Suomi toisena kielenä päiväkodissa

Teksti: Johanna Heimonen

Suomen kielen laitos (Suomen kieli ja kulttuuri) on järjestänyt vuosien 2018 ja 2019 aikana kieli- ja kulttuuritietoista koulutusta varhaiskasvatuksen opettajille.

Rahoituksen hankkeelle myönsi Opetus- ja kulttuuriministeriö.

Tavoitteena oli kouluttaa 100 varhaiskasvatuksen opettajaa kieli- ja kulttuuritietoisiksi ja suomea toisena kielenä osaavasti esillä pitäviksi työntekijöiksi. Ainakin määrällinen tavoite ylittyi, koska vähintään yhden moduulin suorittaneita osallistujia oli 160. Laadullisten tavoitteiden saavuttamisesta on vaikeampi antaa kattavaa kuvaa, koska osallistujat eivät juurikaan täytelleet palautelomakkeita, vaikka ne olivat linkin takana helposti auki klikattavissa.

Koulutus oli jaettu neljään moduuliin, joissa kussakin oli oma teema, ja kaikki moduulit toteutettiin kaksi kertaa. Lähiopetusta oli vain yksi päivä per moduuli, joten vapaata ei töistä tarvinnut sen enempää ottaa. Kehittämistehtävät palautettiin verkkoon, ja niistä käytiin verkkokeskustelua. Jokainen kouluttaja kommentoi antamaansa tehtävää, ja näin osallistujat saivat työstään palautetta. Tehtävien laatu oli enimmäkseen korkea, ja annettuja teemoja pohdittiin tosissaan. Tavoite oli kaikessa työskentelyssä oman työyhteisön ja oman työn kehittäminen vastaamaan kieli- ja kulttuuritietoisen varhaiskasvatuksen uusia opetussuunnitelmia.

Koulutusmoduulien aihepiirit olivat Kieli- ja kulttuuritietoisen toimintatavan kehittäminen päiväkodin johtamisessa, Kulttuurisen vuorovaikutuksen rakentuminen varhaiskasvatuksessa, Suomi toisena kielenä –didaktiikan kehittäminen sekä Lapsen kieli- ja kulttuuri-identiteetin kehittymisen tukeminen. Kaikkiin saatiin hyvät asiantuntijat kouluttajiksi, osa omalta laitokselta ja osa kentältä, päiväkotien arjesta. Teorian ja käytännön yhdistelmä yleensä toimii parhaiten.

Eniten osallistujia oli S2-didaktiikka –moduuleissa. Osallistujat olivat todella kiinnostuneita oppimaan lisää hyviä toimintatapoja ja myös jakamaan omia opetuskäytäntöjään. S2 koetaan yhteiseksi asiaksi, eikä haasteita pelätä. Kieli- ja kulttuuritietoisuus tulivat koulutuksessa tutuiksi sekä käsitteinä että opetussisältöinä. Turhat huolenaiheet erilaisten perheiden kohtaamisessa tuntuivat hälvenevän. Monet osallistujat toivat esiin päiväkoti- tai kuntakohtaisia toimintamalleja, mutta kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että mallit kaipaavat jatkuvaa kehittämistä.

Kuten yleensäkin täydennyskoulutuksessa, monet osallistujat kaipasivat enemmän kontaktiopetusta ja vuorovaikutusta, toisaalta oltiin hyvin tyytyväisiä siihen, että työn ohessa on mahdollisuus opiskella ilman mittavia sijaisjärjestelyjä.

Keskeyttämisestä on yhä enemmän tullut täydennyskoulutuksen haaste. Työkiireet ja sairastumiset ovat suurin syy. Varsinkin verkkopainotteisissa koulutuksissa jopa 30% jättää koulutuksen kesken, myös aivan loppusuoralla. Tätä onneksi osattiin hiukan ennakoida, ja koulutus oli muutenkin niin suosittu, että osallistujia ja suorittajia saatiin yli tavoitteiden. Vuoden 2019 osallistujamäärät olivat kylläkin selvästi pienempiä kuin vuoden 2018.

Tulevia koulutuksia ajatellen kannattaa mitoittaa osallistujamäärät maltillisiksi.
Tilanteet päiväkodeissa vaihtelevat jonkin verran. Joissakin lapsiryhmät ovat hyvin yksikielisiä, kun taas Itä-Helsingissä suomenkielisiä lapsia voi olla vain yksi ryhmässä. Osallistujat olivat enimmäkseen pääkaupunkiseudulta, mutta myös muualta Uudeltamaalta sekä Kymenlaakson ja Hämeen alueelta. Oli hyvä huomata, että myös pienissä kunnissa on ajoissa ruvettu toimimaan ja tekemään kuntakohtaisia varhaiskasvatussuunnitelmia kieli- ja kulttuuritietoisesta näkökulmasta, vaikka maahanmuuttajien määrä onkin vähäinen. Tilanne tulee todennäköisesti kuitenkin pian muuttumaan.
Osallistujista suurin osa suoritti useamman kuin yhden moduulin, hyvin monet kaikki neljä. Ne vähät palautteet, joita saatiin, ovat erittäin positiivisia. Jatkoa on kyselty kovasti, mutta vuonna 2020 on luvassa kaksi seminaaria, ei enää koulutusta. Ehkä joskus myöhemmin!

 

Onko Aksentti-ainejärjestön jatkotoiminta uhattuna?

Teksti: Alla Moilanen

Kuva: @aksenttiry

Suomen kielen ja kulttuurin (SKK) opiskelijoiden ainejärjestö Aksentti joutuu lopettamaan toimintansa ensi vuonna, jos opiskelijoiden keskuudesta ei löydy uusia hallituksen jäseniä. Hallituksen toiminta-aika on yksi kalenterivuosi, ja uusi hallitus valitaan aina vuoden lopussa. Parin viikon kuluttua joulukuussa ainejärjestön vuosikokouksessa jää nähtäväksi, onko hallituksen kokoonpano riittävä toiminnan jatkamiseksi vuonna 2020.

Suomenkielisen Aksentti-järjestön tarkoituksena on edistää SKK-opiskelijoiden hyvinvointia ja yhdenvertaisuutta sekä olla äänitorvena oman oppiaineemme kehittämiseksi ajamalla SKK-laisten etuja ja intressejä kotiyliopistossa. Ainejärjestössä eri kulttuurit kohtaavat; siellä opitaan toisista ja suomalaisesta kulttuurista opintomatkoilla ympäri Suomea ja osallistumalla lukupiireihin, teemakeskusteluihin ja muihin opiskeluun ja vapaa-aikaan liittyviin tapahtumiin.

Kuva: Aksentin vuosijuhla 2019. _______________________________________________
Jäsenet* Aksentti-ryhmän jäsenten määrä Facebookissa

Toiminta ainejärjestössä on tärkeä osa opiskelijan yliopistoelämää. Se tarjoaa opiskelijoille lukuisia mahdollisuuksia tunnistaa ja kehittää omia vahvuuksia sekä oppia uusia yhteisötaitoja. Osallistuminen järjestötoimintaan auttaa verkostoitumaan laaja-alaisesti, kohtaamaan erilaisia ihmisiä ja jakamaan monipuolista tietoa ja kokemusta. Ainejärjestön toiminta antaa meille tilaa, jossa voimme kohdata toisemme myös luentojen ulkopuolella, tutustua ja ystävystyä.

Jo yhdeksän vuotta kestänyt Aksentti-järjestön monipuolinen toiminta on yhdistänyt eritaustaisia ihmisiä ja tarjonnut mahdollisuuksia yhteisen ajan viettoon sekä Suomessa asuville yliopisto-opiskelijoille että eri maista tulleille vaihto-opiskelijoille. Näin Aksentilla on ollut tavallaan ainutlaatuinen ja erityinen tehtävä muiden ainejärjestöjen joukossa – tuoda kansainvälisiä suomen kielestä ja kulttuurista kiinnostuneita opiskelijoita yhteen.

Itse päädyin Aksentin jäseneksi heti fuksivuoteni käynnistyessä. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että juuri ainejärjestömme ansiosta ensimmäisenä opiskeluvuonna yliopistolla aikatauluni täyttyi erilaisilla tapahtumilla ja tapaamisilla. Jo ensimmäisellä opiskeluviikolla ystävällinen aksenttilaisten porukka järjesti meille tutustumisillan, johon osallistui SKK-oppiaineen eritaustaisia opiskelijoita. Tutustumisilta jäi mieleen oikein onnistuneena ja hyödyllisenä tapahtumana, jossa fuksit ja vaihto-opiskelijat tapasivat vanhempia opiskelijoita yhteispelien ja herkkujen ääressä. Muistan saaneeni tapahtumassa moniin mieltä askarruttaviin kysymyksiin kaipaamani vastaukset ja vinkit.

Seuraava Aksentin järjestämä tapahtuma oli syysopintomatka Savonlinnaan, jossa taas innokkaalla porukalla vietimme oikein ikimuistoisen viikonlopun historiallisen Savonlinnan Saimaan rannalla. Juuri opintomatka motivoi minut liittymään Aksentin tarmokkaaseen hallitustiimiin.

Osallistuminen Aksentin toimintaan hallituksen jäsenenä on ollut minulle kenties yksi merkittävimmistä ja kiinnostavimmista henkilökohtaisista vuoden 2019 projekteistani. Toimenkuvaani järjestössämme on kuulunut opintovastaavan ja tilavastaavan tehtäviä. Opintovastaavan ensisijaisena tehtävänä on olla kuulolla opiskelijoiden asioista ja tarvittaessa viedä ajankohtaisia kysymyksiään ja ehdotuksiaan eteenpäin. Vuoden 2019 alusta olen edustanut SKK-opiskelijoiden asioita myös koulutusohjelmamme ohjausryhmässä, joka käsittelee Kotimaisten kielten ja kirjallisuuksien kandiohjelman opetukseen ja opetussuunnitelmaan liittyviä asioita. Opintovastaavana minusta on tärkeää, että yhteisömme ääni kuuluu päättäjille asti. Tilavastaavan roolissa huolehdin tilavarauksista yhteisessä kalenterissa ja osallistun koko klusterin tilavastaavien säännöllisiin kokouksiin eli tilakonklaaveihin.  

 Nykyisen hallituksen toimintakausi on päättymässä vuodenvaihteessa, ja vaikka vuosi on suhteellisesti lyhyt aika, siihen on mahtunut paljon hienoja asioita, mielenkiintoisia kohtaamisia ja eriteemaisia tapahtumia, kuten Tervetuloa! -ilta vaihto-opiskelijoille, säännöllisiä lukupiirejä, leffailtoja ja yhteislähtö mielenosoituksiin ilmastonmuutosta vastaan ja opiskelijoiden asioiden puolesta sekä vappupiknik Kaivopuistossa. Viime kevätlukukauden (2019) huipennuksena oli ehdottomasti Aksentin vapaamuotoinen vuosijuhla, jossa nautimme toistemme seurasta, nostimme maljoja ainejärjestöllemme ja pidimme hauskaa pelaamalla bingoa ja muita lautapelejä.

Tänä syyslukukautena Aksentin toiminta käynnistyi jo perinteisellä tutustumisillalla SKK-fukseille ja lukupiireillä. Kirjallisuuspiirin erikoisuutena tänä syksynä on ollut se, että syyskuusta lähtien se toteutetaan yhteistyössä Suomen kieli ja kulttuuri -perusopintojen opettajien kanssa. Yhteisiin kirjallisuuskeskusteluihin osallistuneille SKK-perusopintoja suorittaneille opiskelijoille on tarjottu mahdollisuus hyödyntää lukupiirin keskusteluja ja kohtaamisia kirjojen äärellä myös opinnoissaan. Kerran kuukaudessa järjestettävään lukupiiriin ovat edelleen lämpimästi tervetulleita kaikki kirjojen ystävät. Toivotaan, että tulevaisuudessa yhteistyö opettajien kanssa kehittyy ja laajentuu. Olemme avoimia opettajien aloitteille ja ehdotuksille uusien yhteistyömuotojen kehittämiseksi ja toteuttamiseksi.

Järjestön tapahtumia voi seurata Aksentti-ryhmän kalenterissa Facebookissa. Olet myös tervetullut seuraamaan Aksentin Instagram-profiilia ja liittymään sähköpostilistalle lähettämällä viestin subscribe aksentti-lista etunimi.sukunimi@helsinki.fi osoitteeseen majordomo@helsinki.fi.

Melkein kymmenen vuoden ajan Aksentin toiminta on ollut edellytyksenä SKK-opiskelijoiden edustavuudelle kotiyliopistollamme ja sen ulkopuolella. Nyt on hyvä hetki liittyä ainejärjestöön ja tuntea saavansa aikaan jotakin mielekästä, yhteishyödyllistä, myös omaan tulevaisuuteen vaikuttavaa ja ennen kaikkea hauskaa tekemällä oppimista.

Haemme Suomen kieli ja kulttuuri -kokonaisuutta opiskelevien keskuudesta tulevia aktiivisia opiskelijaelämän vaikuttajia ja rikastuttajia hallituksen jäseniksi. Tutustu eri tehtäviin tästä ja ilmoittaudu mukaan! Kiinnostuitko, mutta kuitenkin vielä haluat tietää, mitä kaikkea kuuluu ainejärjestötoiminnan ylläpitämiseen? Ota epäröimättä meihin yhteyttä tai tule suoraan to 5.12 klo 16.30 Aksentin vuosikokoukseen, jossa päätetään järjestömme tulevaisuudesta. Kokous pidetään Uuden yliopistotalon Lingva-huoneessa osoitteessa Mannerheimintie 5A, 5 krs.

Kenties juuri sinun valmiutesi liittyä mukaan hallitukseen mahdollistaa Aksentin toiminnan myös ensi vuonna.

Suomalais-ugrilaisen ja pohjoismaisen osaston tutkimusiltapäivä – Finskugriska och nordiska avdelningens forskningseftermiddag

Tutkimusiltapäivän ohjelma (Sali 6) – Forskningseftermiddags schema (sal 6)

Perjantai 22.3.       Fredag 22.3.

Klo 12.15 – 14.00

Avaus (5 min)

Yrjö Lauranto: FUNK! Suomen kielioppi S2-tarkoituksiin

Lari Kotilainen & Salla Kurhila: Työelämä, monikielisyys ja kielenoppimisen mahdollisuudet

Nemanja Nenadovic: Familjespråkpolicy i flerspråkiga transnationella och invandrarfamiljer i Svenskfinland

Kristina Malmio: Finlandssvensk samtidslitteratur och senmodern spatialitet

Suvi Nyman: ”Kuinka ei raha ja tavara olisi jokaiselle tärkeää, ei niissä ollut mitään miettimistä”Aineellisen yhteisön kuvaus Orvokki Aution, Eeva Joenpellon ja Marja-Liisa Vartion romaaneissa

Sarianna Kankkunen: Tila kotimaisessa nykykirjallisuudessa, väitöstutkimus Maarit Verrosesta

Santeri Junttila: Monografia kantasuomen balttilaislainoista

Lasse Hämäläinen: Nimet verkossa

Klo 14.00 – 14.30 Kahvitauko ja posterinäyttely / Kaffe. Posterpresentationer.

Posterit:

Johanna Komppa ja Lari Kotilainen: Mobile language learning at work. Developing Appla – a context-aware learning application

Hanna Lappalainen & Kaarina Mononen: Sata suomalaista kielellistä elämäkertaa -hanke (posteri: Reflecting challenges of data collecting as part of new kind of research project)

Hanna Lehti-Eklund & forskargrupp: Projektet Paul Sinebrychoffs brev – språkhistoriska perspektiv

Jaakko Raunamaa: Keskiajan naisten nimet Suomessa

Klo 14.30–16.15

Pirjo Kristiina Virtanen & Hanna Guttorm: Alkuperäiskansatutkimuksen metodologiat

Reynir Eggertsson: Tre tålmodiga medaltidskvinnor kommer til Island omkring 1600

Hanna Karhu: Otto Mannisen runouden yhteydet rekilauluperinteeseen

Riho Grünthal: Uralilaisten kielten kausatiiviverbit

Susanna Virtanen: Mansinkielisen aineiston käsittely sanajärjestystypologisessa analyysissa

Aino Koivisto, Mikko T. Virtanen & Heidi Vepsäläinen: Lankapuheluista pikaviesteihin

Jan Lindström: Emergent grammatik för svenskt samtalsspråk

Loppukeskustelu (klo 16.00 – 16.15; pj. Jan Lindström)

 

Klo 16.15–17.00 Vapaata yhdessäoloa ja tarjoilua Muoto-opin arkistossa (4. krs) / Vin och tilltugg i arkivet Muoto-opin arkisto (huvudbyggnaden, 4:e vån.)

Pidetäänkö stadionilla hauskaa vai kerätäänkö aineistoa? Sekä että!

Teksti: Domenico ”Miko” Pardo

Suomessa jalkapalloa ei arvosteta läheskään yhtä paljon kuin muualla Euroopassa. Jos Italiassa jalkapalloa ja siihen liittyvää fanikulttuuria pidetään melkein uskontona, Suomessa se on vain vähemmistölaji. Siksi ei ole ihme, että tästä aiheesta ei tässä blogissa ole puhuttu aikaisemmin. Sen lisäksi kyseessä on kotimaisten kielten ja kirjallisuuksien osaston blogi, joten miten jalkapallofanikulttuuri voi liittyä suomen kieleen ja kulttuuriin?

Lähden liikkeelle sanomalla, että maahanmuuttajana ja ennen kaikkea supi-italialaisena Suomeen saapumiseni päivästä lähtien ajattelin, että jalkapallostadion vosi toimia minulle huvin ja hyödyn yhtymäkohtana, sillä stadionilla olisi mahdollista tutustua natiiveihin ja samaan aikaan puhua suomea sellaisessa ympäristössä, joka on minulle tuttu. Ja näin se meni! Joskus verkostoituminen uudessa maassa voi tuntua vaikealta maahanmuuttajille, joten se kannattaa aloittaa tutussa ja rennossa ympäristössä. Jalkapallofanikulttuurin ansiosta tunsin itseni tervetulleeksi Suomeen lyhyessä ajassa. Voisin kirjoittaa sivukaupalla kertomuksia siitä, miten jalkapallo yhdistää ihmisiä, ja kuinka paljon erilaisia tunteita syntyy kyseisestä urheilulajista.

Mutta tämä ei ole elämäntarinani eikä futisblogi, joten mennään suoraan suomen kieleen ja kulttuuriin liittyviin herkullisiin piirteisiin.

Sanasto ja laulaminen

On hyvä aloittaa sanastosta, koska kuten tiedetään, jokaisessa urheilulajissa on oma jargoninsa. Jalkapallosanastosta löytyy runsaasti lainasanoja, jotka tulevat pääsääntöisesti englannin tai italian kielestä, kuten futis (jalkapallo), libero (alin puolustaja, jota ei tietenkään saa sotkea vaippamerkkiin!) tai fani (kannattaja). Tähän joukkoon kuuluu myös tifo-sana, joka ansaitsee erityisen maininnan:

Tifo = nimitys kannattajien järjestämälle koreografialle urheilukatsomoissa. Italian sana tifo tarkoittaa tarttuvaa kuumetautia, ja sanaa käytetään kuvaamaan innostusta lähinnä urheilulajiin(!). Tifoso on tarttuvaan kuumetautiin sairastunut henkilö, josta johdettuna esimerkiksi SJK:ta kuumeisesti kannattava on SJK-tifoso!

Siis esimerkin avulla olemme nähneet, miten lainasanoja voidaan käyttää etymologiastaan riippumatta. Mutta mihin sanoja tarvitaan eniten, kun puhutaan fanikulttuurista? Laulamiseen! Onhan stadionilla laulaminen koettu suomalaisessa kulttuurissa usein problemaattisena. Laulamiseen liitetään usein negatiivisia assosiaatioita kuten nolostuminen ja häpeä. Hyvään jalkapallo-otteluun kuuluu fanien yhteislauluja, joiden ansiosta ilmapiiri lämpenee ja urheilutapahtumasta tulee jonkinlainen populaarikulttuurin esitys. Identiteetin rakentamisen lisäksi kannattajat uskovat siihen, että laulun kautta he voivat vaikuttaa ottelun tapahtumiin.

Seuraava esimerkki voi auttaa meitä selventämään asiaa: ”Tää matsi voitetaan, tää matsi voitetaan, ei estä mikään, tää matsi voitetaan. Ja Klopit laulaa vaan Ja Klopit laulaa vaan Laa laaaa la laaaa” (Kloppien eli seinäjokilaisten jalkapallofanien laulu)

Lauluissa voi havaita erilaisia piirteitä. Yksi käytetympiä kieliopillisia piirteitä stadionilla on imperatiivin käyttö. Ilmaisut kuten ”nostakaa huivit ilmaan!” tai ”lauletaan voittoon asti!” ovat aika yleisiä. Kenties koska fanien ryhmät järjestäytyvät sillä tavalla, että ne saattavat näyttää sotilaallisilta partioilta, hierarkia on hallitsevassa asemassa.

Identiteetin esittäminen…mantsan ja hissan kautta

Voimakkaat tunteet kuuluvat fanien mentaliteetin ytimeen. Kannattajat yrittävät koko ajan esittää paikalliselle yleisölle sekä vieraille, että kyseessä on paljon enemmän kuin pelkästään jalkapallo-ottelu, nimittäin identiteetti. Stadionilla sana identiteetti tarkoittaa urbaania isänmaallisuutta, mikä tulee esiin, kun kuullaan sellaisia chantteja kuten ”Ylpeys koko Lakeuden, väris musta ja kultainen. Seinäjoki ja Pohjanmaa…ei luovuteta koskaan.” Siis identiteetin esittämistä varten nostetaan esiin alueiden, maakuntien tai kaupunkien nimiä niin kuin olisimme maantieteen tunnilla!

”Mantsasta” historian tunnille. Tuskin uskoin korviani (kirjaimellisesti), kun eräs kannattaja kertoi minulle, että yksi heidän laulamistaan ”biiseistä” oli Vilppulan urhojen muistolle
-cover-versio. Kyseinen laulu on isänmaallinen marssilaulu vuodelta 1918 eli sisällissodan ajalta. Kappaleessa ylistetään Suomen sisällissodassa Vilppulan rintamalla kunnostautuneita eteläpohjalaisia suojeluskuntalaisia. Ja nyt samalla laululla ylistetään kansainvälisiä jalkapallopelaajia, jotka todennäköisesti eivät ymmärrä sanaakaan eivätkä varmasti tiedä, mistä laulu kertoo.

Identiteetin rakentamisen tekijänä pidetään myös murteita tai slangia, joiden piirteitä esiintyy runsaasti fanien kappaleissa. Jos otetaan esimerkiksi seinäjokilaisten käyttämiä laulunsanoja ja niitä verrataan vaikkapa helsinkiläisten fanien sanastoihin, huomataan heti, kuinka merkittävä on murteen tai Stadin slangin vaikutus.

SJK:n (Seinäjoen Jalkapallokerhon) puolelta voidaan havaita eteläpohjalaisia piirteitä, kuten yleiskielen d:n edustus r (”huuRetaan”), švaavokaali (”PohOjanmaa”) tai erikoinen konjunktio notta, joka korvaa kätevästi lauseessa sanat ja sanaparit ’vai niin’, ’jotta’, ’että’ tai ’sillä lailla’, kun taas HJK:n (Helsingin Jalkapalloklubi) fanikatsomosta kuulee ”Jo snadin skloddina, sen bonjasin, kun Bolliksella matsii tsiigasin” (”Jo pienenä poikana sen tajusin, kun Töölön pallokentällä ottelua katsoin”) eli kunnon Stadin slangin suullisen esityksen. Siis osallistuessani SJK vs. HJK matseihin joskus tuntuu siltä, että kyseessä on suomi kieliyhteisönä -luento eikä jalkapallo ottelu!

Olemme saaneet maistiaisen jalkapallo- ja erityisesti fanikulttuurin maailmasta. Sen jälkeen olemme nähneet, miten ne voivat myös toimia inspiraation lähtökohtina kielten opiskelijoille. Lopuksi olemme huomanneet, että jopa stadionia voi pitää aineiston keruupaikkana. Emme myöskään saa unohtaa sitä, että stadionilla käyminen voi toimia hyvänä pohjana sosiaaliseen verkostoitumiseen. Siis vaikka urheilulajina jalkapallo ei herättäisi yhtään kiinnostusta sinussa, silti voit päästä eroon ennakkoluuloista ja kokea kaikilta osin jännittäviä kokemuksia.

Seula – vuotaa muttei uppoa!

Teksti: Lasse Hämäläinen

Osastomme yhteydessä on toiminut jo yli vuosikymmenen ajan jatko-opiskelijajärjestö Seula. Moni ei kuitenkaan tunne sen toimintaa, sillä kirjalliset tiedot Seulasta ovat vähäisiä ja hajallaan eri paikoissa. Tässä kirjoituksessa paikkaan tätä aukkoa kertomalla monivuotisen puheenjohtajan näkökulmasta, mikä Seula oikein on.

Sanaa seula käytetään myös kuvaannollisessa merkityksessä, esim. ”Vene vuotaa kuin seula.”

Kielitoimiston Sanakirjan mukaan seula on reiällinen tai verkkopohjainen väline, jolla rakeinen aine lajitellaan raekoon mukaan tai karkea aines erotetaan nesteestä. Seula on kuitenkin myös Helsingin yliopiston suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden jatko-opiskelijajärjestön nimi. Asiakirjat eivät kerro, miten ja miksi juuri kyseiseen nimeen on päädytty. Vaikuttaa kuitenkin ilmeiseltä, että nimen mallina on käytetty suomen kielen ja suomalais-ugrilaisten kielten perustutkinto-opiskelijoiden ainejärjestö Siulaa.

Virallisten sääntöjensä mukaan Seulan tarkoituksena on toimia jatko-opiskelijoiden etujärjestönä sekä heidän keskinäisen kanssakäymisensä edistäjänä. Ensimmäistä tavoitetta on ajettu yhdistyksen perustamisesta lähtien jatko-opintojen kehittämis- ja ohjauskäytänteiden yhtenäistämishankkeissa. Lievätkö nämä pyrkimykset sitten tuottaneet tulosta, sillä vuosien saatossa tohtorikoulutuksen laatuun on Helsingin yliopistolla ryhdytty kiinnittämään kasvavassa määrin huomiota. Myös uusia jatko-opiskelijoiden etua valvovia järjestöjä ja työryhmiä on syntynyt runsaasti. Tämän kehityksen myötä Seulan rooli on hiljalleen keskittynyt yhä vahvemmin vapaamuotoisemman yhteisöllisyyden ylläpitämiseen.

Seulan virallinen fyysinen kansio ja puheenjohtajan henkilökohtainen digitaalinen Seula-kansio harvinaisessa yhteiskuvassa.

Seulan historiaa on koottu punaiseen kansioon, jota säilyttää yhdistyksen sihteeri. Kansiosta selviää muun muassa, että Seula on perustettu vuonna 2007, jolloin suomen kieli ja kotimainen kirjallisuus muodostivat yhteisen laitoksen. Yhteistyötä on aika ajoin viritelty nykyisen osastomme muiden tieteenalojen, pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien (joilla on oma jatko-opiskelijajärjestönsä, Nordok) sekä suomalais-ugrilaisten kielten kanssa. Osaston yhteistä jatko-opiskelijajärjestöä ei kuitenkaan ole ryhdytty suunnittelemaan – vaikka alakohtaiset järjestöt ovat jäsenmäärältään pienehköjä, lienevät ne etenkin uusille opiskelijoille helpommin lähestyttäviä.

Seulan toiminta on rakentunut pitkälti tuttujen, hyväksi havaittujen tapahtumakonseptien varaan. Syksyn ja talven aikana on perinteisesti järjestetty iltapäiväseminaareja, joissa on käsitelty erilaisia aiheita esim. alustusten ja paneelien pohjalta. Nämä ovat vuosien saatossa muuttuneet epämuodollisemmiksi baariseminaareiksi, joissa aiheita käsitellään keskustellen olutlasin äärellä. Touko–kesäkuussa taas on juhlistettu alkavaa kesää ulkona piknikien merkeissä. Lisäksi Seulalla on ollut tapana järjestää pari kertaa vuodessa tapaamisia ravintola-aamiaisen äärellä, esimerkiksi Fazerin kahvilassa tai ravintola Kiilassa.

Seula kevätpiknikillä toukokuussa 2018 Topelian sisäpihalla.

Tapahtumien teemat liittyvät yleensä väitöskirjatyön sisällön sijaan sen ulkoisiin puitteisiin – tällaiset aiheet kun usein jäävät vähälle huomiolle virallisemmissa tapahtumissa, kuten tutkijaseminaareissa ja tieteellisissä konferensseissa. Viime vuosien teemoja ovat olleet esimerkiksi tutkimusyhteistyö, tutkimuksen yleistajuistaminen, työn ja vapaa-ajan rajat sekä työelämä tohtoriksi valmistumisen jälkeen. Jotkin näistä ovat jo ehtineet toistua Seulan tapahtumissa useammin kuin kerran. Tämä on kuitenkin ymmärrettävää ja luonnollista, sillä vaikka tutkijasukupolvet hiljalleen vaihtuvat, nämä jatko-opiskelijan elämän avainkysymykset pysyvät pitkälti samoina.

Mihin suuntiin Seulan toimintaa voisi tulevaisuudessa viedä? Edellä mainittujen tapahtumakonseptien lisäksi Seulan historiasta löytyy toiminnan muotoja, jotka ovat jääneet unholaan, kuten kuukausikahvit, seminaarikaljat, pikkujoulut ja virkistysekskursiot. Niistä on mahdollista ammentaa ideoita tulevaan toimintaan. Seulan kokouksissa on myös usein keskusteltu oppiaineidemme uusien jatko-opiskelijoiden tavoittamisesta ja tuutoroinnista. Vaikka yliopisto tarjoaa aloittavalle jatko-opiskelijalle tietopaketteja monenlaisista aiheista, monet käytännön asiat selviävät vasta kantapään kautta. Kokeneempien kollegoiden neuvot voisivat auttaa nuorempia sudenkuoppien väistelyssä ja epävarmuuden hillitsemisessä.

Uusia jatko-opiskelijoita haluan kannustaa tulemaan Seulan toimintaan mukaan! Seula ei ole rekisteröity yhdistys, joten sen toimintaa eivät rasita liiallinen virallisuus ja hankaloita byrokratian ikävät koukerot. Tavoitteena on ollut myös pitää tapahtumat sellaisina, että niihin osallistuminen on helppoa ja vaivatonta. Tapahtumista tiedotetaan Seulan omalla sähköpostilistalla, jolle voi liittyä lähettämällä viestiä puheenjohtajalle.

Tätä kirjoittaessa olen toiminut Seulan puheenjohtajana lähes kolme vuotta. Seulan luotsaaminen on ollut mukavaa, palkitsevaa ja yllättävän vaivatonta puuhaa. Näin tohtoriksi valmistumisen kynnyksellä on kuitenkin aika siirtyä sivuun ja antaa nuorempien ottaa ohjat. Olen vakuuttunut siitä, että nuoriso on kykenevä jatkamaan perinnettä ja myös uudistamaan sitä jäsentensä tarpeiden mukaisesti. Tunnuslauseensa mukaisesti Seula vuotaa muttei uppoa!

Lasse Hämäläinen, Seulan puheenjohtaja 2016–19. Kuva: Sasa Tkalcan

 

Yhteistyöstä yhdessä keskustellen – Seulan baariseminaari 17.1.2019

Teksti: Lasse Hämäläinen ja Henri Satokangas
Kuva: Mari Siiroinen

Nykyinen tiedemaailma kannustaa tutkijoita tekemään yhteistyötä, mutta ei anna juurikaan käytännön ohjeita ja neuvoja siihen. Miten yhteistyökontakteja luodaan? Entä millaista yhdessä työskenteleminen käytännössä on? Näistä aiheista keskusteltiin Seulan baariseminaarissa.

Suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden jatko-opiskelijajärjestö Seulan orastavaksi perinteeksi on muodostunut sydäntalvella järjestettävä baariseminaari. Baariseminaareissa on ollut tapana keskustella epämuodollisesti tutkijan elämän keskeisistä kysymyksistä, jotka jäävät virallisemmissa tiedetapahtumissa vähemmälle huomiolle. Aiempina vuosien teemoja ovat olleet esimerkiksi tohtorin työelämä sekä väitöskirjantekijän DOs & DON’Ts.

Tämänkertaisen baariseminaarin aiheeksi oli valikoitunut tutkimusyhteistyö. Etenkin humanistista tutkimusta on perinteisesti tehty usein yksin, mutta tämä saattaa olla muuttumassa. Tiedemaailman virtaukset, etenkin tieteidenvälisyyteen kannustaminen, ohjaavat tutkijoita yhteisten projektien pariin. Vieraileviksi asiantuntijoiksi tapahtumaan oli kutsuttu tutkijatohtori Mikko T. Virtanen sekä pian väittelevä Heidi Vepsäläinen, joille on jo ehtinyt kertyä omakohtaista kokemusta erilaisista yhteistyöprojekteista.

Yhteisprojektien osuus tutkimustoiminnasta kasvaa usein tutkijanuran edetessä. Syynä tähän lienee yksinkertaisesti se, että kontaktien määrä kasvaa vuosien mittaan. Myös väitöskirjantekijöiden on kuitenkin hyvä olla tietoisia yhteistyön mahdollisuudesta, voihan artikkeliväitöskirjaankin sisällyttää yhteisartikkeleja. Kokeneemman tutkijan kanssa työskenteleminen voi myös opettaa väitöskirjantekijälle tieteellisen sisällön ohella tutkimustyön prosesseja.

Tutkimusyhteistyön ensiaskel on se, että potentiaaliset yhteistyökumppanit löytävät toisensa – mutta miten tämä käytännössä tapahtuu? Keinot ovat monet, ja pöydän ääressä kerrotut tarinat heijastelevatkin tiedeyhteisössä elämisen eri puolia. Yleisintä lienee yhteistyö lähimmän työyhteisön kesken. Tästä niin Virtasella kuin Vepsäläiselläkin on kokemusta: tuttujen kiinnostuksen kohteet ja työskentelytavat ovat tuttuja. Tavatonta ei myöskään ole ohjaajan ja ohjattavan tutkimusyhteistyö esimerkiksi yhteisartikkelin muodossa.

Toisinaan yhteistyökuvio piirtyy sattuman kaupalla. Seulan jäsenistä Lasse Hämäläisellä ja Irina Herneaholla oli jaettavanaan kokemuksia, joissa yllättävä kontakti oli syntynyt yhteisen tutun käymän lounaskeskustelun tai väärinymmärryksen myötä. Virtanen tietää peräänkuuluttaa myös rohkeutta: mikäli törmäät kiintoisalta vaikuttavaan julkaisuun tai esitelmään, joka antaa viitteitä yhteisistä tutkimusintresseistä, laita sähköposti laulamaan. Tiedeyhteisöhän on lähtökohtaisesti totuudenetsijöiden suuri perhe, jossa ennestään tuntemattomuus ei ole este hedelmäkkäälle yhteistyölle.

Vanhan viisauden mukaan väitöskirjantekijän tulisi sanoa kaikkeen ei. Jatko-opiskelijoiden odotetaan valmistuvan nopeasti, ja ylimääräiset projektit voivat viivyttää väitöstutkimuksen etenemistä. Toisaalta moni kontakti jää syntymättä, jos aloitteleva tutkija majailee iäti kammionsa suojissa. Myöhemmin uran varrella nämä kontaktit ja niiden seurauksena syntyneet yhteisprojektit saattavat osoittautua arvokkaiksi. Kenties tässäkin asiassa totuus löytyy kultaisen keskitien varrelta.

Entä miten yhteisartikkelia kirjoitetaan? Mahdollisuuksia on monia. Yleisin tapa lienee sopia ennalta vastuualueet, joista kukin kirjoittaa omatoimisesti, ja vasta tämän jälkeen sitoa teksti yhteen ja ruveta hiomaan yksityiskohtia yhdessä. Vepsäläinen kuitenkin kertoo olleensa mukana myös tilaisuuksissa, joissa tutkimusryhmä oli kokoontunut yhteen ja saneli tekstiä yhdessä. Tämä voi olla hyvinkin tehokas tapa tuottaa tekstiä, mikäli työryhmän puitteet, kuten jäsenten aikataulut ja fyysinen sijainti, sen mahdollistavat.

Yhteisjulkaisuihin liittyy luonnollisesti kysymys siitä, missä järjestyksessä tekijöiden nimet ilmoitetaan. Mikäli työryhmän jäsenten panos on ollut jokseenkin yhtäläinen, turvaudutaan usein aakkosjärjestykseen. Tällainen käytäntö on kuitenkin jossain määrin epäreilu, sillä se suosii aakkosten alkupäässä olevia. Aaltonen tai Aakula saa nimensä paistattelemaan julkaisujen sivuille, kun muut joutuvat usein lymyämään ym.- tai et al -merkinnän takana. Millaisia vaihtoehtoja tälle voidaan löytää? Järjestys on esimerkiksi mahdollista arpoa, tai alaviitteessä voidaan raportoida lyhyesti, millainen kunkin kirjoittajan kontribuutio on ollut.

Kiinnostava kysymys on myös, miten yhteisjulkaisuja arvioidaan suhteessa omiin julkaisuihin. Lasketaanko parin kollegan kanssa kirjoitettu artikkeli samanarvoiseksi kuin yksinään kirjoitettu? Helposti voisi kuvitella, että yhdessä kirjoitettaessa työmäärä jää henkeä kohden pienemmäksi. Asiantuntijat kuitenkin toteavat, että asia ei välttämättä ole näin. Yhteiskirjoittamisessa on sellaisia aikaa ja panostusta vaativia elementtejä, joita yksin kirjoittamiseen ei kuulu – mutta nekin voivat olla ensiarvoisen hyödyllisiä ja opettavia.

Kun kaikki tämä vedetään yhteen, jää jäljelle tärkein kysymys: kannattaako tutkimusyhteistyö? Kyllä kannattaa, sanovat Virtanen ja Vepsäläinen. Toisaalta on hyvä kirjoittaa välillä myös yksin, sillä silloin pääsee kehittelemään omia, omituisiakin, ajatuksia pidemmälle. Kuten kukka tarvitsee kasvaessaan sekä aurinkoa että sadetta, on tutkijanversonkin täysikasvuiseksi kasvaakseen hyvä altistua niin yksin kuin yhdessä tekemiselle. Tutkimusyhteistyön muhevasta mullasta kohoavat ne kauneimmat kukat, jotka yhdessä säihkyvät tieteen puutarhan ylväyttä.

 

Ehkäpä ei ole kaukana se menestyksen hetki?

”Mikään maailmassa ei korvaa sitkeyttä. Ei lahjakkuus: epäonnistuneita lahjakkuuksia on kaikkialla. Ei nerous: väärin ymmärretty nerous on suoranainen käsite. Ei koulutus: maailma on täynnä koulutettuja hylkiöitä.” – väitti aikanaan Calvin Coolidge. Hänen mukaansa vain sitkeydellä ja päättäväisyydellä voi saavuttaa mitä tahansa. Hänen monta vuotta sitten esittämät ajatuksensa pätevät vieläkin. Mutta silti voidaan kysyä, riippuuko menestys vain sitkeydestä? Jos näin on, mikseivät kaikki sitkeät ihmiset menesty? Onko joitakin muita tekijöitä, jotka vaikuttavat ihmisten menestymiseen?

Menestyneeksi ihmiseksi kutsutaan henkilöä, joka on parempi kuin moni muu omalla alallaan, jolla on mahdollisuus toteuttaa itseään ja joka voi olla  itseensä ja elämäänsä tyytyväinen. Maailma on täynnä lahjakaita, mutta epäonnistuneita ihmisiä, joiden sitkeyden puute estää heitä kehittämästä kykyjään ja menestymästä. Yhtä aikaa kauppojen kirjahyllystä löytyy menestyneiden ihmisten kertomuksia, jotka pienemmilläkin lahjoilla pääsivät pitkälle – sitkeydellään.  Äärimmäisen sitkeän henkilön esimerkkinä on huippunyrkkeilijä Muhammad Ali, jota ei pidetty poikkeuksellisesti lahjakkaana lapsuudessaan. Mutta omalla sisukkuudellaan ja päättäväisyydellään hän saavutti tavatonta menestystä alallaan ja tuli tunnetuksi eri puolilla maailmaa.

Mutta jos henkilö on sekä sitkeä, että lahjakas? Onko menestys sitten välittömästi taskussa? Maailmassamme on ihmisiä, joiden rinnakkainen lahjakkuus ja sitkeys valloittavat koko ihmiskunnan.   Havainnollinen esimerkki on Elias Lönnrot, jonka työteliään toiminnan ansiosta Suomeen saatiin eepos Kalevala. Kalevala on auttanut suomalaisia tiedostamaan aiempaa paremmin, että Suomessa on oma historia. Nykypäivänäkin Kalevala on maailman kuuluisin suomalaisen kirjallisuuden eepos, joka on käännetty kuudellekymmenelleyhdelle kielelle. Lönnrot uuterasti toimi kehittääkseen Suomen kirjallisuutta ja edistääkseen suomen kielen kehitystä. Hän kirjoitti lasten satuja, arvoituksia ja sananlaskuja, julkaisi kansanrunouden lisäksi suomenkielisen lääkärikirjan, lakiteoksen, maantieteen, historian, laskuopin, kieliopin ja lukemiston sekä keksi uusia sanoja. Yhden ihmisen toiminnasta hyötyi koko kansa: Suomi sai aiempaa parempaa kansalliskirjallisuutta ja sen kieli rikastui.

Mutta pakko myöntää, etteivät sitkeys ja lahjakkuus välttämättä vie menestymiseen. Menestyneiden ihmisten kuhunkin tarinaan kuuluvat paitsi sitkeys tai lahjakkuus (tai niiden kombinaatio), myös onni.  Sillä tarkoitetaan kohtalokasta tapaamista, soittoa, havaintoa tai jotain muuta, jonka seurauksena ihmisen menestystarina sai alkunsa. Onni voi pitää menestyksen lähtöpisteenä ja useat menestystä metsästävät ihmiset eivät ikinä pääse omaansa, vaikka olisivat kuinka lahjakkaita ja sitkeitä. Näin kävi Vincent Van Goghille, jonka poikkeukselliset postimpressionistiset taidemaalauksensa saivat suosiota vasta taidemaalarin kuoltua. Hänen lahjakkuuttaan ja sitkeyttään ei voi aliarvioida, mutta se ei auttanut häntä tulemaan itseensä ja elämäänsä tyytyväiseksi – menestyneeksi. Hän kuoli köyhänä, tunnustusta vaille jääneenä ja psyykkisesti sairastuneena.

Jokainen menestystä saavuttanut henkilö voi vuosien mittaan tunnistaa onnihetkensä. Sen tapahtuman, jonka jälkeen hänen menestystarina alkoi. Silloin kun loppuivat turhat yritykset ja alkoi menestyvä toiminta. Se ei välttämättä tarkoita, että sen jälkeen he eivät ole enää kohdanneet ongelmia ja haasteita, pikemmin päinvastoin: haasteita tuli jopa enemmänkin. Mutta se onni auttoi heitä tunnistamaan omia kykyjänsä, sillä niitä tunnustettiin myös yhteiskunnassakin. He ymmärsivät menevänsä oikeaan suuntaan, ja näin saivat voimia ja intohimoa jatkaa toimintansa. Toivoa vain sopii, että jokainen meistä saapuu omaan menestyslähtöpisteeseen, johon päästyämme ymmärrämme, että valitsimme oikean suunnan; että kaikki tekemämme virheet olivat tosiaan askeleita kohti unelmiemme toteuttamista. Ja nämä kohtaamamme haasteet vain auttoivat tavoitteidemme saavuttamisessa, kehittyivät meidän sitkeyttämme ja tahdonvoimamme. Ehkäpä ei ole kaukana se hetki.