Helsingin yliopisto
Suomi on pudonnut talouskasvulla mitaten Euroopan jälkijoukkoon. Viime vuoden viimeisellä neljänneksellä Suomen bruttokansantuotteen (bkt) määrä pienentyi 0,3 prosenttia edellisen neljänneksen ja 0,1 prosenttia vuoden 2013 viimeisen neljänneksen bkt:sta. Eurostatin viime viikolla julkistaman tilaston mukaan talouskasvu on tällä hetkellä heikompaa EU-maista vain Italiassa ja Kyproksessa sekä ilmeisesti Kroatiassa, jonka vuoden 2014 viimeisen neljänneksen tiedot puuttuvat. Bkt kasvoi vuoden takaiseen verrattuna jopa Kreikassa, josta näyttää tulleen pelotteluesimerkki suomalaisessa talouspoliittisessa keskustelussa. Viime viikolla Kreikka-kortin löivät pöytään Elinkeinoelämän keskusliiton toimitusjohtaja Jyri Häkämies ja Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä.
Häkämies maalasi Helsingin Sanomissa (HS 13.2.2015) Kreikkaan viitaten kauhukuvia siitä, mihin ”holtiton taloudenpito” johtaa. ”Sama seuraamus heikosta taloudenpidosta olisi edessä muuallakin, myös Suomessa”, Häkämies kirjoitti. Seuraavana päivänä (HS 14.2.2015) Sipilä väitti, että Suomella ”on paljon samaa Kreikan kanssa”. Maallamme on hänen mielestään ”viimeinen hetki” uudistua − muuten odottaisi ”Kreikan kohtalo ja syöksykierre”. Tämä on hurjaa puhetta, vaikka muistaisi suomalaisen talouspoliittisen keskustelun rikkaan pelotteluperinteen, jossa mörköjä on haettu vaikka aavan meren tuolta puolen (vrt. Jan Vapaavuoren Argentiina-kortti). Niin hurjaa puhetta, että on syytä katsoa, mitä numerot kertovat.
Suomen talouden pysähdys on pitkä. Bkt asukasta kohden on vuoden 2005 tasolla, mutta Kreikassa se on yhtä suuri kuin vuonna 1999. Ero maiden talouskehityksessä on vielä suurempi, jos vertaamme nykytilannetta finanssikriisiä edeltävään. Bkt/asukas on Kreikassa neljänneksen pienempi kuin ennen finanssikriisiä − Suomessa vähennys on sentään ”vain” runsaat 8 prosenttia. Yllä oleva kuvio kertoo suhteellisen muutoksen vuoteen 2000 verrattuna, ei maiden välistä tasoeroa. Vuosituhannen alussa Kreikan bkt henkeä kohden oli ostovoimapariteetin mukaan (eli hintatasoerot huomioon ottaen) runsaat 70 prosenttia Suomen tasosta Maailmankin tilastojen mukaan. Kreikan nopean kasvun vuosina suhde kohosi 80 prosentin tienoille, mutta finanssikriisin jälkeinen romahdus on pudottanut Kreikan bkt:n henkeä 65 prosenttiin Suomen tasosta.
Työttömyysastevertalu tuo vielä selvemmin esiin maiden kokeman talousšokin kokoeron. Euroajan alkuvuosien nopea talouskasvu vähensi työttömyyttä molemmissa maissa: Kreikassa työttömyysaste painui alle 8 ja Suomessa alle 7 prosentin. Finanssikriisin jälkeen työttömyysaste moninkertaistui Kreikassa ja on nyt noin 27 prosenttia; Suomen työttömyysaste on 9 prosentin pinnassa. Tässäkään suhteessa Suomi ei siis muistuta Kreikkaa.
Entä valtionvelka? Sehän on Kreikasta puhuttaessa ykkösasia. Toimitusjohtaja Häkämies käyttää edellä mainitussa kirjoituksessaan Kreikka-korttia myös velka-asiassa. ”Miten velkaantuminen katkaistaan”, on hänen mielestään tulevien eduskuntavaalien ydinkysymyksiä. Mutta täytyy kysyä katekismuksen tapaan: mitä se on? Haluaako Häkämies, että Suomen valtio ei enää ottaisi uutta velkaa? Että euromääräinen velkasumma ei enää kasvaisi? Uhkaako velkataakka Suomen valtiontalouden uskottavuutta?
Kysytään neuvoa kaikkitietäviltä markkinavoimilta. Kun valtiokonttori järjesti toissaviikolla (4.2.) valtion viisivuotisen viitelainan huutokaupan, korko painui negatiiviseksi. Sijoittajat siis maksavat siitä hyvästä, että saavat lainata Suomen valtiolle. Kymmenen vuoden valtiolainojen koron alhaisuudella mitaten Suomi kuuluu Saksan jälkeen euroalueen toiseksi parhaaseen ryhmään yhdessä Alankomaiden ja Itävallan kanssa. Markkinat siis luottavat edelleen maamme valtiontalouden hoitoon. Suomen valtion kymmenen vuoden obligaatioiden korko vaihtelee tätä kirjoitettaessa 0,5 prosentin tienoilla, kun taas Kreikan korko huitelee 10 prosentissa. Maille on yhteistä se, että kummankin velkasuhde (julkinen velka/bkt) on kasvanut suurin piirtein saman verran finanssikriisin jälkeen (siis velkasuhteen suhteellinen kasvu). Tasoero on kuitenkin huikea. Kreikan julkinen velka oli jo ennen finassikriisiä yhden vuoden bkt:n suuruinen; nyt se on lähes 1,8-kertainen. Suomessa julkisen (brutto)velan suuruus oli ennen kriisiä noin kolmannes bkt:sta; nyt se on nousemassa 60 prosentin yli, mutta on edelleen paljon euroalueen keskiarvoa alhaisempi.
Velkasuhteen kasvu ei ole suotavaa, mutta tässä on tärkeää keskittyä kolmeen pääasiaan: nimittäjään, nimittäjään, nimittäjään. Siis bruttokansantuotteeseen eli talouskasvuun. Eikä pelkästään bkt:n määrään vaan myös sen nimelliseen, euroissa mitattavaan kokoon, sillä siihenhän euromääräinen velkasumma suhteutetaan. Euroalueen deflatorinen kehitys vaikeuttaa velkasuhteen alentamista − niin Kreikassa kuin Suomessa. Onkin syytä toivoa, että Euroopan keskuspankin inflaationvauhdittamistoimet tehoavat. Elleivät tehoa, kaventuu kotoisen talouspolitiikkamme liikkumavara entisestään.
Suomi ei ollut Kreikka ennen finanssikriisiä, ei ole Kreikka nyt eikä ole muuttumassa Kreikaksi. Kreikka-kortin heiluttelu ei ole fiksua talouspoliittista keskustelua. Kriisitietoisuus on tarpeen, mutta sen on syytä pohjautua asialliseen analyysiin − ei ylilyövään kauhupropagandaan.