Tutkija vaihtaa vapaalle

Teksti ja kuvat: Lasse Hämäläinen

Väitöskirjan tekeminen on innostava ja palkitseva mutta myös kuluttava prosessi. Tutkimustyön vastapainona on tärkeää olla riittävästi vapaa-aikaa. Mutta millä tavoin jatko-opiskelijat vapaa-aikaansa viettävät? Kokemuksia tästä jaettiin Seulan piknikillä.

Suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden jatko-opiskelijajärjestö Seula kokoontui 31.5. perinteiselle kevätpiknikilleen. Vietimme iltapäivää Topelian kukoistavalla sisäpihalla, miellyttävän aurinkoisessa vajaan 20 asteen säässä.

Seulan tapahtumissa on tapana keskustella vapaamuotoisesti sellaisista väitöskirjatyöhön liittyvistä aiheista, jotka usein jäävät virallisemmissa tieteellisissä tapahtumissa vähälle huomiolle. Viime vuosina keskustelunaiheina ovat olleet esimerkiksi lukeminen, tutkimuksen yleistajuistaminen sekä tohtorin työelämä.

Tällä kertaa piknikin teemaksi oli valittu vapaa-aika. Tutkiminen on monelle akateemikolle paitsi työ, myös harrastus. Se saattaa täyttää työpäivien lisäksi iltoja, viikonloppuja ja lomia, jolloin työ- ja vapaa-ajan välinen raja hämärtyy. Vaikka tutkimustyö yleensä koetaan mielekkäänä, saattaa se silti olla kuluttavaa. Tutkimuksissa onkin todettu, että väitöskirjantekijät kärsivät stressiperäisistä sairauksista huomattavasti muuta väestöä useammin. Siksi on tärkeää, että vapaa-ajalla tehdään muutakin kuin töitä. Piknikin tarkoituksena oli jakaa kokemuksia erilaisista vapaa-ajan viettotavoista ja arvioida, millainen vaikutus niillä on jaksamiseen ja elämänlaatuun.

Hyvinvointiasiantuntijat lähes poikkeuksetta kannustavat ihmisiä liikunnan pariin. Viesti näyttää menneen perille, sillä kaikki piknikin osallistujat kertoivat vapaa-aikaansa kuuluvan liikuntaharrastuksia. Näin kesällä moni nauttii pyöräilemisestä, juoksemisesta tai muuten vain luonnon helmassa kuljeskelusta, talvella taas hiihdetään ja käydään kuntosalilla tai ryhmäliikunnassa. Tulipa mainituksi myös aavistuksen harvinaisempia liikuntamuotoja, kuten suunnistus, polkujuoksu, frisbeegolf ja potkunyrkkeily. Tällaiset lajikokeilut voivat toimia hyvänä motivaation lähteenä liikunnan lisäämiseen.

Seulalaisten vapaa-aikaan kuuluu myös laaja kirjo muita aktiviteetteja, kuten villasukkien kutominen, metallifestivaaleilla käyminen, nettipelien pelaaminen sekä Temptation Islandin seuraaminen. Yhteistä näille harrasteille lienee se, että ne eivät koettele älyllisen kapasiteetin rajoja samalla tavalla kuin väitöskirjan tekeminen. Tutkijantyö vaatii runsaasti oma-aloitteisuutta ja itseohjautuvuutta, joten vapaa-ajalla voi olla terveellistäkin heittää aivot hetkeksi narikkaan ja vaihtaa passiivisemman toimijan rooliin. Harrastusten kautta on myös mahdollista luoda sosiaalisia suhteita tiedeyhteisön ulkopuolelle ja näin samalla laajentaa maailmankatsomustaan oman akateemisen kuplansa ulkopuolelle.

Vapaa-ajan määrään ja viettotapoihin toki vaikuttaa perhetilanne. Vaikka Seulan jäsenistö on pääosin melko nuorta, on osalla jo lapsia (joista yksi olikin seuranamme piknikillä). Heistä huolehtiminen toki vaatii energiaa ja jossain määrin kaventaa oman vapaa-ajan määrää, mutta myös auttaa muistamaan, että elämässä on muutakin tärkeää kuin väitöskirja. Myös lemmikit saattavat toimia ilonlähteinä arjessa. Esille nousi Jyväskylän yliopiston kokeilu tuoda koiria kampukselle. Ainakin me seulalaiset ottaisimme ilolla vastaan samanlaisen käytännön myös täällä Helsingissä.

Vapaa-ajasta keskusteleminen paitsi auttaa tarkastelemaan omaa hyvinvointia, myös opettaa tuntemaan tutkijatovereita syvällisemmin. Tieteellisissä konferensseissa ja seminaareissa luonnollisesti keskustellaan etupäässä tutkimustyöhön liittyvistä sisällöistä, jolloin kollegoihin tutustuu lähinnä heidän tutkimusaiheittensa ja tieteellisten kiinnostuksen kohteidensa kautta. Mutta kyllä meistä tutkijoista muitakin puolia löytyy – joskus yllättäviäkin.

Kirjoittaja on Seulan puheenjohtaja.

Seulan kevätpiknikillä opeteltiin lukemaan

Teksti ja kuvat: Lasse Hämäläinen

Lukeminen on tutkijan perustyötä, mutta sen opettaminen jää usein turhan vähiin. Nuori tutkija saattaakin olla ymmällään lukemisen peruskysymysten äärellä. Kuinka löytää oikeat tekstit akateemisen kirjallisuuden valtavasta massasta? Kuinka lukea tehokkaasti? Kuinka muistaa jotain lukemastaan? Näiden aiheiden äärelle syvennyttiin 30.5. Seulan kevätpiknikillä.

 

Seulan eli suomen kielen, suomalais-ugrilaisten kielten ja kotimaisen kirjallisuuden jatko-opiskelijajärjestön kevätpiknik on muodostunut jo orastavaksi perinteeksi (ks. 2015, 2016). Tapahtuman miljööksi oli sovittu Topelian akateemista arvokkuutta uhkuva sisäpiha. Sää ei kuitenkaan suosinut tapahtumaamme, joten värjöteltyämme tunnin viileällä ja pilvisellä pihalla päätimme siirtyä sisätiloihin laitoksen kahvihuoneeseen.

Lukeminen on tärkeä osa tutkijan ammattia. Siihen kuitenkin kiinnitetään varsin vähän huomiota tutkijankoulutuksessa. Tämä on toki sinänsä ymmärrettävää, sillä kaikki tutkijat (toivon mukaan) osaavat lukea. Toisaalta se, että jonkin asian osaa, ei tarkoita sitä, etteikö siinä voisi oppia paremmaksi. Niinpä tämänvuotisen kevätpiknikin tavoitteena oli jakaa kokemuksia ja vinkkejä tutkimuskirjallisuuden lukemiseen liittyen.

Tiede kasvaa ja kehittyy vauhdilla. Julkaisuja ilmestyy jatkuvasti valtavia määriä, ja niitä kaikkia on mahdotonta lukea. Tapahtumamme osallistujilla vaikuttikin olevan yhteinen kokemus siitä, että emme lue riittävästi. Mitä tälle asialle voisi tehdä? Yksi mahdollinen ratkaisu lienee ajattelu- ja puhetavan muutos: lukemisen sijaan olisi kenties hyvä puhua tutkimuksiin tutustumisesta. Perustutkintoa suorittaessa olemme tottuneet siihen, että tenttikirjat on syytä lukea alusta loppuun. Sen sijaan lienee realistista olettaa, että tutkijat eivät lue kaikkia heidän lähdeluettelostaan löytyviä teoksia kokonaisuudessaan. Usein tutkimuksen sisältöön tutustumiseen riittää sen abstraktin, johdannon ja/tai päätännön lukeminen. Näin jää aikaa tutustua suurempaan määrään tutkimuksia. Kun on tietoinen mahdollisimman suuresta määrästä tutkimuksia, on helpompaa arvioida, mitkä niistä on syytä lukea läpi tarkemmin.

Toinen avainkysymys on, miten muistaa lukemansa. Jos lukee nopeasti suuria tekstimassoja, ei niistä välttämättä jää mieleen paljoa. Tulisiko muistamista edistää apukeinoilla vai luottaa siihen, että tärkeimmät asiat pystyy kaivamaan muistin perukoilta tarpeen tullen? Useimmat piknikin osallistujat kertoivat käyttävänsä ainakin joitain apukeinoja, etenkin lukupäiväkirjaa tai muistiinpanoja. Vaikka niiden kirjoittaminen aiheuttaa hieman ylimääräistä työtä, auttaa se jäsentämään omaksuttua tietoa ja samalla keventää muistin rasitusta. Sähköiseen muotoon kirjoitetuissa muistiinpanoissa hakutoiminnolla on helppo palata oikean tekstin, teeman tai yksittäisen ajatuksen pariin myöhemmin. Käytännön tasolla muistiinpanoja voi hallita monella tavalla: toiset pitävät yhtä yhtenäistä lukupäiväkirjatiedostoa, toiset taas käyttävät tähän tarkoitukseen kehitettyjä ohjelmia (esim. Evernote). Oikea tekninen ratkaisu löytynee parhaiten erilaisia vaihtoehtoja kokeilemalla.

Lukeminen on erilaista työtä kuin kirjoittaminen. Nämä kaksi työn osa-aluetta voivatkin muodostaa tasapainoisen rytmin tutkijan päivään. Kun luova energia ei riitä kirjoittamiseen, on mahdollista siirtyä lukemisen pariin. Toisaalta joillakin tutkijoilla työvaiheet saattavat vuorotella pidemmissäkin jaksoissa; useamman päivän lukumaratonia seuraa oman tekstin tuottamisen putki. Tässäkin asiassa paras ratkaisu riippuu henkilökohtaisista mieltymyksistä, joten sen löytämisessä täytyy kuunnella sisintään.

Viime vuosikymmenten teknologinen kehitys on muuttanut monia elämämme osa-alueita, myös lukemista. Perinteisten kirjojen ja lehtien ohella tietoa voi imeä itseensä sähköisten laitteiden näytöltä. Vaikka sisältö on kaikissa sama, on valinnalla merkitystä monestakin näkökulmasta. Monet tutkijat kertovat, että pitkäkestoinen tietokoneen näytöltä lukeminen on niin fyysisesti kuin henkisesti kuormittavaa. Muut vaihtoehdot mahdollistavat erilaiset fyysiset asennot ja voivat näin edesauttaa ergonomiaa ja työssä jaksamista. Toisaalta kokonaisten kirjojen jatkuva tulostaminen ja suurten kirjapinojen raahaaminen paikasta toiseen ei ole taloudellisesti, ekologisesti ja logistisesti järkevää. Monet ovatkin siirtyneet käyttämään tabletteja tai e-kirjojen lukulaitteita.

Piknikin osallistujat olivat tuoneet näytille omia suosikkejaan akateemisesta kirjallisuudesta.

 

Oli lukeminen ammatti tai harrastus, voi sitä tukea lukupiirin avulla. Akateemisissa lukupiireissä samasta aihepiiristä kiinnostuneet lukevat esimerkiksi tutkimusartikkeleita, kirjoja tai katkelmia sellaisista ja kokoontuvat sitten keskustelemaan niiden tiimoilta. Useimmilla järjestömme jäsenistä on kokemuksia lukupiireistä, ja kokemukset ovat pääsääntöisesti olleet erittäin positiivisia. Lukupiiritapaaminen on kuin moniääninen luento, joka tarjoaa tekstiin useita erilaisia näkökulmia ja aktivoi osallistujiaan tasapuolisesti. Lukupiiri voi myös toimia motivaationa perehtyä sellaisiin tutkimuksiin, jotka jäisivät muutoin lukematta tai pikaisen silmäilyn varaan. Se on myös yksinkertaisesti sosiaalisuuden muoto, terveellistä vastapainoa usein varsin yksinäiseen työskentelyyn tutkimuksen parissa.

Harvoin on kuultu, että joku lukisi liikaa. Näin lopuksi lienee kuitenkin syytä varoittaa, että näinkin voi tapahtua. Aiheesta tarkemmin kertoo Ismo Leikola:

Kolmen minuutin piknik

Teksti Lasse Hämäläinen, kuva Jutta Salminen.

Yhteiskunnallinen vaikuttaminen on yhä suurempi osa yliopistotutkijan elämää. Tieteellinen tieto tulisi tuoda kaiken kansan nähtäville kiinnostavassa ja helposti ymmärrettävässä muodossa. Mutta miten? Erilaisia virikkeitä pursuavassa maailmassamme ihmiset sitoutuvat yhden asiakokonaisuuden äärelle aina vain lyhyemmäksi ajaksi.

Kolmen_minuutin_piknik

Tähän haasteeseen vastaa three minute thesis. Sen ideana on, että väitöskirjantekijät eri tieteenaloilta esittelevät väitöskirjansa aiheen suullisesti kolmessa minuutissa. Australialaislähtöinen konsepti on noussut ulkomailla nopeasti suosioon. Varsinkin englanninkielisissä maissa useat yliopistot järjestävät opiskelijoilleen 3MT-kilpailuja. Videotallenteita esityksistä ladataan mm. Youtubeen.

3MT oli teemana, kun Seula eli suomen kielen, suomalais-ugrilaisten kielten ja kotimaisen kirjallisuuden jatko-opiskelijoiden yhdistys kokoontui kevätpiknikille Topelian sisäpihalle 12.5. Kevään kauneutta ja akateemista arvokkuutta henkivässä miljöössä kuultiin seitsemän esitystä laitoksellamme tekeillä olevien väitöstutkimusten aiheista. Nämä esitykset eivät olleet vielä yhtä viimeisteltyjä kuin Youtubesta löytyvät (kestotkin vaihtelivat kahdesta ja puolesta lähes viiteen minuuttiin), mutta se ei ollut tarkoituskaan. Ajatuksena oli tutustua uudenlaiseen konseptiin ja pohtia, voisiko sen omaksua osaksi yliopistoelämää myös Suomessa.

Alkuperäiseen 3MT-konseptiin kuuluu, että esiintyjä saa käyttää apuvälineenään yhtä PowerPoint-diaa. Sellaisen järjestäminen ulkotiloihin on kuitenkin hankalaa, joten olimme sopineet, että dian saa korvata vapaavalintaisella aihetta havainnollistavalla esineellä tai taiteellisella elementillä. Muutos oli onnistunut. Saamelaisnukke, kolikko (ja sen kääntöpuoli), haikuruno ja muut elementit elävöittivät esityksiä ja toivat abstrakteja tutkimusaiheita helpommin lähestyttävään konkreettiseen muotoon.

Kun satojen sivujen tekstistä muotoillaan kolmen minuutin puhe-esitys, paljon merkityksellisiä asioita joudutaan karsimaan pois. Moni voi ajatella, että tällainen yksinkertaistaminen karnevalisoi ja vääristää tieteen perusluonnetta. Toisaalta kolmekin minuuttia voi olla yleisölle pitkä aika keskittyä. On tuskin sattumaa, että se on esitysten enimmäispituus myös Euroviisuissa.

Kuilua tiedeyhteisön ja suuren yleisön välillä tulisi pyrkiä täyttämään molemmista päistä. 3MT voi olla tieteen tapa tulla yleisöä vastaan. On parempi sanoa edes yksi valistunut lause väkijoukon kuullen kuin saarnata tuntikausia kenenkään kuulematta.

Aiheesta lisää: http://threeminutethesis.org/

Parasta just nyt – nimet, nimittäin. Ja nimistöntutkijat.

karttaHelsingin yliopiston nimistöihmiset ovat Terhi Ainialan johdolla aika iloinen ja aikaansaava porukka. Uusin tempaus oli nimistöntutkimusiltapäivä torstaina 4. helmikuuta, jolloin nimistöä tutkivat väitöskirjantekijät esittelivät vapaamuotoisesti omia tutkimuksiaan. Paikalla oli kutsuvieraina nimistöntutkijat, emeritusprofessori Eero Kiviniemi ja emeritaprofessori Ritva Liisa Pitkänen.

Väitöskirjantekijöillä on tutkittavana nimistöaiheita laidasta laitaan. Iltapäivässä esiteltiin etymologisen nimistötutkimuksen haasteita, paikannimien ja esihistorian tutkimuksen yhteyttä, kieli- ja nimimaisemaa, henkilönnimimuotteja, monikielisten perheiden lasten nimeämistä, kaksikielisten nimi-identiteettiä, henkilöviittauksia ja sitä, minkälainen on hyvä nimi.

Keskustelun aiheena oli tutkimusten lisäksi se, miten kukin oikeastaan on päätynyt tutkimaan nimiä ja juuri tiettyä nimistöaihetta. Oli hauska huomata, että monella päätyminen nimistöntutkijaksi oli ollut ainakin osin sattuman kauppaa. Toisaalta monet olivat olleet kiinnostuneita nimistä aina ja lukeneet jo pienenä Helsingin Sanomien kastetut-palstaa tarkasti.

Antoisaa oli myös keskustelu yliopistouran vaiheista aina opintojen alkutaipaleelta eläkeikään asti. Ja sen jälkeenkin – eihän tutkijan kiinnostus omaan tutkimusaiheeseen useinkaan lopu, kun palkka vaihtuu eläkkeeseen.

Tätä elämä yliopistolla parhaimmillaan on: tutkimusaiheistaan innostunut tutkijayhteisö, joka jaksaa innostua myös toistensa aiheista. Näillä yhteisillä hetkillä elää pitkään.

Muoto-opin arkistossa 4

Kirjoittaja on nimistöä tutkiva väitöskirjantekijä.

Väitöskirjantekijän DOs & DON’Ts – Seulan baariseminaari 29.10.2015

Baariseminaari

Jokainen väitöskirja ja jokainen väitöskirjantekijä on erilainen. Silti kaikille tulee vastaan samoja kysymyksiä: Miten rajaan aiheeni? Kuinka muotoilen järkevät tutkimuskysymykset? Minkälaisella hakemuksella saa apurahaa tai tohtorikoulutettavan paikan? Miten väitöstutkimus etenee? Mitä teen, jos työ ei etene? Onko tässä mitään järkeä? Onko missään mitään järkeä? Tarjotakseen tukea näiden kysymysten pohdintaan suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden jatko-opiskelijoiden yhdistys Seula järjesti Thirsty Scholarissa baariseminaarin, jossa jo väitelleet tutkijat Hanna Karhu (kotimainen kirjallisuus) ja Jarkko Niemi (suomen kieli) kertoivat väitöskirjatyöstään, tutkimisen ihanuudesta ja kamaluudesta ja itse väitöstilaisuudesta. Paikalla keskustelemassa oli 11 väitöskirjantekijää.

Väitöskirjanteko on jokaisella hieman erilainen projekti. Jo aiheet ja lähtökohdat vaihtelevat, mutta työn etenemiseen vaikuttavat myös tutkimuksen ulkopuoliset tekijät, joista suurin on rahoitus. Osa väitöskirjoista tehdään työsuhteessa yliopistoon, osa tehdään apurahalla ja jotkin pääosin sivutoimisena. Luonnollisesti työ etenee eri tahdissa sen mukaan, kuinka paljon väitöstyön tekijä pystyy keskittymään itse tutkimukseen. Parhaassa tapauksessa väitöstyöntekijä saa kokopäiväisen rahoituksen joko apurahana tai palkkana ja pystyy tekemään tutkimusta täysipäiväisesti.

Toisinaan työn etenemiseen voi tulla katkoja esimerkiksi, jos apuraha jää saamatta tai jää vanhempainvapaalle. Hanna Karhu korosti, että taukoja väitöstyöstä ei kannata pelätä. Työhön voi aina palata, ja tauko voi antaa etäisyyttä ja uutta näkökulmaa työhön. Tutkimus voi myös viedä mennessään niin, että tutkimuksen suunta muuttuu alkuperäisestä paljonkin. Jarkko Niemi kuvasi omaa polkuaan ja painotti, että työn edetessä näkökulma todennäköisesti muuttuu ainakin jonkin verran. Tutkimus voi edetessään johdattaa uusien kysymysten pariin, eikä pidättäytyminen alkuperäisessä suunnitelmassa väkisin kannata. Jos tutkimusasetelma muuttuu paljonkin, väitöstyön ohjaajien kanssa voi keskustella, kannattaisiko mukaan ottaa vielä yksi ohjaaja auttamaan uusien kysymysten kanssa.

Iso kysymys on myös väitöskirjan muoto: artikkeliväitöskirja vai monografia? Hanna Karhu on tehnyt monografiaväitöskirjan ja Jarkko Niemi artikkeliväitöskirjan. Kummassakin on puolensa. Artikkeliväitöskirjaa tehdessä julkaisuluetteloon alkaa kertyä sisältöä samalla vaivalla. Lisäksi työhön saa kommentteja heti alusta lähtien. Toisaalta monografiaa voi hioa kokonaisuutena loppuun saakka, kun artikkeli sen sijaan on julkaisun jälkeen se, mikä on. Myös itselle sopivinta työtapaa kannattaa pohtia. Moni artikkeliväitöskirjaa tekevä mainitsikin työn projektiluonteisuuden sopivan parhaiten itselleen. Kuitenkin myös monografiaa voi työstää projektimaisesti osina.

Artikkeli vai monografia -kyselykierroksella kävi ilmi, että kaikki paikalla olleet suomen kielen jatko-opiskelijat tekivät artikkeliväitöskirjaa ja kotimaisen kirjallisuuden jatko-opiskelijat monografiaa. Artikkeliväitöskirja on aivan viime vuosina noussut suosioon suomen kielen oppiaineessa, mutta kotimaisessa kirjallisuudessa tehdään edelleen pääosin monografioita. Pohtiessamme syytä tähän selkeimpänä esiin nousi artikkelien julkaisukanavien vähyys. Suomessa kotimaista kirjallisuutta käsitteleviä väitösartikkeleita julkaisee pääasiassa yksi julkaisu. Tämä ei luo kovin paljoa mahdollisuuksia saada väitösartikkeleita julki, varsinkaan kohtuuajassa. Myös suomen kielen väitöskirjantekijöillä artikkelien julki saaminen on tarjonnan lisääntyessä yhä hankalampaa. Tässä myös tuli esiin artikkeliväitöskirjan huono puoli: toisinaan artikkelien julkaisuun saattaa mennä hyvinkin pitkä aika, mikä voi vaikuttaa koko väitöstyön loppuun saattamiseen.

Tutkimusyhteisö on myös eräs esiin nousseista tärkeistä seikoista. Hanna Karhu ja Jarkko Niemi korostivat kumpikin oman yhteisön löytämisen tärkeyttä. Yhteisön ei tarvitse olla omalta yliopistolta tai laitokselta, vaan työyhteisön voi löytää kauempaakin. Erityisesti, jos oma tutkimusaihe tai -metodi ei ole juuri nyt pinnalla, samantyyppistä tutkimusta tekeviä voi löytää esimerkiksi toisista yliopistoista ulkomailta saakka tai muista tutkijayhteisöistä.

Erityisesti apurahalla tutkimusta tekevien kohdalla yhteisön löytäminen on suuri kysymys. Tohtorikoulutettavilla on usein työpiste yliopistolla, ja tähän saakka monilla apurahalla väitöstyötä tekevillä on ollut myös, mutta ensi vuonna tilanne on muuttumassa. Yliopisto alkaa ottaa apurahatutkijoilta työpisteistä maksun, jonka summaksi on nyt arvioitu 1 600 euroa vuodessa. Summa on apurahoihin nähden suuri, ja monet joutuvat todennäköisesti miettimään tarkasti, missä työskentely on taloudellisesti järkevintä. Tämä aiheuttaa sen, että arvokkaat tieteelliset yhteisöt saattavat murentua tutkijoiden hajaantuessa kuka minnekin. Myös yhteydenpito oman laitoksen väkeen vaikeutuu, ja oman alan ajankohtaisessa tutkimuksessa mukana pysyminen tulee vaatimaan entistä enemmän paneutumista. Samalla oppiaine menettää tiiviin yhteyden oman alansa nuoriin tutkijoihin, joiden tutkimuksissa luodaan alan tulevaisuuden suuntaa.

Rahoituksen tiukentuessa väitöskirjantekijät ja muut tutkijat joutuvat tulevaisuudessa pohtimaan yhä tarkemmin oman työnsä taloudellisia edellytyksiä. Tilanteen vaikeutuminen voi johtaa siihen, että aiempaa useampi lahjakas nuori tutkija suuntaa töihin yliopiston ulkopuolelle ihan vain mahdollistaakseen oman elämisensä.

Baariseminaarin osallistujat tulevaisuuden pohdinta veti toisinaan hiljaiseksi. Silti omaan tutkimukseen suhtaudutaan intohimoisesti. Pöydän ääressä kerrottiin hyvin erilaisista tutkimusaiheista, joita yhdistää lähinnä tutkimuksen tekijän innostus. Väitöskirjantekijää ymmärtää parhaiten toinen väitöskirjantekijä, ja juuri siksi tällaiset yhteiset tapaamiset ovat arvokkaita.

Hanna Karhu ja Jarkko Niemi painottivatkin sitä, että jokainen väitöskirja on tärkeä ja jo sinänsä kulttuuriteko. Omaa työtä täytyy arvostaa ja uskoa siihen. Väitöskirjan tekeminen on myös oikeaa työtä, eikä työ ole aina mukavaa. Tutkimusta tehdessä toisinaan tulee vastoinkäymisiä kuten muussakin työelämässä (ja elämässä yleensä), eikä muissakaan töissä voi heti lyödä hanskoja tiskiin ja lopettaa. Tutkijalle tärkeintä on oma usko tutkimukseen ja innostus aiheeseen.

Ja lopulta: paras väitöskirja on valmis väitöskirja. Jossain vaiheessa työ on tehty ja on aika päästää irti. Edessä on väitöstilaisuus, juhlat, ja sen jälkeen – mitä?

Inspiroivia negaatioita Normandiassa

Teksti ja kuvat Jutta Salminen.

Tällaista maisemaa katsellen oli mukava aloittaa konferenssipäivät Caenissa.
Tällaista maisemaa katsellen oli mukava aloittaa konferenssipäivät Caenissa.

Jännityksen aiheita riitti ennen konferenssimatkaa Normandian Caeniin: sotkeeko IAU:n kaavailema lakko lentämisen, saanko ottaa posterinkuljetusputkilon käsimatkatavaraksi koneeseen (lentoyhtiöillä kun ei ole asiasta yksiselitteistä käytäntöä ja kollegoilta ennakkoon kysymäni kokemukset vaihtelivat), selviänkö Ranskassa melkeinpä sanoihin merci ja bonjour rajoittuvalla ranskantaidollani – entä syntyykö posteristani keskustelua?

Pari päivää ennen matkaa onneksi selvisi, ettei lentolakko toteudu, ja posteriputkilokin meni heittämällä läpi Helsinki-Vantaan lentokenttävirkailijalta käsimatkatavarana. (Tämä onnistui myös paluumatkalla, vaikka vaatikin hieman pidemmän keskustelun virkailijan kanssa.) Matkustamisen isoimmat haasteet oli siis selätetty.

Perillä tuulisessa Caenissa odotti konferenssi Pragmatics of Grammar: Negation and Polarity (19.–20.5.), joka oli käytäntöjensä puolesta ennemminkin työpaja tai seminaari. Toisin kuin isommissa konferensseissa, ohjelmassa ei ollut päällekkäisiä esitelmiä, joista pitäisi valita (eli rinnakkaisia sektioita), vaan vajaan kahdenkymmenen hengen tutkijajoukko oli koko konferenssin ajan samassa tilassa ja samojen kysymysten äärellä.

Poikkeuksellista oli myös se, että konferenssin järjestäjän, CRISCO-tutkimusryhmän johtajan Pierre Larrivéen pyynnöstä lähes kaikki esitelmöijät olivat lähettäneet materiaalejaan etukäteen tutustuttaviksi koko osallistujajoukolle. Oman materiaalin ennakkoon lähettäminen täysin vieraalle asiantuntijajoukolle tuntui hieman jännittävältä, mutta toisaalta käytäntö mahdollisti sen, että monimutkaisia ja haastavia esitelmien aiheita pystyi näin seuraamaan paikan päällä huomattavasti paremmin, kuin jos aiheet olisivat tuolloin tulleet uusina eteen.

Ennakkotutustuminen materiaaleihin teki helpommaksi myös toisten aiheista inspiroitumisen ja tutkittavien ilmiöiden suomenkielisten vastineiden miettimisen. Aivonystyröitä liikutteli etenkin Jack Hoekseman tutkima esimerkiksi englannissa ja hollannissa käytettävä kieltohakuinen – eli nimenomaan kiellon yhteydessä esiintyvä – konstruktio that I know (of): esim. Fred has never been to Spain that I know of. *

Suomeksi tällaista varausta, eli käytännössä väitteen perustumista vain omaan tietoon, voi ilmaista monella tapaa: esim. (minun) tietääkseni, sikäli kuin tiedän. Perusteellisen mietinnän jälkeen tulimme konferenssin suomalaisedustuksen** kanssa kuitenkin siihen tulokseen, että mikään konstruktioista ei samalla tavoin rajoitu kielteisiin konteksteihin kuin Hoekseman tutkimat konstruktiot. Kieltohakuisen suomalaisesta vastineesta saa vain lisäämällä siihen itsessään kieltohakuisen sanan ainakaan: ainakaan niin että tietäisin.

Vaikka mietintämme lopputulos olikin negatiivinen, laittoi se liikkeelle paljon ajatuksia tulevaa varten: suomen polaarisissa ilmauksissa – sekä niiden historiallisissa kehityskuluissa että eri käyttökonteksteissa – riittäisi valtavasti kiinnostavaa tutkittavaa niin itselleni kuin muillekin!

Konferenssin osallistujia Caenin yliopiston kampuksella.
Konferenssin osallistujia Caenin yliopiston kampuksella.

Oma tutkimukseni oli esillä toisen konferenssipäivän päättäneessä posterisessiossa. Ilokseni se sai monen tutkijan suunnalta kiinnostuneen vastaanoton – enkä usko, että kiinnostus olisi johtunut vain tarjolla olleesta paikallisherkusta, Calvadoksesta. Tyytyväinen oli mieli, kun pääsin osoittamaan varsinaiselle negaatiogurulle Laurence R. Hornille tietoisuuteni suomen epäillä-verbin merkitysvariaation ja englannin doubt-verbin varhemman käytön yhteneväisyyksistä. Kun tuossa vaiheessa Normandian tuulet ja sateet alkoivat myös väistyä suorastaan kuuman auringon tieltä, olivat tunnelmat hyvinkin valoisat. Onnistuin jopa tilaamaan lähes kokonaan ranskaksi viimeisen aamun kahvila-aamiaiseni!

Kotiin tuomisina Caenin-matkasta itselleni jäi paitsi kokemus siitä, että tutkimukseni kiinnostaa, myös sähköpostiyhteys Saksassa työskentelevään kiinalaistutkijaan ja L. R. Hornin allekirjoituksella varustettu vierailuluennon mainosjuliste, joka koristaa nyt itseoikeutetusti työhuoneeni seinää. Näillä eväillä on hyvä jatkaa väitöskirjan tekoa.

 

* Rakennetta käytetään myös muiden verbien kanssa: esim. be aware (of), remember, recall.

** Minun lisäkseni Helsingistä matkannut Maria Vilkuna, Caenissa työskentelevä Rea Peltola ja Genevessä opiskeleva Karoliina Lohiniva.

Nimiä ja ihmisiä – nimistöntutkijat Majvikissa

Teksti Lasse Hämäläinen. Kuvat Terhi Ainiala.

Norsu-laitoksella toimii tällä hetkellä useita aktiivisia väitöskirjantekijöitä, joiden aiheet kuuluvat nimistöntutkimuksen alaan. Seitsemän tämän joukon edustajaa kokoontui ohjaajansa, yliopistonlehtori Terhi Ainialan johdolla kaksipäiväiseen seminaariin Kirkkonummelle 21.–22.5.2015.

Majvikin maisemaa.
Majvikin maisemaa.

Tapahtumapaikkana toimi kokous- ja kongressihotelli Majvik. Puitteet olivat ensiluokkaiset: Tekeillä olevia väitöstutkimuksia käsiteltiin kartanohotellin huipulla Tornihuoneessa, jonka ikkunoista avautui kaunis näkymä alas keväisille pihamaille sekä merelle. Vapaahetkinä saattoi esimerkiksi pistäytyä ihailemaan hotellin vieressä sijaitsevaa jugendlinnaa. Päivän päätteeksi rentouduimme modernin rantasaunan mukavissa lepotuoleissa keinovaloista rakennetun tähtitaivaan alla. Erinomaiset ruokatarjoilut takasivat sen, ettei tiedettä tarvinnut edistää tyhjin vatsoin.

Nuorten nimistöntutkijoiden kiinnostuksen kohteet ovat vahvasti kytköksissä ympäröivään maailmaan ja sen muutoksiin. Erityisen vahvasti tutkimusaiheissa näkyy kielellisesti ja kulttuurisesti moninaistuva yhteiskunta sekä sen vaikutus henkilönnimiin ja identiteetteihin: Ksenia Eskola tutkii venäläis-suomalaisten nuorten aikuisten nimi-identiteettiä, Anne Rosenius australiansuomalaisten nimi-identiteettiä ja Minna Nurminen lasten etunimien valintaa Suomen kaksi- ja monikielisissä perheissä. Identiteetti ja sen ilmaiseminen nimenvalinnan avulla on keskeisessä asemassa myös Lasse Hämäläisen internetyhteisöjen käyttäjänimiä käsittelevässä tutkimuksessa.

Vaikka jatko-opiskelijoiden tutkimusaiheet ovat tällä hetkellä painottuneet henkilönnimiin, ei paikannimiäkään ole toki unohdettu. Tiina Aalto jatkaa maaseudun paikannimistön tutkimusperinnettä Ukko-alkuisten nimien osalta. Paikannimet, erityisesti asutusnimet, ovat olleet lähtökohtana myös Olga Karlovan itäisten itämerensuomalaisten kielten vanhaa henkilönnimistöä käsittelevälle väitöstutkimukselle. Urbaanin ympäristön paikannimiä tutkii Maria Vidberg, jonka aiheena ovat kadunnimet Helsingin kaksikielisessä ympäristössä.

Väitöskirjatyön suurimmat haasteet liittyvät usein muihin asioihin kuin varsinaiseen tieteelliseen sisältöön: Mistä hakea rahoitusta tutkimukselle? Miten löytää motivaatio työntekoon? Miten sovittaa tutkijanura yhteen perhe-elämän, harrastusten ja mahdollisen leipätyön kanssa? Lyhyimmissä tutkijatapaamisissa käytännölliset näkökulmat jäävät usein paitsioon. Kahden päivän seminaarissa sen sijaan jää aikaa myös vapaamuotoiselle keskustelulle, tutkijan arjen ilojen ja surujen jakamiselle. Kenties kaikkia ongelmia ei onnistuttu ratkaisemaan, mutta tutkimuksen eri vaiheissa olevien kollegoiden kokemukset ja tuntemukset auttavat reflektoimaan omaa tilannetta ja ponnistelemaan eteenpäin.

Väitöskirjan tekeminen on hyvin itsenäistä työtä. Työn mielekkyyden kannalta on tärkeää tiedostaa, että tutkimus ei valmistu tyhjiössä. Suureen Norsu-laitokseen mahtuu paljon ihmisiä, joilla on samankaltaisia kiinnostuksen kohteita. Ilman yhteisiä tapahtumia ja aktiviteetteja he kuitenkin saattavat pysyä pitkäänkin kasvottomina, jopa mystisinä niminä artikkelien lähdeluetteloissa ja sähköpostiviestien vastaanottajakentissä. Seminaareissa yhdessä tekeminen, matkustaminen ja syöminen (ja juominen) saavat aikaan sen, että nämä nimet muuttuvat todellisiksi henkilöiksi. Hyvä näin. Vaikka nimet ovat mielenkiintoisia, ovat ihmiset vielä mielenkiintoisempia.

Majvikin seminaari toteutettiin Helsingin yliopiston Opettajien akatemian ohjaajallemme Terhi Ainialalle myöntämän määrärahan tuella. Kiitos Terhi ja kiitos Opettajien akatemia! 🙂

Ryhmäkuva
Nimistöntutkijat koolla.