Yhteistyöstä yhdessä keskustellen – Seulan baariseminaari 17.1.2019

Teksti: Lasse Hämäläinen ja Henri Satokangas
Kuva: Mari Siiroinen

Nykyinen tiedemaailma kannustaa tutkijoita tekemään yhteistyötä, mutta ei anna juurikaan käytännön ohjeita ja neuvoja siihen. Miten yhteistyökontakteja luodaan? Entä millaista yhdessä työskenteleminen käytännössä on? Näistä aiheista keskusteltiin Seulan baariseminaarissa.

Suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden jatko-opiskelijajärjestö Seulan orastavaksi perinteeksi on muodostunut sydäntalvella järjestettävä baariseminaari. Baariseminaareissa on ollut tapana keskustella epämuodollisesti tutkijan elämän keskeisistä kysymyksistä, jotka jäävät virallisemmissa tiedetapahtumissa vähemmälle huomiolle. Aiempina vuosien teemoja ovat olleet esimerkiksi tohtorin työelämä sekä väitöskirjantekijän DOs & DON’Ts.

Tämänkertaisen baariseminaarin aiheeksi oli valikoitunut tutkimusyhteistyö. Etenkin humanistista tutkimusta on perinteisesti tehty usein yksin, mutta tämä saattaa olla muuttumassa. Tiedemaailman virtaukset, etenkin tieteidenvälisyyteen kannustaminen, ohjaavat tutkijoita yhteisten projektien pariin. Vieraileviksi asiantuntijoiksi tapahtumaan oli kutsuttu tutkijatohtori Mikko T. Virtanen sekä pian väittelevä Heidi Vepsäläinen, joille on jo ehtinyt kertyä omakohtaista kokemusta erilaisista yhteistyöprojekteista.

Yhteisprojektien osuus tutkimustoiminnasta kasvaa usein tutkijanuran edetessä. Syynä tähän lienee yksinkertaisesti se, että kontaktien määrä kasvaa vuosien mittaan. Myös väitöskirjantekijöiden on kuitenkin hyvä olla tietoisia yhteistyön mahdollisuudesta, voihan artikkeliväitöskirjaankin sisällyttää yhteisartikkeleja. Kokeneemman tutkijan kanssa työskenteleminen voi myös opettaa väitöskirjantekijälle tieteellisen sisällön ohella tutkimustyön prosesseja.

Tutkimusyhteistyön ensiaskel on se, että potentiaaliset yhteistyökumppanit löytävät toisensa – mutta miten tämä käytännössä tapahtuu? Keinot ovat monet, ja pöydän ääressä kerrotut tarinat heijastelevatkin tiedeyhteisössä elämisen eri puolia. Yleisintä lienee yhteistyö lähimmän työyhteisön kesken. Tästä niin Virtasella kuin Vepsäläiselläkin on kokemusta: tuttujen kiinnostuksen kohteet ja työskentelytavat ovat tuttuja. Tavatonta ei myöskään ole ohjaajan ja ohjattavan tutkimusyhteistyö esimerkiksi yhteisartikkelin muodossa.

Toisinaan yhteistyökuvio piirtyy sattuman kaupalla. Seulan jäsenistä Lasse Hämäläisellä ja Irina Herneaholla oli jaettavanaan kokemuksia, joissa yllättävä kontakti oli syntynyt yhteisen tutun käymän lounaskeskustelun tai väärinymmärryksen myötä. Virtanen tietää peräänkuuluttaa myös rohkeutta: mikäli törmäät kiintoisalta vaikuttavaan julkaisuun tai esitelmään, joka antaa viitteitä yhteisistä tutkimusintresseistä, laita sähköposti laulamaan. Tiedeyhteisöhän on lähtökohtaisesti totuudenetsijöiden suuri perhe, jossa ennestään tuntemattomuus ei ole este hedelmäkkäälle yhteistyölle.

Vanhan viisauden mukaan väitöskirjantekijän tulisi sanoa kaikkeen ei. Jatko-opiskelijoiden odotetaan valmistuvan nopeasti, ja ylimääräiset projektit voivat viivyttää väitöstutkimuksen etenemistä. Toisaalta moni kontakti jää syntymättä, jos aloitteleva tutkija majailee iäti kammionsa suojissa. Myöhemmin uran varrella nämä kontaktit ja niiden seurauksena syntyneet yhteisprojektit saattavat osoittautua arvokkaiksi. Kenties tässäkin asiassa totuus löytyy kultaisen keskitien varrelta.

Entä miten yhteisartikkelia kirjoitetaan? Mahdollisuuksia on monia. Yleisin tapa lienee sopia ennalta vastuualueet, joista kukin kirjoittaa omatoimisesti, ja vasta tämän jälkeen sitoa teksti yhteen ja ruveta hiomaan yksityiskohtia yhdessä. Vepsäläinen kuitenkin kertoo olleensa mukana myös tilaisuuksissa, joissa tutkimusryhmä oli kokoontunut yhteen ja saneli tekstiä yhdessä. Tämä voi olla hyvinkin tehokas tapa tuottaa tekstiä, mikäli työryhmän puitteet, kuten jäsenten aikataulut ja fyysinen sijainti, sen mahdollistavat.

Yhteisjulkaisuihin liittyy luonnollisesti kysymys siitä, missä järjestyksessä tekijöiden nimet ilmoitetaan. Mikäli työryhmän jäsenten panos on ollut jokseenkin yhtäläinen, turvaudutaan usein aakkosjärjestykseen. Tällainen käytäntö on kuitenkin jossain määrin epäreilu, sillä se suosii aakkosten alkupäässä olevia. Aaltonen tai Aakula saa nimensä paistattelemaan julkaisujen sivuille, kun muut joutuvat usein lymyämään ym.- tai et al -merkinnän takana. Millaisia vaihtoehtoja tälle voidaan löytää? Järjestys on esimerkiksi mahdollista arpoa, tai alaviitteessä voidaan raportoida lyhyesti, millainen kunkin kirjoittajan kontribuutio on ollut.

Kiinnostava kysymys on myös, miten yhteisjulkaisuja arvioidaan suhteessa omiin julkaisuihin. Lasketaanko parin kollegan kanssa kirjoitettu artikkeli samanarvoiseksi kuin yksinään kirjoitettu? Helposti voisi kuvitella, että yhdessä kirjoitettaessa työmäärä jää henkeä kohden pienemmäksi. Asiantuntijat kuitenkin toteavat, että asia ei välttämättä ole näin. Yhteiskirjoittamisessa on sellaisia aikaa ja panostusta vaativia elementtejä, joita yksin kirjoittamiseen ei kuulu – mutta nekin voivat olla ensiarvoisen hyödyllisiä ja opettavia.

Kun kaikki tämä vedetään yhteen, jää jäljelle tärkein kysymys: kannattaako tutkimusyhteistyö? Kyllä kannattaa, sanovat Virtanen ja Vepsäläinen. Toisaalta on hyvä kirjoittaa välillä myös yksin, sillä silloin pääsee kehittelemään omia, omituisiakin, ajatuksia pidemmälle. Kuten kukka tarvitsee kasvaessaan sekä aurinkoa että sadetta, on tutkijanversonkin täysikasvuiseksi kasvaakseen hyvä altistua niin yksin kuin yhdessä tekemiselle. Tutkimusyhteistyön muhevasta mullasta kohoavat ne kauneimmat kukat, jotka yhdessä säihkyvät tieteen puutarhan ylväyttä.

 

Ehkäpä ei ole kaukana se menestyksen hetki?

”Mikään maailmassa ei korvaa sitkeyttä. Ei lahjakkuus: epäonnistuneita lahjakkuuksia on kaikkialla. Ei nerous: väärin ymmärretty nerous on suoranainen käsite. Ei koulutus: maailma on täynnä koulutettuja hylkiöitä.” – väitti aikanaan Calvin Coolidge. Hänen mukaansa vain sitkeydellä ja päättäväisyydellä voi saavuttaa mitä tahansa. Hänen monta vuotta sitten esittämät ajatuksensa pätevät vieläkin. Mutta silti voidaan kysyä, riippuuko menestys vain sitkeydestä? Jos näin on, mikseivät kaikki sitkeät ihmiset menesty? Onko joitakin muita tekijöitä, jotka vaikuttavat ihmisten menestymiseen?

Menestyneeksi ihmiseksi kutsutaan henkilöä, joka on parempi kuin moni muu omalla alallaan, jolla on mahdollisuus toteuttaa itseään ja joka voi olla  itseensä ja elämäänsä tyytyväinen. Maailma on täynnä lahjakaita, mutta epäonnistuneita ihmisiä, joiden sitkeyden puute estää heitä kehittämästä kykyjään ja menestymästä. Yhtä aikaa kauppojen kirjahyllystä löytyy menestyneiden ihmisten kertomuksia, jotka pienemmilläkin lahjoilla pääsivät pitkälle – sitkeydellään.  Äärimmäisen sitkeän henkilön esimerkkinä on huippunyrkkeilijä Muhammad Ali, jota ei pidetty poikkeuksellisesti lahjakkaana lapsuudessaan. Mutta omalla sisukkuudellaan ja päättäväisyydellään hän saavutti tavatonta menestystä alallaan ja tuli tunnetuksi eri puolilla maailmaa.

Mutta jos henkilö on sekä sitkeä, että lahjakas? Onko menestys sitten välittömästi taskussa? Maailmassamme on ihmisiä, joiden rinnakkainen lahjakkuus ja sitkeys valloittavat koko ihmiskunnan.   Havainnollinen esimerkki on Elias Lönnrot, jonka työteliään toiminnan ansiosta Suomeen saatiin eepos Kalevala. Kalevala on auttanut suomalaisia tiedostamaan aiempaa paremmin, että Suomessa on oma historia. Nykypäivänäkin Kalevala on maailman kuuluisin suomalaisen kirjallisuuden eepos, joka on käännetty kuudellekymmenelleyhdelle kielelle. Lönnrot uuterasti toimi kehittääkseen Suomen kirjallisuutta ja edistääkseen suomen kielen kehitystä. Hän kirjoitti lasten satuja, arvoituksia ja sananlaskuja, julkaisi kansanrunouden lisäksi suomenkielisen lääkärikirjan, lakiteoksen, maantieteen, historian, laskuopin, kieliopin ja lukemiston sekä keksi uusia sanoja. Yhden ihmisen toiminnasta hyötyi koko kansa: Suomi sai aiempaa parempaa kansalliskirjallisuutta ja sen kieli rikastui.

Mutta pakko myöntää, etteivät sitkeys ja lahjakkuus välttämättä vie menestymiseen. Menestyneiden ihmisten kuhunkin tarinaan kuuluvat paitsi sitkeys tai lahjakkuus (tai niiden kombinaatio), myös onni.  Sillä tarkoitetaan kohtalokasta tapaamista, soittoa, havaintoa tai jotain muuta, jonka seurauksena ihmisen menestystarina sai alkunsa. Onni voi pitää menestyksen lähtöpisteenä ja useat menestystä metsästävät ihmiset eivät ikinä pääse omaansa, vaikka olisivat kuinka lahjakkaita ja sitkeitä. Näin kävi Vincent Van Goghille, jonka poikkeukselliset postimpressionistiset taidemaalauksensa saivat suosiota vasta taidemaalarin kuoltua. Hänen lahjakkuuttaan ja sitkeyttään ei voi aliarvioida, mutta se ei auttanut häntä tulemaan itseensä ja elämäänsä tyytyväiseksi – menestyneeksi. Hän kuoli köyhänä, tunnustusta vaille jääneenä ja psyykkisesti sairastuneena.

Jokainen menestystä saavuttanut henkilö voi vuosien mittaan tunnistaa onnihetkensä. Sen tapahtuman, jonka jälkeen hänen menestystarina alkoi. Silloin kun loppuivat turhat yritykset ja alkoi menestyvä toiminta. Se ei välttämättä tarkoita, että sen jälkeen he eivät ole enää kohdanneet ongelmia ja haasteita, pikemmin päinvastoin: haasteita tuli jopa enemmänkin. Mutta se onni auttoi heitä tunnistamaan omia kykyjänsä, sillä niitä tunnustettiin myös yhteiskunnassakin. He ymmärsivät menevänsä oikeaan suuntaan, ja näin saivat voimia ja intohimoa jatkaa toimintansa. Toivoa vain sopii, että jokainen meistä saapuu omaan menestyslähtöpisteeseen, johon päästyämme ymmärrämme, että valitsimme oikean suunnan; että kaikki tekemämme virheet olivat tosiaan askeleita kohti unelmiemme toteuttamista. Ja nämä kohtaamamme haasteet vain auttoivat tavoitteidemme saavuttamisessa, kehittyivät meidän sitkeyttämme ja tahdonvoimamme. Ehkäpä ei ole kaukana se hetki.

 

 

 

Verkostoitumisen puutteesta

Monille meistä sana ”verkostoituminen” on tuttu. Yleensä sanan kuullessamme meille tulee mieleen kuva ryhmästä kauniisti pukeutuneita ja hymyileviä ihmisiä, jotka keskustelevat hymyillen keskenään.

Verkostoituminen on aina hauskaa kuvissa (Kuva: rawpixel sivustolta Unsplash)

Pari kuukautta sitten olin onnekas ja pääsin osallistumaan Lammin seminaariin. Se oli erittäin valaiseva ja akateemisesti hyödyllinen tapahtuma. Tämän lisäksi se oli kiva muoto tavata ja keskustella uusien ihmisten kanssa. Lammin seminaarin jälkeen jäin miettimään erilaisia asioita ja nimenoman sitä, miten tärkeää verkostoituminen on akateemisessa maailmassa (ja ylipäänsä).

Me kaikki tiedämme, miten verkostoituminen toimii. Mitä enemmän ihmisiä tiedät, sitä helpompi on tutustua toisiin. Prosessi voi jatkua loputtomiin. Vai voiko? Otetaan esimerkiksi Suomen kielen ja kulttuurin (SKK) opiskelijat: viime vuonna meitä opiskelun aloittaneita oli kuusi. Tänä vuonna tilanne on samanlainen eikä aloittavia SKK-opiskelijoita koskaan tule olemaan enemmän kuin kymmenen. Tämä ei kuulosta loputtomalta verkostoitumismahdollisuudelta.

Toisaalta, yliopisto on paras paikka tutustua uusiin ihmisiin: kurssikavereihin, ainejärjestöjäseniin, opettajiin ja muuhun henkilöstöön. Kuitenkin luentojen aikana on vaikea verkostoitua. Yleensä on sujuvampaa tutustua ihmisiin vähemmän muodollisessa ympäristössä, esimerkiksi omassa ainejärjestössä. Kuitenkaan kiinnostus ainejärjestöjen toimintaan SKK-opiskelijoiden keskuudessa ei ole suuri. Vaikka SKK-opiskelijoilla on oma ainejärjestö Aksentti, harva SKK-opiskelija osallistuu sen tapahtumiin. Vielä harvemmin SKK-opiskelijat käyvät muiden ainejärjestöjen tapahtumissa.

Tutustuminen muihin ihmisiin voi olla vaikeaa. On vaikea löytää sellaista tilaisuutta verkostoitumiselle, jossa Skk-opiskelijat eivät hukkuisi massaan. Sellaiset tapahtumat kuten yliopiston järjestämät konferenssit ja yhteiset luennot natiivipuhujien kanssa, voivat tuntua musertavilta. Tähän vaikuttaa esimerkiksi opiskelijoiden suomen kielen osaaminen.

Ainejärjestö Aksentti voi olla se turvallinen paikka, jossa Skk-opiskelijat pystyvät verkostoitumaan vapaasti. Pelko puhua suomea natiivipuhujien kanssa, vaikka aiheeton, voi aiheuttaa paljon vaikeuksia verkostoitumistilanteissa. Itse olen kokenut saman pelon ja vieläkin yritän taistella sitä vastaan.

Miksi Skk-opiskelijoiden sitten kannattaisi verkostoitua? Vastaus kysymykseen löytyy seuraavasta lauseesta: viidesosa kaikista työpaikoista saadaan tuttujen kautta. Verkostoituminen ei siis ole hyödyllistä vain sen takia, että tutustut uusiin ihmisiin ja mahdollisesti löydät uusia kavereita. Siitä voi olla hyötyä myöhemminkin elämässä.
Kuitenkin harvalla Skk-opiskelijalla on mahdollisuus hyödyntää tuttujen työelämäkontakteja, koska suurimalla osalla ei tällaisia ole. Skk-opiskelijoina (lue maahanmuuttajina) olemme kaikki samassa veneessä. Tässä joku voisi kysyä, onko Aksentti-ainejärjestöstä verkostoitumisen kannalta enemmän haittaa kuin hyötyä. Ainakaan Aksentissa ei suomen puhumisen kynnys ole korkealla.

Toisaalta Aksentti ei ole ainoa ainejärjestö, jonka tapahtumiin voi osallistua. On olemassa muun muassa suomen kielen opiskelijoiden ainejärjestö Siula, jonka jäseniksi myös SKK-opiskelijat voivat liittyä. Sen lisäksi on suuri joukko muita ainejärjestöjä, joiden tapahtumiin voi osallistua liittymättä jäseneksi. Toki tässäkin on olemassa se sama kynnys, joka estää verkostoitumista muissakin tilanteissa: pelko puhua suomea natiivipuhujien kanssa.

Totuus on, että Skk-opiskelijat tarvitsisivat lisää apua verkostoitumisen ja oman alan liikesuhteiden luomisen kanssa. Lisäksi Skk-opiskelijoiden verkostoituminen vain keskenään ei ole riittävää. Olisi hyvä olla rohkeutta poistua pienen Skk-kuplan ulkopuolelle. Toisaalta myös natiivipuhujille voi olla hyötyä verkostoitumisesta Skk-opiskelijoiden kanssa. Heillä on sellaisia oivalluksia, jotka voivat olla hyödyllisiä muun muassa tuleville S2-opettajille. Tärkeintä on muistaa, että verkostoitumista tarvitaan sekä akateemisessa maailmassa että ylipäänsä.