Olenko suomalaistunut?

Teksti ja piirros: Marija Atanasovska

Kaikki alkoi vuonna 2011 muutettuani Pohjois-Makedoniasta Suomeen. Kotoutuminen tuntui ikuisuudelta, ja tottuminen uuteen kulttuuriin, uusiin ihmisiin ja ruokiin kuulosti alussa mahdottomalta. Tulen kulttuurista, jossa ihmiset pussailevat poskiaan, kun moikkaavat toisiaan ja puhuvat erittäin äännekkäästi. Kulttuurista, jossa syödään paljon lihaa, mutta vähän kalaa. Kulttuurissani tuntemattomista ihmisistä voi tulla parhaita kavereita yhdessä päivässä, mutta tämä ei aina takaa luotettavaa ystävää. Kulttuurissani on tavallista kuulla kommentteja, kuten ”oletpa lihonnut” taikka ”sulla on huono iho”.

Huomasin nämä erot asuessani Suomessa vain muutaman viikon. Kaikki tuntui oudolta ja usein kyselin itseltäni miten pärjäisin kulttuurissa, jossa on outoa huutonauraa tuntemattomien ihmisten edessä, jutella säästä bussipysäkillä, tai missä edes menee raja tutun ja kaverin välissä? Tai toisaalta, miten pärjäisin kulttuurissa, jossa on tavallista olla alasti tuntemattomien ihmisten edessä liikuntatunneilla tai saunassa? Nämä kysymykset ovat vain pieni osa niistä, jotka pyörivät päässäni joka päivä. Koulussa minulla oli kavereita, mutta vain muutama heistä oli minulle läheinen. Luulin todella pitkään, että ongelma oli minussa, kunnes tapasin ensimmäisen parhaan kaverini, joka oikeasti ymmärsi minua ja hyväksyi minut sellaisena, kuin olin!

Yhtäkkiä, erot eivät enää haitanneet minua, vaan halusin itsekin ”suomalaiseksi”. Silloin en ollut vielä huomannut, että olin koko ajan muuttumassa. Suomen kielen taitoni oli jatkuvasti paranemassa ja sen tuloksena olin saamassa uusia suomenkielisiä kavereita. Hiljattain aloin myös omaksumaan ”suomalaisia” luonteenpiirteitä. Ensimmäinen kerta, kun huomasin itsessäni eron oli koulun ruokala ja kaverini olivat juuri silloin poissa koulusta. Menin istumaan yksin tyhjään pöytään ja toivoin, ettei kukaan tuntematon tulisi häiritsemään lounastani. Olin hämmentynyt, mutta samalla minun oli mukava olla yksin. Kotimaassani minua taas hävetti istua yksin, sillä siellä se oli outoa. Erot vain monikertaistuvat ja seuraavaksi olin jo seisomassa bussipysäkillä kaukana muista ja istumassa yksin kahvilassa, tosissani nauttimassa yksinolostani. Suorasanaisuus alkoi ahdistaa minua ja minusta tuli kokonaisuudessa paljon rauhallisempi ja hiljaisempi ihminen. Perheenjäseneni alkoivat ensimmäisinä huomata minussa eroja. Hiljaisuus ja rauhallisuus olivat kaksi niistä. He välillä vitsailevat edelleenkin ruokavaliostani ja ihmettelevät miten voin pitää salmiakista tai karjalanpiirakoista, ja todella usein he sanovat minua ”pilviseksi” olen kuulemma liian monesti omissa maailmoissani ja neutraali kaiken suhteen. Luonteenpiirteiden lisäksi he sanovat, että ääneni/intonaationi on muuttunut ja välillä puhuessani makedoniaa kuulostan oudolta. Makedonialaiset kaverini eivät ole huomanneet minussa suuria eroja, sillä heidän kanssaan ollessani ”makedonialaisuus” minussa herää, ja samalla herään minäkin tästä ”pilvisestä” neutraalisuudestani, mikä välillä tuntuukin hyvältä!

Edellä mainitut kommentit eivät kuitenkaan häiritse minua millään tavalla. Olen tietoinen siitä, että kymmenen vuotta toisessa maassa voivat muuttaa ihmisen kokonaan, mutta olen myös iloinen siitä, että olen osa molempia kulttuureita. Minussa on sekä suomalaisia, että makedonialaisia piirteitä ja olen ylpeä ihmisestä, mikä minusta on tullut. Elikkä olenko siis suomalaistunut? Vastaukseni tähän on kyllä, olen omaksunut suomalaisia piirteitä, mutta ei se ole muuttanut minua ihmisenä.

Monikielinen, monikulttuurinen, äidinkieletön

Teksti: Suvi Valtanen

Perheeni on monikulttuurinen. Minä olen suomalainen, venäläinen ja irlantilainen, mieheni on Nigeriassa syntynyt gambialainen. Minä olen ateisti, mieheni on muslimi. Monikulttuurisuus ilmiönä ei todellakaan ole mikään uusi asia, sillä onhan tämä suomalainen kulttuurimmekin läpeensä monikulttuurinen. Monikulttuurisuus myös merkitsee monta eri asiaa tarkasteltavasta näkökulmasta riippuen. Minulle monikulttuurisuus merkitsee ennen kaikkea kieltä ja sen käyttöä.

Minun ja mieheni käyttämä yhteinen kieli on englanti. Se on myös ainoa yhteinen kielemme, sillä mieheni ei puhu suomea, enkä minä mandinkaa. Tai fulania. Tai wolofia. Tai hausaa, jorubaa ja igboa. Minä olen kaksikielinen, mieheni monikielinen.

Mieheni syntyi Nigeriassa gambialaiseen perheeseen, ja ensimmäiset 10 vuotta elämästään hän pujotteli kotona puhuttavan mandinkan, ja koulussa sekä kavereiden kanssa puhuttavien paikallisten kielten, fulanin, igbon, hausan ja joruban välillä. Myös englantia oli opiskeltava, sillä se on vanhan siirtomaavallan ajalta jäänyt Nigerian virallinen kieli.

Mieheni hallitsee edelleen englannin, mandinkan wolofin ja fulanin, mutta muut kielet ovat käytön puutteessa lähes unohtuneet. Perheen muutettua takaisin vanhempien kotimaahan Gambiaan, mieheni oli totuteltava käyttämään uusia kieliä uudessa ympäristössä. Mieheni äidin kiellettyä hausankielen käytön kotona, mieheni menetti äidinkielensä. ”Äidinkielensä”, sillä vaikka kieli ei ollut mieheni äidin puhuma kieli, hausa oli se kieli, jonka mieheni osasi parhaiten, ja joka oli tärkein osa hänen kielellistä identiteettiään. Koska olen kieltenopiskelijana erittäin kiinnostunut kielestä ja identiteetistä, esitin hänelle taannoin kysymyksen, jossa tiedustelin, mikä oikein on hänen nykyinen äidinkielensä? Mieheni mukaan se on luultavasti mandinka, sillä vaikka hän ei osaa kieltä täydellisesti, hän identifioi itsensä mandinka-heimon kulttuuriin ja siten heidän kieleensä. Jos hän kuitenkin saisi valita, se olisi wolof, sillä se on kieli, jota hän taitaa parhaiten.

Mieheni on tilanteessa, jossa hän osaa lukuisia kieliä äidinkielenomaisesti, mutta ei kuitenkaan omaa mitään varsinaista äidinkieltä. Millainen sitten on monikielisen äidinkielettömän identiteetti?

Mieheni kohdalla identiteettiä rakentaa kielen lisäksi vahvasti hänen uskontonsa ja kulttuuritaustansa. Kaikki ei siis riipu yksinomaan kielestä, eivätkä kaikki, varsinkaan yksikieliset ihmiset, välttämättä tule edes ajatelleeksi kuinka suuri merkitys kielellä on omaa identiteettiä rakentaessa. On kuitenkin jokaisen henkilökohtainen asia, kuinka tärkeä osa identiteettiä kieli (varsinkin oma äidinkieli) on, sillä ilman varsinaista äidinkieltäkin voi rakentaa vahvan tuntemuksen itsestä ja omasta identiteetistä. Olen myös pohtinut miten esimerkiksi minun oma identiteettini on muuttunut vuosien kuluessa ja (vieraan) kielitaidon karttuessa. Lasken esimerkiksi yhä ensikieleni äidinkielekseni, ja minun on todella vaikeaa koskaan kuvitellakaan täysin identifioituvani opiskelemani kielen kanssa, vaikka minusta on tarkoitus valmistua kielen ammattilainen. Tämä on mielenkiintoista myös siksi, että lähes kaikki päivittäisestä kommunikaatiostani tapahtuu englanniksi. Pohdin myös usein, olenko eri ihminen vieraalla kielellä kuin äidinkielelläni. Vielä enemmän haluaisin tietää, onko mieheni erilainen jokaisella taitamallaan kielellä.

Yksi tarina lisää – mitä papukaijat ja ihmisapinat kertovat meistä

Teksti ja kuvat: Zsuzsánna Fehér

Monien mielestä ihmisen ja eläimen välinen ero on kielessä. Ei tietenkään sen olemassaolossa, sillä sen jo kaikki ymmärtää, että eläimetkin puhuvat. Mitä tekee ihmiskielestä niin erikoisen? 

Yuval Noah Hararin Sapiens. Ihmisen lyhyt historia kirja kertoo vallankumouksista, jotka vaikuttivat historiaamme. Kirjaan perustuva teatteriesitys alkaa lempeä-äänisen kertojan kertomuksella siitä, että seuraavaksi esitetään tarina tarinoita kertovasta ihmislajista. Kertojan mukaan ihminen on ainutlaatuinen siinä, että pohtii omaa olemassaoloaan. Sitä pohtii tämä teatteriesityskin, sitä pohtii täpötäysi Kansallisteatteri. 

Kirjallisuuden opiskelijana olen aina uskonut, että kieli on paljon enemmän kuin partitiivisäännöt. Sen valta on kertomuksen luomisessa (kliseisin mahdollinen esimerkki: kansallisromantiikan kielikäsitys). Sapiens on samaa mieltä: kielellä rakennetaan kertomuksia, sellaisia kuin nationalismi, rasismi ja muut ismit, jotka luonnehtivat itseään ideologioiksi. Mutta ne ovat vain tarinoita. 

Yksi parhaimmin onnistuneista tarinoista on luomiskertomus. Se kertoo ihmisen halusta löytää juuriaan. Sen menestys taas kertoo tarinan voimasta, monien ihmiskäsitys ja identiteetti perustuu luomiskertomukselle. Kiasman Yhteiseloa näyttelyssä löytyy luomiskertomuksen paras mahdollinen esitystapa: Sergio Vegan Genesis papukaijojen mukaan teoksessa papukaijat kertovat luomiskertomuksen: papukaijakertojalla, papukaijanäyttelijöiden avulla, todennäköisesti kuitenkin ihmisille. Tekstityksenä – sillä me ihmiset emme ymmärrä papukaijaa – on Raamatun sanat. Tuijottaessani näyttöä rupesin nauramaan. Mikä voi olla absurdimpi kuin minä – ihmislajin edustaja – katsomassa telkkaria, jossa papukaija saarnaa ihmisten keksimää tarinaa ihmislajin synnystä. No, onhan yhtä absurdi istua Kansallisteatterissa ja tuijottaa lavaa, jossa ihmisapinat juuri keksivät miten kielellä voi luoda yhteisöä ja heiluttavat Suomen vaakunalla koristettua jääkiekkopaitaa. Molemmat – siis papukaijat ja ihmisapinat – kertovat siitä, että me ihmiset olemme luontokappaleita, jotka rakastamme tarinoita. (Muitakin tarinoita kuin kahden kannen välisiä.) 

Meitä ihmisiä tarinat kiehtovat, etenkin meitä käsittelevät tarinat. Historiastamme kertova Sapiens kirja on päässyt kustantajien bestseller listaan, siitä on myyty vuonna 2017 lähes 17 000 kappaletta. Mietin, miksi joitakuita loukkaa ajatus, että olemme kehittyneet ihmisapinoista (onkohan luomiskertomuksen tai muiden tarinoiden vaikutus)? Minusta on fantastista, että ollaan osa luontoa, vaikkakin niin, että istutaan pehmeissä punaisissa penkeissä ja katsotaan tarinaa omasta tarinastamme.

 

Kaksi seminaaria varhaiskasvatuksen parissa ja peruskoulussa työskenteleville toisen kielen oppimisesta

Helsingin yliopiston Suomalais-ugrilainen ja pohjoismainen osasto järjestää  keväällä 2020 kaksi seminaaria toisen kielen oppimisesta varhaiskasvatuksessa ja peruskoulussa

Seminaarit  on suunnattu varhaiskasvatuksessa ja perukoulussa työskenteleville

KIELITIETOISET KÄYTÄNTEET OPPIMISEN TUKENA

Aika: maanantai 27.4.

Paikka: Porthania, Suomen laki –sali, 1.krs,  Yliopistonkatu 3, Helsinki

12.30 –  12.45                 Tervetuloa!

13.00 – 13.45                  Maria Ahlholm + Anna Slotte:

Språkmedveten praxis ur en forskarperspektiv

13.45 – 14.00                 Katriina Rapatti: Kommenttipuheenvuoro

14.00 – 14.30                 Diskussion, keskustelua

14.30 – 15.00                 Kahvi

15.00 – 15.45                 Eija Aalto

Supporting learning through teacher collaboration across disciplines.

Questions and discussion, keskustelua

15.45 – 16.15                   Heini Lehtonen

Presentation of a new multimedia material supporting language aware teaching.

Questions and discussion, keskustelua

16.15 – 16.30                    Tauko

16.30 – 17.00                Johanna Karlsson

Presentation av Helsingfors stads utvecklinsplan för fostran och utbildning för invandrare

 

Ilmoittaudu täältä  viimeistään 14.4.2020.

Huom! Esitysten kielet ovat englanti ja ruotsi, mutta kysymyksiä voi esittää myös suomeksi.

Lisätietoja: johanna.heimonen@helsinki.fi

Seminaarin rahoittavat Opetus- ja kulttuuriministeriö sekä Pohjoismaiden ministerineuvoston tukema Flin-hanke (Flerspråkighet i Norden).

TOISEN KIELEN OPPIMINEN VARHAISKASVATUKSESSA

Aika: Tiistai 28.4.

Paikka: Athena-rakennus, sali 166, Siltavuorenpenger 3 A, Helsinki

10.15 – 12.00 Professori Annekatrin Kaivapalu, Itä-Suomen yliopisto:

Miten äidinkieli vaikuttaa suomen kielen oppimiseen

12.00 – 12.30 Lounas (omakustanteinen)

12.30 – 13.45 Tutkija FT Irina Piippo, Helsingin yliopisto:

Arabiaa ensikielenään puhuvat suomen oppijoina.

Projektipäällikkö Bahar Mozaffari, Vantaan osaamiskeskus: Farsi tai dari äidinkielenä ja suomen kielen oppiminen

13.45 – 14.00 Kahvi

14.00 – 16.15 Psykologi Anne Nurminen, Oppimistaito:

Miten tunnistaa erityisen tuen tarpeita vieraskielisen lapsen kielen kehityksessä

Lisätietoja: johanna.heimonen@helsinki.fi, puh. 050 329 06 37

Ilmoittautuminen täältä viimeistään 14.4.2020.

Seminaarin rahoittaa Opetus- ja kulttuuriministeriö