Maija Absetz: Kokemuspohjainen käytännön opas ulkomaan arkistovierailulle (ArbArk)

|

Käytätkö tutkimuksessasi arkistoaineistoa? Suunnitteletko arkistomatkaa? Teetkö töitä työväenliikkeen historian parissa?

Jos vastasit mihinkään edeltävistä kysymyksistä kyllä, käy vilkaisemassa Heldan materiaalipankista löytyvä matkaraportti ja matkaopas Tukholman työväenliikkeen kirjastoon suuntautuneesta arkistovierailusta Arkistovierailu Tukholman Työväenliikkeen arkistoon ja kirjastoon (http://hdl.handle.net/10138/565892). Arbetarrörelsens arkiv och bibliotek sijaitsee Tukholmassa, Flemingsbergissä, kotisivut osoitteessa https://www.arbark.se/sv/

Arbetarröresens arkiv och bibliotek Tukholmassa.

Arbetarrörelsens arkiv och bibliotek.

Kokemuspohjainen käytännön opas sisältää 27 vinkkiä onnistuneen arkistomatkan suunnitteluun. Tässä blogitekstissä jaan kolme tärkeintä vinkkiä, jotka opin matkan aikana.

Vinkki 1. Kysy henkilökunnalta apua!
Vinkki 1 on koko tekstin kaikista tärkein vinkki ja sitä kannattaa käyttää paljon hyödyksi. Kun sinulla on ensimmäinen konkreettinen kysymys aineiston suhteen, lähetä viesti kohdearkistoon ja kerro vierailuistasi sekä kysy kysymyksesi. Tee tämä hyvissä ajoin ennen matkaa!

Vinkki 14. Varmuuskopioi, varmuuskopioi, varmuuskopioi.
Pura kuvat joka päivän päätteeksi koneelle. Suosittelen lisäksi pilvipalvelua tai ulkoista kovalevyä: että kuvat ovat vähintään kahdessa eri paikassa. Tämä kannattaa tehdä ennen kaikkea mielenrauhan takia, mutta myös käytännön syistä. Samalla kun siirrät kuvat kameralta koneelle, on siinä luonteva ja hyvä tilanne luoda järkevät kansiot, joiden avulla löydät haluamasi kuvat uudestaan. Kuvasin aineiston puhelimella, joten päivän päätteeksi poistin kaikki kuvat myös puhelimesta. Näin puhelimen muisti pysyi riittävän tyhjänä ja eri päivien kuvat eivät voineet mennä sekaisin. Kuvasin päivässä noin 1500 kuvaa ja niiden siirtäminen koneelle ja muokkaaminen arkistonmukaisiin kansioihin kesti noin tunnin päivittäin. On paljon inhimillisempää käydä läpi kerralla 1500 kuvaa kuin 10 000 kuvaa.

Vinkki 19. Juhlista saavutustasi.
Muista pysähtyä sen onnistumisen ääreen, että olet ihan oikea tutkija, joka kerää ihan oikeaa aineistoa ihan oikeaan tutkimukseen. Riippumatta missä tutkimuksen vaiheessa olet, arkistotyö on historiantutkimuksen ytimessä. Vieraassa paikassa työn tekeminen on stressaavaa, mutta myös eri tavalla jännittävä ja siten myös palkitseva kokemus. Väitöskirjatyö on hyvin pitkä ja puuduttava, jos ainoa juhlinnan hetki on väitöskaronkka.

Maija Absetz on Helsingin yliopiston Historian ja kulttuuriperinnön tohtoriohjelman jatko-opiskelija. Absetz kirjoittaa väitöskirjaa Suomen ja Ruotsin ammattiliittojen keskusjärjestöjen talousasiantuntijoiden suhteesta työttömyyteen 1970- ja 1980-luvuilla.

ELBOW-tutkimusprojekti – sähkön, lääketieteen, tiedon ja kokemuksen historiaa

|

Apulaisprofessori Soile Ylivuori käynnisti vuosi sitten ELBOW-tutkimusprojektinsa, jolle myönnettiin viiden vuoden iso ERC-rahoitus. Tutkimusprojektissa ovat työskennelleet viime vuodesta alkaen Ylivuoren lisäksi väitöstutkija Edna Huotari sekä tutkimuskoordinaattori Lotta Vuorio. Tämän vuoden syyskuun alussa tutkimusprojektiin liittyi mukaan vielä kaksi tutkijaa, postdoc-tutkija Annika Raapke sekä yliopistotutkija Stefan Schröder. Nyt ELBOW-tutkimusryhmä on kokonaisuudessaan valmiina tutkimaan sähkön, lääketieteen, tiedon ja kokemuksen historiaa.

Lue alta, mistä ELBOW-tutkimusprojektissa on kyse!

Mitä tarkoittaa ELBOW?

ELBOW tulee englanninkielisistä sanoista Medical Electricity, Embodied Experiences, and Knowledge Construction ja näiden sanojen kirjaimista. Nämä ovat tutkimusprojektin avainsanat, jotka johdattavat projektin tarkempien tutkimusaiheiden äärelle.

Näin ollen ELBOW-tutkimusprojektissa syvennytään siihen, miten ihmiset olivat vuorovaikutuksessa sähkön kanssa erityisesti lääketieteen historian kontekstissa. ELBOW-tutkimusprojekti on kiinnostunut siitä, miten ihmiset kokivat sähkön kehollisesti sekä miten ihmiset ymmärsivät sähkön toimintaa sekä tuottivat tietoa siitä kokemuksiinsa perusteella.

Ajallisesti historiallinen tutkimusprojekti kattaa noin vuodet 1740–1840, ja alueellisesti tutkimus keskittyy Eurooppaan ja attlanttisiin alueisiin.

Mitä ELBOW-tutkimusprojekti tekee?

ELBOW-tutkimusprojekti lähestyy sähkön kautta laajempaa ymmärrystä siitä, miten tieteellinen tieto rakentui 1700- ja 1800-luvuilla. Tieteellisen tiedon rakentumisessa keskitytään erityisesti siihen, mikä rooli kehollisuudella ja kehollisilla kokemuksilla oli tiedon rakentamisessa.

Ketkä kuuluvat ELBOW-tutkimusryhmään?

 

ELBOW-tutkimusryhmän jäsenet: projektijohtaja Soile Ylivuori (vas.), väitöstutkija Edna Huotari, postdoc-tutkija Annika Raapke, yliopistotutkija Stefan Schröder, ja tutkimuskoordinaattori Lotta Vuorio.

ELBOW-tutkimusprojektin työryhmää johtaa apulaisprofessori Soile Ylivuori, ja hänen rinnallaan työskentelee kolme tutkijaa: postdoc-tutkija Annika Raapke, yliopistotutkija Stefan Schröder sekä väitöstutkija Edna Huotari. Jokainen työryhmän tutkija toteuttaa omaa tutkimustaan eri ajoista ja paikoista siten, että yhteisenä tekijänä toimivat projektin keskeiset teemat sähkön ja sen kokemushistorian ympärillä.

Tutkijoiden lisäksi työryhmässä työskentelee tutkimuskoordinaattori Lotta Vuorio.

Mikä on tutkimusprojektin rahoitus?

ELBOW-tutkimusprojekti sai vuonna 2022 upean viiden vuoden rahoituksen ERC-rahoituksen Euroopan Unionilta. ERC tulee sanoista European Research Council, ja myönnetyn ERC Starting Grant tarkoituksena on tukea lupaavien tutkimusjohtajien työtä heidän tutkijan uransa alkuvaiheessa. Rahoitus kattaa vuodet 2022–2027.

Mistä ELBOW-tutkimusprojektia voi seurata?

Voit seurata ELBOW-tutkimusprojektin etenemistä, tutkijoiden arkea ja tutkimustuloksia sosiaalisen median (Facebook ja Instagram) sekä tutkimusprojektin nettisivujen ja blogin kautta.

Lue lisää projektista Helsingin yliopiston uutisesta: https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/kulttuuri/tieteellisen-tiedon-rakentumisen-tutkimiseen-viisivuotinen-erc-rahoitus

ELBOW research project – histories of electricity, medicine, knowledge and experience

|

Our associate professor Soile Ylivuori was awarded a five-year grant for her ELBOW research project a year ago, and the project is on the progress. Since the first of September, two new members joined the team, and now there is a five-member team working on the history of electricity, medicine, knowledge and experience.

Here, you can get to know the ELBOW project and its members.

What does ELBOW mean?

ELBOW comes from the words Medical Electricity, Embodied Experiences, and Knowledge Construction and the letters in these words. These are the key words that guide our research project.

So, the project explores the way people interacted with electricity in the context of medicine, how they experienced electricity through their bodies, and how they understood and produced knowledge on electricity based on their experiences. The time and place for this exploration is Europe and the Atlantic World during c.1740–1840.

What does ELBOW research project do?

ELBOW uses medical electricity as a window into examining not simply how scientific knowledge was constructed in the long eighteenth century—but more specifically, into the role of embodied experience in this process.

Who belongs to the ELBOW research team?

 

The ELBOW research team. Project leader Soile Ylivuori (left), doctoral researcher Edna Huotari, postdoctoral researcher Annika Raapke, university researcher Stefan Schröder, and research coordinator Lotta Vuorio

Associate professor Soile Ylivuori is the project leader of the ELBOW research project. By her side, there are three researchers working on the history of electricity, medicine, knowledge and experience – postdoctoral researcher Annika Raapke, university researcher Stefan Schröder, and doctoral researcher Edna Huotari. With the whole research team, various point of views on the subject and different times will be covered. Besides the researchers, research coordinator Lotta Vuorio belongs to the ELBOW research team.

Who supports the project financially?

The project is funded by the European Union, European Research Council (ERC) for years 2022–2027. The ERC Starting Grant is a grant scheme of the European Research Council targeted at promising research directors in the early stages of their careers, as is introduced here.

Where one can follow the project?

You can follow how the project evolves through social media (Facebook and Instagram) and the ELBOW website and blog.

Read more about the project in the following news article written by University of Helsinki: https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/kulttuuri/tieteellisen-tiedon-rakentumisen-tutkimiseen-viisivuotinen-erc-rahoitus

Tutkijaesittely: Ida Väyrynen tutkii saatananpalvonnan herättämiä mediareaktioita

|

-”Se on pahempi kuin lapsen huumekoukku. Koska se muuttaa nuoren persoonan kokonaan. Sä et tunne sitä lasta. Sä et tunne sitä lastas enää. Musta on valkoista ja valkoinen on mustaa. Viha, kuolema, tuska… pelot ja kauhu. Ne täyttävät lapsen mielen ja nuoren mielen. Ellei heti, niin hyvin pian.” (Erään äidin haastattelu koskien tämän lapsen saatananpalvontaa Ylen MOT-dokumentissa Saatanalliset sävelet 2001)

Aloitan tänä syksynä väitöskirjatutkimustani, joka koskee saatananpalvonnan herättämiä reaktioita 2000-luvun taitteen Suomessa. Saatananpalvonta keräsi runsaasti mediahuomiota ja huolestuneita kannanottoja siitä, mitä uudelle nuorison alakulttuurille tulisi tehdä. Asiaa käsiteltiin niin hengellisenä, kuin yhteiskunnallisena kysymyksenä. Joka tapauksessa saatananpalvonta nähtiin pääosin ongelmana, johon tuli saada ratkaisu. Ilmiöön liitettiin kosolti negatiivisia konnotaatioita ilkivallasta, päihdeongelmista, ihmiskaupasta sekä itsetuhoisuudesta. Ilman interventiota nuorta odottaisi psykiatrinen pakkohoito tai ennenaikainen kuolema.

Saatananpalvonta liitettiin lisäksi tiiviisti rikollisuuteen, jolloin siitä tuli koko yhteiskunnan rauhaa uhkaava tekijä. Saatananpalvojien uskottiin esimerkiksi vandalisoivan hautausmaita suoranaiseksi rikosaalloksi asti. Uutisartikkelit julistivat hautakivien kaatajat ja kirkkojen polttajat saatananpalvojiksi joskus siitä huolimatta, että todisteet tästä olivat hataria tai olemattomia. Vakavimmillaan alakulttuuri yhdistettiin henkirikoksiin, jolloin ne tulkittiin mediassa paholaisen käskystä tehdyiksi rituaalisurmiksi.

Kuva pääkallosta ja palavista kynttilöistä

Saatananpalvontaa käsittelevissä televisio-ohjelmissa hyödynnettiin usein pääkalloja ja muita makaabereja aiheita kuvaston luomisessa. Kuva Ylen MOT dokumentista Saatanalliset sävelet (2001)

Television dokumentit ja ajankohtaisohjelmat loivat kuvastoa, jossa saatananpalvonta yhdistyi muun muassa hämyisiin metsiin, jonne salaperäiset, kaapuihin pukeutuneet hahmot kokoontuvat uhraamaan verta paholaiselle. Luotiin stereotypioita, joissa mustiin vaatteisiin ja pentagrammikoruihin pukeutunut teini on potentiaalinen uhka yhteisölle tai vähintään itselleen. Televisiohaastatteluissa kuultiin alun sitaatin kaltaisia lausuntoja huolestuneilta äideiltä, jotka hämmästelivät äkillisesti muuttuneita lapsiaan. Heidän lisäkseen ääneen pääsivät lähinnä kristilliset kirjoittajat asiantuntijan roolissa sekä entiset saatananpalvojat, jotka olivat tulleet uskoon.

Narratiivit olivat pääosin kielteisiä ja harvoin kuultiin itse saatananpalvonnasta kiinnostuneita. Kuten usein nuorison kohdalla tehdään, heidän puolestaan puhuttiin ja heidät toiseutettiin joksikin poikkeavaksi ja vaaralliseksi. Uhriuden narratiivi oli yleinen, jossa nuoret täytyy pelastaa haitallisesta alakulttuurista. Huolestuneisuuden lisäksi asiaan suhtauduttiin ajoittain myös huumorilla, jolloin saatananpalvonta esitettiin naurettavana, hieman yksinkertaisten nuorten synkistelynä ja yhteiskuntaa vastaan kapinointina.

Tutkin väitöskirjassani sitä, miten media, populaarikulttuuri ja yhteiskunta (seurakunta, poliisi, koulu, nuorisotyö) ovat käsittäneet saatananpalvonnan ilmiön. Lähteistö on siten laajaa ja vaihtelevaa aina perinteisestä arkistoaineistosta televisio-ohjelmiin, tallennettuihin saarnoihin ja sarjakuviin. Aihetta on tutkittu aiemmin lähinnä uskontotieteellisestä näkökulmasta, ja nyt haasteenani on ilmiön historiallinen kontekstualisointi. Jo aikanaan ilmiötä on pyritty selittämään muun muassa lamalla, yhteiskunnan sekularisoitumisella ja individualismia korostavalla ajankuvalla. Syyllisiä ilmiön syntyyn etsittiin myös populaarikulttuurista, kun esimerkiksi metallimusiikin, kauhuelokuvien ja roolipelien epäiltiin houkuttelevan lapsia ja nuoria okkultismin ja saatananpalvonnan pariin.

Otsikoita rikoksista ja saatananpalvonta-epäilyistä

Ylen ja Ilta-Sanomien uutisotsikoita. Sanavalinnat ovat etenkin iltapäivälehdistössä usein sensaatiomaisia ja kauhua herättäviä. Saatananpalvonta puhutti vielä 2010-luvullakin esimerkiksi Ulvilan surman tapauksessa.

Lähteiden perusteella 1990-luvun laman seurauksena tulleet leikkaukset sosiaali- ja terveydenhuoltoon ovat todellakin saattaneet vaikuttaa nuorison pahoinvoinnin kasvuun. Oikeusministeriön tilaaman raportin mukaan lasten ja nuorten mielenterveysongelmat kasvoivat ja pahenivat leikkausten jälkeen. Saatananpalvonnan alakulttuuri saattoi vedota muita nuoria enemmän niihin, joilla oli heikko itsetunto tai masennusoireita. Entiset saatananpalvojanuoret ovat nimittäin perustelleet mukaan menemistään sillä, että saatanan hahmo ja sen palvojien yhteisö toivat heille voimakkuuden, toiminnallisuuden ja katarsiksen tunteita, jotka heidän elämästään aiemmin puuttuivat. On kuitenkin ongelmallista tehdä oletuksia siitä, että mielenterveysongelmat, itsetunnon haasteet ja saatananpalvonnasta kiinnostuminen liittyisivät aina toisiinsa. Tässä kohden tuleekin esille tutkimukseeni liittyvät eettisyyteen ja neutraaliuteen liittyvät kysymykset.

Kun kohteena on ilmiö, joka käsitettiin useimmiten kielteisenä asiana, on varottava itse toistamasta median ja kriitikoiden luomia stereotypioita. Saatananpalvonnassa itse mukana olleiden anekdooteissa on omia lähdekriittisiä kysymyksiä. On esimerkiksi huomioitava, että anekdootit ovat tulleet usein lähteistä, jotka ovat avoimesti vastustaneet ilmiötä. Uskoon tulleet nuoret halusivat mahdollisesti ottaa pesäeroa entiseen elämäänsä ja kuvailivat sitä sen vuoksi kielteisen linssin läpi.

Suomessa on poikkeuksellisesti puhuttu kahdesta erillisestä ilmiöstä ja termistä: saatananpalvonnasta ja satanismista. Muualla maailmassa, kuten Yhdysvalloissa käytetään yhdenmukaisemmin termiä ”satanism”. Erottelua on perusteltu aikalaiskirjallisuudessa sillä, että satanismi on usein hieman vanhempien, jo murrosiän ohittaneiden harjoittamaa uskontoa tai ateistisempaa elämänkatsomusta. Saatananpalvojilla tarkoitetaan taas murrosikäisiä, joille tärkeämpää on käytännön toiminta kuten hautakivien potkiminen ja pentagrammien piirtely kirkon seiniin. Vahvaa organisoitumista tai opillista tietämystä satanismista on harvemmin. Ero ei ole kuitenkaan lähdeaineistossa aina selvä, vaan termit menevät iloisesti sekaisin.

Satanismin edustajat itse korostavat, etteivät he juurikaan usko saatanaan todellisena hahmona, vaan se toimii heille ennemminkin symbolina. Tällöin se edustaa heille itsetietoisuutta, individualismia ja vastakulttuuria. Satanistijärjestöt sanoutuvat irti rikollisuudesta, väkivallasta ja esimerkiksi poliittisista aatteista. Sen sijaan saatananpalvojiksi kutsutut nuoret tuntuvat päinvastoin lähentyneen herätyskristillistä tulkintaa satanismista, jolloin se ymmärretään käänteiseksi kristinuskoksi: paha on hyvää ja hyvä pahaa. Samalla heitä innostaa henkisessä sodankäynnissä sijoittautuminen pahan, Saatanan puolelle, jonka uskotaan olevan todellinen olento. Osa nuorista haluaa olla muiden pelon ja vihan kohteena, jolloin pahan tekemisestä tulee itseisarvo.

Aikaisemmassa tutkimuksessa on koettu tarpeelliseksi jonkin muun termin keksiminen nuorison satanismivaikutteiselle alakulttuurille. Saatananpalvonta on sanana ilmeisen latautunut, eikä se ole kovin ihanteellinen akateemisen tutkimuksen käytettäväksi. Yhteisymmärrykseen ei ole kuitenkaan tietääkseni vielä päästy uudesta termistä ja edessä lienee oman korteni kekoon pistäminen käsitteistön luomisessa. Koen saatananpalvonnan vastaanoton tutkimuksen äärimmäisen mielenkiintoiseksi esimerkiksi siitä, miten sopivuuden rajat määritellään nuorisokulttuurien ja uskontojen kohdalla. Jotkut voisivat kuvailla reagointia jopa moraalipaniikin oireiluksi. Ilmiö kertoo osaltaan myös lamanjälkeisen Suomen ilmapiiristä ja kulttuurista. Seuraavat vuodet näyttävät, millaisia löytöjä ilmiön tutkiminen tuo tullessaan.

FM Ida Väyrynen on väitöskirjatutkijana Helsingin yliopiston historian ja kulttuuriperinnön tutkijakoulussa. Tutkijaprofiili: https://researchportal.helsinki.fi/fi/persons/ida-amanda-v%C3%A4yrynen

LÄHTEET

Yle MOT dokumentti Saatanalliset sävelet 2001. https://areena.yle.fi/1-50176509

Yle Elävä Arkisto, Johtavatko roolipelit saatananpalvontaan? https://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/08/14/johtavatko-roolipelit-saatananpalvontaan

Yle Elävä Arkisto, Saako Saatanaa palvoa? https://yle.fi/aihe/artikkeli/2012/06/21/saako-saatanaa-palvoa

Ahorinta, Keijo. Saatananpalvonnan monet kasvot. Helsinki: Nuorten keskus ry 1997.

Heino, Harri. Mihin Suomi tänään uskoo. Juva: WSOY 1997.

Hermonen, Merja. Pimeä hehku – Satanismi ja saatananpalvonta 1990-luvun suomalaisessa nuorisokulttuurissa. Helsinki: Nuorisotutkimusseura 2006.

Hjelm, Titus. Saatananpalvonta, media ja suomalainen yhteiskunta. Helsinki: Nuorisotutkimusseura 2005.

Kotkavuori, Tapio. Vasemman käden polku. Blood Ceremony Books 2012.

Nuorisorikostoimikunnan komiteanmietintö 2. Helsinki: Oikeusministeriö. 2003.

Nuppu Koivisto-Kaasik: Säveltäjänaisten soivaa kulttuuriperintöä etsimässä

|

”Olen soittanut pianoa kuusivuotiaasta alkaen, joten miksi en olisi oppinut myös säveltämään.”  – Ester Melander (1901–2008)

 

Naiset ovat aina luoneet musiikkia. Tästä huolimatta harva on edelleenkään kuullut vaikkapa Heidi Sundblad-Halmeen (1903–1973), Greta Dahlströmin (1887–1978) tai Laura Netzelin (1839–1927) nimeä – heidän teoksistaan puhumattakaan. Miltä Suomen musiikin historia kuulostaa, kun sitä tarkastellaan säveltäjänaisten näkökulmasta? Keitä nämä säveltävät naiset olivat ja mitä he sävelsivät? Miten heidän elämänsä punoutuvat Suomen ja Euroopan kulttuurihistoriaan sekä yhteiskunnallisiin kehityskulkuihin?

Laajaan arkistotutkimukseen perustuva vertaisarvioitu open access -tiedekirja Sävelten tyttäret: säveltävät naiset Suomessa 1800-luvulta 1900-luvulle (SKS) avaa ennennäkemättömän kuvan säveltäjänaisten soivaan perintöön. Teos huipentaa professori Susanna Välimäen kanssa uurastamamme monivuotisen tutkimushankkeen, jota juhlistetaan myös kaikille avoimessa ja ilmaisessa kirjanjulkistuskonsertissa Ritarihuoneen salissa 12.9. kello 18 alkaen. Konsertin tallenne kuullaan Yle Radio 1:ssä 30.9.2023.

Tässä blogitekstissä avaan keskeisiä tutkimustuloksiamme lyhyesti feministisen historiantutkimuksen näkökulmista. Kirjoitus pohjautuu kirjamme laajoihin johdanto- ja johtopäätösosioihin.

Kansikuva

 

***

Sävelten tyttäret on ensimmäinen tutkimushanke, jossa on laajamittaisesti ja systemaattisesti arkistolähteisiin pohjautuen kartoitettu säveltäjänaisten toimintaa 1800- ja 1900-lukujen Suomessa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että olisimme ainoita tai ensimmäisiä aihepiiristä kiinnostuneita tutkijoita. Säveltävät ja musisoivat naiset ovat olleet esillä esimerkiksi Marja Mustakallion, Anne Kauppalan, Pirkko Moisalan ja Riitta Valkeilan musiikinhistoriallisissa tutkimuksissa jo 1980- ja 1990-luvuilta lähtien. Myös joitakin kohdesäveltäjiämme – esimerkiksi Laura Netzeliä ja Helvi Leiviskää – on tutkittu laajemmin viime vuosina. Muiden taiteenlajien piirissä naisten ammattihistoriaa on niin ikään tutkittu laajasti, mistä esimerkkeinä voi mainita vaikkapa Riitta Konttisen (2008), Hanna Suutelan (2005) ja Maria-Liisa Nevalan (1989) julkaisut.

Myös useat muut tutkijat, muusikot ja muusikko-tutkijat – kuten Linda Suolahti, Mirka Malmi, Tiina Karakorpi, Susanna Mälkki, Anna Ramstedt, Marika Kivinen, Jenna Ristilä ja monet muut – ovat viime vuosina tehneet uraauurtavaa työtä säveltäjänaisten teosten esittämisen, editoinnin ja tutkimuksen parissa. Vaikka säveltävien naisten teoksiin edelleen kohdistuu systemaattisia sukupuolittuneita ennakkoluuloja, on keskusteluilmapiirin muutosta ollut havaittavissa 2020-luvun vaihteesta alkaen. Merkittävässä roolissa tässä on ollut Sonja Saarikosken sekä Wilhelm Kvistin kaltaisten journalistien perusteellinen työ niin sanotun klassisen musiikin alan epätasa-arvon ja epäkohtien selvittämisessä. Musiikin ja sukupuolten historiantutkimus on myös kansainvälisesti kasvava ala, kuten vaikkapa Samantha Egen, Natasha Logesin, Kira Thurmanin ja Anja Bunzelin julkaisu- ja tutkimustyö osoittavat. Asiat muuttuvat hitaasti, mutta ne muuttuvat – ja niiden on muututtava.

***

Esittelemme kirjassamme pienoisbiografioin ja teosluetteloin kaikkiaan 126 vuosien 1784–1909 välillä syntynyttä suomalaista säveltäjänaista. Kaikkia hankkeen loppuvaiheessa löytämiämme säveltäjiä, kuten kirjailijana tunnettua Lempi Jääskeläistä (1900–1964) emme lopulta ennättäneet tutkia. Aikarajauksen vuoksi tutkimuksemme ulkopuolelle jäi myös koko joukko 1910-luvulta eteenpäin syntyneitä huippukiinnostavia säveltäjiä – esimerkiksi Yhdysvalloissa Curtis-instituutissa opiskellut amerikansuomalainen Lela Mäki (s. 1913), joka sävelsi legendaariselle mezzosopraanolle Marian Andersonille. Nuorempien sukupolvien säveltäjistä erityisesti hiljattain menehtynyttä Kaija Saariahoa onkin jo tutkittu runsaasti, ja musiikintutkija-säveltäjä Markus Virtanen työstää parhaillaan väitöskirjaa Ann-Elise Hannikaisen (1946–2012) vaiheista.

Aineiston ja kohdehenkilöiden volyymi löi myös meidät ällikällä. Hankkeemme alkuvaiheessa meillä oli koottuna noin kolmenkymmenen nimen lista, josta arvelimme hyvinkin selviävämme parissa vuodessa kaksin. Määrä nousi huimasti sitä mukaa kuin pääsimme aineistoihin käsiksi. Korvaamaton apu säveltäjänaisten käsikirjoitusten ja aineistojen jäljittämisessä oli hankkeen alusta alkaen kollegoista sekä arkisto-, kirjasto- ja kustannusalan asiantuntijoista – erityisesti Sibelius-museon kokoelmaintendentistä Sanna Linjama-Mannermaasta sekä Kansalliskirjaston Petri Tuovisesta. Säveltäjien jälkeläisille ja perheille olemme niin ikään suuressa kiitollisuudenvelassa mahdollisuudesta saada tutustua yksityis- ja sukuarkistojen aarteisiin.

Lisäksi hanke pakotti meidät tarkastelemaan kriittisesti omia oletuksiamme ja ennakkokäsityksiämme säveltäjyydestä, muusikkoudesta ja suomalaisuudesta. Naisille ja naisoletetuille sosiaalisesti hyväksytyt tavat toteuttaa musiikillista luovuuttaan olivat pitkään rajatut: esimerkiksi orkesterimusiikkia pidettiin pitkälti miesten alueena, kun taas lasten- ja pedagoginen musiikki sekä esimerkiksi voimistelumusiikki katsottiin naisille sopiviksi säveltämisen genreiksi. Miksi emme siis nostaisi valokeilaan näitä aiemmassa musiikin historiankirjoituksessa väheksyttyjä soivan kulttuurin muotoja? Emmehän ajattele, että vaikkapa romaani on automaattisesti arvokkaampi kuin aforismi tai lastenruno – eikä niitä ole mielekästä edes verrata keskenään.

Tarkastelumme kohteiksi otimme kaikki säveltäjät, joiden tiesimme säveltäneen kunnianhimoisesti – myös he, joilta ei ollut löytynyt arkistoista yhtään säilynyttä teosta tai vaikkapa vain yksi yksinlaulu. Samaa periaatetta noudattaen rakensimme teosluettelot siten, että kunkin säveltäjän oma erikoisosaaminen ja tyyli olisivat mahdollisimman totuudenmukaisesti edustettuina pikemmin kuin perinteisen ”sinfonioista karakterikappaleisiin”-hierarkian mukaisesti. Feministisen ja aktivistisen tutkimusotteemme hengessä teimme myös muita vastaavia periaateratkaisuja: esimerkiksi sen, että mainitsemme elämäkerroissa aina kohdehenkilön vanhemmista ensin äidin, ja sen, että korostamme kerronnassamme naisten keskinäisiä yhteistyö- ja tukiverkostoja. Kuvatoimituksessa vältimme säveltäjäpotretteja, joissa naiset esitetään ensisijaisesti nuoruutta, valkoisuutta ja keskiluokkaisuutta ihannoivan länsimaisen kauneusihanteen valossa.

Keskustelua herättivät jo hankkeen aikana laajat määritelmämme ”suomalaisuudesta” ja ”Suomesta”. Kuitenkin Suomen musiikin historiankirjoituksessa on jo pari vuosikymmentä ollut käynnissä niin sanotun ”kansallisen katseen” myyttejä purkava, historiantutkimuksesta kumpuava paradigman muutos, jossa Suomi ymmärretään pikemmin kansainvälisenä osana Itämeren kulttuuripiiriä kuin jonakin eristyneenä, kulttuurisesti ja kielellisesti yksioikoisena alueena. Päädyimmekin siihen, että otimme mukaan kaikki säveltäjät, joilla oli selkeä side Suomeen – esimerkiksi Suomessa syntyneet ja sittemmin ulkomaille muuttaneet tai vastaavasti Suomeen ulkomailta päätyneet säveltäjät. Kansalliset, kulttuuriset ja kielelliset identiteetit eivät ole toisiaan poissulkevia vaan limittäisiä – miksei siis vaikkapa pietarinsuomalaistaustaista Ingeborg von Bronsartia (1840–1913) voisi lukea niin Suomen, Venäjän kuin Saksan historiaankin kuuluvaksi hahmoksi?

***

Tutkimustyön edetessä meille valkeni, että hankkeemme paisuu melko tavalla musiikkialan ja konserttikulttuurin raamien ulkopuolelle. Havaitsimme, että monet etenkin 1800- ja 1900-luvun vaihteessa vaikuttaneista tutkimuskohteistamme toimivat musiikin lisäksi hätkähdyttävän aktiivisesti muilla yhteiskunnan osa-alueilla. Sävellystyön, opettamisen ja esiintyvän taiteilijuuden ohella he vaikuttivat hyväntekeväisyys-, naisasia- ja eläinsuojeluyhdistyksissä, poliittisissa liikkeissä, kirjoittivat runoja, proosaa, esseitä ja sanomalehtitekstejä, loivat kuvataidetta ja saattoivat elättää itsensä vaikkapa konttorityössä. Moni heistä pyrki aktiivisesti haastamaan aikansa sukupuolirooleja, ja monella on sijansa myös Suomen sateenkaarihistoriassa.

Nämä monipuoliset urat ja elämäntarinat osoittavatkin, miten musiikkikulttuurit ovat aina sidoksissa aikaansa ja ympäröivään yhteiskuntaan – eivät niistä erillisiä norsunluutorneja. Vaikka esikuvien painoarvo on kirjassamme kiistaton, halusimme tietoisesti välttää pyhitetyn ”suurnaiskaanonin” rakentamista keskittymällä säveltämiseen jokapäiväisenä, arkisenakin toimintana. Tämä ratkaisu palvelee mielestämme musiikin historian kannalta keskeistä kriittistä näkökulmaa, jossa alkuperältään patriarkaalista ja heteronormatiivista (valkoista cismies)neromyyttiä pyritään tietoisesti purkamaan.

***

Tutkimuksen tekeminen herätti valtavasti tunteita löytämisen riemusta turhautumiseen, raivoon ja suruun. Ahdistelu- ja väkivaltakokemuksista sekä naisia ja sukupuolivähemmistöjä systemaattisesti alistavista yhteiskunnallisista rajoitteista sekä normeista lukeminen tuntui pahimmillaan tuskalliselta. Kuten kirjamme johdannossa toteamme, halusimme kuitenkin kertoa säveltäjänaisten teoksista ja musiikillisesta toiminnasta heidän ehdoillaan, emme misogyynisistä ja syrjivistä aikalaiskommenteista käsin.

Muusikoiden ja editoijien kanssa hankkeen aikana tehty yhteistyö puolestaan on ollut korvaamattoman palkitsevaa. On joka kerta maagista ja liikuttavaa kuulla, kuinka jokin arkistoista löytynyt teos soi ensi kertaa vuosikymmeniin. Toisaalta tunne on usein ristiriitainen: ihanaa, että tätä vihdoin esitetään – ja samalla kauheaa, että tätä esitetään vasta nyt. Henkilökohtaisesti tärkeältä tuntui sekin, että tutkimuskohteiden joukosta löytyi varhaisia musiikkitiedettä yliopistossa opiskelleita naisia, kuten esimerkiksi sävellysopintoja harjoittanut viulisti ja filologi Emmi Kurki-Suonio (Krohn, 1905–1986).

Toivomme, että historiallisten säveltäjänaisten tutkimuksella on annettavaa kaikille musiikin, kulttuurin ja historian ystäville. Kirjamme onkin ajateltu sekä haku- ja ammattikirjallisuudeksi että yleistajuiseksi luettavaksi aiheesta kiinnostuneille. Säveltäjänaisten elämien kerronnalla on arvo sinänsä, mutta ensiarvoisen tärkeää on, että heidän tuotantonsa saisi ansaitsemaansa huomiota ja pääsisi eläväksi osaksi konserttiohjelmia sekä soivaa kulttuuriperintöämme. Samalla toivomme, että kirjamme osaltaan lähentää historian- ja musiikintutkimuksen yhteisöjä sekä innostaa kollegoitamme aihepiirin pariin.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Euroopan historian oppiaineesta vuonna 2019 väitellyt musiikin historiantutkija, joka työskentelee tätä nykyä Taideyliopiston tutkimusinstituutissa Suomen Akatemian tutkijatohtorina (2022–2025). Koivisto-Kaasikin omia suosikkeja naisten säveltämästä musiikista voi kuunnella tästä.

Kirjan tekijät teemaan sopivassa miljöössä Mannerheim-museossa. Kuva: A J Savolainen

 

Lämpimästi tervetuloa julkistamaan teosta Sävelten tyttäret -konserttiin tiistaina 12.9.2023 klo 18.00–19.30 Ritarihuoneelle, Ritarikatu 1, Helsinki! Konsertissa soi historiallisten suomalaisten säveltäjänaisten harvoin kuultu tai kokonaan ennen kuulematon musiikki. Konsertti on ilmainen ja kaikille avoin.

Ohjelma

Ingeborg von Bronsart (1840–1913): Fantasia Es-duuri viululle ja pianolle (1891)
Mirka Malmi, viulu
Tiina Karakorpi, piano

Ingeborg von Bronsart (1840–1913): Die Loreley (1865)
Laura Netzel (1839–1927): Blomman (n. 1880–1900)
Greta Dahlström (1887–1978): Nattlig madonna (n. 1930–40-l.)
Sylvi Raitio Orola (1894–1955): Sirkan laulu (1923)
Kajsa Dahlbäck, laulu
Kirill Kozlovski, piano

Agnes Tschetschulin (1859–1942): Tunnelmakuva (Stämningsbild) pianolle (1919)
Anna Ramstedt, piano

Helvi Leiviskä (1902–1982): Viulusonaatti g-molli (1945), osa II Larghetto con anima
Linda Suolahti, viulu
Tiina Karakorpi, piano

Laura Netzel (1839–1927): Pianosonaatti Es-duuri (1894), osa I Allegro moderato
Jenna Ristilä, piano

Heidi Sundblad-Halme (1903–1973): Kaksi melodraamaa Edith Södergranin tekstiin: I Fragment av en stämning (n. 1932–1937), II Landet som icke är (1934)
Elina Mustonen, lausunta
Jenna Ristilä, piano

Greta Dahlström (1887–1978): Muunnelmat jousikvartetille: Teema Tranquillo, 12 muunnelmaa ja fugato (n. 1935)
Linda Suolahti, viulu
Lotus Tinat, viulu
Mari Viluksela, alttoviulu
Aslihan Gencgonul, sello

Elise Garritzen: Tutkijan persoona. Näköala historiantutkijoiden olemukseen ennen ja nyt

|

Mikäli 1800-luvun jälkipuolen englantilaisia kirja-arvioita on uskominen, historiantutkijan tuli olla tarkka, huolellinen, hillitty, puolueeton (detached), työteliäs, kunniallinen ja siivokäytöksinen. Historioitsijalta edellytettiin siis täsmällisesti määritettyjä taitoja, hyveitä, tunteita ja käytöstä, joita pidettiin edellytyksenä luotettavan historiallisen tiedon tuottamiselle. Lukemattomat kirja-arviot arvostetuissa kulttuurilehdissä, tieteellisissä aikakauskirjoissa sekä sanomalehdissä – niin The Time’ssa kuin maaseudun paikallislehdissä – osoittavatkin kiistatta, kuinka vahvasti luotettava tieto ja tiedontuottajien ominaisuudet linkitettiin toisiinsa. Sekä tutkijat että heidän yleisönsä jakoivat tämän näkemyksen ja tunnustivat avoimesti, kuinka tutkijan oli mahdotonta sulkea persoonaansa, aatteitaan ja tunteitaan tutkimustyön ulkopuolelle. Olennaista oli, että historioitsijat tunnistivat sen, miten nämä eri tekijät vaikuttivat heidän tulkintoihinsa menneisyydestä. Tässä valossa Hayden Whiten ja kumppanien väitteet 1800-luvun historioitsijoiden lapsellisesta uskosta itsensä sammuttamiseen ja naivista objektiivisuudesta näyttäytyvät varsin kyseenalaisilta. Tieteen historiassa tapahtunut ns. kulttuurinen käänne onkin inspiroinut tutkijoita tarkastelemaan mielikuvia tutkijoiden luotettavuudesta ja kollektiivisen tutkijan tyypin, tutkijan persoonan, rakentamista eri aikoina ja eri tieteenaloilla.

Käsitteenä tutkijan persoona (scholarly persona) viittaa nimenomaan kollektiiviseen ihanteeseen, joka Lorraine Dastonin ja Otto Sibumin klassisen määritelmän mukaan sijoittuu yksilön persoonallisuuden ja identiteetin sekä makrotason ”tutkija”-käsitteen väliin. Persoona kertoo siis siitä, mitä tarkoittaa olla ”historioitsija”, ”kemisti” tai vaikkapa ”lingvisti” ja miten nämä määritelmät ovat muuttuneet eri aikoina. Herman Paul, joka on paneutunut 1800-luvun saksalaisten historiantutkijoiden persoonaan, on eritellyt taitojen, hyveiden ja ominaisuuksien konstellaatioita ja kilpailevien persoonamallien hyödyntäistä tieteenalan sisäisiä hierarkioita luotaessa. Mineke Bosch ja Kirsti Niskanen ovat selvittäneet, miten yksittäiset tutkijat omaksuvat, haastavat, ja muovaavat persoonaa ja Kaat Wils ja Pieter Huistra ovat puolestaan tarkastelleet erilaisten instituutioiden kuten tutkimusta rahoittaneen Commission for Relief in Belgiumin roolia hyväksyttävän persoonan määrittäjinä. Suomalaiseen oppihistorian kontekstiin käsitettä ovat soveltaneet Julia Dahlberg ja Heini Hakosalo. Juuri ilmestyneessä tutkimuksessani Reimagining the Historian in Victorian England pureudun tutkijan persoonan merkitykseen 1800-luvun jälkipuolen Englannissa historioitsijoiden sementoidessa historian aseman itsenäisenä tieteenalana sekä osoitan, kuinka historiankirjoihin liitetyt paratekstit kuten otsikot ja viitteet tarjosivat tilan keskustella persoonasta ja kuinka kirjan materiaalisuus ja muut paratekstit toimivat myös persoonan performanssina.

Book cover

Elise Garritzenin teos Reimagining the Historian in Victorian England analysoi tutkijan persoonan merkitystä 1800-luvun jälkipuolen Englannissa. Kirjan tiedot linkistä: https://link.springer.com/book/10.1007/978-3-031-28461-8

Uudenalainen tieteellinen historia, joka omaksuttiin Englannissa 1860-luvulla, tarvitsi uudenlaisen edustajan, tieteellisen historioitsijan ja sille sopivan persoonan. Tieteellistä historiaa edustaneiden tutkijoiden harmiksi laaja lukeva yleisö ei tyytynyt vain lukemaan historiaa, vaan halusi myös osallistua tutkijan persoonan määrittelyyn. Tutkimukseni osoittaakin, kuinka persoonan rakentaminen ei ollut vain pienen tiedeyhteisön tai siihen linkittyneiden instituutioiden etuoikeus, vaan keskustelussa olivat mukana niin kustantajat, lukijat kuin maaseutulehdistön kriitikotkin. Tämä moniäänisyys oli haaste historioitsijoille, mutta koherentin persoonan muokkaamista ja sen esittämistä vaikeutti myös se, että historioitsijoiden tehtäviin kuului tutkimuksen lisäksi pedagogiset velvollisuudet sekä omien tutkimusten myynti ja markkinointi. Eri velvollisuudet vaativat historioitsijoilta erilaisten taitojen, hyveiden ja ominaisuuksien harjaannuttamista ja usein nämä saattoivat olla keskenään hyvinkin ristiriitaisia. Jos tutkijalta edellytettiin äärimmäistä tarkkuutta ja rehellisyyttä, niin modernisoituvilla kirjamarkkinoilla näitä hyveitä ei arvostettu samalla tavalla, koska kirjamainokset eivät olleet rehellisyyden perikuvia. Tutkimuksessani valotankin sitä, miten toisaalta kirjamarkkinat ja kustannusala vaikuttivat persoonaan ja historioitsijoiden mahdollisuuksiin sen esittämiseen ja miten toisaalta persoonasta käyty keskustelu oli jatkuvaa sovittelua ja priorisointia eri komponenttien välillä.

Hstorioitsija William Stubbsia esittävä maalaus

Oxfordin yliopiston professori William Stubbs’ia pidettiin sankarillisen historiantutkijan ruumiillistumana ja esimerkkinä persoonasta, joka historioitsijoiden olisi pitänyt omaksua. Kuva Wikipedia: https://en.wikipedia.org/wiki/William_Stubbs#/media/File:Portrait_of_William_Stubbs_by_Hubert_von_Herkomer.jpeg

Viimeaikaiset tutkijan persoonaa käsittelevät tutkimukset ovat osoittaneet käsiteen hedelmällisyyden, sillä se tarjoaa kaivattuja apuvälineitä historiallisesti hankalien kansallisten ja tieteealojen välisten rajojen ylittämiseen. Se on myös innostanut haastamaan kyseenalaisen raja-aidan tieteen historian ja humanististen alojen historian välillä ja pohtimaan mm. tietoa ja sen tuottajia uudenlaisesta näkökulmasta. Persoona ei ole kuitenkaan vain käsitteellinen apuväline historiantutkijoille, vaan se auttaa ymmärtämään myös nykyistä akateemista maailmaa, missä brändit, profilointi ja markkinointi ovat arkipäiväistyneet. Käsitykset hyväksytystä persoonasta ja siitä, ketkä persoonaa edustavat vaikuttavat myös tutkijoiden uranäkymiin ja julkaisumahdollisuuksiin. Persoona on lisäksi usein implisiittisesti läsnä luentosaleissa ja seminaarihuoneissa, kun tarjoamme opiskelijoille esikuvia ja malleja hyvästä historiantutkijasta. Se, millaisia malleja suosimme ja mistä vaikenemme, vaikuttaa suoraan tulevien historioitsijoiden käsityksiin hyvästä historiantutkijasta ja -tutkimuksesta. Vaikka viktoriaanisen ajan moraalinen paatos, joka persoonasta käytyihin keskusteluihin liittyi, saattaa tuntua kaukaiselta 2020-luvun akateemisessa maailmassa, niin sekä suoraan että epäsuoraan ilmaistut käsitykset kollektiivisesta historiantutkijan ihannetyypistä eivät ole menettäneet merkitystään.

Kirjallisuutta

Daston, Lorraine ja H. Otto Sibum. “Introduction: Scientific Personae and Their Histories.” Science in Context 16, no. 1–2 (2003): 1–8.

Garritzen, Elise. Reimagining the Historian in Victorian England: Books, the Literary Marketplace, and the Scholarly Persona. Cham: Palgrave Macmillan, 2023.

Niskanen, Kirsti ja Michel J. Barany (toim.). Gender, Embodiment, and the History of the Scholarly Persona: Incarnations and Contestations. Cham: Palgrave Macmillan, 2021.

Paul, Herman (toim.). How to Be a Historian?: Scholarly Personae in Historical Studies, 1800–2000. Manchester: Manchester University Press, 2019.

———————————————

Elise Garritzen on yleisen historian dosentti ja Akatemiatutkija Helsingin yliopiston historian oppiaineessa.  https://researchportal.helsinki.fi/en/persons/elise-garritzen

Historical Travel and Communications in Finland, c. 1650-1917 (HISCOM)

|

Liikkuvuus, tieverkosto ja viestintä Suomessa n. 1650-1917 (HISCOM) on saanut neljän vuoden rahoituksen Suomen Akatemialta. Suomen ja Pohjoismaiden historian professori Anu Lahtisen johtama hanke käyttää historiallista paikkatietoa sekä arkeologien ja historiantutkijoiden asiantuntemusta analysoidakseen historiallista muutosta laajan maantieteellisen tarkastelun ja paikallisten analyysien kautta. Selvitämme, miten tieverkostot muuttuivat, missä muutokset olivat merkittävimpiä ja mitä alueellisia eroja voidaan havaita. Tutkimus vie anayysin pääteiltä tarkastelemaan koko laajaa kyläteiden, talviteiden ja polkujen verkostoa sekä sitä, millainen merkitys teillä oli paikallisiin yhteisöihin sekä millainen merkitys paikallisilla yhteisöillä oli tieverkoston kehittymiseen.

Hanke toteutti vuonna 2022 Helsingin yliopiston tulevaisuusrahaston tuella pilottiprojektin, jonka havainnot ilmestyvät Suomen Keskiajan Arkeologian Seuran SKAS-lehdessä vuoden 2023 aikana. Syyskuussa 2023 käynnistyvä Akatemian rahoittama hanke tiedottaa toiminnastaan lukukauden alkaessa.

The project Historical Travel and Communications in Finland, c. 1650-1917 (HISCOM), funded by the Academy of Finland in 2023-2027, aims to bring in the plentiful cartographic evidence for historical roads from a series of Finnish seventeenth-, eighteenth-, nineteenth- and early twentieth-century map sources. Combining qualitative, contextual, and source critical analysis to mass-data analysis of the cartographic evidence, HISCOM will create a GIS road map database of late Early Modern (c. 1650-1809) and Autonomy Era (c. 1809-1917) Finland from various atlas sources. The project is led by Anu Lahtinen, Professor of Finnish and Nordic History at the University of Helsinki.

The methodological approaches to the digitisation of the Finnish atlas material were developed with reference to previous digitisation projects internationally and tested in a successful pilot project in 2022. More information will be available in the autumn 2023.

Kirjallisuutta / Literature

Oksanen, Eljas, Ida Saarenpää, Anu Lahtinen. Exploring Methodologies for Large Scale Digitisation of Historical Roadways: the HISCOM Project. SKAS 2/2022 (hyväksytty julkaistavaksi / accepted, forthcoming).

Tuula Rekola: Etnisyydestä ja sotapalveluksesta 1700-luvun kontekstissa

|

Etnisyyden ja sotapalveluksen välistä suhdetta on tutkittu niukasti esimodernissa kontekstissa. Social History -aikakausjulkaisussa ilmestyneessä artikkelissani ”A double-edged sword: the impact of military service on ‘zigenare’ and ‘tattare’ in Finland, c.1743–1809” tarkastelen armeijapalveluksen vaikutuksia romaneihin (zigenare, tattare) Suomessa 1700-luvun jälkipuolella ja 1800-luvun alussa – aikana, jolloin Ruotsi vahvisti itäistä puolustustaan voimistuvaa Venäjää vastaan.

Monet romanit palvelivat 1700-luvulla armeijassa eri tehtävissä: heitä toimi esimerkiksi sotilaina, apumiehinä ja kuormarenkeinä. Tutkin artikkelissa, miten armeijassa palveleminen vaikutti heidän sosiaaliseen asemaansa, toimeentuloonsa sekä aikalaisten käsityksiin ”mustalaisista”/”tattareista”.

Osoitan, että sotapalveluksella oli integroiva vaikutus, sillä palvelus armeijassa takasi ihmiselle laillisen aseman ja turvan irtolaisuustuomioita vastaan. Tämä oli äärimmäisen merkittävää tiukan irtolaiskontrollin aikana, jolloin vailla vakituista vuosipalveluspaikkaa olevat ihmiset saattoivat joutua pakkotöihin. Vaikka romanit eivät olleet enää 1700-luvun jälkipuolella erityislainsäädännön kohteina, elivät he käytännössä tavallista voimakkaamman kontrollin alaisina.

Toisaalta sotapalvelus myös vahvisti ”mustalaisten”/”tattareiden” etnistä leimaa sitoen sen entistä kiinteämmin liikkuvuuteen, rikollisuuteen ja joutilaisuuteen. Tämä johtui siitä, että romanisotilaat palvelivat useimmiten värvätyissä rykmenteissä, mikä ei turvannut heille riittävää toimeentuloa. Koska he elivät suuren osan vuodesta palkatta lomautettuina, päätyivät he harjoittamaan erilaisia liikkuvuutta edellyttäviä töitä hankkiakseen elantonsa. Tämä vahvisti yleistä käsitystä, jonka mukaan romaneilla oli synnynnäinen taipumus kuljeksimiseen, mikä voimisti heidän stigmatisointiaan. Käsitystä joutilaisuuteen ja kuljeskeluun synnynnäisesti taipuvaisista ”mustalaisista”/”tattareista” levitettiin eri yhteyksissä puhuttaessa armeijassa palvelevista romaneista.

Tuula Rekola on PhD (EUI) ja postdoc-tutkija, joka on tutkimuksessaan käsitellyt monipuolisesti romanien historiaa Ruotsin ajalla. Social History -aikakausjulkaisussa 2/2023 ilmestynyt artikkeli ”A double-edged sword: the impact of military service on ‘zigenare’ and ‘tattare’ in Finland, c.1743–1809”  on avoimesti luettavissa: https://www.tandfonline.com/doi/full/10.1080/03071022.2023.2179744

Henrika Tandefelt: Senator de la Chapelles studierådgivning

|

Ibland när man läser i sedan länge avlidna människors papper som sparats för eftervärlden i våra arkiv hittar man passager som kommunicerar över århundradena. Ibland är det drabbande, ibland komiskt, ibland någonting annat. Kanske mänskligt?

Här ska jag dela med mig av de goda studietips som senatorn Albrecht Fredrik Richard de la Chapelle (1785–1859) nedtecknade för sina barn för nästa tvåhundra år sedan i en minnesteckning som heter ”Underrättelser för mina Barn”.

Senator de la Chapelle – som också är den som har gett sitt namn till Richardsgatan i Helsingfors – blev student i Uppsala 1796 och i Åbo 1798. År 1803 lämnade han universitetet med en domarexamen i bagaget och blev auskultant vid Åbo hovrätt. 1822 blev han, 37 år gammal, senator då han blev medlem i senatens justitiedepartement. Han gifte sig 1816 med Anna Charlotta Sacklén och fick sju barn med henne.

I minnena som han skrev för sina barn berättar han bland annat om studierna i Åbo 1801–1803.

”Skiljd från Landsbygden och mina nöjen derstädes, fortsatte jag ordentligare mina studier, afhörde publica och privata lectioner, af Porthan, Calonius och Franzén samt skref för den förstnämnde”, inleder de la Chapelle sin skildring av de här studieåren i Åbo.

Kanske ska vi ta detta som ett råd för den som undrar om distansstudier är lika effektiva som studier online från hemmet? Gör som Richard de la Chapelle, packa i väg dig till studieorten och universitetet så får du mera ut av studierna!

:J. reinberg, f.d. Akademiehuset

Johan Jakob Reinberg, f.d. Academiehuset i Åbo, Åbo 1853, Historiska bildsamlingarna, Museiverket.

Det var förresten inga obetydliga lärare de la Chapelle studerade för.

Henric Gabriel Porthan var eloquaentie professor – alltså professor i romersk vältalighet – åren 1776–1804 och föreläste vid akademien om filosofi, uppfostran, teologi, klassisk arkeologi, historia, språkvetenskap och estetik. Ni har hört talas om honom under benämningen ”den finländska historieskrivningens fader”. Hans byst kan beundras i föreläsningssal A205 i Topelia. I Åbo sitter han staty sedan 1864.

Matthias Calonius var juris professor i Åbo 1778–1815. Från 1779 till 1814 var han inspektor för Viborgs nation, den nation där också nylänningen Richard de la Chapelle skrev in sig som Wiburgens på grund av nationens goda rykte. Frans Michael Franzén, var sedan 1798 professor i historiae literariae, vilket då närmast betydde lärdomshistoria.

Så här berättade senatorn senare för sina barn om sin studieteknik:

”Under föreläsningarne annoterade jag i min plånbok det som afhandlades, och samma dag deduçerade jag mitt Memorial eller afskref det på papper ordentligare och vidlyftigare med tillhjelp af hvad jag i minnet hade i behåll.”

Plånbok betyder här ett slags anteckningsbok i fickformat med skrivplån, eller blad till exempel av elfenben eller behandlat pergament som man kunde anteckna på och senare stryka bort det skrivna. Den unge de la Chapelle antecknade alltså under föreläsningar på en begränsad yta och måste senare skriva rent och utveckla de korta anteckningar han gjort.

”Detta är en god öfning som aldrig bör försummas”, fortsätter han.

”Man fäster derigenom sakerna bättre i minnet och vänjer sig att skrifteligen tolka dem, samt är när som helst i tillfälle att reçapitulera hvad man [annars] kan glömma.”

Här finns två saker som jag särskilt vill framhålla: 1) du minns och kan bättre påminna dig om innehållet i föreläsningen när du går igenom dina anteckningar och skriver ut dem – samma dag – och 2) du blir bättre på att uttrycka din kunskap och dina reflexioner i skrift om du övar dig.

Förmågan att använda skriftspråket är alltså en separat förmåga, skild från förmågan att förstå och tänka muntligen, även om vi ju också för de ändamålen använder vårt språk. Att bemästra skriftspråket sker inte av sig själv, det är något du övar upp!

Porthans theser till disputationsövningar 1803

Henric Gabriel Porthans Theser til disputations-öfning till stipendiaterne 1803. Hela verket finns i digi.kansalliskirjasto.fi.

Det roliga och rörande med Richard de la Chapelles beskrivningar av hur han studerade – och hur man borde studera – är att jag kan se mig själv och mina egna åsikter i dem. Det beror på att det är goda råd – men så klart också på att senatorn och jag, trots en viss åldersskillnad, har fostrats in i samma skriftliga kultur.

Jag har aldrig ägt en plånbok med skrivplån av elfenben eller pergament, men senator de la Chapelle och jag tycker lika om betydelsen av att göra anteckningar och öva sig på att sammanfatta det man lärt sig i skrift. Det här är anledningen till att jag på olika kurser tvingar studenter att skriva summerande och reflekterande föreläsningsdagbok eller lärdagbok: för att studenter ska fästa kunskap och idéer bättre i minnet och för att de ska öva sig att sammanfatta och resonera om kunskapsstoff överlag och i synnerhet i skrift. (Att göra det muntligen övas på föreläsningarna.)

Om någon lustigkurre nu vill säga att vi inte längre behöver lära oss att uttrycka oss i skrift för den saken kan skötas med artificiell intelligens så ber jag den personen betänka att skrivandet är ett sätt att tänka och ett sätt att fördjupa den egna förståelsen av det vi skriver om. Om vi överlåter skrivandet på AI ger vi över ett viktigt verktyg som vi har för att utöva och utveckla ett nyanserat, abstrakt och analytiskt tänkande. Och det vore ju fatalt.

Senatorn, som knappast kunde föreställa sig AI eller andra digitala verktyg som vi har i dag, har ytterligare ett sista tips till den studerande ungdomen som trots att det har gått 200 år är klokt:

”Om man har tillfälle att jemföra sina annotationer med andras är det så mycket bättre för fullständighetens skull. Sedan man bragt dem i ordning kan man vid tillfälle renskrifva dem.”

Alltså, kära studenter, tala med varandra om det som sagts, tänkts och gjorts på föreläsningarna, och varför inte också jämföra anteckningar. Ni har helt säkert antecknat olika saker och på olika sätt!

* * *

Vill du läsa själv vad senatorn A.F.R. de la Chapelle skrev om studierna i Åbo kan du klicka här så kommer du till rätt plats i underrättelserna som har digitaliserats av Riksarkivet i Helsingfors.

H.G. Porthans Theser, til disputationsövning för stipendiaterne (1803) hittar du här.

Henrika Tandefelt är docent och universitetslektor (t.f.) i historia vid Helsingfors universitet.

Skrivplån som tillhört överstinnan Ulrika sofia Hjärne, född Ehrenhjelm (död 1820), Nordiska museet, Stockholm.

Skrivplån som tillhört överstinnan Ulrika Sofia Hjärne, född Ehrenhjelm (död 1820). Foto. Ulf Berger, Nordiska museet, Stockholm.

Fodral till skrivplån

Fodral för överstinnan Ulrika Sofia Hjärnes skrivplån. Foto: Ulf Berger, Nordiska museet, Stockholm.

Professor emeritus Matti Klinge 1936-2023

|

Den här minnesteckningen publicerades den 17 mars 2023 på Helsingfors universitets intranät, Flamma. 

Lue muistokirjoitus suomeksi.

Professor emeritus Matti Klinge avled söndagen den 5 mars 2023 i en ålder av 86 år. Professor Klinge var en av våra stora intellektuella och en person som i sin gärning och offentliga profil representerade en bildad universitets- och lärdomstradition.

Universitetet, studenterna och den akademiska traditionen stod alltid Klinge nära, men var också föremål för hans forskning. Idéhistoria, nationell identitet och personhistoria var andra tyngdpunkter i hans forskning. Bland hans stora personhistoriska insatser står verket Suomen Kansallisbiografia, med sina drygt 6500 personartiklar, vars första redaktionsråd Klinge ledde 1993–2001.

Helsingfors universitet och Finland har förlorat en perspektivrik historiker och debattör vars minne lever vidare i flera sammanhang och sträcker sig långt utanför historikersfären, till vetenskapliga samfund, föreningar, stiftelser, diplomatiska kretsar med mera.

Matti Klinge på Mirkka Lappalainens karonka på Naturhistoriska museet 2005. Foto: Tony Rytkönen.

Matti Klinge inledde sin forskarbana på 1960-talet med Helsingfors universitets studentkårs historia. Det fyrdelade verket om studentkårens historia som utkom 1967–1968 och det tredelade universitetshistoriska verket Helsingfors universitet 1640–1990 som utkom inför universitetets 350-årsjubileum hör till hans centrala arbeten.

Den andra delen av studentkårens historia – Kansalaismielen synty. Suomen ylioppilaiden aatteet ja järjestäytyminen ilmentämässä yleisen mielipiteen ja kansalaistietoisuuden kehittymistä v. 1853–1871 (1967) – var Klinges doktorsavhandling. Alla fyra delar utkom på svenska under rubriken Studenter och idéer. Studentkåren vid Helsingfors universitet 1828–1960 (1969–1979).

I avhandlingen avspeglas 1960-talets politiska turbulens och särskilt decenniets ungdomsrevolt. En av de bärande frågorna var universitetets och den studerande ungdomens roll i samhällets moderniseringsprocess. I Klinges förståelse av universitetet reflekterades ett europeiskt arv förenat med snellmanskt tankegods: universitetet skulle fostra ungdomen till aktiva medborgare och bildade aktörer i samhällets tjänst.

Klinge tog själv en aktiv roll i samhället som debattör och sakkunnig, och han uppmuntrade genom sitt exempel sina studenter till samhällelig aktivitet. Under universitetets 350-årsjubileum 1990 utvecklade Klinge idén om ”universitetspartiet”, vars uppgift var att över disciplins- och fakultetsgränserna försvara bildningen och kulturen samt den akademiska lärdomen i ett brett hänseende.

En viktig del av professorns akademiska fostran skedde i studentorganisationernas verksamhet. Det här var centralt för Matti Klinge som var kurator, inspektor och senare hedersmedlem av sin nation Eteläsuomalainen osakunta samt hedersmedlem av universitetets studentkår och den svenska ämnesföreningen Historicus r.f. vars jul- och årsfester han deltog i ännu under åren före coronapandemin.

Klinge var innehavare av den svenska lärostolen i historia från 1975 till 2001. Han tillträdde under 1970-talet då historiestuderandena var politiskt aktiva och krävande, men relationen mellan professorn och studenterna blev god.

Som professor blev Klinge genast en aktiv profil på historiska institutionen och han gav så en ny synlighet åt sin lärostol och sina studenter. Som professor handledde och undervisade han flera generationer av svenska historiestuderande som på olika sätt bär vidare hans lärdomar, men han var också viktig utanför denna krets av svenska historiker i Finland som en kunskapsrik, vass och humoristisk lärare, förebild och vän.

Vikten av att studera språk och lära känna europeisk historia och kultur var central för Klinge. Han uppmuntrade studenter och forskare att bekanta sig med Europa och sporrade dem att tro på den egna förmågan och att våga utmaningen att lära sig och studera på andra språk. Han betonade att historiker behöver en mångsidig språkkunskap även om man inte behöver vara fullständig i sina kunskaper.

Genom många resor till bland annat Balticum, Ryssland, Polen och Frankrike som Klinge gjorde med studenter och med doktorander strävade han efter att skapa intresse för och kunskap om platser, språk och kulturkretsar utanför studenternas egna och bekanta sfär. Den här traditionen har förts vidare också av hans elever som verkar som akademiska lärare på svenska, finska och engelska.

När Nordplus- och Erasmusprogrammen öppnades för Finland 1989 och 1992 introducerades utbytesstudierna som en möjlighet för studenterna vid Helsingfors universitet. Tidigare hade det främst varit doktorander som genom olika bilaterala avtal kunde vistas en tid i utlandet.

Klinges vittförgrenade internationella kontaktnät var till nytta då de första utbytesavtalen och institutionsnätverken skapades mellan historiska institutionen i Helsingfors och institutioner vid andra europeiska lärosäten.

Historiska institutionen blev under Matti Klinges prefektskap en föregångare inom Helsingfors universitet på internationaliseringens område, och bidrog till programmens utveckling, till exempel genom deltagandet i pilotprojektet ECTS. För hela universitetet var det sistnämnda av stor betydelse, eftersom överförandet av studiepoäng därmed testades i praktiken.

Risto Alapuro, Tuomas M. S. Lehtonen och Matti Klinge på Finska litteratursällskapets 175-årsjubileumsseminarium i Caen 2006. Foto: Mirkka Lappalainen.

Under hela sitt liv var Klinge en läsande och skrivande människa som skrev i flera genrer. Efter att han pensionerats 2001 började han också måla, men skrivandet och planeringen av nya böcker lämnade han inte.

Böckerna Furstendömet Idensalmi. Modernitetens projekt hos släktnätverk i periferi (på svenska 2016) och Suomalainen ja eurooppalainen menneisyys. Historiankirjoitus ja historiakulttuuri keisariaikana (2010) hörde till hans senare centrala verk. På 2010˗talet utkom också hans memoarer i sex delar och flera offentliga dagböcker skrivna i en lärd, esseistisk stil.

Efter att nyheten om Matti Klinges bortgång offentliggjordes fylldes traditionella och sociala medier och de privata samtalen av minnen och hågkomster. Han var en finländsk offentlig intellektuell, forskare och lärare som sällan lämnade någon oberörd.

Klinge var en lärare som engagerade sig för studenterna. Han var ännu före pandemin en legendarisk, men också faktiskt närvarande lärare för både finska och svenska historiestuderande. Klinge höll sin sista föreläsningsserie hösten 2019.

Matti Klinge delade gärna av sin levnadsvisdom till ”ungdomen” omkring sig. I en tidningsintervju 2017 förmedlade Klinge ett viktigt rättesnöre som kommer från Alexander Dumas den äldres roman Greven av Monte Cristo: ”Vänta och hoppas!” ”Det är ett gott råd. Att vänta innebär tålamod. Man får inte allting direkt. Ibland kommer det man önskar, ibland inte. Det måste ändå finnas hopp. Annars lönar det sig inte att leva.”

Laura Kolbe, Henrika Tandefelt, Kristina Ranki, Johanna Ilmakunnas, Märtha Norrback

Efter Eeva-Marja Viljos disputation 1985. Viljo, opponenten Matti Klinge och kustos Henrik Lilius i universitetets huvudbyggnad. Foto: Eeva Rista, Helsingfors stadsmuseum, helsinkikuvia.fi.