Teksti Riho Grünthal, Itämerensuomalaisten kielten professori, Suomalais-ugrilaiset kielet ja kulttuurit.

Oletuksia, väittämiä, aineistoja, analyyseja, sivuja ja kappaleita, lausuntoja, viimeistelyä, numeroita ja tilastoja, kirjallisuusluetteloita. Tohtoriksi valmistuminen on monipolvista, kun tiedettä kirjoitetaan uuteen muotoon. Tieto muuttaa olemustaan, kun aiempia väitteitä ja entisiä päätelmiä arvioidaan. Tieto liikuttaa totuutta. Sitä varten yliopisto on olemassa.

Tohtorinväitöskirja on tekijälleen pitkä prosessi, joka kourii sisukset ja koulii mielen. Oivallukset ja ongelmat ratkaisuineen syntyvät kun tutkija heittäytyy koko persoonallisuudellaan tiedon vietäväksi. Yksi valvoo öisin eikä malta lopettaa löydettyään inspiraation. Toinen pakertaa päivänvalossa ja tilittää edistymistään, ahdistustaan, turhautumistaan ja tyytyväisyyttään ympäristölleen. Väitöskirjan synnystä on tuhansia tarinoita.

Helsingin yliopistossa on luotu viimeisen viidentoista vuoden aikana monenlaisia tulostavoitteita. On sommiteltu laadunvalvontarakenteet. Hyvin harva tieteenala tulee toimeen välittämättä muiden maiden tutkimusvirtauksista. Helsingin yliopiston johtotähtenä on pitkään ollut kansainvälistyminen, joskin sen merkitys tuntuu vaihtuvan taajaan. Kansainvälisyyden leimaksi kelpaa välillä esityskieli englanti. Opiskelijoiden, jatko-opiskelijoiden ja henkilöstön liikkuvuus on nykyaikaa. Artikkeli ylikansallisessa julkaisussa on globaalisuuden ykkösmittari, ja se onkin osa yliopistojen tulosvastuun nykymuottia. Parhaimmillaan kansainvälisyys toteutuu, kun se toimii tiedon kontekstualisoijana. Aito, uusi, laadukas ajatus, joka voi löytää kannattajansa yhtä hyvin Havaijilla, Firenzessä kuin Osakassa. Kansainvälistä tutkimusympäristöä tarvitaan tietoa, ei sattumalta valitun ajan statistiikkaa varten.

Olen ollut viimeisen viidentoista kuukauden aikana eli elokuusta 2014 alkaen osallisena kuudessatoista väitöksessä: ohjaajana, esitarkastajana, vastaväittäjänä, kustoksena ja tiedekunnan edustajana. Lisäksi olen käynyt neljä kertaa muuten vain seuraamassa oman alani ja tuttujen menestymistä väitöstilaisuudessa. Tutkija ja laaja yleisö kohtaavat tiedon tuoreimmillaan juuri väitöstilaisuudessa. Otokseni kattaa laajan sikermän humanistisia aloja: englannin kieli, espanjalainen filologia, folkloristiikka, itämerensuomalaiset kielet, musiikkitiede, slaavilainen filologia, suomalais-ugrilainen kielentutkimus, suomen kieli, unkarin kieli ja kirjallisuus, venäjän kieli, viron kieli, yleinen kielitiede. Omassa oppiaineryhmässäni suomalais-ugrilaisissa kielissä ja kulttuureissa ja suomalais-ugrilaisessa kielentutkimuksessa, yhdessä Helsingin yliopiston perinteikkäimmistä humanistista aloista, vuosi 2015 on poikkeuksellisen antoisa. Kuutta väitöstä yhtenä vuonna ei ole ollut koskaan aikaisemmin, ei lähellekään.

Havaitsemani perusteella Helsingin yliopiston tietoinen toimintakulttuurin kehittäminen on onnistunut. Strategiset tavoitteet ovat toteutuneet, koska tilastollisestikin on aihetta tyytyväisyyteen. Näkemäni väittelijät ovat tehneet erinomaisia löytöjä, nostaneet tutkimuksen tasoa ja asettaneet uusilla teeseillään tiedon uuteen kuosiin. Infrastruktuuriakin kannattaa kiittää: hyvin on mennyt, rakenteet on koottu harkiten, tuotekehittely on ollut tarkkaa.

Laadukkaan väitöskirjan paras tae on taitavasta perustutkinto-opiskelijasta kouliintuva motivoitunut jatko-opiskelija. Kun odottaa jo seuraavaa päivää päästäkseen jatkamaan edellisen työrupeaman lentoa, myötävire vie mennessään. Kun takkuaa, aivot kypsyttelevät hiljalleen poimukohtaa, joka lopulta aukeaa omin voimin tai tukiverkostojen avulla. Mitä parempi motivaatio on, sitä hanakampi on etsimään keinoja kynnysten ylittämiseksi.

Motivoituneen jatko-opiskelijan tärkein tuki on vastaavassa tilanteessa olevien vertaisryhmä, kanssavaeltajien tiivis joukko ja toimiva ohjaajaverkosto. Sellaisen luomiseksi kannattaa nähdä vaivaa. Valtakunnallinen kielentutkimuksen tohtorikoulu Langnet loi juuri tällaiset puitteet, joita yliopistot ovat parin viime vuoden aikana yrittäneet siirtää omiin tutkijakouluihinsa.

Jos yliopistot ja tutkimustietoa tarvitseva yhteiskunta onnistuvat rekrytoimaan vasta väitelleitä nuoria tutkijoita riittävän hyvin, pitkä prosessi on kannattanut. Trimmatut tuoreet aivot ovat vuosien määrätietoisen työn hedelmä. Kehitetyt taidot ja jaettu oppi kannattaa ottaa käyttöön ja kierrättää eteenpäin. Tässä on yliopiston päätehtävä ja perustutkimuksen ydin. Se yhdistää tutkijat ja jakaa tietoa. Tutkijayhteisön kannalta kriittinen kynnys on siinä, pystyykö se linkittämään eri-ikäiset tutkijat ja erilaisessa tutkimustilanteessa tuotetun tiedon toisiinsa.

Joillakin aloilla vallitsee julkaisubulimia. Jokaisesta seminaariesitelmästäkin on koottava tulossabluunan mukainen artikkeli. Viittä vuotta vanhemman maailman voi unohtaa. Humanistisilla aloilla tutkimustieto voi olla hyvinkin pitkäikäistä, vuosikymmenienkin kuluttua relevanttia. Aineiston tulkinta ja siihen perustuva tieto on arvioitava uudestaan, ajatellaanpa esimerkiksi eurooppalaisten halua käydä jatkuvasti uudestaan läpi toisen maailmansodan tapahtumia. Eri-ikäisten tutkijoiden sitouttaminen tiedon arviointiin ja tuottamiseen on sekä uusiutumisen että jatkuvuuden tae. Aiemman tiedon unohtaminen ei ole oikea tapa tuottaa uutta.

Tällä hetkellä tuuli käy koillisesta. Laadukas tutkinto uhkaa jäädä numeroksi sarakkeessa ja tieteenalan huippua kohti kurkottava tutkija yhteiskunnallisten tusinatoiveiden riepoteltavaksi. Satunnaispolitiikka voi määräaikaisen hallitusvallan oikeutuksella tehdä päätöksiä, jotka hautaavat menneisyyden arvokkaimmat hedelmät ja romuttavat tulevaisuuden.

Olen samaa mieltä kuin yliopiston entinen rehtori ja kansleri Kari Raivio. Tarvittaisiin tiedeministeri tai vastaava foorumi, joka järjestelmällisesti tarjoilee poliittisille päättäjille analyyttisia vaihtoehtoja. Ei korkeakouluja vaan yhteiskuntaa ja poliitikkoja varten.

Esimerkiksi kieli ja kielenoppiminen merkitsevät paljon muutakin kuin käytännön kielitaitoa. Ne ovat herkkiä indikaattoreita, kun keskustellaan yhteiskunnallisista muutoksista. Tunnen monta vastikään väitellyttä, joilla on syvällistä tietoa kielen ja yhteisöjen olemuksesta, kulttuurisesta muutoksesta ja ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Juuri sellaisesta, joka mullistaa Eurooppaa tällä hetkellä. Ihailen heidän työmoraaliaan ja sitoutumistaan. Jos olisin poliitikko, kysyisin heiltä, mitä nykymaailmasta pitäisi ajatella. Ennen kaikkea loisin edellytykset sille, että väitelleiden valtava potentiaali tulee hyödynnettyä oikealla tavalla.