Teksti ja piirros: Marija Atanasovska
Kaikki alkoi vuonna 2011 muutettuani Pohjois-Makedoniasta Suomeen. Kotoutuminen tuntui ikuisuudelta, ja tottuminen uuteen kulttuuriin, uusiin ihmisiin ja ruokiin kuulosti alussa mahdottomalta. Tulen kulttuurista, jossa ihmiset pussailevat poskiaan, kun moikkaavat toisiaan ja puhuvat erittäin äännekkäästi. Kulttuurista, jossa syödään paljon lihaa, mutta vähän kalaa. Kulttuurissani tuntemattomista ihmisistä voi tulla parhaita kavereita yhdessä päivässä, mutta tämä ei aina takaa luotettavaa ystävää. Kulttuurissani on tavallista kuulla kommentteja, kuten ”oletpa lihonnut” taikka ”sulla on huono iho”.
Huomasin nämä erot asuessani Suomessa vain muutaman viikon. Kaikki tuntui oudolta ja usein kyselin itseltäni miten pärjäisin kulttuurissa, jossa on outoa huutonauraa tuntemattomien ihmisten edessä, jutella säästä bussipysäkillä, tai missä edes menee raja tutun ja kaverin välissä? Tai toisaalta, miten pärjäisin kulttuurissa, jossa on tavallista olla alasti tuntemattomien ihmisten edessä liikuntatunneilla tai saunassa? Nämä kysymykset ovat vain pieni osa niistä, jotka pyörivät päässäni joka päivä. Koulussa minulla oli kavereita, mutta vain muutama heistä oli minulle läheinen. Luulin todella pitkään, että ongelma oli minussa, kunnes tapasin ensimmäisen parhaan kaverini, joka oikeasti ymmärsi minua ja hyväksyi minut sellaisena, kuin olin!
Yhtäkkiä, erot eivät enää haitanneet minua, vaan halusin itsekin ”suomalaiseksi”. Silloin en ollut vielä huomannut, että olin koko ajan muuttumassa. Suomen kielen taitoni oli jatkuvasti paranemassa ja sen tuloksena olin saamassa uusia suomenkielisiä kavereita. Hiljattain aloin myös omaksumaan ”suomalaisia” luonteenpiirteitä. Ensimmäinen kerta, kun huomasin itsessäni eron oli koulun ruokala ja kaverini olivat juuri silloin poissa koulusta. Menin istumaan yksin tyhjään pöytään ja toivoin, ettei kukaan tuntematon tulisi häiritsemään lounastani. Olin hämmentynyt, mutta samalla minun oli mukava olla yksin. Kotimaassani minua taas hävetti istua yksin, sillä siellä se oli outoa. Erot vain monikertaistuvat ja seuraavaksi olin jo seisomassa bussipysäkillä kaukana muista ja istumassa yksin kahvilassa, tosissani nauttimassa yksinolostani. Suorasanaisuus alkoi ahdistaa minua ja minusta tuli kokonaisuudessa paljon rauhallisempi ja hiljaisempi ihminen. Perheenjäseneni alkoivat ensimmäisinä huomata minussa eroja. Hiljaisuus ja rauhallisuus olivat kaksi niistä. He välillä vitsailevat edelleenkin ruokavaliostani ja ihmettelevät miten voin pitää salmiakista tai karjalanpiirakoista, ja todella usein he sanovat minua ”pilviseksi” – olen kuulemma liian monesti omissa maailmoissani ja neutraali kaiken suhteen. Luonteenpiirteiden lisäksi he sanovat, että ääneni/intonaationi on muuttunut ja välillä puhuessani makedoniaa kuulostan oudolta. Makedonialaiset kaverini eivät ole huomanneet minussa suuria eroja, sillä heidän kanssaan ollessani ”makedonialaisuus” minussa herää, ja samalla herään minäkin tästä ”pilvisestä” neutraalisuudestani, mikä välillä tuntuukin hyvältä!
Edellä mainitut kommentit eivät kuitenkaan häiritse minua millään tavalla. Olen tietoinen siitä, että kymmenen vuotta toisessa maassa voivat muuttaa ihmisen kokonaan, mutta olen myös iloinen siitä, että olen osa molempia kulttuureita. Minussa on sekä suomalaisia, että makedonialaisia piirteitä ja olen ylpeä ihmisestä, mikä minusta on tullut. Elikkä olenko siis suomalaistunut? Vastaukseni tähän on kyllä, olen omaksunut suomalaisia piirteitä, mutta ei se ole muuttanut minua ihmisenä.