Tekijä: Verna K Pelkonen

Julkaistu

Suomalainen kulttuuri muuttaa maahanmuuttajia – minun tapaukseni

Kirjoittanut: Ülla Häusler

Olen kotoisin Virosta ja asunut Suomessa melkein 13 vuotta. Muuttaako suomalainen kulttuuri maahanmuuttajia? Kyllä muuttaa! Vaikka noin ensimmäiset kolme vuotta ajattelin, että ei nämä kaksi sukulaiskansaa kovin paljon toisistaan eroakaan, olen vuosi vuodelta oppinut, että osittain maiden erilaisesta historiasta johtuen löytyy kyllä isojakin eroja. Huomaamattomasti nämä eroavuudet ovat alkaneet vaikuttaa minuunkin. 

Suomessa puhelinkeskustelun alussa puhelimeen vastatessa sanotaan aina oma nimi. Ei Virossa. Virossa saattaa kuulua hiljaisuus (kai soittaja tietää kenelle hän soittaa), joskus jonkinlainen tervehdys tai luvan anto soittajalle puhua – Räägi! (’Kerro(han)!’). En ollut sellaista käytäntöä huomannut aikaisemmin Virossa asuessani. Siellä pärjätään näin eikä tätä käytäntöä pidetä epäkunnioittavana. Suomessa olen puhelimeen vastatessa oppinut lausumaan ensin aina nimeni. Poikkeuksena voi ehkä olla tilanne, kun hyvät kaverit soittavat minulle ja ehdin tervehtiä heidät ensin. Puhelinkeskustelun loppuun on virolaisten perheenjäsenten tai ystävien kanssa keskusteltuani lisääntynyt uusi vakituinen piirre – terveisten lähettäminen! Ei sillä, että Virossa emme olisi kiinnostuneita sisarien (joita minulta löytyy kolme) puolisoista ja lapsista, olemme tietysti, mutta välttämättä jokaiselle ei lähetetä terveisiä erikseen. Se ilmaistaan toisella tavalla, kysytään esimerkiksi eritoten heidän kuulumisiaan. Suomeen muuton jälkeen jokainen puhelu sisarien kanssa päättyy terveisten lähettämiseen puolisoille. Olen opettanut siihen koko perheeni ja luontevasti puhelun lopussa puolisonikin saa nykyään runsaasti terveisiä! Pieni ele, mutta se tuntuu jotenkin tärkeältä – heitäkin muistetaan.

Olemme perheessäni vitsailleet, että olemme välillä niin kuin italialainen perhe – joskus kaikki perheenjäsenet puhuvat samanaikaisesti ja jos joku haluaa enemmän huomiota, huomaamattomasti keskustelun volyymi nousee nousemistaan. Totta puhuen en ole varma, pitääkö väitteeni italialaisista edes paikkansa – voi olla, että ei ollenkaan! Joka tapauksessa olen tottunut siihen, että oletpa sitten puhujan kanssa samaa mieltä tai et, tai haluat muuten ilmaista, että kuuntelet, ei ole mitenkään epäkunnioittavaa puhua puhujan kanssa samanaikaisesti, ainakin jotenkin kommentoida. Mutta näin ei ole Suomessa. Olen huomannut, hieman liioitellen, että täällä odotetaan toisen ihmisen puheenvuoron loppuun asti, annetaan hänen ilmaista oma mielipiteensä ja varmuuden vuoksi jätetään vielä pieni tauko, jos puhujalle tulee mieleen jotakin lisättävää, ennen kun lisätään oma kommentti. Voitte kuvitella, kuinka usein olen saanut täällä muistuttaa itseäni, että minun pitää antaa toisen ihmisen lopettaa lauseensa. Ja voitte kuvitella, kuinka epäkohteliaaksi koen nykyään omat perheenjäsenet ja muutenkin virolaiset ystävät, kun he eivät välttämättä anna minun puhua ajatukseni loppuun asti. Kuulluksi tulemisen kokemus kun on vuorovaikutuksessa todella tärkeää, usein ainoa kommunikoinnin tarkoitus.

Suomessa arvostetaan harmoniaa, sopusointua ja rauhallisuutta. Ei puhuta liian kovalla äänellä, ei haeta liian paljon huomiota eikä ”saa” olla liian räjähtävä persoona. Omalla kohdallani olen vuosien varrella huomannut, miten spontaani ja helposti tunteita ilmaiseva persoonani on muuttunut. Olen alkanut vierastamaan tunteiden äärilaitoja ja pyrkimään rauhallisuuteen ja tasaisuuteen. Toisaalta tämä prosessi voi liittyä muutenkin aikuistumiseen. Jos olenkin joskus ilmaissut keskimäärin voimakkaammin innostusta, iloa tai pettymystäni, olen usein ottanut ”ulkomaalaisen kortin” esiin ja kokenut siten, että suomalaiset kenties antavat minulle myös helpommin anteeksi. Olen joskus miettinyt, että tarvitseeko minun sopeutua täkäläiseen sopusointua ihailevaan ajatusmaailmaan, vai pitäisikö minun kuitenkin pyrkiä pitämään kiinni esimerkiksi hymyilemisestä ja iloisuudestani, vaikka ihmiset yleensä ympärillä olisivatkin jokseenkin ilmeettömiä?

Mitä kauemmin toisessa maassa asuu, sitä enemmän paikallinen kulttuuri, arvot ja toimintatavat alkavat vaikuttamaan. On mielenkiintoista huomata, miten suomalaisen kulttuurin monet piirteet ovat tulleet osaksi omaa arvomaailmaani. Ja ihminenhän on sosiaalisena olentona loppujen lopuksi aika helposti vaikutettavissa! Joten nyt, rakkaat kohtalotoverini, on teidän vuoronne – miten suomalainen kulttuuri on muuttanut teitä? 

Tämä teksti on kirjoitettu Kirjoittamisen ja tekstityön kurssilla keväällä 2021. Teemana oli ”Miten Suomi ja suomalainen kulttuuri ovat muuttaneet minua?”

Julkaistu

Mitä olen oppinut Suomen työelämästä Suomeen muutettuani

Kirjoittanut: Polina Poletaeva

Muutin opiskelun perässä EU:n ulkopuolelta Suomeen elokuussa 2010. Suomeen muutettuani huomasin, että Suomen ja kotimaani työmarkkinat ja työelämän käytännöt eroavat jonkin verran.

Kesätyö

Jo vuoden kuluttua muuttoni jälkeen törmäsin ensimmäiseen asiaan, jota ihmettelin alussa hyvin paljon, eli kesätyö-käsitteeseen. Kotimaassani kesätyö voi tarkoittaa lähinnä sesonkityötä kuten esimerkiksi huvipuiston kesätyöpaikkoja, joita ei muina ajankohtina ole olemassa tai joita muulloin on paljon vähemmän. Kotimaassani suurimmalla osalla työpaikoista kesätyöpaikkoja ei ole olemassa. Työt sen sijaan järjestetään niin, että työntekijät pitävät lomiaan vuorotellen vuoden eri aikoina. Tällä tavalla sijaisten tarvetta ei synny. 

Tutustuttuani siihen, mitä tarkoittaa Suomessa kesätyö, olen pitänyt siitä, koska se on mielestäni erittäin kiinnostava ja kätevä ilmiö. Toisaalta tämä Suomessa laajassa käytössä oleva järjestely ei pakota työntekijöitä pitämään lomiaan epäsuosittuina vuoden ajankohtina kuten esimerkiksi marraskuussa tai tammikuussa (mikä voi hyvinkin tapahtua kotimaassani) ja toisaalta se antaa opiskelijoille mahdollisuuden kartuttaa työkokemustaan ja rahaakin opiskelun lomassa. Näin ollen kesätyöpaikkajärjestely tappaa kaksi kärpästä yhdellä iskulla, mikä on mielestäni ihanaa!

Verokortti, progressiivinen veroasteikko, veronpalautus

Saatuani ensimmäisen työpaikan Suomesta tutustuin myös toiseen minua alussa paljon ihmetyttäneeseen ilmiöön – progressiiviseen veroasteikkoon. Kotimaassani palkasta vähennettävä veroprosentti pysyy samana riippumatta palkan koosta eli 13%. Suomessa sen sijaan vero kasvaa sen mukaan, kun palkka kasvaa. On olemassa eriäviä mielipiteitä sekä kotimaan yhtenäisestä että Suomen progressiivisesta veroasteikosta. Jotkut ovat sitä mieltä, että Suomen verotusjärjestelmä syrjii isojen palkkojen saajia, koska he joutuvat maksamaan kaikista eniten veroja. Minä kuitenkin pidän siitä, että tämä järjestelmä tukee pienipalkkaisia, joten myös siivooja, satunnaisesti työtä tekevä opiskelija tai muuta matalapalkkaista työtä tekevä saa enemmän rahaa pankkitililleen matalamman veroprosentin myötä ja sen ansiosta pystyy elättämään itsensä yhdellä työpaikallaan eikä joudu tekemään 60–80-tuntista työviikkoa. Pidän suomen verojärjestelmää järkevänä, vaikka nykyisin palkastani veroihin ja muihin pakollisiin maksuihin vähennetään jo 1/3.

Toinen asia, joka ainakin minussa lisää halua maksaa verojani Suomessa vähän isomman veroprosentin mukaan on veronpalautus. Suomessa veronmaksajan on turvallista maksaa enemmänkin veroja, koska hän tietää saavansa kaikki liikaa maksamansa verot takaisin omalle pankkitililleen. 

Kotimaani verojärjestelmässäkin on omat plussansa. Yhtenä isona plussana voidaan pitää sitä, että kotimaani verot pysyvät alempina Suomeen verrattuna. Toisaalta jos kotimaassani maksaa enemmän veroja, kuin olisi pitänyt, rahojen palauttamiseksi tai niiden hyödyntämiseksi seuraavan veroperioodin veromaksuihin joutuu tekemään monimutkaisia hakemuksia ja joskus käymään verotoimistossa useammankin kerran tuloksetta. Kotimaassani paras strategia veroihin liittyen on maksaa veroja juuri sen verran kuin pitää maksaa eikä senttiäkään enempää, koska veronmaksaja ei välttämättä saa ylimääräisiä maksuja takaisin, vaikka kuinka yrittäisi. Vaikka kotimaan tilanne on muuttumassa digitalisaation myötä, mielestäni kotimaan verojärjestelmä ei ole vielä yhtä turvallinen ja houkutteleva veronmaksajan silmissä kuin Suomen verotusjärjestelmä.

Suomessa maksan veroni rauhallisin mielin jopa vähän korkeamman veroprosentin mukaan, kuin pitäisi, koska tiedän, että kaikki ylimääräiset maksut saan veropalautuksena seuraavana vuonna takaisin. Monille se on hyvä säästämisvaihtoehto, koska koko vuoden aikana voidaan maksaa vähän enemmän veroja ja seuraavana vuonna saada ylimääräisesti maksetut verot yhtenä summana tilille. Mielestäni tämä fakta lisää Suomen verojärjestelmän luotettavuutta ja veronmaksajien halua maksaa verot. 

Lomakorvaus, sijaiset

Kun aloin tehdä keikkoja eli työskennellä sijaisena Suomessa, sain tietää, että monilla aloilla Suomessa on olemassa sijaisten järjestelmä. Työpaikan oman työntekijän sairastuessa tämän vuoron tekemiseen etsitään sijainen. Kotimaassani ei yleensä käytetä sijaisia, vaan vuorossa olevat työntekijät joutuvat pärjäämään omin voimin. Kun sain tietää tästä Suomessa olevasta työmahdollisuudesta, ihastuin ja tartuin siihen heti. Olen tehnyt sijaisvuoroja useammassa eri työpaikassa muutaman vuoden ajan opiskeluni ohessa.

Pidän Suomessa olevaa sijaisten järjestelmää järkevänä asiana, sillä se lisää työpaikan työntekijöiden hyvinvointia, koska he eivät joudu jatkuvasti tekemään samaa työmäärää pienemmän työntekijämäärän voimin. Alalla on erilaisia käytänteitä: on työpaikkoja, joilla on oma yksikkökohtainen sijaisten lista. On myös isompia yrityksiä, jotka välittävät sijaisia useammille yrityksille.

Sijaiselle tarjotaan vuoro, mutta hän saa itse päättää, mitkä vuorot hän ottaa. Sijaisena toimiminen on mielestäni hyvä mahdollisuus opiskelijoille työkokemuksen kartuttamiseksi. Omasta kokemuksestani tiedän, että työn voi hyvin usein sovittaa yhteen opiskelun kanssa. Sijaisena toimiminen sopii myös niille, jotka haluavat itse päättää, milloin he pitävät lomansa ja mitkä työvuorot he tekisivät.

En ollut niin ihmeissäni, kun sain tietää sijaisena toimimisesta, mutta yllätyin todella paljon saatuani ensimmäisen palkkakuittini. Kaikkien tuntipalkkojen ja iltavuorolisien lisäksi siinä oli mukana ihmerivi ”lomakorvaus”. Olin toki onnellinen, että tämän rivin ansiosta sain enemmän rahaa tuntipalkkani ja vuorolisieni päälle. Ihmettelin asiaa kuitenkin, koska en tiennyt, mistä nämä rahat maksetaan. 

Sain asiasta selvää myöhemmin ja yllätyin totaalisesti. Olin valmis siihen, että sijaiselle voidaan maksaa samankokoista palkkaa kuin työpaikan työntekijöille, mutta en tullut ajatelleeksi, että sijaiselle voitaisiin maksaa korvausta lomasta, jota työnantaja luonnollisista syistä johtuen ei voisi sijaiselle tarjota. 

Suomessa riippuen kummankin alan työehtosopimuksesta lomakorvauksen määrä on vaihtelevasti 9–11 prosenttia työvuoron ansiosta. Tämä oli minulle erittäin positiivinen yllätys. Näin ollen satunnaisesti sijaisvuoroja tekevä ei saa lomaa, mikä on täysin normaalia, mutta sen sijaan saa lomakorvauksen rahana. Työpaikan työntekijä saa sen sijaan normipalkan ilman lomakorvauksia, mutta ansaitsee sen sijaan lomapäiviään ja saa loma-ajastaan lomarahan. Mielestäni tämä on järkevä järjestelmä.

On paljon muitakin asioita, joita olen oppinut Suomen elämästä. Mitä Suomen työelämän käytänteitä olet sinäkin ihmetellyt Suomeen muutettuasi?

Tämä teksti on kirjoitettu Kirjoittamisen ja tekstityön kurssilla keväällä 2021. Teemana oli ”Miten Suomi ja suomalainen kulttuuri ovat muuttaneet minua?”

Julkaistu

5 asiaa, miten Suomi on muuttanut minua

Kirjoittanut: Claudia Jimon

Päädyin opiskelemaan suomea sattumalta, ja loppujen lopuksi valmistuin suomen kielen kandidaatiksi neljä vuotta sitten. Olin valmis aloittamaan työurani, mutta useiden työhaastattelujen jälkeen tiesin, että toimistotyö ei sovi minulle. 

Oli heinäkuu, erittäin kuuma ja hikinen päivä, kun päätin lähteä au pairiksi Suomeen. Siitä lähtien olen asunut Suomessa ja olen ollut au pair, lastenhoitaja ja maisteriopiskelija. Minulta kysytään usein, että onko Suomi muuttanut minua ja olenko oppinut jotain uutta näiden vuosien aikana? Sanoisin, että ehdottomasti kyllä.

  1. Luonnon ja harrastusten arvostaminen

Olen lenkkeillyt ja retkeillyt ennenkin, mutta Suomen luonnon kautta olen oppinut arvostamaan luontoa pakopaikkana kaupungin melulta. Miksi tajusin sen vasta täällä? Rehellisesti sanottuna, en tiedä, mutta tiedän, että elämäni parhaat hetket löytyvät metsästä ja luonnosta. Olen oppinut arvostamaan kaikkea mitä luonto antaa: rauhallista aikaa, raikasta ilmaa ja yhteyttä luontoon. 

Olen arvioinut uudelleen aktiivisen elämän periaatteita, koska ympärilläni kaikki harrastavat liikuntaa: naapurit, äidit, pomot, lapset, koirat, mummot ja papat, sinkut ja naimisissa olevat. Niinpä itse aloitin hiihdon ja joogan harrastamisen, jota en ollut ikinä halunnut kokeilla ennen Suomeen muuttoa. 

2. Varhainen lounas ja säännöllinen syöminen

“Hei, tuletko syömään lounasta?”

“Umm, joo, mutta kello on vasta 11.”

“Niinpä. On ruoka-aika.” 

Niin sanoi minun isäntäperheeni äiti ensimmäisenä päivänä, kun muutin Suomeen. Silloin en voinut kuvitella, miten on mahdollista syödä lounasta niin aikaisin, koska koko elämäni tiesin, että lounasta syödään klo 14 tai myöhemmin. Ymmärrän, että jos aikaisin herää, niin tulee aikaisin myös nälkä, mutta yhdeltätoista olen vasta juonut aamukahvini ja aloittanut päiväni. Vuosien aikana kompromissi löytyi, ja varhainen lounas mahtui aikatauluuni. Kahdeltatoista.

Samaan aikaan ruokailuhetket ovat myös muuttuneet elämässäni. En tiedä, oletko koskaan kokenut sellaista kiirettä, jolloin et muistanut syödä etkä pystynyt rauhoittumaan. Tällaisia olivat minun arkipäiväni kotimaassani. Ehkä viime vuonna huomasin, että en syö enää kiireessä, enkä kouluun tai töihin kävellessäni, vaan istun pöydän ääressä ja keskityn yhteen asiaan: rauhalliseen ruokahetkeen. Suomalaiset syövät säännöllisemmin kuin olen itse ikinä syönyt, ja vaikka välipala oli ennenkin tuttu (erityisesti lapsena), tajusin, että myös aikuisena voi hyvinkin syödä 4-5 kertaa päivässä. 

3. Hiljaisuuden merkitys ja puhelias ihminen

Minusta aina sanottiin, että olin jo pienenä lapsena erittäin puhelias ja utelias. Aikuisena ymmärsin myös, että puhelias ihminen on yleensä ystävällisempi ja helpommin lähestyttävä. 

Tämä muuttui kokonaan, kun muutin Suomeen. Suomalainen kulttuuri arvostaa hiljaisuutta ja hiljaisia ihmisiä. Huomasin itse, miten olen vuosien aikana muuttunut hiljaisemmaksi, ja osaan enemmän kuunnella ja huomata ihmisiä ympärilläni. Se on hyvä juttu, MUTTA se varmasti johtuu myös siitä, että itse olen “kasvanut isoksi”. Toisaalta itse viihdyn puheliaiden ihmisten seurassa, joten haluaisin pysyä myös sellaisena.

4. Vaatteiden merkitys

Säännöt ovat olleet suuri osa elämääni ja minut opetettiin seuraamaan niitä. Olen myös oppinut, että ulkonäkö ja vaatteet ovat tärkeitä. Vaikka menin vain kauppaan, minun piti valita “kunnon” vaatteet. Voitte kuvitella, miltä minusta tuntui, kuin menin ensi kerta K-marketiin ja törmäsin siellä ihmisiin, joilla oli päällä samanlaisia huppareita, kuin itselläkin – vaatteita, joita itse olisin käyttänyt vain kotona. 

Ymmärsin heti, että suomalaisessa kulttuurissa vaatteilla ja ulkonäöllä ei ole tarkoitus tuomita ihmisiä, vaan saavutuksesi määrittelevät sinut. Totta kai ulkonäkö ja vaatteet ovat tärkeitä osia suomalaisessa yhteiskunnassa, mutta ulkonäkö ei ole kuitenkaan tärkeintä. 

On parasta käydä lauantaiaamuna kaupassa huppariin pukeutuneena! 

5. Koirat ovat ihania

Kuten jo aluksi mainitsin, vietin ensimmäiset kaksi vuotta Suomessa au pairina kahdessa eri perheessä. Kummallakin perheellä oli myös koiria. Siihen asti olin koko elämäni pelännyt koiria. Koiranpennut olivat aina ihania ja söpöjä, mutta aikuisen koiran vieressä en uskaltanut olla. 

Au pair- vuosien jälkeen olen asunut monissa eri asunnoissa, ja joka paikassa on ollut vähintään yksi naapuri, jolla oli koira, kissa tai joku muu lemmikki. 

Vasta Suomessa, suomalaisessa perheessä, suomalaisessa ympäristössä tajusin, että pidän koirista ja niiden ihanasta luonteesta. 

Vaikuttavatko suomalainen kulttuuri ja suomalaiset henkilöt vielä minun elämääni? Sanoisin, että kyllä, vaikka itse en enää huomaa sitä helposti, kuten alussa. Olisinko muuten muuttunut ihmisenä, jos olisin matkustanut johonkin toiseen maahan? Varmasti. 

Mutta olivatko kaikki muutokset positiivisia ja elämää muuttavia? Ehkä joo, ehkä ei. Tärkeintä on, mitä teemme muutosten kanssa. Pyrimmekö itse vaikuttamaan niihin muutoksiin? 

Tämä teksti on kirjoitettu Kirjoittamisen ja tekstityön kurssilla keväällä 2021. Teemana oli ”Miten Suomi ja suomalainen kulttuuri ovat muuttaneet minua?”

Julkaistu

Opiskelijoiden trendi-ilmiö: kiire

Teksti: Viivi Mickos

Kun kyselen yliopistoystäviltäni kuulumisia, saan usein vastaukseksi kuulla ”Ihan hyvää kuuluu mutta just nyt on aika kiireistä.” Myönnän, että vastaan usein itse samoin. Enkä voi kieltää sitä, etteikö päiväni olisi välillä kiireisiä. Opiskelen neljättä vuotta yliopistossa ja teen töitä opiskelujen ohella useamman illan viikossa.

Kun suunnittelemme jotain yhteistä tekemistä opiskeluystävieni kanssa, joudumme useimmiten sopimaan päivämäärän monta viikkoa etukäteen, sillä on todella hankalaa löytää yhteistä aikaa kalenterista. Olemme kaikki vasta alle 25-vuotiaita opiskelijoita. Kuinka vaikeaa on tulevaisuudessa löytää yhteistä aikaa, kun olemme kokoaikaisessa työssä ja osalla on lapsia?

”Jos he jaksavat tehdä kaiken tuon, jaksan minäkin.”

Olen huolestunut siitä, että yhteiskuntamme on menossa siihen suuntaan, että kiireestä tulee (tai on osittain jo tullut) tavoittelemisen arvoinen ilmiö. Kulkeeko kiire ja menestys käsi kädessä eli määrittääkö kiire sitä, kuinka menestyneitä olemme? Palautumisen merkitystä ei korosteta tarpeeksi eikä se ole trendikästä. Olen törmännyt viime aikoina paljon työuupumiseen koskeviin artikkeleihin. Kiireellinen elämäntapa johtaa monella stressiin ja jonain päivänä sillä saattaa olla kohtalokkaat seuraukset. Olen valitettavasti nähnyt vierestä, kun opiskelija on palanut loppuun. Ja itseasiassa tiedän useammankin tapauksen.

Miksi opiskelijat ovat kiireisiä ja stressaantuneita? Kyseessä on varmasti monen tekijän summa ja jokaisen opiskelijan tulisi pysähtyä miettimään omaa arkeaan ja sitä, mitä voisi karsia pois, jotta päiviin mahtuisi enemmän aikaa palautumiselle.

Haluaisin lopuksi jakaa kaikille opiskelijoille muutaman muistutuksen, sillä uskaltaisin väittää, että meitä opiskelijoita pitäisi useammin muistuttaa näistä asioista.

4 muistutusta itselleni ja kaikille muille opiskelijoille:

  1. Ole lempeä itsellesi. Uskon, että yksi asia, joka aiheuttaa monissa opiskelijoissa paineita elämän eri alueilla on itseltään liikaa vaatiminen. Opintojeni ensimmäisillä vuosilla otin aivan liikaa paineita arvosanoista. Onneksi ymmärsin viimein, että yliopistovuosieni tavoite ei ole ne hyvät arvosanat vaan se, että saan oppia, inspiroitua ja kasvattaa sekä laajentaa ajattelutapaani mahdollisimman paljon. Toivon, että myös luennoitsijat painottaisivat opiskelijoille kurssien todellisia tavoitteita vähentääkseen suorituspaineita opiskelijoissa.

2. Älä vertaa itseäsi muihin. Sinun ei tarvitse pitää itsesi kiireisenä, vaikka muut olisivat kiireisiä. Sinun ei tarvitse mennä kirjastoon aamukahdeksalta vain sen takia, että joku muu menee.

3. Tiedosta se, ettei jokaisen opiskelijan ole pakko tehdä yhtä paljon töitä opintojen ohella. Olen itse valinnut tehdä töitä opintojen ohella mutta olen myös valinnut työpaikan, jossa minun ei tarvitse tehdä töitä viikonloppuisin. Osa ystävistäni on valinnut nostaa opintolainaa ja pärjännyt sillä. Osa tekee ainoastaan töitä kesäisin ja säästää kesällä tienatut rahat ensi lukuvuoteen.

4. Ja ennen kaikkea: Muista nauttia opiskeluvuosista, sillä ne vuodet kiitävät ohitse nopeammin kuin arvaatkaan. Nauti huolettomuudesta, uusien asioiden oppimisesta, mielenkiintoisista keskusteluista ja uusista ystävistä.

Tsemppiä opiskeluun & pitäkää mielessänne ylläolevat asiat!

Terveisin,

Opiskelijaelämää rakastava neljännen vuoden opiskelija

Julkaistu

Olenko suomalaistunut?

Teksti ja piirros: Marija Atanasovska

Kaikki alkoi vuonna 2011 muutettuani Pohjois-Makedoniasta Suomeen. Kotoutuminen tuntui ikuisuudelta, ja tottuminen uuteen kulttuuriin, uusiin ihmisiin ja ruokiin kuulosti alussa mahdottomalta. Tulen kulttuurista, jossa ihmiset pussailevat poskiaan, kun moikkaavat toisiaan ja puhuvat erittäin äännekkäästi. Kulttuurista, jossa syödään paljon lihaa, mutta vähän kalaa. Kulttuurissani tuntemattomista ihmisistä voi tulla parhaita kavereita yhdessä päivässä, mutta tämä ei aina takaa luotettavaa ystävää. Kulttuurissani on tavallista kuulla kommentteja, kuten ”oletpa lihonnut” taikka ”sulla on huono iho”.

Huomasin nämä erot asuessani Suomessa vain muutaman viikon. Kaikki tuntui oudolta ja usein kyselin itseltäni miten pärjäisin kulttuurissa, jossa on outoa huutonauraa tuntemattomien ihmisten edessä, jutella säästä bussipysäkillä, tai missä edes menee raja tutun ja kaverin välissä? Tai toisaalta, miten pärjäisin kulttuurissa, jossa on tavallista olla alasti tuntemattomien ihmisten edessä liikuntatunneilla tai saunassa? Nämä kysymykset ovat vain pieni osa niistä, jotka pyörivät päässäni joka päivä. Koulussa minulla oli kavereita, mutta vain muutama heistä oli minulle läheinen. Luulin todella pitkään, että ongelma oli minussa, kunnes tapasin ensimmäisen parhaan kaverini, joka oikeasti ymmärsi minua ja hyväksyi minut sellaisena, kuin olin!

Yhtäkkiä, erot eivät enää haitanneet minua, vaan halusin itsekin ”suomalaiseksi”. Silloin en ollut vielä huomannut, että olin koko ajan muuttumassa. Suomen kielen taitoni oli jatkuvasti paranemassa ja sen tuloksena olin saamassa uusia suomenkielisiä kavereita. Hiljattain aloin myös omaksumaan ”suomalaisia” luonteenpiirteitä. Ensimmäinen kerta, kun huomasin itsessäni eron oli koulun ruokala ja kaverini olivat juuri silloin poissa koulusta. Menin istumaan yksin tyhjään pöytään ja toivoin, ettei kukaan tuntematon tulisi häiritsemään lounastani. Olin hämmentynyt, mutta samalla minun oli mukava olla yksin. Kotimaassani minua taas hävetti istua yksin, sillä siellä se oli outoa. Erot vain monikertaistuvat ja seuraavaksi olin jo seisomassa bussipysäkillä kaukana muista ja istumassa yksin kahvilassa, tosissani nauttimassa yksinolostani. Suorasanaisuus alkoi ahdistaa minua ja minusta tuli kokonaisuudessa paljon rauhallisempi ja hiljaisempi ihminen. Perheenjäseneni alkoivat ensimmäisinä huomata minussa eroja. Hiljaisuus ja rauhallisuus olivat kaksi niistä. He välillä vitsailevat edelleenkin ruokavaliostani ja ihmettelevät miten voin pitää salmiakista tai karjalanpiirakoista, ja todella usein he sanovat minua ”pilviseksi” – olen kuulemma liian monesti omissa maailmoissani ja neutraali kaiken suhteen. Luonteenpiirteiden lisäksi he sanovat, että ääneni/intonaationi on muuttunut ja välillä puhuessani makedoniaa kuulostan oudolta. Makedonialaiset kaverini eivät ole huomanneet minussa suuria eroja, sillä heidän kanssaan ollessani ”makedonialaisuus” minussa herää, ja samalla herään minäkin tästä ”pilvisestä” neutraalisuudestani, mikä välillä tuntuukin hyvältä!

Edellä mainitut kommentit eivät kuitenkaan häiritse minua millään tavalla. Olen tietoinen siitä, että kymmenen vuotta toisessa maassa voivat muuttaa ihmisen kokonaan, mutta olen myös iloinen siitä, että olen osa molempia kulttuureita. Minussa on sekä suomalaisia, että makedonialaisia piirteitä ja olen ylpeä ihmisestä, mikä minusta on tullut. Elikkä olenko siis suomalaistunut? Vastaukseni tähän on kyllä, olen omaksunut suomalaisia piirteitä, mutta ei se ole muuttanut minua ihmisenä.

Julkaistu

Monikielinen, monikulttuurinen, äidinkieletön

Teksti: Suvi Valtanen

Perheeni on monikulttuurinen. Minä olen suomalainen, venäläinen ja irlantilainen, mieheni on Nigeriassa syntynyt gambialainen. Minä olen ateisti, mieheni on muslimi. Monikulttuurisuus ilmiönä ei todellakaan ole mikään uusi asia, sillä onhan tämä suomalainen kulttuurimmekin läpeensä monikulttuurinen. Monikulttuurisuus myös merkitsee monta eri asiaa tarkasteltavasta näkökulmasta riippuen. Minulle monikulttuurisuus merkitsee ennen kaikkea kieltä ja sen käyttöä.

Minun ja mieheni käyttämä yhteinen kieli on englanti. Se on myös ainoa yhteinen kielemme, sillä mieheni ei puhu suomea, enkä minä mandinkaa. Tai fulania. Tai wolofia. Tai hausaa, jorubaa ja igboa. Minä olen kaksikielinen, mieheni monikielinen.

Mieheni syntyi Nigeriassa gambialaiseen perheeseen, ja ensimmäiset 10 vuotta elämästään hän pujotteli kotona puhuttavan mandinkan, ja koulussa sekä kavereiden kanssa puhuttavien paikallisten kielten, fulanin, igbon, hausan ja joruban välillä. Myös englantia oli opiskeltava, sillä se on vanhan siirtomaavallan ajalta jäänyt Nigerian virallinen kieli.

Mieheni hallitsee edelleen englannin, mandinkan wolofin ja fulanin, mutta muut kielet ovat käytön puutteessa lähes unohtuneet. Perheen muutettua takaisin vanhempien kotimaahan Gambiaan, mieheni oli totuteltava käyttämään uusia kieliä uudessa ympäristössä. Mieheni äidin kiellettyä hausankielen käytön kotona, mieheni menetti äidinkielensä. ”Äidinkielensä”, sillä vaikka kieli ei ollut mieheni äidin puhuma kieli, hausa oli se kieli, jonka mieheni osasi parhaiten, ja joka oli tärkein osa hänen kielellistä identiteettiään. Koska olen kieltenopiskelijana erittäin kiinnostunut kielestä ja identiteetistä, esitin hänelle taannoin kysymyksen, jossa tiedustelin, mikä oikein on hänen nykyinen äidinkielensä? Mieheni mukaan se on luultavasti mandinka, sillä vaikka hän ei osaa kieltä täydellisesti, hän identifioi itsensä mandinka-heimon kulttuuriin ja siten heidän kieleensä. Jos hän kuitenkin saisi valita, se olisi wolof, sillä se on kieli, jota hän taitaa parhaiten.

Mieheni on tilanteessa, jossa hän osaa lukuisia kieliä äidinkielenomaisesti, mutta ei kuitenkaan omaa mitään varsinaista äidinkieltä. Millainen sitten on monikielisen äidinkielettömän identiteetti?

Mieheni kohdalla identiteettiä rakentaa kielen lisäksi vahvasti hänen uskontonsa ja kulttuuritaustansa. Kaikki ei siis riipu yksinomaan kielestä, eivätkä kaikki, varsinkaan yksikieliset ihmiset, välttämättä tule edes ajatelleeksi kuinka suuri merkitys kielellä on omaa identiteettiä rakentaessa. On kuitenkin jokaisen henkilökohtainen asia, kuinka tärkeä osa identiteettiä kieli (varsinkin oma äidinkieli) on, sillä ilman varsinaista äidinkieltäkin voi rakentaa vahvan tuntemuksen itsestä ja omasta identiteetistä. Olen myös pohtinut miten esimerkiksi minun oma identiteettini on muuttunut vuosien kuluessa ja (vieraan) kielitaidon karttuessa. Lasken esimerkiksi yhä ensikieleni äidinkielekseni, ja minun on todella vaikeaa koskaan kuvitellakaan täysin identifioituvani opiskelemani kielen kanssa, vaikka minusta on tarkoitus valmistua kielen ammattilainen. Tämä on mielenkiintoista myös siksi, että lähes kaikki päivittäisestä kommunikaatiostani tapahtuu englanniksi. Pohdin myös usein, olenko eri ihminen vieraalla kielellä kuin äidinkielelläni. Vielä enemmän haluaisin tietää, onko mieheni erilainen jokaisella taitamallaan kielellä.

Julkaistu

Yksi tarina lisää – mitä papukaijat ja ihmisapinat kertovat meistä

Teksti ja kuvat: Zsuzsánna Fehér

Monien mielestä ihmisen ja eläimen välinen ero on kielessä. Ei tietenkään sen olemassaolossa, sillä sen jo kaikki ymmärtää, että eläimetkin puhuvat. Mitä tekee ihmiskielestä niin erikoisen? 

Yuval Noah Hararin Sapiens. Ihmisen lyhyt historia kirja kertoo vallankumouksista, jotka vaikuttivat historiaamme. Kirjaan perustuva teatteriesitys alkaa lempeä-äänisen kertojan kertomuksella siitä, että seuraavaksi esitetään tarina tarinoita kertovasta ihmislajista. Kertojan mukaan ihminen on ainutlaatuinen siinä, että pohtii omaa olemassaoloaan. Sitä pohtii tämä teatteriesityskin, sitä pohtii täpötäysi Kansallisteatteri. 

Kirjallisuuden opiskelijana olen aina uskonut, että kieli on paljon enemmän kuin partitiivisäännöt. Sen valta on kertomuksen luomisessa (kliseisin mahdollinen esimerkki: kansallisromantiikan kielikäsitys). Sapiens on samaa mieltä: kielellä rakennetaan kertomuksia, sellaisia kuin nationalismi, rasismi ja muut ismit, jotka luonnehtivat itseään ideologioiksi. Mutta ne ovat vain tarinoita. 

Yksi parhaimmin onnistuneista tarinoista on luomiskertomus. Se kertoo ihmisen halusta löytää juuriaan. Sen menestys taas kertoo tarinan voimasta, monien ihmiskäsitys ja identiteetti perustuu luomiskertomukselle. Kiasman Yhteiseloa näyttelyssä löytyy luomiskertomuksen paras mahdollinen esitystapa: Sergio Vegan Genesis papukaijojen mukaan teoksessa papukaijat kertovat luomiskertomuksen: papukaijakertojalla, papukaijanäyttelijöiden avulla, todennäköisesti kuitenkin ihmisille. Tekstityksenä – sillä me ihmiset emme ymmärrä papukaijaa – on Raamatun sanat. Tuijottaessani näyttöä rupesin nauramaan. Mikä voi olla absurdimpi kuin minä – ihmislajin edustaja – katsomassa telkkaria, jossa papukaija saarnaa ihmisten keksimää tarinaa ihmislajin synnystä. No, onhan yhtä absurdi istua Kansallisteatterissa ja tuijottaa lavaa, jossa ihmisapinat juuri keksivät miten kielellä voi luoda yhteisöä ja heiluttavat Suomen vaakunalla koristettua jääkiekkopaitaa. Molemmat – siis papukaijat ja ihmisapinat – kertovat siitä, että me ihmiset olemme luontokappaleita, jotka rakastamme tarinoita. (Muitakin tarinoita kuin kahden kannen välisiä.) 

Meitä ihmisiä tarinat kiehtovat, etenkin meitä käsittelevät tarinat. Historiastamme kertova Sapiens kirja on päässyt kustantajien bestseller listaan, siitä on myyty vuonna 2017 lähes 17 000 kappaletta. Mietin, miksi joitakuita loukkaa ajatus, että olemme kehittyneet ihmisapinoista (onkohan luomiskertomuksen tai muiden tarinoiden vaikutus)? Minusta on fantastista, että ollaan osa luontoa, vaikkakin niin, että istutaan pehmeissä punaisissa penkeissä ja katsotaan tarinaa omasta tarinastamme.