Teksti: Suvi Valtanen
Perheeni on monikulttuurinen. Minä olen suomalainen, venäläinen ja irlantilainen, mieheni on Nigeriassa syntynyt gambialainen. Minä olen ateisti, mieheni on muslimi. Monikulttuurisuus ilmiönä ei todellakaan ole mikään uusi asia, sillä onhan tämä suomalainen kulttuurimmekin läpeensä monikulttuurinen. Monikulttuurisuus myös merkitsee monta eri asiaa tarkasteltavasta näkökulmasta riippuen. Minulle monikulttuurisuus merkitsee ennen kaikkea kieltä ja sen käyttöä.
Minun ja mieheni käyttämä yhteinen kieli on englanti. Se on myös ainoa yhteinen kielemme, sillä mieheni ei puhu suomea, enkä minä mandinkaa. Tai fulania. Tai wolofia. Tai hausaa, jorubaa ja igboa. Minä olen kaksikielinen, mieheni monikielinen.
Mieheni syntyi Nigeriassa gambialaiseen perheeseen, ja ensimmäiset 10 vuotta elämästään hän pujotteli kotona puhuttavan mandinkan, ja koulussa sekä kavereiden kanssa puhuttavien paikallisten kielten, fulanin, igbon, hausan ja joruban välillä. Myös englantia oli opiskeltava, sillä se on vanhan siirtomaavallan ajalta jäänyt Nigerian virallinen kieli.
Mieheni hallitsee edelleen englannin, mandinkan wolofin ja fulanin, mutta muut kielet ovat käytön puutteessa lähes unohtuneet. Perheen muutettua takaisin vanhempien kotimaahan Gambiaan, mieheni oli totuteltava käyttämään uusia kieliä uudessa ympäristössä. Mieheni äidin kiellettyä hausankielen käytön kotona, mieheni menetti äidinkielensä. ”Äidinkielensä”, sillä vaikka kieli ei ollut mieheni äidin puhuma kieli, hausa oli se kieli, jonka mieheni osasi parhaiten, ja joka oli tärkein osa hänen kielellistä identiteettiään. Koska olen kieltenopiskelijana erittäin kiinnostunut kielestä ja identiteetistä, esitin hänelle taannoin kysymyksen, jossa tiedustelin, mikä oikein on hänen nykyinen äidinkielensä? Mieheni mukaan se on luultavasti mandinka, sillä vaikka hän ei osaa kieltä täydellisesti, hän identifioi itsensä mandinka-heimon kulttuuriin ja siten heidän kieleensä. Jos hän kuitenkin saisi valita, se olisi wolof, sillä se on kieli, jota hän taitaa parhaiten.
Mieheni on tilanteessa, jossa hän osaa lukuisia kieliä äidinkielenomaisesti, mutta ei kuitenkaan omaa mitään varsinaista äidinkieltä. Millainen sitten on monikielisen äidinkielettömän identiteetti?
Mieheni kohdalla identiteettiä rakentaa kielen lisäksi vahvasti hänen uskontonsa ja kulttuuritaustansa. Kaikki ei siis riipu yksinomaan kielestä, eivätkä kaikki, varsinkaan yksikieliset ihmiset, välttämättä tule edes ajatelleeksi kuinka suuri merkitys kielellä on omaa identiteettiä rakentaessa. On kuitenkin jokaisen henkilökohtainen asia, kuinka tärkeä osa identiteettiä kieli (varsinkin oma äidinkieli) on, sillä ilman varsinaista äidinkieltäkin voi rakentaa vahvan tuntemuksen itsestä ja omasta identiteetistä. Olen myös pohtinut miten esimerkiksi minun oma identiteettini on muuttunut vuosien kuluessa ja (vieraan) kielitaidon karttuessa. Lasken esimerkiksi yhä ensikieleni äidinkielekseni, ja minun on todella vaikeaa koskaan kuvitellakaan täysin identifioituvani opiskelemani kielen kanssa, vaikka minusta on tarkoitus valmistua kielen ammattilainen. Tämä on mielenkiintoista myös siksi, että lähes kaikki päivittäisestä kommunikaatiostani tapahtuu englanniksi. Pohdin myös usein, olenko eri ihminen vieraalla kielellä kuin äidinkielelläni. Vielä enemmän haluaisin tietää, onko mieheni erilainen jokaisella taitamallaan kielellä.