Pohdiskelua identiteetin löytämisestä

Vielä ennen Suomeen muuttoa ja opintojeni alkua tiesin tarkasti, etten halua kääntäjäksi enkä opettajaksi, vaikka se näyttääkin ihan itsestään selvältä valinnalta kandiohjelmani perusteella. Silti muutama vuosi työelämää kielen tutkinnon suorittamisen jälkeen riitti siihen, että tajusin, että olen pyrkimässä johonkin muuhun.

Ehkä olen liian itsekäs opettamaan aikuisia ihmisiä, koska olen tottunut ihan lapsuudestani saamaan kaiken tietoni omin voimin, ilman ulkoista apua, joten tuntuu reilulta, että nyt saan käyttää niitä vain omaksi hyödykseni. Ehkä taas en tykkää lapsista ollenkaan enkä tiedä, miten niiden kanssa tullaan toimeen. Enkä toisaalta ole koskaan uskonut, että pelkkä kääntämispätevyys riittäisi täysiarvoiseen ammattiin, varsinkaan nykyisessä, suureksi osaksi monikielisessä yhteiskunnassa. Ja jopa nykyäänkin, yli kymmenen vuotta työelämän aloittamisen jälkeen, minusta vieläkin tuntuu, että asiantuntijana kaipaan ammatillista identiteettiä.

Suomen kieli ja kulttuuri pääaineena on sinänsä ihana valinta, koska kyllä se avaa tietä maahan integrointiin ja siellä oman paikkansa löytämiseen. Mutta se on pelkkä, vaikka erinomainenkin mahdollisuus ottaa kiinni syntyperäiset kansalaiset, joilla on oletusarvoisesti etuja kaikin puolin. Lopulta on kuitenkin pakko lisätä tähän kieli- ja kulttuuritieteelliseen taustaan jokin toinen pätevyys, jolla voi osallistua täysiarvoisesti sekä arki- että varsinkin työelämään.

Toisaalta Suomi on aito mahdollisuuksien maa, ja jopa maahanmuuttotaustaa voi täällä käyttää isona resurssina. Meillähän on erilainen näkökulma maailmaan, talouteen ja markkinoihin, mikä oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa voi vaikuttaa positiivisesti myös Suomen kehittymiseen.

Kysymyksenä kuitenkin on, missäköhän tuo oikea paikka on ja milloin tuo oikea aika tulee? Ja mikä vielä tärkeämpää, miten olla jättämättä se kallisarvoinen hetki väliin?

Muutama vuosi sitten olin jo meinannut saada sen kiinni. Valitettavasti se ei onnistunut niin hyvin kuin olisin halunnut, koska koulutukseni ei vastannut kunnolla nykyisten, erittäin nopeasti muuttuvien työmarkkinoiden tarpeisiin ja näin toi mukaan suuren henkilökohtaisen pettymyksen. Nyt Helsingin yliopisto ja SKK on antanut minulle toisen tilaisuuden, enkä halua tuhlata sitä.

Sen takia olen nyt kiireellisesti pohdiskelemassa, mitä minun on tehtävä, jotta ottaisin opinnoissani oikean suunnan? Mikä sivuaine minun tulisi valita, jotta se ei pelkästään vastaisi nykyisiin (ja ylipäätänsä tuleviin!) suomalaisten ja kansainvälisten markkinoiden edellytyksiin, mutta myös heijastaisi omaa persoonallisuuttani? Miten voi yhdistää molemmat aspektit tarpeeksi harmonisesti ja käyttää niitä oman opintopolun valinnassa?

Toisin sanoen, miten ottaa oman paikkansa sekä opiskelu- että työelämän pyörässä (Kiitos Leijonakuninkaalle tästä ihanasta ja todella osuvasta metaforasta)?

Siihen minulla (ja teilläkin, joilla on sama pulma) on onneksi vieläkin jonkin aikaa.

Elikkä to be continued…

Seulan kevätpiknikillä opeteltiin lukemaan

Teksti ja kuvat: Lasse Hämäläinen

Lukeminen on tutkijan perustyötä, mutta sen opettaminen jää usein turhan vähiin. Nuori tutkija saattaakin olla ymmällään lukemisen peruskysymysten äärellä. Kuinka löytää oikeat tekstit akateemisen kirjallisuuden valtavasta massasta? Kuinka lukea tehokkaasti? Kuinka muistaa jotain lukemastaan? Näiden aiheiden äärelle syvennyttiin 30.5. Seulan kevätpiknikillä.

 

Seulan eli suomen kielen, suomalais-ugrilaisten kielten ja kotimaisen kirjallisuuden jatko-opiskelijajärjestön kevätpiknik on muodostunut jo orastavaksi perinteeksi (ks. 2015, 2016). Tapahtuman miljööksi oli sovittu Topelian akateemista arvokkuutta uhkuva sisäpiha. Sää ei kuitenkaan suosinut tapahtumaamme, joten värjöteltyämme tunnin viileällä ja pilvisellä pihalla päätimme siirtyä sisätiloihin laitoksen kahvihuoneeseen.

Lukeminen on tärkeä osa tutkijan ammattia. Siihen kuitenkin kiinnitetään varsin vähän huomiota tutkijankoulutuksessa. Tämä on toki sinänsä ymmärrettävää, sillä kaikki tutkijat (toivon mukaan) osaavat lukea. Toisaalta se, että jonkin asian osaa, ei tarkoita sitä, etteikö siinä voisi oppia paremmaksi. Niinpä tämänvuotisen kevätpiknikin tavoitteena oli jakaa kokemuksia ja vinkkejä tutkimuskirjallisuuden lukemiseen liittyen.

Tiede kasvaa ja kehittyy vauhdilla. Julkaisuja ilmestyy jatkuvasti valtavia määriä, ja niitä kaikkia on mahdotonta lukea. Tapahtumamme osallistujilla vaikuttikin olevan yhteinen kokemus siitä, että emme lue riittävästi. Mitä tälle asialle voisi tehdä? Yksi mahdollinen ratkaisu lienee ajattelu- ja puhetavan muutos: lukemisen sijaan olisi kenties hyvä puhua tutkimuksiin tutustumisesta. Perustutkintoa suorittaessa olemme tottuneet siihen, että tenttikirjat on syytä lukea alusta loppuun. Sen sijaan lienee realistista olettaa, että tutkijat eivät lue kaikkia heidän lähdeluettelostaan löytyviä teoksia kokonaisuudessaan. Usein tutkimuksen sisältöön tutustumiseen riittää sen abstraktin, johdannon ja/tai päätännön lukeminen. Näin jää aikaa tutustua suurempaan määrään tutkimuksia. Kun on tietoinen mahdollisimman suuresta määrästä tutkimuksia, on helpompaa arvioida, mitkä niistä on syytä lukea läpi tarkemmin.

Toinen avainkysymys on, miten muistaa lukemansa. Jos lukee nopeasti suuria tekstimassoja, ei niistä välttämättä jää mieleen paljoa. Tulisiko muistamista edistää apukeinoilla vai luottaa siihen, että tärkeimmät asiat pystyy kaivamaan muistin perukoilta tarpeen tullen? Useimmat piknikin osallistujat kertoivat käyttävänsä ainakin joitain apukeinoja, etenkin lukupäiväkirjaa tai muistiinpanoja. Vaikka niiden kirjoittaminen aiheuttaa hieman ylimääräistä työtä, auttaa se jäsentämään omaksuttua tietoa ja samalla keventää muistin rasitusta. Sähköiseen muotoon kirjoitetuissa muistiinpanoissa hakutoiminnolla on helppo palata oikean tekstin, teeman tai yksittäisen ajatuksen pariin myöhemmin. Käytännön tasolla muistiinpanoja voi hallita monella tavalla: toiset pitävät yhtä yhtenäistä lukupäiväkirjatiedostoa, toiset taas käyttävät tähän tarkoitukseen kehitettyjä ohjelmia (esim. Evernote). Oikea tekninen ratkaisu löytynee parhaiten erilaisia vaihtoehtoja kokeilemalla.

Lukeminen on erilaista työtä kuin kirjoittaminen. Nämä kaksi työn osa-aluetta voivatkin muodostaa tasapainoisen rytmin tutkijan päivään. Kun luova energia ei riitä kirjoittamiseen, on mahdollista siirtyä lukemisen pariin. Toisaalta joillakin tutkijoilla työvaiheet saattavat vuorotella pidemmissäkin jaksoissa; useamman päivän lukumaratonia seuraa oman tekstin tuottamisen putki. Tässäkin asiassa paras ratkaisu riippuu henkilökohtaisista mieltymyksistä, joten sen löytämisessä täytyy kuunnella sisintään.

Viime vuosikymmenten teknologinen kehitys on muuttanut monia elämämme osa-alueita, myös lukemista. Perinteisten kirjojen ja lehtien ohella tietoa voi imeä itseensä sähköisten laitteiden näytöltä. Vaikka sisältö on kaikissa sama, on valinnalla merkitystä monestakin näkökulmasta. Monet tutkijat kertovat, että pitkäkestoinen tietokoneen näytöltä lukeminen on niin fyysisesti kuin henkisesti kuormittavaa. Muut vaihtoehdot mahdollistavat erilaiset fyysiset asennot ja voivat näin edesauttaa ergonomiaa ja työssä jaksamista. Toisaalta kokonaisten kirjojen jatkuva tulostaminen ja suurten kirjapinojen raahaaminen paikasta toiseen ei ole taloudellisesti, ekologisesti ja logistisesti järkevää. Monet ovatkin siirtyneet käyttämään tabletteja tai e-kirjojen lukulaitteita.

Piknikin osallistujat olivat tuoneet näytille omia suosikkejaan akateemisesta kirjallisuudesta.

 

Oli lukeminen ammatti tai harrastus, voi sitä tukea lukupiirin avulla. Akateemisissa lukupiireissä samasta aihepiiristä kiinnostuneet lukevat esimerkiksi tutkimusartikkeleita, kirjoja tai katkelmia sellaisista ja kokoontuvat sitten keskustelemaan niiden tiimoilta. Useimmilla järjestömme jäsenistä on kokemuksia lukupiireistä, ja kokemukset ovat pääsääntöisesti olleet erittäin positiivisia. Lukupiiritapaaminen on kuin moniääninen luento, joka tarjoaa tekstiin useita erilaisia näkökulmia ja aktivoi osallistujiaan tasapuolisesti. Lukupiiri voi myös toimia motivaationa perehtyä sellaisiin tutkimuksiin, jotka jäisivät muutoin lukematta tai pikaisen silmäilyn varaan. Se on myös yksinkertaisesti sosiaalisuuden muoto, terveellistä vastapainoa usein varsin yksinäiseen työskentelyyn tutkimuksen parissa.

Harvoin on kuultu, että joku lukisi liikaa. Näin lopuksi lienee kuitenkin syytä varoittaa, että näinkin voi tapahtua. Aiheesta tarkemmin kertoo Ismo Leikola:

Kielitieteilijöiden graduesittelyä – menneisyyden tarkastelusta nykyajan ilmiöihin

Teksti ja kuvat: Kati Kiiskinen

Suomen kielen ja suomen kielen ja kulttuurin opiskelijoiden 30.1.2017 järjestämässä Ikkunat auki suomen kielen tutkimukseen -gradukonferenssissa tarjottiin mahdollisuus päästä näkemään ja kuulemaan, millaista tutkimusta alan opiskelijat tekevät lopputöinään. Nyt toisen kerran järjestetty konferenssi koostui neljästä suullisesta esityksestä sekä kuudesta posterista. Esitelmät sisälsivät laajan kirjon aiheita eri kielentutkimuksen alueilta aina nimenannon prosessin tutkimisesta morfosyntaktiseen sanojen tarkasteluun.

Uskonnonkirjat ja hylkäyskirjeet yhteiskuntaa selittämässä

Konferenssissa ensimmäisenä esiintynyt Henri Satokangas kertoi eri vuosikymmenien uskonnon oppikirjojen äänisyydestä sekä niihin kirjoittuvista osallistujarooleista. Henri kuvasi, kuinka uskonnon oppikirjojen kerronta on vaihtunut 1970-luvun yksiäänisyydestä 2010-luvun moniääniseen kertojaan.

– Aihe kiinnostaa sen yhteiskunnallisen merkittävyyden vuoksi. Oppikirjojen kieli sekä uskonto oppiaineena vaikuttavat kokonaisiin ikäluokkiin, ja näistä jälkimmäinen on alati julkisen keskustelun kohteena, Henri sanoo.

Henri tarkastelee gradussaan uskonnon oppikirjojen äänisyyttä diskurssintutkimusta ja suhtautumisen teoriaa hyödyntäen.

Henrin jälkeen puheenvuoron saanut Elina Keckman paneutui niin ikään yhteiskunnallisiin asioihin esitellessään työnhaussa saatuja hylkäyskirjeitä ja niiden rakenteita.

– Hylkäyskirjeet rakentuvat funktionaalisista jaksoista. Näistä pakollisin on kiitosjakso, joka esiintyy jopa 94 %:ssa aineiston hylkäyskirjeistä, Elina sanoo.

Elina kertoi kiitosjaksolla olevan kaksi funktiota. Ensinnäkin kiitosjakson tehtävänä hylkäyskirjeessä on kiittää työnhakijaa vaivannäöstä. Hylkäyskirje toimii viimeisenä vuorona työnantajan ja -hakijan välisessä keskustelussa siitä, haluaako työnantaja palkata työnhakijan. Toisaalta kiitosjaksolla on myös implisiittinen, kontekstisidonnainen funktio: kiitos alussa viestii hakijalle hylätyksi tulemista.

Posteriaiheita asutushistoriasta prosenttilaskuihin

Kahden ensimmäisen esityksen jälkeen huomio keskitettiin tauon ajaksi postereihin ja niiden esittelijöihin. Anni Kaunisto ja Saana Juntunen käsittelivät postereissaan identiteetin ja julkisuuskuvan rakentumista. Anni esitteli 1800-luvun itseoppineiden kirjoittajien kielellistä identiteettiä, kun taas Saana kuvasi posterissaan murteiden vaikutusta urheilijoiden julkisuuskuvaan. Esimerkkeinä Saana käytti tämän päivän varsin vahvoista murteistaankin tunnettuja huippu-urheilijoita Sami Jauhojärveä ja Antti Ruuskasta.

Tauko antoi aikaa vapaaseen keskusteluun ja postereihin tutustumiseen.

 

Agatha Dominowskan esitelmä käsitteli puolestaan suomea toisena kielenä puhuvien puhuttelukäytänteitä. Posterissaan hän esitteli erityisesti käyttämäänsä Python-ohjelmaa, joka toimii näppäränä työkaluna aineiston käsittelyssä. Ohjelma etsii litteraateista halutut puhuttelun muodot ja listaa ne esitykseksi, jota voi hyödyntää kätevästi esimerkiksi Excelillä tapahtuvassa jatkokäsittelyssä.

Suomi toisena kielenä -tutkimuksesta esitelmöi myös Noora Närvänen, jonka posteri käsitteli kielen opetukseen käytettävää toisto-metodia. Toisto-metodi on kehitetty erityisesti turvapaikanhakijoiden kotoutumista varten käytettäväksi kielenopetuksen metodiksi. Metodi perustuu suulliseen toistoon, jonka avulla asioita opitaan dialogin kautta ilman kirjoja.

Hylkäyskirjeen rakenteesta esitelmöinyt Elina Keckman (oik.) keskustelemassa posteria pitäneen Noora Närväsen (vas.) kanssa toisto-metodin hyödyntämisestä kielenopetuksessa.

Marika Luhtala esitteli posterissaan Helsingin Villingin asutushistoriaa, josta hän oli saanut tietoa Villingin paikannimistöä tutkimalla. Tutkimus paljastaa, että vaikka kaikki vanhimmat nimet ovat ruotsinkielisiä, esimerkiksi Kintaholmen-nimeen perustuva suomalaisperäinen aines viittaa hämäläisten eränkävijöiden liikkuneen alueella jo ennen ruotsalaisasutuksen saapumista.

Konferenssin kuudes posteri, Henna-Leena Turpeisen esitelmä, käsitteli puolestaan prosenttilaskuja. Mitä, oliko Henna-Leena eksynyt väärään konferenssiin? Ei suinkaan, sillä poikkitieteelliseksikin luokiteltavan tutkimuksen kohteena ovat nimenomaan matematiikan oppikirjojen sanallisia prosenttilaskuja käsittelevien tehtävien kielelliset ainekset.

Henna-Leena tutkii gradussaan, mikä vaikutus tehtävänannon kielellisillä valinnoilla on matemaattiseen ongelmanratkaisuun.

Prefiksiproblematiikkaa ja nimenannon haasteita

Vaikuttavien postereiden jälkeen konferenssi jatkui vielä kahden esityksen merkeissä. Ensimmäinen näistä käsitteli vierasperäisen prefiksin sisältämiä sanoja, kuten epifyyttisieni. Aihetta esitellyt Kati Kiiskinen kertoi saaneensa tutkimusaiheen törmättyään sanarajoja koskevaan ongelmaan kieliteknologiasovellusta kehittävän projektin yhteydessä.

– Vierasperäisen prefiksin sisältämät sanat ovat jo hurjan yleisiä suomen kielessä, mutta silti niistä ei juuri ole tehty aiempaa tutkimusta, joka kuvaisi niiden ominaisuuksia, Kati selittää.

Viimeisenä esiintyjänä Emma Perälä puhui nimenannon prosessista ja siihen liittyvistä haasteista. Tutkimuksessa on tullut esiin esimerkiksi, kuinka vanhemmilla on esikoisen kohdalla yleensä suuremmat paineet nimenannossa kuin tätä seuraavien lasten kohdalla. Emma kertoi myös, että lapselle annetaan usein raskauden aikana ”masunimi”, jolla lasta puhutellaan. Tästä nimestä ei yleensä kuitenkaan tule virallista nimeä lapsen synnyttyä.

Emma käyttää graduaineistonaan neljän perheen haastatteluista saamaansa materiaalia.

Gradukonferenssin järjestämisestä tukea graduntekoon

Konferenssin järjestäminen yhdessä muiden graduvaiheen opiskelijoiden sekä ohjaavien opettajien kanssa toimi koko graduprojektia tukevana prosessina.

– Esitelmän myötä hahmotan tutkielmani kokonaisuutena sekä sen keskeiset sisällöt paremmin. Pidän lisäksi esiintymisestä, etenkin kun saan puhua asiasta, josta tiedän jotakin, Henri kuvaa gradukonferenssista saatua myönteistä kokemusta.

Gradukonferenssin voidaan tänäkin vuonna sanoa siis olleen varsin onnistunut. Tilaisuuteen osallistui laaja joukko kielen ammattilaisia, opiskelijoita ja harrastajia. Postereiden ympärillä käytiin vilkasta keskustelua eri aiheista ja esitelmien pitäjiä pommitettiin haastavilla kysymyksillä läpi seminaarin. Mutta haastavat kysymyksethän ovat vain osoitus siitä, että aiheet ovat ajankohtaisia ja että kuulijoiden mielenkiinto on herännyt.

Graduntekijä tutuksi: Valtteri Kulmala, pohjoismaiset kielet

Jokainen yliopistosta maisteriksi valmistuva tekee pro gradu -tutkielman. Mutta minkälaista gradunteko oikeastaan on? Mitä se tarkoittaa käytännössä? Annetaan oikean graduntekijän kertoa.

WP_20160329_002

Valtteri Kulmala on viidennen vuoden pohjoismaisten kielten opiskelija ja tuleva ruotsinopettaja. Gradussaan hän tutkii sanajärjestyksen opetusta yläasteen ruotsin oppikirjoissa ja vertaa näitä sellaisiin oppikirjoihin, joita Ruotsissa ja Norjassa käytetään maahanmuuttajanuorten kielenopetuksessa.

Miksi valitsit juuri tämän aiheen?

Halusin tutkia jotain konkreettista ruotsinopetukseen liittyvää. Sellaista, jonka tuloksista olisi minulle itselleni (ja toivon mukaan muillekin) hyötyä. Oppikirjat ohjaavat opetusta keskeisesti, joten niiden analysoiminen tuntui alusta alkaen hyvältä idealta. Olin pari vuotta sitten vaihdossa Oslossa, joten oli mahtavaa saada ympättyä graduun jonkinlainen interskandinaavinen näkökulma. Lisäksi tunnustan, että minulla oli pari asiaa hampaankolossa sanajärjestyksen opetukseen liittyen. On ollut ilahduttavaa huomata, että oppikirjat ovat monessa mielessä kehittymässä mielestäni positiiviseen suuntaan.

Miten keräsit aineiston graduusi? Paljonko sitä on, ja minkälaista se on?

Aineistoni koostuu paristakymmenestä oppikirjasta, jotka lojuvat tällä hetkellä ympäri asuntoani. Lukumäärä voi kuulostaa vähän hurjalta, mutta toisaalta näkökulmani on aika tarkkaan rajattu. Onnekseni oppikirjakustantamot ovat usein olleet erittäin avuliaita, ja olenkin saanut suurimman osan kirjoista ottamalla suoraan yhteyttä kirjasarjan toimittajaan – opiskelijan budjetti ei tosiaan olisi venynyt tällaisen kirjakavalkaadin ostoon! Muutaman kirjan noudin myös ollessani Norjassa lomamatkalla, siinä yhdistyi huvi ja hyöty.

Mitä teet juuri tällä hetkellä? Analysoitko aineistoa vai kirjoitatko jo ”oikeaa” gradutekstiä?

En osaa itse erottaa kirjoittamista ja analyysiä toisistaan, se tuntuu jotenkin keinotekoiselta. Tällä hetkellä gradupalapelin kulmapalaset ovat tukevasti kohdillaan, eli tiedän suunnilleen, mitä mihinkin kohtaan tulee. Tuloksistakin olen kirjoittanut alustavasti jo aika paljon, mutta yksikään luku ei varsinaisesti ole ”täysin valmis”.

Minkälaista gradunteko on ollut? Mikä on ollut parasta? Entä pahinta?

Ajoittain stressaavaa, palkitsevaa silloin, kun on saanut muotoiltua jonkin hienon ajatuksen paperille. Parasta on, kun pääsee virtaukseen, unohtaa ajan ja paikan ihan vain koska on niin kiinni siinä mitä tekee. Kolikon kääntöpuoli on, että silloin helposti myös unohtaa syödä ja pitää taukoja.

Paras vinkkisi graduntekijäkollegalle?

Hyviä vinkkejä on paljon:

  1. Pidä silmät ja korvat auki kursseilla ja pistä muistiin kiinnostavia tutkimuskohteita sitä mukaan, kun niitä tulee vastaan. Tutustu myös oman alasi journaaleihin, ja jos lukeminen kyllästyttää, löytyy alan gurujen videoluentoja myös netistä – Youtube on oikea aarreaitta suuntaa hakevalle graduntekijälle! (Muista myös, että lähteiden ei aina tarvitse olla kirjallisia!)
  2. Ja aiheenvalintaan liittyen vielä: Kysy ideoita kavereilta, jotka ovat jo kirjoittaneet tutkielmansa. Gradua kirjoittaessa löytää uusia näkökulmia ja itse kukin saattaa joskus ajatella, että ”olisi sittenkin pitänyt kirjoittaa tuosta, mutta nyt on liian myöhäistä vaihtaa”. Toisen epäonni voi olla tulevan graduntekijän onni, jos tämä vain uskaltaa kysyä vinkkiä.
  3. Aiheen valinnan jälkeen vaikeinta oli selkeyttää itselleni, mitä ihan konkreettisesti teen aineistollani. Kannattaa siis etsiä aikaisempia tutkimuksia, ottaa niiden menetelmistä mallia ja yhdistellä oman mielen mukaan. Stressitaso laskee huomattavasti, kun tietää, mitä tekee.
  4. Kuten eräs tohtorikaverini huomautti, on monen graduntekijän kompastuskivi keskittyä ihan liikaa teorian esittelyyn kirjoitusprosessin alkuvaiheessa. Toki teoriasta pitää olla perillä, mutta lopullinen teorialuku voi hahmottua vasta, kun tiedät, mitä teoriaa oikeasti tarvitset analyysissäsi.
  5. ”Gradunteko kuten kaikki muukin on sosiaalinen prosessi!” Näin meitä valistettiin tieteellisen kirjoittamisen kurssilla, mutta alan vasta nyt tajuta, miten tärkeää tutkijankammiosta ulostuleminen onkaan. Ajatukset selkeytyvät, kun pakottaa itsensä selittämään opiskelijakollegoille ja kavereille, mitä on ajatellut tutkivansa ja miten toimivansa. Keskustelu ja palautteen pyytäminen on tärkeää, eikä sitä kannata jättää yhteen opponointikertaan.

Haluaisitko kertoa gradunteostasi tässä juttusarjassa?
Ota yhteyttä norsu-viestinta (a) helsinki.fi

Kolmen minuutin piknik

Teksti Lasse Hämäläinen, kuva Jutta Salminen.

Yhteiskunnallinen vaikuttaminen on yhä suurempi osa yliopistotutkijan elämää. Tieteellinen tieto tulisi tuoda kaiken kansan nähtäville kiinnostavassa ja helposti ymmärrettävässä muodossa. Mutta miten? Erilaisia virikkeitä pursuavassa maailmassamme ihmiset sitoutuvat yhden asiakokonaisuuden äärelle aina vain lyhyemmäksi ajaksi.

Kolmen_minuutin_piknik

Tähän haasteeseen vastaa three minute thesis. Sen ideana on, että väitöskirjantekijät eri tieteenaloilta esittelevät väitöskirjansa aiheen suullisesti kolmessa minuutissa. Australialaislähtöinen konsepti on noussut ulkomailla nopeasti suosioon. Varsinkin englanninkielisissä maissa useat yliopistot järjestävät opiskelijoilleen 3MT-kilpailuja. Videotallenteita esityksistä ladataan mm. Youtubeen.

3MT oli teemana, kun Seula eli suomen kielen, suomalais-ugrilaisten kielten ja kotimaisen kirjallisuuden jatko-opiskelijoiden yhdistys kokoontui kevätpiknikille Topelian sisäpihalle 12.5. Kevään kauneutta ja akateemista arvokkuutta henkivässä miljöössä kuultiin seitsemän esitystä laitoksellamme tekeillä olevien väitöstutkimusten aiheista. Nämä esitykset eivät olleet vielä yhtä viimeisteltyjä kuin Youtubesta löytyvät (kestotkin vaihtelivat kahdesta ja puolesta lähes viiteen minuuttiin), mutta se ei ollut tarkoituskaan. Ajatuksena oli tutustua uudenlaiseen konseptiin ja pohtia, voisiko sen omaksua osaksi yliopistoelämää myös Suomessa.

Alkuperäiseen 3MT-konseptiin kuuluu, että esiintyjä saa käyttää apuvälineenään yhtä PowerPoint-diaa. Sellaisen järjestäminen ulkotiloihin on kuitenkin hankalaa, joten olimme sopineet, että dian saa korvata vapaavalintaisella aihetta havainnollistavalla esineellä tai taiteellisella elementillä. Muutos oli onnistunut. Saamelaisnukke, kolikko (ja sen kääntöpuoli), haikuruno ja muut elementit elävöittivät esityksiä ja toivat abstrakteja tutkimusaiheita helpommin lähestyttävään konkreettiseen muotoon.

Kun satojen sivujen tekstistä muotoillaan kolmen minuutin puhe-esitys, paljon merkityksellisiä asioita joudutaan karsimaan pois. Moni voi ajatella, että tällainen yksinkertaistaminen karnevalisoi ja vääristää tieteen perusluonnetta. Toisaalta kolmekin minuuttia voi olla yleisölle pitkä aika keskittyä. On tuskin sattumaa, että se on esitysten enimmäispituus myös Euroviisuissa.

Kuilua tiedeyhteisön ja suuren yleisön välillä tulisi pyrkiä täyttämään molemmista päistä. 3MT voi olla tieteen tapa tulla yleisöä vastaan. On parempi sanoa edes yksi valistunut lause väkijoukon kuullen kuin saarnata tuntikausia kenenkään kuulematta.

Aiheesta lisää: http://threeminutethesis.org/

Alumnitilaisuus 27.4.2016 – Todellisuudesta ja tiedon rajoista

Suomen kielen alumnit kokoontuivat kevään alumnien iltaan keskiviikkona 27.4. Kaisa-taloon. Tilaisuus kulki nimellä ”Todellisuus ja tiedon rajat tietokirjoissa ja dokumenttifilmeissä”. Illan ohjelmassa oli kaksi esitystä sekä tutustumista tietokirjoihin ja vapaata seurustelua. Puhujiksi olivat lupautuneet elokuva- ja televisiotutkimuksen professori Henry Bacon ja tietokirjallisuuden professori Pirjo Hiidenmaa.

Henry Bacon: Jälki ja kuvitus television historiadokumenteissa.
Henry Bacon: Jälki ja kuvitus television historiadokumenteissa.

Tilaisuuden aloitti Henry Bacon esityksellään ”Jälki ja kuvitus television historiadokumenteissa”, jossa hän käsitteli historiadokumenteissa käytettyä materiaalia. Oli kiinnostavaa kuulla, kuinka eri tavoin dokumentteja koostetaan. Harvoin tulee kiinnittäneeksi huomiota esimerkiksi siihen, että dokumentin kerronnan kuvituksena voi itseasiassa olla katkelmia fiktiivisestä elokuvasta. Bacon nosti esiin myös musiikin: kuinka usein historiadokumentissa käytetty musiikki on todella sen kuvaamalta ajalta? Tai edes muuten sidoksissa aiheeseen?

Pirjo Hiidenmaa puhui tietokirjallisuuden tutkimuksesta ja opetuksesta sekä siitä, miksi kirjallisuus jaetaan kahtia kaunokirjallisuuteen ja tietokirjallisuuteen. Suomessa julkaistuista nimekkeistä tietokirjallisuutta on noin 80 % nimekkeistä ja kaunokirjallisuutta noin 20 %. Tietokirjallisuuteen kuuluu kuitenkin hyvin laaja valikoima erilaisia teoksia koulukirjoista lähes kaunokirjallisiin elämäkertateoksiin – unohtamatta värityskirjoja. Esityksen aikana nousikin keskustelua tietokirjojen käytöstä kouluissa: joissakin oppilaitoksissa oli todettu hyväksi keinoksi lukemaan innostamiseen tarjota luettavaksi myös tietokirjoja.

Pirjo Hiidenmaa: Tietokirjallisuus tutkimuksen ja opetuksen kohteena.
Pirjo Hiidenmaa: Tietokirjallisuus tutkimuksen ja opetuksen kohteena.

Esitysten jälkeen pääsi tutkimaan paikalle tuotuja tietokirjoja. Pienenä tehtävänä oli pohtia, mitkä niistä voisivat innostaa nuoria lukemaan. Valikoimasta löytyikin monenlaisia kiinnostavia teoksia, jotka herättivät myös keskustelua.

Tilaisuus oli oikein mukava ja rento. Keskustelun puhjettua aika vain jälleen oli loppua kesken – on niin kiva tavata vanhoja tuttuja ja uusia kasvoja. Mutta seuraavassa alumnitilaisuudessa sitten lisää!

Urahaaveita ja työelämäkysymyksiä – kotimaisen kirjallisuuden opiskelijan kokemuksia ryhmämentoroinnista

Teksti: Anni Tausta

Mikä sinusta tulee isona? Kun viime syksynä lähes kolmekymppisenä, satoja opintopisteitä keränneenä alanvaihtajana huomasin oman vastaukseni kysymykseen olevan yhä edelleen ”Ööh, yleisnero…?”, päätin hakea mukaan sähköpostilistalla mainostettuun ryhmämentorointiin.

Helsingin yliopiston koordinoiman ryhmämentoroinnin perusideana on keskustella työelämään liittyvistä kysymyksistä pienessä aktoriryhmässä kokeneemman mentorin ohjauksella. Ryhmä määrittelee noin puoli vuotta kestävälle jaksolle itse omat tavoitteensa, toimintatapansa ja tapaamistensa sisällöt. Olennaista on sitoutuminen ja halukkuus yhteiseen työskentelyyn. Tämän vuoden ohjelmassa mukana on opiskelijoita yhteensä viidestä eri tiedekunnasta. Pääsääntöisesti aktoriryhmiin haetaan oman tiedekunnan mukaan, mutta tiedekuntarajojen ylittäminenkin on mahdollista. Minä esimerkiksi päädyin samaan joukkoon valtiotieteilijöiden kanssa. Ripaus poikkitieteellisyyttä on tuonut mielenkiintoisen lisän keskusteluihimme.

Meidän porukkamme mentori on Maria Ruuska, yksi Kaskas Median, tiedeviestintään erikoistuneen yrityksen perustajista. Mentorointimatkamme on nyt suunnilleen puolessa välissä. Olemme päässeet muun muassa vaihtamaan ajatuksia työelämään liittyvistä peloista ja toiveista, saaneet vinkkejä työhakemusten tekoon sekä piilotyöpaikkojen etsintään. Olemme myös kuulleet, minkälaista on ollut perustaa oma yritys heti valmistumisen jälkeen. Mentorimme ennakkoluuloton ja kannustava asenne on tarttunut meihin ryhmäläisiin. Vastoin kaikkia humanistin periaatteitani minäkin löysin itseni väkertämästä LinkedIn-profiilia – poskipäät innostuksesta hehkuen!

Seuraavalla kerralla keskustelemme tämän kirjan herättämistä ajatuksista.

Siispä, jos ajatus työelämästä tuntuu lähinnä jossain horisontissa kitaansa aukovalta hirviöltä tai akateeminen ammatillisuus muuten vaan mietityttää, suosittelen ryhmämentorointiin osallistumista lämpimästi. Työelämään liittyvien kysymysten pohdiskelu muiden samoja asioita miettineiden kanssa voi parhaimmillaan selkeyttää omia urahaaveita tai johtaa vaikka unelmien harjoittelupaikan löytymiseen.

Lisätietoa ryhmämentoroinnista löydät osoitteesta: https://blogs.helsinki.fi/mentorointi/