Teksti ja kuvat: Lasse Hämäläinen

Jatko-opiskelijan ensisijainen tavoite on saavuttaa tohtorin tutkinto. Elämä ei kuitenkaan pääty väitöskirjan valmistumiseen, vaan töitä on löydettävä myös sen jälkeen. Mitä töitä humanistitohtori voi tehdä, ja mistä sellaisia saa? Näitä aiheita pohdittiin Seulan baariseminaarissa 15.2.

Suomen ja suomalais-ugrilaisten kielten sekä kotimaisen kirjallisuuden jatko-opiskelijajärjestö Seulan jäsenet kokoontuivat keskustelemaan uraansa liittyvistä suurista kysymyksistä alkoholipitoisten juomien äärelle. Tapahtumapaikkana toimi Fabianinkadun viihtyisä ja akateemishenkinen Thirsty Scholar. Kyseessä oli Seulan historian toinen baariseminaari, ensimmäisestä voit lukea täältä.

Tämänkertaisen seminaarin aiheena oli tohtorin työelämä. Millaiset ovat kielen tai kirjallisuuden tohtorin uranäkymät? Millaisia suunnitelmia tulevaisuuden varalle kannattaa tehdä? Vieraileviksi asiantuntijoiksi tapahtumaan oli kutsuttu kaksi laitoksemme post doc -tutkijaa, Lauri Haapanen (suomen kieli) ja Elise Nykänen (kotimainen kirjallisuus).

Vuonna 2015 väitellyt Nykänen edustaa varsin perinteistä akateemista urapolkua. Hän on toiminut erilaisissa työtehtävissä yliopistolla jo 10 vuoden ajan, viimeiset kaksi vuotta tutkijana akatemiahankkeessa. Alle kuukauden kuluttua (11.3.) väittelevä Haapanen puolestaan on työskennellyt pitkään myös toimittajana. Hänen juuri aloittamansa post doc -työ on osa median digitalisaatioon liittyvää tutkimushanketta, joka yhdistää ihmisiä hyvin erilaisilta tieteenaloilta ja myös yliopistomaailman ulkopuolelta.

Moni väitöskirjantekijä haluaisi jatkaa tutkimustyötä myös myöhemmin, kenties jopa koko työuran ajan. Toive on sinänsä perusteltu, sillä juuri tähänhän tohtorikoulutus pätevöittää: tutkijana toimimiseen. Nykyisenlaisessa tiedemaailmassa ja yhteiskunnassa tutkijantyö kuitenkin vaatii analyyttisten valmiuksien lisäksi erinomaista epävarmuuden sietokykyä. Työpaikat ja apurahat ovat erittäin kilpailtuja ja lyhytkestoisia. Pian 37 vuotta täyttävälle Haapaselle nykyinen 16 kuukauden tutkimusjakso on tähänastisen uran pisin työsuhde. Myös palkka on muihin korkeakoulutettuihin ikätovereihin nähden hyvin pieni. Haapanen kuitenkin kokee, että palkkaero on kohtuullinen hinta vapaudesta tehdä työtä, joka on samalla harrastus ja intohimo.

Tutkijoilta vaaditaan yhä useammin kansainvälistä kokemusta. Vaikka Nykäsen tutkimus kohdistuu suomenkieliseen kirjallisuuteen, on hän viettänyt pitkiä aikoja Yhdysvalloissa. Kaikkiin elämäntilanteisiin jatkuva muuttaminen ja matkustaminen, pienestä palkasta sekä lyhyistä ja epävarmoista työsuhteista puhumattakaan, eivät kuitenkaan sovi. Monen akateemiselle uralle suuntautuvan pitkän aikavälin tähtäimessä siintävätkin yliopiston virat. Niitä ei kuitenkaan riitä kaikille, joten kilpailu on äärimmäisen kovaa. Ja kuten tiedetään, näissä tehtävissä opetus, opinnäytteiden ohjaaminen, hallinnolliset tehtävät ja ajantasaisen tutkimuksen seuraaminen vievät leijonanosan ajasta. Oman tutkimuksen tekeminen jää herkästi vapaa-ajalle.

Enemmistö tohtoreista joutuu etsimään pysyvän työpaikan yliopiston ulkopuolelta. Mutta mistä? Yleisesti ottaen ei ole syytä erityiseen hätään, sillä vaikka tohtorien työttömyys on ollut pitkään kasvussa, on se yhä selvästi vähäisempää kuin väestössä keskimäärin. Työnkuvat kuitenkin vaihtelevat suuresti eivätkä välttämättä eroa merkittävästi saman alan maisterien vastaavista. Usein on haettava laajalti erilaisia töitä ja otettava se mitä tarjotaan.

Työelämä on tulevalle tohtorille avoin kenttä. Yksityiskohtaisten urasuunnitelmien tekeminen ei ole välttämättä järkevää tai tarpeellista. Vaihtoehtojen moninaisuus on toisaalta innostavaa mutta ajoittain myös pelottavaa. Olutlasin pohjan läpi katsottuna maailma kuitenkin näyttää hivenen vähemmän ahdistavalta. Baariseminaarin annin voikin kiteyttää kahden suomalaisen postmodernin runonlaulajan ajatuksiin:

Mä voin suunnitella mun koko elämän,
vaimon ja viran ja talonkin
Mut kaikki menee toisin
joku suunnittelee mua paremmin
– Olavi Uusivirta

Hyvä juoma, parempi mieli.
– Petri Nygård

Teksti: Elina Melander

Tein syyslukukauden aikana Norsu-laitoksella maisterintutkintooni kuuluvan korkeakouluharjoittelun. Työskentelin puolet viikosta Muoto-opin arkistossa ja toisen puolen Nordicalla. Paikan löydyttyä monen mutkan ja vähän yllätyksenkin kautta olin heti aivan innoissani, ja into on voimissaan vielä harjoittelun päätyttyäkin: kertoessani kuluneesta kolmesta kuukaudesta kaikkein vaikeinta on päättää, mistä aloittaisin.

Minulta kysyttiin harjoittelun aikana usein, mitä tehtäviini kuului. Yritin olla vastaamatta tylsästi, että kaikkea, mutta se oli usein kuvaavinta, mitä saatoin sanoa. Lajittelin, arkistoin ja digitalisoin mm. opinnäytetöitä, myin oppimateriaaleja, täydensin ja laadin erilaisia luetteloita, leimasin kirjoja, uudelleenpuhtaaksikirjoitin dokumentteja, joiden skannausjälki oli niin haalistunutta, ettei siitä saanut selvää ja vastaanotin tentti-ilmoittautumisia. Eikä tässä toki läheskään kaikki!

Olen aina pitänyt vaihtelevista tilanteista ja tehtävistä. Sopeudun sukkelaan ja opin nopeasti, joten olin riemuissani, kun työnkuvani monipuolisuus valkeni minulle. Ohjeistus oli aina hyvää eikä uusiakaan asioita tarvinnut juuri jännittää – jälkeenpäin muistelisin seisseeni vain kerran tumput suorina hirvittävän epätoivon vallassa: en saanut ensimmäisenä työaamunani tietokonetta käyntiin. Vaikka olisin tehnyt mitä, se ilmoitti tylysti, että monitor going to sleep, ja sammui. Lopulta nielin ylpeyteni ja kävin pyytämässä apua. Unikeko havahtui parilla niksillä varsin pian, mutta poskeni taisivat punoittaa lopun päivää. Siitä eespäin olinkin aina tekniikkaa askeleen edellä, ja moninaisiin taitoihini kuuluu nyt mm. jotakuinkin minkä tahansa skannerimallin tukosten selvittäminen. Toista kertaa eivät päässeet vempaimet niskan päälle!

Suurena kirjojen ystävänä olin tietysti aivan onnessani saadessani työskennellä kirjojen keskellä kaiket päivät. Yhtenä tehtävänäni lisäsin erääseen taulukkoon sivumäärät kaikista Muoto-opin arkistossa olevista Kotimaissen kirjallisuuden pro gradu- ja laudaturtöistä, jotka ovat valmistuneet ennen vuotta 1970. Selatessani 1910-luvulla tehtyjä käsinkirjoitettuja opinnäytteitä mietin hyvin pitkän hetken tekniikan – ja ihmisen kärsimättömyyden – kehittymistä. Jaksaisinko itse kirjoittaa sata sivua käsin, luonnokset ja lähdeluettelot siihen päälle? Nostalgiaan taipuvaisena todennäköisesti kyllä, mutta ponnistus olisi aivan toista luokkaa kuin niin todella tehneiden.

Toinen vastaava ajan kulun hämmästys oli hetki, jona uudelleenpuhtaaksikirjoittamastani murrealueen keruukertomuksesta löytyi murreopas, joka oli päivälleen sata vuotta minua vanhempi. Hän on menehtynyt jo kauan sitten, mutta hänen puhetapansa ja ajatuksensa olivat pitelemässäni dokumentissa tuoreeltaan poimittuina. Siinä oli jotakin erilaista verrattuna kaikkeen muuhun, minkä olin lukenut: se ei ollut fiktiota, ei toimitettua tekstiä, ei oman isoäidin arkistosta vähän salaa poimittua. Hiljaiseksi veti.

Niin ikään ravintoa sai harjoittelun aikana suuri intoni käydä erilaisissa seminaareissa. Olen pidemmän aikaa ollut utelias nimistöntutkimuksesta, ja koska nimistöntutkimuksen päivät, siis nimipäivät, sattuivat sopivasti harjoitteluni loppupuolelle, pääsin sinnekin. Nyt tiedän esimerkiksi, että paikannimiä voi määrittää maan kohoamisen avulla, ja olen perillä lehmien nimeämisen uusimmista trendeistä Virossa. Yksi harjoittelun suurimmista anneista olikin siinä, että havahduin hämmästelemään tutkimusmahdollisuuksien kirjoa. Mitä kaikkea maailmassa voikaan tutkia! Kohtasin vaikka mitä sekä arkistossa että Nordicalla, ja uskon oman graduni hyötyvän tästä myöhemmin. On hyvä tietää, että mahdollisuuksien rajat ovat oikeasti aika laajalle levittyneet, ja näkökulma voi äkkiä laajentua kokonaiseksi kentäksi.

Omalla tavallaan jännittävää oli myös useammalla kielellä työskenteleminen. Toki puhun ruotsia muutenkin, mutta tämä oli monella tapaa eri asia: viimeksi olen ollut ruotsin kansa tekemisissä opiskelijana, ja nyt piti hypätä kommunikoimaan tavallisista asioista ikään kuin toiselle puolelle pöytää. Alkuun jännitin ja kertasin mielessäni jälkeenpäin, montako prepositiovirhettä ehkä tein, mutta se haihtui aika nopeasti. Kertaakaan ei jäänyt mikään asia selvittämättä, eikä niitä virheitäkään ehkä ihan niin paljoa ollut.

Kielivalikoimani ei jäänyt vain suomeen ja ruotsiin, sillä myin myös suomen alkeisoppikirjoja, joita useimmiten ostettiin englanniksi. Toisinaan kävi niinkin, että pääsin samana päivänä käyttämään kaikkia kieliä, joilla olen keskustelukelpoinen – edellä mainittujen lisäksi italiaa ja ranskaa. Aina se ei ollut ihan tarkoituksenmukaista, joskus huomasin vasta keskustelukumppanin ilmeestä, että kieli on väärä, mutta useimmiten pärjäsin hyvin. Tosin sekin nähtiin, että sukkuloituani tuntikausia suomi-ruotsi-englantia jäin pääaineeni italialaisen filologian edustajaan törmätessäni sanattomaksi, enkä voinut kuin nauraa. Onneksi ihminen oli tuttu ja tulkitsi naurusta itse, että halusin tervehtiä ja ilmaista, että oli hauska nähdä (ehkä vähän kirjaimellisemmin kuin oli tarkoitus)!

Harjoitteluun sopeutumista ja tehtäviin heittäytymistä helpotti suuresti se, että olin ainakin osin tutussa ympäristössä. Pääaineeni kuuluu Nykykielten laitokseen, mutta iso osa sivuaineopinnoistani on suoritettu Norsulla – lisäksi olen hallopedina (= Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan ja tiedekunnanhallinnon opiskelijaedustajien välinen yhdyshenkilö) ja ainejärjestöaktiivina kohtuullisen hyvin perillä yliopiston rakenteesta. Osasin siis etsiä ja kysellä jotakuinkin oikeista paikoista, ja tietoisena tapahtuvista muutoksista osasin myös odottaa ja hakea toisaalta, jos tarvis oli. Oli hauska nähdä, miten paljon opinnoissa ja luottamustehtävissä hankkimistani taidoista oli hyötyä harjoittelun aikana, ja näin harjoittelun jälkeen toisinkin päin. Olen aina ollut sitä mieltä, ettei mikään tieto tai taito mene koskaan hukkaan – koskaan ei tiedä, mitä tarvitsee ja missä – ja harjoittelu vahvisti uskoa siihen, että saatan olla oikeassa.

Teksti Lasse Hämäläinen, kuvat Saila Salonen.

XIX Nimistöntutkimuksen päivät järjestettiin 17.–18.11.2016 Helsingin yliopistolla. Kahden päivän aikana kuultiin esitelmiä nimistöntutkimuksen osa-alueilta laidasta laitaan.

Suomalaisten nimistöntutkijoiden syksyyn on kuulunut vuodesta 1998 lähtien Nimistöseminaari. Tänä vuonna tapahtuma järjestettiin ensimmäistä kertaa kaksipäiväisenä, minkä johdosta sen nimi vaihdettiin Nimistöntutkimuksen päiviksi. Syy tapahtuman pitenemiseen on yksinkertainen: tieteenala on kasvanut niin suureksi, että kaikki halukkaat esitelmöijät eivät mahdu yhdelle päivälle. Kaikkiaan esitelmiä pidettiin 20 kappaletta.

Miljöönä toimi Helsingin yliopiston Psychologicum-rakennus Siltavuorenpenkereellä. Salin A132 arvokas, historiallinen tunnelma tarjosi tapahtumalle juhlavat puitteet.

Vaikka tapahtuman nimi on vaihtunut, moni asia on pysynyt samana. Avauspuheenvuorona kuultiin perinteiseen tapaan Helsingin yliopiston yliopistonlehtori Terhi Ainialan katsaus kuluneen vuoden nimistöopetukseen ja alalta valmistuneisiin pro gradu -tutkielmiin. Ohjelman rungon muodostivat ajankohtaiseen tutkimukseen liittyvät esitelmät. Ensimmäisen päivän teemoja olivat perinnäiset paikannimet, kotieläinten nimet ja saamelaisalueen paikannimet.

Ensimmäisen päivän kohokohtana oli kutsupuhujan, emeritusprofessori Eero Kiviniemen esitys Päijä-alkuisista paikannimistä. Vaikka Kiviniemi on ollut eläkkeellä yli 10 vuoden ajan eikä ole julkaissut tutkimuksia Suomalaisten etunimien (2006) jälkeen, on maineikkaan tiedemiehen mieli yhä terävä ja kirkas. Päijänne, Suomen toiseksi suurimman järven nimi, on kuulunut Suomen etymologisen paikannimitutkimuksen suurimpiin mysteereihin. Kiviniemen esitys ei pyrkinyt ratkaisemaan tätä ongelmaa lopullisesti, mutta sen esille nostama yhteys Päijä-nimien ja lähellä sijaitsevien mäkien, mahdollisten muinaisten uhripaikkojen, välillä on kuitenkin huomionarvoinen ja jatkotutkimusta ansaitseva.

Päivän päätteeksi noin 20 hengen joukko jatkoi konferenssi-illalliselle Ravintola Sinneen. Virikkeitä tarjottiin paitsi makunystyröille, myös mielen pienille harmaille soluille: illallisen ohjelmaan kuului Nimivisa, jossa osallistujat 3–4 hengen joukkueissa testasivat nimiin liittyvää tietouttaan. Kysymykset ovat nähtävissä osoitteessa https://docs.google.com/document/d/1rPCXOFwaej70jFm5jyW0sumjVaht3Rhq1hXbWxs3dAg.

Toinen päivä alkoi katsauksella Langnetin uuden Nimistöntutkimus-teemaryhmän toimintaan. Tämän jälkeen kuultiin esitelmiä mm. suomalaisten almanakkojen nimiaineistoista, Tallinnan keskiaikaisista henkilönnimistä, suomen ja unkarin etunimiyhdyssanoista sekä Malmin lentokentän alueen vanhoista paikannimistä.

Nimipäivät päättyivät Toni Suutarin tilannekatsaukseen Kotuksen Nimiarkiston digitalisointihankkeesta. Yli 3 miljoonan nimilipun muuntaminen sähköiseksi tietokannaksi on valtava työ, mutta se näyttää edenneen hyvin. Onkin odotettavissa, että verkkopalvelu avautuu vuoden 2017 aikana juhlistamaan Suomen 100-vuotista itsenäisyyttä. Samalla se tulee helpottamaan nimitutkijoiden arkea ja mahdollistamaan täysin uudenlaisia tutkimusasetelmia.

Ensi vuonna myös Nimistöntutkimuksen päivät juhlivat: vuonna 2017 päivät järjestetään 20. kerran. Odotettavissa on jälleen monipuolinen katsaus tuoreimpaan nimistöntutkimukseen, ja tiedossa saattaa olla jokunen yllätyskin juhlavuoden kunniaksi.

Nähdään jälleen Nimipäivillä 2017!

Teksti: Liina Huttunen, Pohjois-Tapiolan koulu

Työelämään tutustuminen eli TET on osa koulun opetussuunnitelmaa. Sen tehtävänä on antaa nuorelle esimakua työelämästä ja virikkeitä uravalintaa varten. Työelämään tutustuminen suoritetaan kouluajalla joko yhden tai kahden viikon jaksona oppilaan valitsemassa työpaikassa.

Löysin suomen kielen, suomalais-ugrilaisten ja pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien laitoksen nimen nettisivustolta, johon oli luetteloitu pääkaupunkiseudun TET-paikkoja. Olen kiinnostunut kielistä – etenkin suomen kielestä ja kirjallisuudesta, ja halusin päästä tutustumaan yliopistomaailmaan, joten ajattelin paikan sopivan minulle. Lähetin kesällä laitokselle sähköpostia, jossa esittelin itseni ja kerroin olevani kiinnostunut tulemaan TET-harjoittelijaksi tälle laitokselle. Sain vastauksen heti, ja tulin käymään laitoksella pari päivää myöhemmin. Tämän jälkeen olikin selvää, että tulisin suorittamaan TET-jaksoni tässä nimenomaisessa paikassa.

Kun aloitin harjoitteluni viikko sitten, odotin jännityksellä, millaista työskentely täällä olisi – tai millaista ylipäätään työskentely olisi. Jo ensimmäisen päivän aikana totesin, että jännittämiselle ei ollut aihetta, sillä ilmapiiri oli varsin leppoisa jo heti alkuun. Kaikki olivat minulle oikein mukavia, ja minulle esiteltiin ihmisiä ja paikkoja, joten laitos ja rakennus tulivat jo pian tutuksi. Pieniä vaikeuksia ja huvittuneisuutta aiheutti aluksi se, että jotkut luulivat minua vuoroin opiskelijaksi tai uudeksi työntekijäksi, mutta usein asia kuitenkin selkiytyi pienen selittelyn jälkeen.

Tässä reilun viikon aikana olen päässyt tutustumaan yliopistoon ja tekemään jo sitä sun tätä skannaamisesta ja excel-taulukon täyttämisestä Yliopistomuseossa vierailuun ja muuttolaatikoiden täyttämiseen. Täällä mukavinta on ollutkin juuri työtehtävien monipuolisuus ja rentous. Vaikka olen pitänyt oikeastaan kaikista saamistani työtehtävistä, ja skannaaminen ja excel-taulukonkin täyttäminen ovat olleet yllättävän hauskaa puuhaa, on ehkä kaikista mieluisinta ollut kuitenkin luennoilla käyminen. On ollut hauskaa huomata koulu- ja yliopisto-opetuksen eroja, ja vaikka yliopisto onkin aivan erilainen paikka kuin peruskoulu, löytyy niistä silti paljon samoja piirteitä eikä yliopisto vaikuta enää niin vaikealta ja kaukaiselta kuin joskus aikaisemmin.

Kiinnostukseni kieliin, kirjallisuuteen ja yliopistomaailmaan on TET-jakson aikana vain kasvanut, ja olen ollut hyvin tyytyväinen valintaani olla juuri täällä nämä kaksi viikkoa. Ehkä minullakin on mahdollisuuksia vielä jonakin päivänä opiskella täällä.