuulostaa hyvältä. Siksi ei olekaan sattumaa, että sekä päähenkilön, sankarin että konnan nimistä löytyy r. Myös Sirin oma, Pohjois-Norjan murre näyttelee kirjassa keskeistä osaa.

Tuleva opettaja, ole kiinnostava!

Teksti Mari Kankaanranta. Kuva Anna Kenneth.

Jussi Willman toimii äidinkielen opettajana IB-lukiossa, tavallisessa lukiossa sekä avoimessa yliopistossa ja on tuttu näky myös laitoksemme kirjallisuuden luennoitsijana. Bloggaava norsu sai tilaisuuden haastatella Willmania ja kysyä, millaista äidinkielen opettajan työ on ja miten alalle pääsee.

Jussi_Willman_kuva_Anna_Kenneth

Mitä ja missä itse opiskelit?

Opiskelin Helsingin yliopistossa yleistä historiaa, yleistä kirjallisuutta, teoreettista filosofiaa, kreikkaa, hepreaa ja suomen kieltä.

Mitkä oppiaineet tai kurssit ovat olleet hyödyllisimpiä nykyisen työsi kannalta?

Melkein kaikista opinnoista on ollut jonkinlaista hyötyä, mutta opetusharjoittelu oli hyödyllisin. Myös puheviestinnän käytännön kurssi oli hyvä. Ylipäätään keskustelevat ja toiminnalliset kurssit ovat minusta järkeviä. Mieluummin luen kotona kirjaa kuin istun kovalla puisella penkillä tuijottamassa dioja.

Jos saisit nyt valita uudelleen, mitä tekisit eri tavalla opinnoissa ja opiskelijaelämässä?

Opiskelisin määrätietoisemmin kohti ammattia. Etsisin kursseja, joissa saa kontakteja yliopiston ulkopuoliseen todellisuuteen. Saattaisin valita kokonaan toisen alan kuten paleoantropologian, kosmologian tai psykiatrian. Joisin vähemmän vodkaa. En väittelisi teoreettisten filosofien kanssa oudoista asioista aamuyöhön. Pelaisin jalkapalloa.

Millaista on olla äidinkielen opettaja?

Opettaja on yleishenkilö, jonka työssä yhdistyvät kirjallisuus, kielioppi, media, estetiikka, semiotiikka, filosofia, viestintä, teatteri… Kesällä työ on mukavaa. Talvisin joskus turhauttavaa. Äidinkieli oppiaineena ei ole oppilaiden mielestä kovinkaan tärkeä tai kiinnostava; poikia täytyy erityisesti motivoida. Palkka on ok.

Mitkä ovat työsi parhaat puolet? Mikä aiheuttaa stressiä?

Ammatti on erittäin antoisa, turvallinen ja kummallinen. Paras puoli on työni monipuolisuus: siinä yhdistyvät asiaosaaminen, ihmissuhteet ja hallinnointi. Stressiä aiheuttavat passiivis-aggressiiviset opiskelijat sekä esseiden tarkastaminen, niitä tulee korjattavaksi valtavia määriä.

Miten välttää rutinoitumisen ja tylsistymisen, jos opettaa vuodesta toiseen samoja kursseja?

Tehtäviä pitää vaihdella. Keskusteleva ote vähentää rutiinia ja tylsistymistä. Koko ajan täytyy yrittää kehittyä. Vaikkei jaksaisi. Paras tapa välttää tylsistymistä on se, että opettaa vuorovaikutuksellisesti, ihmiset edellä. Asia tulee perässä.

Millaisia eroja olet havainnut työssäsi eri-ikäisten kanssa?

Aikuisten kanssa aikaa ei kulu patistamiseen ja kasvattamiseen. Yliopistossa kirjoittajat ovat yleensä lahjakkaita ja kiinnostuneita asioista. Lukiossa kirjallisuus ei tunnu kiinnostavan opiskelijoita.

Toisaalta nuoremmat saattavat olla hauskempia, koska eivät ole aikuisia tylsimyksiä.

Mitä kannattaisi tuoda esiin työtä hakiessa? Miten näet alan työllistymismahdollisuudet tällä hetkellä?

Riippuu oppilaitoksesta. Mutta haastattelussa kannattaa olla itsevarma ja uskaliaskin. Kannattaa painottaa kykyä innovaatioihin ja oppilaiden motivointiin, jos työkokemusta ei ole. Nykyistä systeemiä voi myös kritisoida perustellusti, mutta täytyy osoittaa joustavuutta. Vuorovaikutustaidot ja kyky yhteistyöhön ovat tärkeitä. Haastatteluun mentäessä tulee osata esimerkiksi lukion opintojen rakenne. Yläkouluun haettaessa korostuvat taidot kasvatuksessa ja motivoinnissa.

Työllistymismahdollisuudet ovat kohtalaiset. Mutta yhteen paikkaan voi olla sata hakijaa. Jos on pätevyys useampiin opetettaviin aineisiin, se helpottaa työnsaantia. Ensimmäinen vuosi työssä on luultavasti raskas. Monet lopettavat tästä syystä opettajan ammatissa.

Mitkä kaksi neuvoa antaisit tulevalle ädinkielen opettajalle?

Älä pelästy. Ole kiinnostava.