Osma Helsingissä

Teksti: Anjuli Korhonen

Suomen kielen opiskeleminen avaa ovia lukemattomiin mahdollisuuksiin: ymmärrys kielen monimuotoisuudesta ja toiminnasta kasvaa, asiantuntijuuden kehittäminen on vapaata eikä opettajuuskaan tai tutkijan ura ole kaukana. Suomen kielen opiskelijana mahdollisuudet eivät kuitenkaan rajoitu pelkästään akateemisiin ympyröihin, vaan myös vapaa-aika tarjoaa paljon. Allekirjoittaneelle suomen kielen opiskelijoiden vapaa-ajan toiminnoista ehdottomasti mieleisin ja mahtavin on ollut Osma.

Osma ry kokoustaa. Kuva: Teemu Palkki

Mikä Osma?

Osma on koko Suomen kaikille suomen kielen opiskelijoille tarkoitettu tapahtuma ja Osma ry sen kattojärjestö. Osma pidetään kerran puolessa vuodessa ja tapahtumapaikka vaihtelee järjestyksessä aina isäntäainejärjestön kaupungissa ja kotiyliopistossa. Osmaan osallistuvat ainejärjestöt ovat Siula ry Helsingistä, Kanta ry Turusta, Kopula ry Tampereelta, Täky ry Joensuusta, Sane ry Jyväskylästä ja Suma ry Oulusta.

Osman tarkoituksena on edistää valtakunnallista yhteistyötä eri ainejärjestöjen ja eri kaupungeissa opiskelevien suomen kielen ja sukukielten opiskelijoiden välillä. Siinä sivussa on tarkoitus myös päättää Osma ry:n asioista. Tavalliselle tallaajalle Osma saattaakin näin kuvailtuna kuulostaa liian hienolta oman opiskelijaelämän kannalta, joten tiivistän Osman tapahtumana itse näin: Osma on hauskinta ikinä!

Laitoksen johtaja Hanna Lehti-Eklund avaa Osma-viikonlopun. Kuva: Teemu Palkki
Kuuliainen Osma-kansa seuraa. Kuva: Teemu Palkki

Viimeisin Osma järjestäjän silmin

Tänä keväänä Osma kokoontui Helsingissä Siula ry:n järjestämänä. Ilmoittauduin innoissani majoitusvastaavaksi ja valmistauduin takaamaan kaikille Helsingin ulkopuolelta tuleville helsinkiläisiltä opiskelijatovereiltaan majapaikan. Tehtävä osoittautuikin tavanomaista haastavammaksi, osmaajia kun oli tänä vuonna yli sata.

Osman teemaksi päätettiin Avara luonto, ja ideoita teeman toteutukseen satoi. Sitsien koristelut ja väliaktiviteetit oli helppo ratkaista Avaran luonnon dokumenttien pohjalta. Turnauksessa jokainen rastinpitäjä sai itse päättää omasta rastista. Myös majoittajia piti etsiä.

Onnekkaiden sattumien kautta ja majoitusvastaavan ylpeyden tähden majoitin itse tänä vuonna huikeat 11 osmaajaa peräti neljästä eri ainejärjestöstä. Vastuullani oli saada kasa fukseja ja vanhojakin konkareita kaikkialle ajallaan ja kotiin Helsingin yöstä. Laitoksen johtaja professori Hanna Lehti-Eklundin ja suomen kielen oppiaineen luennoitsija Tapani Kelomäki saivat huomioni kiinnittymään muihinkin asioihin kuin vain majoitettavieni löytämiseen. Erityisesti Kelomäen edesottamukset passiivin käsittelyssä ja kommellukset tietotekniikan kanssa saivat hymyn huulille yhdelle jos toisellekin.

Ensiosmaajien saattaminen kotipesäänsä sujui mainiosti, ja ilta saattoi jatkua kohti onnellista kohokohtaansa – Osman kokousta ja erityisesti sen jälkeistä yhdessäoloa. Tärkeät asiat otettiin vakavasti ja asioihin saatiin yhteistuumin sopu. Kikatus ja ystävyys samoin kuin leppoisuus olivat selkeästi illan teemoja, joten kaikkein rauhallisimmatkin juhlijat jaksoivat koko illan. Illan päätti omalta osaltani osma-laumani paimentaminen kotiin.

Turnaussuoritus. Kuva: Roosa Saloheimo

Lauantai oli päivistä odotetuin, olinhan rastinpitäjä! Osman joukkueet eli ainejärjestöt aloittivat kukin Helsingin Kallion samoamisen ja suorittivat toinen toistaan huikeampia rasteja. Meidän rastimme oli ihmistwisteriä, joka kuulostaa yhtä vekkulilta kuin onkin. Kolmen tunnin turnajaisten jälkeen valmistauduttiin Avara luonto –teemaisia sitsejä varten, ja viiksienpiirtämistaidoistani tulikin ostovoimaista.

Sitsit itsessään alkoivat yhtä lupaavasti kuin loppuivatkin. Koristelu oli yksinkertaisuudessaan vetoavaa, laulujen valinnoista ei syntynyt eripuraa ja ilo virtasi! Osmaajat olivat ylittäneet itsensä asujensa suhteen ja luomakunnan kaikki osaset olivat edustettuina. Sitsit huipentuivat turnauksen voittajan julkistamiseen. Tänä keväänä voitto meni ansiokkaasti Kanta ry:lle!

Sitsijatkojen ja yöllisen Helsingin jälkeen mikä tahansa pehmeä alusta maittoi, ja siirryttiin kohti sunnuntaita. Sunnuntain brunssilla osmaajat ehtivät vielä nauttia toistensa seurasta ennen kuin jatkoivat matkaansa kotiin.

Osman kutsuhuuto vaimeni tältä erää arjen tieltä, mutta ainakin tämä siulalainen jää odottamaan seuraavaa vaellusmatkaa kohti (kieli)sukulaissieluja!

Osmaajia hymyilyttää.

 

Kielentutkijat Loviisassa jälleen

Syksyllä 2015 järjestetyllä Nimet ja kielet kentällä -kurssilla kävimme kenttäretkellä Loviisassa. Nyt maaliskuussa palasimme Loviisaan esittelemään kenttäretkellä toteutettujen tutkimusten tuloksia. Parituntiseen esitelmäiltaan Almintaloon 15.3. saapui aiheesta kiinnostuneita kaupunkilaisia sekä paikallislehtien toimittajat.

Loviisa_Terhi
Terhi Ainiala

Tilaisuuden aluksi kurssin opettaja Terhi Ainiala kertoi kurssista ja kenttäretkestä.

Loviisa_Hanna_ja_Kallas
Hanna Lappalainen ja Kallas Lukka

Kallas Lukka ja Hanna Lappalainen tutkivat loviisalaisten näkemyksiä puhuttelutavoista: teititellä vai sinutella? Tutkimuksen kohderyhminä olivat eläkeikäiset sekä palvelualan ammattilaiset, ja tutkimus toteutettiin yksilö- ja ryhmähaastatteluina.
Haastatellut mainitsivat puhuttelutapojen muuttuneen. Ennen oli tavallisempaa teititellä, mutta nykyisin sinuttelu on usein luontevampaa. Muutosta pidettiin yleisesti hyvänä, mutta osa haastatelluista kuitenkin toivoi teitittelyä ainakin aluksi. Sinuttelu koettiin tuttavallisena ja tasa-arvoa luovana, mutta myös mahdollisesti epäkunnioittavana. Teitittelyn taas ajateltiin osoittavan arvostusta ja kohteliaisuutta. Sen myös koettiin luovan etäisyyttä keskustelijoiden välille – niin hyvässä kuin pahassakin: teitittelyn mainittiin olevan myös jäykkää ja kankeaa ja jopa keino loukata.

Loviisa_Laura
Laura Anttola

Laura Anttola tutki lasten nimenantoa kaksikielisissä perheissä, joissa kotikielinä ovat sekä suomi että ruotsi. Moni haastateltu mainitsi tärkeänä nimenantoperusteena nimen käytännöllisyyden ja ongelmattomuuden. Nimen siis tulisi toimia sekä suomen- että ruotsin kielessä. Joissakin perheissä oli ajateltu myös nimen lausumista eri kielissä. Toiset halusivat, että nimi lausutaan samalla tavoin sekä suomen- että ruotsinkielisenä, mutta osa ajatteli, ettei eri tavoin lausuminen haittaa. Nimiä oli myös otettu vanhempien suvuista. Jotkin perheet olivat miettineet etunimien sopimista yhteen sukunimen kanssa, mutta missään perheessä ei ollut pyritty siihen, että nimikokonaisuus sisältäisi kummankin kielisiä nimiä.

Loviisa_Lasse
Lasse Heinonen

Lasse Heinonen tutki loviisalaisten nuorten suhtautumista sukunimen valintaan avioliitossa. Lasse haastatteli 15–20-vuotiaita nuoria ja kartoitti heidän mielipiteitään. Suurin osa haastatelluista voisi pitää oman sukunimensä, mutta noin puolet voisi myös kuvitella ottavansa puolison sukunimen. Haastatelluista nuorista pojat suhtautuivat tyttöjä suopeammin sukunimen vaihtamiseen: haastatelluista ne, jotka eivät missään tapauksessa ottaisi puolison sukunimeä, olivat kaikki tyttöjä.

Loviisa_Marjaana
Marjaana Lehto

Marjaana Lehto tutki peltojen nimeämistä Euroopan Unioniin liittymisen jälkeen. EU:hun liittymisen jälkeen pellot merkittiin rekisteriin ja nimettiin. Marjaana selvitti haastatteluin peltojen nimeämisen taustoja: millä perusteella nimi on annettu, kuka nimen on antanut, ja onko nimi suomen- vai ruotsinkielinen.

Loviisa_Janina_ja_Erja
Janina Öhman ja Erja Paajanen

Janina Öhman ja Erja Paajanen tutkivat Loviisan epävirallisia paikannimiä. Loviisasta on aiemmin kerätty paikannimiä vuosina 1917 ja 1968, joten tämä uusin keräys täydentää mukavasti sarjaa. Kenttäretkellä haastateltiin 30 informanttia ja kerättiin heidän käyttämiään ja tuntemiaan epävirallisia paikannimiä. Loviisa tunnetaan esimerkiksi nimillä Drottningstaden ja LOLvisa, ja kaupungin eri osat nimillä Ner i stan, Opp i Stan, Gamla stan ja Ny stan. Muita kaupungin paikannimiä ovat esimerkiksi Gräsis ja Åsen, ja paikallisia taloja tunnetaan esimerkiksi nimillä Pilastrarna ja Malmska huset. Suurin osa kerätyistä nimistä on ruotsinkielisiä.

Kurssi ja kenttäretki olivat oikein onnistuneita ja pidettyjä. Vaikka kenttätyöskentely ehkä jännitti aluksi, tulokset olivat todella hyviä ja aineistoa kertyi runsaasti! Ja seuraavaa retkeä suunnitellaan jo…

 

Loviisan paikallislehdet olivat mukavan kiinnostuneita tutkimuksestamme, ja lehdissä ilmestyikin useampi juttu sekä kenttäretken aikana että sen jälkeen. Oheisista linkeistä pääset lukemaan jutut.

Ortnamn och språk intresserar alla (Östnyland, pdf-tiedosto)
Kutkuttava nimitutkimus
(Pääkirjoitus, LS 25.9.2015)
Salttis, Röökärri ja mitä niitä onkaan (LS 29.9.2015)
Loviisan seudun nimistö hämäläisperäistä (LS 22.12.2015)
Lapselle halutaan helppo nimi (LS 29.12.2015, pdf-tiedosto)
Kielentutkijoilla onnistunut kenttäretki (LS 22.1.2016, pdf-tiedosto)
Teititellä vai sinutella? (LS 18.3.2016, pdf-tiedosto)

Kenttäretki järjestettiin Terhi Ainialan saaman Opettajien akatemian määräahan turvin. Opettajien akatemian blogista pääset lukemaan Terhin kirjoituksen kurssista ja kenttäretkestä.

 

 

Humanistispeksi, unohtumaton yhteisö

Teksti: Juhana Henrikki Harju
Kuvat: Susan Heikkinen

Olin tänä vuonna sanoituspäällikkönä ja käsikirjoitustiimiläisenä Humanistispeksin päättyneessä produktiossa Metsä. Niille, jotka eivät tiedä, mainittakoon, että speksit ovat interaktiivista musiikkiteatteria, jossa yleisö saa keskeyttää esiintyjät huutamalla ”omstart!”, jolloin näyttelijät toistavat repliikkinsä tai eleensä toisella tavalla. Mutta se lajityypistä – tässä blogitekstissä haluan kertoa speksistä yhteisönä.

Kuva: Susan Heikkinen

Tämän vuoden Humanistispeksin produktio oli poikkeuksellisen suuri: mukana oli noin 130 ihmistä. Suurin osa tuli yliopistomme humanistisesta tiedekunnasta, ja meidänkin laitokseltamme lähti mukaan opiskelijoita useisiin eri tiimeihin. Lisäksi speksiläisiin kuului muun muassa muiden tiedekuntien ja yliopistojen opiskelijoita sekä AMK-opiskelijoita. Ensikertalaisia oli mukana paljon.

Kun työstää yhteistä projektia usean kuukauden ajan, muodostuu työryhmästä oma yhteisönsä. Projektin parissa vietettyyn aikaan liittyy paljon muistoja niin kokousten kuin vapaa-ajan vieton osaltakin. Itselle eräs kohokohta oli loppusyksystä, kun produktio vietti iltaa Lapinlahden sairaalan lähellä Omenapuutalossa. Sairaalarakennus loi omaa goottilaista tunnelmaansa pimeään syysiltaan, jota valaisi Omenapuutalon ikkunoista kantautuva valo. Tuona iltana minusta tuntui, että produktion kokonaisuudesta oli muodostumassa oma yhteisö, sen sijaan että yhteisöhenki rajoittuisi vain kuhunkin tiimiin. Yhteinen innostus oli miltei käsinkosketeltavaa.

Voin toki puhua vain omasta puolestani, sillä en voi tietää, miten muut ovat kokeneet produktion yhteisönä. Sanon silti, että sellaisen yhteisöllisen dynamiikan syntyminen, jonka myötä kaikki jäsenet haluavat tehdä parhaansa yhteisen projektin eteen ja haluavat nähdä sen onnistuvan, on todella harvinaista. Olen ollut mukana muissakin yhteisöissä, mutta Metsän kohdalla yhteen hiileen puhaltamisessa oli jotain erityistä. Sydämeen jäi jotain, joka kantaa ja antaa inspiraatiota. Hienot esitykset syntyivät hienosta yhteisöstä.

Lienee ehkä parempi päättää tämä teksti, ennen kuin kuulostan liikaa Jari Sarasvuolta. Sitä ennen haluaisin tiedottaa vielä seuraavasta asiasta.

Tässä vaiheessa kevättä, kun esitykset ovat ohi ja tekijät jättävät hyvästejä ihanalle produktiokuplalle, on taustalla toimiva Humanistispeksi ry suunnannut jo katseensa seuraavaan produktioon. Vuoden 2017 speksiin etsitään tuottajia, ohjaajia ja käsikirjoitusta. Lisätietoja löydät täältä: http://humanistispeksi.fi/rekry/

speksikuva2 susan heikkinen