Artikkelit

Julkaistu

Seula – vuotaa muttei uppoa!

Teksti: Lasse Hämäläinen

Osastomme yhteydessä on toiminut jo yli vuosikymmenen ajan jatko-opiskelijajärjestö Seula. Moni ei kuitenkaan tunne sen toimintaa, sillä kirjalliset tiedot Seulasta ovat vähäisiä ja hajallaan eri paikoissa. Tässä kirjoituksessa paikkaan tätä aukkoa kertomalla monivuotisen puheenjohtajan näkökulmasta, mikä Seula oikein on.

Sanaa seula käytetään myös kuvaannollisessa merkityksessä, esim. ”Vene vuotaa kuin seula.”

Kielitoimiston Sanakirjan mukaan seula on reiällinen tai verkkopohjainen väline, jolla rakeinen aine lajitellaan raekoon mukaan tai karkea aines erotetaan nesteestä. Seula on kuitenkin myös Helsingin yliopiston suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden jatko-opiskelijajärjestön nimi. Asiakirjat eivät kerro, miten ja miksi juuri kyseiseen nimeen on päädytty. Vaikuttaa kuitenkin ilmeiseltä, että nimen mallina on käytetty suomen kielen ja suomalais-ugrilaisten kielten perustutkinto-opiskelijoiden ainejärjestö Siulaa.

Virallisten sääntöjensä mukaan Seulan tarkoituksena on toimia jatko-opiskelijoiden etujärjestönä sekä heidän keskinäisen kanssakäymisensä edistäjänä. Ensimmäistä tavoitetta on ajettu yhdistyksen perustamisesta lähtien jatko-opintojen kehittämis- ja ohjauskäytänteiden yhtenäistämishankkeissa. Lievätkö nämä pyrkimykset sitten tuottaneet tulosta, sillä vuosien saatossa tohtorikoulutuksen laatuun on Helsingin yliopistolla ryhdytty kiinnittämään kasvavassa määrin huomiota. Myös uusia jatko-opiskelijoiden etua valvovia järjestöjä ja työryhmiä on syntynyt runsaasti. Tämän kehityksen myötä Seulan rooli on hiljalleen keskittynyt yhä vahvemmin vapaamuotoisemman yhteisöllisyyden ylläpitämiseen.

Seulan virallinen fyysinen kansio ja puheenjohtajan henkilökohtainen digitaalinen Seula-kansio harvinaisessa yhteiskuvassa.

Seulan historiaa on koottu punaiseen kansioon, jota säilyttää yhdistyksen sihteeri. Kansiosta selviää muun muassa, että Seula on perustettu vuonna 2007, jolloin suomen kieli ja kotimainen kirjallisuus muodostivat yhteisen laitoksen. Yhteistyötä on aika ajoin viritelty nykyisen osastomme muiden tieteenalojen, pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien (joilla on oma jatko-opiskelijajärjestönsä, Nordok) sekä suomalais-ugrilaisten kielten kanssa. Osaston yhteistä jatko-opiskelijajärjestöä ei kuitenkaan ole ryhdytty suunnittelemaan – vaikka alakohtaiset järjestöt ovat jäsenmäärältään pienehköjä, lienevät ne etenkin uusille opiskelijoille helpommin lähestyttäviä.

Seulan toiminta on rakentunut pitkälti tuttujen, hyväksi havaittujen tapahtumakonseptien varaan. Syksyn ja talven aikana on perinteisesti järjestetty iltapäiväseminaareja, joissa on käsitelty erilaisia aiheita esim. alustusten ja paneelien pohjalta. Nämä ovat vuosien saatossa muuttuneet epämuodollisemmiksi baariseminaareiksi, joissa aiheita käsitellään keskustellen olutlasin äärellä. Touko–kesäkuussa taas on juhlistettu alkavaa kesää ulkona piknikien merkeissä. Lisäksi Seulalla on ollut tapana järjestää pari kertaa vuodessa tapaamisia ravintola-aamiaisen äärellä, esimerkiksi Fazerin kahvilassa tai ravintola Kiilassa.

Seula kevätpiknikillä toukokuussa 2018 Topelian sisäpihalla.

Tapahtumien teemat liittyvät yleensä väitöskirjatyön sisällön sijaan sen ulkoisiin puitteisiin – tällaiset aiheet kun usein jäävät vähälle huomiolle virallisemmissa tapahtumissa, kuten tutkijaseminaareissa ja tieteellisissä konferensseissa. Viime vuosien teemoja ovat olleet esimerkiksi tutkimusyhteistyö, tutkimuksen yleistajuistaminen, työn ja vapaa-ajan rajat sekä työelämä tohtoriksi valmistumisen jälkeen. Jotkin näistä ovat jo ehtineet toistua Seulan tapahtumissa useammin kuin kerran. Tämä on kuitenkin ymmärrettävää ja luonnollista, sillä vaikka tutkijasukupolvet hiljalleen vaihtuvat, nämä jatko-opiskelijan elämän avainkysymykset pysyvät pitkälti samoina.

Mihin suuntiin Seulan toimintaa voisi tulevaisuudessa viedä? Edellä mainittujen tapahtumakonseptien lisäksi Seulan historiasta löytyy toiminnan muotoja, jotka ovat jääneet unholaan, kuten kuukausikahvit, seminaarikaljat, pikkujoulut ja virkistysekskursiot. Niistä on mahdollista ammentaa ideoita tulevaan toimintaan. Seulan kokouksissa on myös usein keskusteltu oppiaineidemme uusien jatko-opiskelijoiden tavoittamisesta ja tuutoroinnista. Vaikka yliopisto tarjoaa aloittavalle jatko-opiskelijalle tietopaketteja monenlaisista aiheista, monet käytännön asiat selviävät vasta kantapään kautta. Kokeneempien kollegoiden neuvot voisivat auttaa nuorempia sudenkuoppien väistelyssä ja epävarmuuden hillitsemisessä.

Uusia jatko-opiskelijoita haluan kannustaa tulemaan Seulan toimintaan mukaan! Seula ei ole rekisteröity yhdistys, joten sen toimintaa eivät rasita liiallinen virallisuus ja hankaloita byrokratian ikävät koukerot. Tavoitteena on ollut myös pitää tapahtumat sellaisina, että niihin osallistuminen on helppoa ja vaivatonta. Tapahtumista tiedotetaan Seulan omalla sähköpostilistalla, jolle voi liittyä lähettämällä viestiä puheenjohtajalle.

Tätä kirjoittaessa olen toiminut Seulan puheenjohtajana lähes kolme vuotta. Seulan luotsaaminen on ollut mukavaa, palkitsevaa ja yllättävän vaivatonta puuhaa. Näin tohtoriksi valmistumisen kynnyksellä on kuitenkin aika siirtyä sivuun ja antaa nuorempien ottaa ohjat. Olen vakuuttunut siitä, että nuoriso on kykenevä jatkamaan perinnettä ja myös uudistamaan sitä jäsentensä tarpeiden mukaisesti. Tunnuslauseensa mukaisesti Seula vuotaa muttei uppoa!

Lasse Hämäläinen, Seulan puheenjohtaja 2016–19. Kuva: Sasa Tkalcan

 

Julkaistu

Yhteistyöstä yhdessä keskustellen – Seulan baariseminaari 17.1.2019

Teksti: Lasse Hämäläinen ja Henri Satokangas
Kuva: Mari Siiroinen

Nykyinen tiedemaailma kannustaa tutkijoita tekemään yhteistyötä, mutta ei anna juurikaan käytännön ohjeita ja neuvoja siihen. Miten yhteistyökontakteja luodaan? Entä millaista yhdessä työskenteleminen käytännössä on? Näistä aiheista keskusteltiin Seulan baariseminaarissa.

Suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden jatko-opiskelijajärjestö Seulan orastavaksi perinteeksi on muodostunut sydäntalvella järjestettävä baariseminaari. Baariseminaareissa on ollut tapana keskustella epämuodollisesti tutkijan elämän keskeisistä kysymyksistä, jotka jäävät virallisemmissa tiedetapahtumissa vähemmälle huomiolle. Aiempina vuosien teemoja ovat olleet esimerkiksi tohtorin työelämä sekä väitöskirjantekijän DOs & DON’Ts.

Tämänkertaisen baariseminaarin aiheeksi oli valikoitunut tutkimusyhteistyö. Etenkin humanistista tutkimusta on perinteisesti tehty usein yksin, mutta tämä saattaa olla muuttumassa. Tiedemaailman virtaukset, etenkin tieteidenvälisyyteen kannustaminen, ohjaavat tutkijoita yhteisten projektien pariin. Vieraileviksi asiantuntijoiksi tapahtumaan oli kutsuttu tutkijatohtori Mikko T. Virtanen sekä pian väittelevä Heidi Vepsäläinen, joille on jo ehtinyt kertyä omakohtaista kokemusta erilaisista yhteistyöprojekteista.

Yhteisprojektien osuus tutkimustoiminnasta kasvaa usein tutkijanuran edetessä. Syynä tähän lienee yksinkertaisesti se, että kontaktien määrä kasvaa vuosien mittaan. Myös väitöskirjantekijöiden on kuitenkin hyvä olla tietoisia yhteistyön mahdollisuudesta, voihan artikkeliväitöskirjaankin sisällyttää yhteisartikkeleja. Kokeneemman tutkijan kanssa työskenteleminen voi myös opettaa väitöskirjantekijälle tieteellisen sisällön ohella tutkimustyön prosesseja.

Tutkimusyhteistyön ensiaskel on se, että potentiaaliset yhteistyökumppanit löytävät toisensa – mutta miten tämä käytännössä tapahtuu? Keinot ovat monet, ja pöydän ääressä kerrotut tarinat heijastelevatkin tiedeyhteisössä elämisen eri puolia. Yleisintä lienee yhteistyö lähimmän työyhteisön kesken. Tästä niin Virtasella kuin Vepsäläiselläkin on kokemusta: tuttujen kiinnostuksen kohteet ja työskentelytavat ovat tuttuja. Tavatonta ei myöskään ole ohjaajan ja ohjattavan tutkimusyhteistyö esimerkiksi yhteisartikkelin muodossa.

Toisinaan yhteistyökuvio piirtyy sattuman kaupalla. Seulan jäsenistä Lasse Hämäläisellä ja Irina Herneaholla oli jaettavanaan kokemuksia, joissa yllättävä kontakti oli syntynyt yhteisen tutun käymän lounaskeskustelun tai väärinymmärryksen myötä. Virtanen tietää peräänkuuluttaa myös rohkeutta: mikäli törmäät kiintoisalta vaikuttavaan julkaisuun tai esitelmään, joka antaa viitteitä yhteisistä tutkimusintresseistä, laita sähköposti laulamaan. Tiedeyhteisöhän on lähtökohtaisesti totuudenetsijöiden suuri perhe, jossa ennestään tuntemattomuus ei ole este hedelmäkkäälle yhteistyölle.

Vanhan viisauden mukaan väitöskirjantekijän tulisi sanoa kaikkeen ei. Jatko-opiskelijoiden odotetaan valmistuvan nopeasti, ja ylimääräiset projektit voivat viivyttää väitöstutkimuksen etenemistä. Toisaalta moni kontakti jää syntymättä, jos aloitteleva tutkija majailee iäti kammionsa suojissa. Myöhemmin uran varrella nämä kontaktit ja niiden seurauksena syntyneet yhteisprojektit saattavat osoittautua arvokkaiksi. Kenties tässäkin asiassa totuus löytyy kultaisen keskitien varrelta.

Entä miten yhteisartikkelia kirjoitetaan? Mahdollisuuksia on monia. Yleisin tapa lienee sopia ennalta vastuualueet, joista kukin kirjoittaa omatoimisesti, ja vasta tämän jälkeen sitoa teksti yhteen ja ruveta hiomaan yksityiskohtia yhdessä. Vepsäläinen kuitenkin kertoo olleensa mukana myös tilaisuuksissa, joissa tutkimusryhmä oli kokoontunut yhteen ja saneli tekstiä yhdessä. Tämä voi olla hyvinkin tehokas tapa tuottaa tekstiä, mikäli työryhmän puitteet, kuten jäsenten aikataulut ja fyysinen sijainti, sen mahdollistavat.

Yhteisjulkaisuihin liittyy luonnollisesti kysymys siitä, missä järjestyksessä tekijöiden nimet ilmoitetaan. Mikäli työryhmän jäsenten panos on ollut jokseenkin yhtäläinen, turvaudutaan usein aakkosjärjestykseen. Tällainen käytäntö on kuitenkin jossain määrin epäreilu, sillä se suosii aakkosten alkupäässä olevia. Aaltonen tai Aakula saa nimensä paistattelemaan julkaisujen sivuille, kun muut joutuvat usein lymyämään ym.- tai et al -merkinnän takana. Millaisia vaihtoehtoja tälle voidaan löytää? Järjestys on esimerkiksi mahdollista arpoa, tai alaviitteessä voidaan raportoida lyhyesti, millainen kunkin kirjoittajan kontribuutio on ollut.

Kiinnostava kysymys on myös, miten yhteisjulkaisuja arvioidaan suhteessa omiin julkaisuihin. Lasketaanko parin kollegan kanssa kirjoitettu artikkeli samanarvoiseksi kuin yksinään kirjoitettu? Helposti voisi kuvitella, että yhdessä kirjoitettaessa työmäärä jää henkeä kohden pienemmäksi. Asiantuntijat kuitenkin toteavat, että asia ei välttämättä ole näin. Yhteiskirjoittamisessa on sellaisia aikaa ja panostusta vaativia elementtejä, joita yksin kirjoittamiseen ei kuulu – mutta nekin voivat olla ensiarvoisen hyödyllisiä ja opettavia.

Kun kaikki tämä vedetään yhteen, jää jäljelle tärkein kysymys: kannattaako tutkimusyhteistyö? Kyllä kannattaa, sanovat Virtanen ja Vepsäläinen. Toisaalta on hyvä kirjoittaa välillä myös yksin, sillä silloin pääsee kehittelemään omia, omituisiakin, ajatuksia pidemmälle. Kuten kukka tarvitsee kasvaessaan sekä aurinkoa että sadetta, on tutkijanversonkin täysikasvuiseksi kasvaakseen hyvä altistua niin yksin kuin yhdessä tekemiselle. Tutkimusyhteistyön muhevasta mullasta kohoavat ne kauneimmat kukat, jotka yhdessä säihkyvät tieteen puutarhan ylväyttä.

 

Julkaistu

Ehkäpä ei ole kaukana se menestyksen hetki?

”Mikään maailmassa ei korvaa sitkeyttä. Ei lahjakkuus: epäonnistuneita lahjakkuuksia on kaikkialla. Ei nerous: väärin ymmärretty nerous on suoranainen käsite. Ei koulutus: maailma on täynnä koulutettuja hylkiöitä.” – väitti aikanaan Calvin Coolidge. Hänen mukaansa vain sitkeydellä ja päättäväisyydellä voi saavuttaa mitä tahansa. Hänen monta vuotta sitten esittämät ajatuksensa pätevät vieläkin. Mutta silti voidaan kysyä, riippuuko menestys vain sitkeydestä? Jos näin on, mikseivät kaikki sitkeät ihmiset menesty? Onko joitakin muita tekijöitä, jotka vaikuttavat ihmisten menestymiseen?

Menestyneeksi ihmiseksi kutsutaan henkilöä, joka on parempi kuin moni muu omalla alallaan, jolla on mahdollisuus toteuttaa itseään ja joka voi olla  itseensä ja elämäänsä tyytyväinen. Maailma on täynnä lahjakaita, mutta epäonnistuneita ihmisiä, joiden sitkeyden puute estää heitä kehittämästä kykyjään ja menestymästä. Yhtä aikaa kauppojen kirjahyllystä löytyy menestyneiden ihmisten kertomuksia, jotka pienemmilläkin lahjoilla pääsivät pitkälle – sitkeydellään.  Äärimmäisen sitkeän henkilön esimerkkinä on huippunyrkkeilijä Muhammad Ali, jota ei pidetty poikkeuksellisesti lahjakkaana lapsuudessaan. Mutta omalla sisukkuudellaan ja päättäväisyydellään hän saavutti tavatonta menestystä alallaan ja tuli tunnetuksi eri puolilla maailmaa.

Mutta jos henkilö on sekä sitkeä, että lahjakas? Onko menestys sitten välittömästi taskussa? Maailmassamme on ihmisiä, joiden rinnakkainen lahjakkuus ja sitkeys valloittavat koko ihmiskunnan.   Havainnollinen esimerkki on Elias Lönnrot, jonka työteliään toiminnan ansiosta Suomeen saatiin eepos Kalevala. Kalevala on auttanut suomalaisia tiedostamaan aiempaa paremmin, että Suomessa on oma historia. Nykypäivänäkin Kalevala on maailman kuuluisin suomalaisen kirjallisuuden eepos, joka on käännetty kuudellekymmenelleyhdelle kielelle. Lönnrot uuterasti toimi kehittääkseen Suomen kirjallisuutta ja edistääkseen suomen kielen kehitystä. Hän kirjoitti lasten satuja, arvoituksia ja sananlaskuja, julkaisi kansanrunouden lisäksi suomenkielisen lääkärikirjan, lakiteoksen, maantieteen, historian, laskuopin, kieliopin ja lukemiston sekä keksi uusia sanoja. Yhden ihmisen toiminnasta hyötyi koko kansa: Suomi sai aiempaa parempaa kansalliskirjallisuutta ja sen kieli rikastui.

Mutta pakko myöntää, etteivät sitkeys ja lahjakkuus välttämättä vie menestymiseen. Menestyneiden ihmisten kuhunkin tarinaan kuuluvat paitsi sitkeys tai lahjakkuus (tai niiden kombinaatio), myös onni.  Sillä tarkoitetaan kohtalokasta tapaamista, soittoa, havaintoa tai jotain muuta, jonka seurauksena ihmisen menestystarina sai alkunsa. Onni voi pitää menestyksen lähtöpisteenä ja useat menestystä metsästävät ihmiset eivät ikinä pääse omaansa, vaikka olisivat kuinka lahjakkaita ja sitkeitä. Näin kävi Vincent Van Goghille, jonka poikkeukselliset postimpressionistiset taidemaalauksensa saivat suosiota vasta taidemaalarin kuoltua. Hänen lahjakkuuttaan ja sitkeyttään ei voi aliarvioida, mutta se ei auttanut häntä tulemaan itseensä ja elämäänsä tyytyväiseksi – menestyneeksi. Hän kuoli köyhänä, tunnustusta vaille jääneenä ja psyykkisesti sairastuneena.

Jokainen menestystä saavuttanut henkilö voi vuosien mittaan tunnistaa onnihetkensä. Sen tapahtuman, jonka jälkeen hänen menestystarina alkoi. Silloin kun loppuivat turhat yritykset ja alkoi menestyvä toiminta. Se ei välttämättä tarkoita, että sen jälkeen he eivät ole enää kohdanneet ongelmia ja haasteita, pikemmin päinvastoin: haasteita tuli jopa enemmänkin. Mutta se onni auttoi heitä tunnistamaan omia kykyjänsä, sillä niitä tunnustettiin myös yhteiskunnassakin. He ymmärsivät menevänsä oikeaan suuntaan, ja näin saivat voimia ja intohimoa jatkaa toimintansa. Toivoa vain sopii, että jokainen meistä saapuu omaan menestyslähtöpisteeseen, johon päästyämme ymmärrämme, että valitsimme oikean suunnan; että kaikki tekemämme virheet olivat tosiaan askeleita kohti unelmiemme toteuttamista. Ja nämä kohtaamamme haasteet vain auttoivat tavoitteidemme saavuttamisessa, kehittyivät meidän sitkeyttämme ja tahdonvoimamme. Ehkäpä ei ole kaukana se hetki.

 

 

 

Julkaistu

Verkostoitumisen puutteesta

Monille meistä sana ”verkostoituminen” on tuttu. Yleensä sanan kuullessamme meille tulee mieleen kuva ryhmästä kauniisti pukeutuneita ja hymyileviä ihmisiä, jotka keskustelevat hymyillen keskenään.

Verkostoituminen on aina hauskaa kuvissa (Kuva: rawpixel sivustolta Unsplash)

Pari kuukautta sitten olin onnekas ja pääsin osallistumaan Lammin seminaariin. Se oli erittäin valaiseva ja akateemisesti hyödyllinen tapahtuma. Tämän lisäksi se oli kiva muoto tavata ja keskustella uusien ihmisten kanssa. Lammin seminaarin jälkeen jäin miettimään erilaisia asioita ja nimenoman sitä, miten tärkeää verkostoituminen on akateemisessa maailmassa (ja ylipäänsä).

Me kaikki tiedämme, miten verkostoituminen toimii. Mitä enemmän ihmisiä tiedät, sitä helpompi on tutustua toisiin. Prosessi voi jatkua loputtomiin. Vai voiko? Otetaan esimerkiksi Suomen kielen ja kulttuurin (SKK) opiskelijat: viime vuonna meitä opiskelun aloittaneita oli kuusi. Tänä vuonna tilanne on samanlainen eikä aloittavia SKK-opiskelijoita koskaan tule olemaan enemmän kuin kymmenen. Tämä ei kuulosta loputtomalta verkostoitumismahdollisuudelta.

Toisaalta, yliopisto on paras paikka tutustua uusiin ihmisiin: kurssikavereihin, ainejärjestöjäseniin, opettajiin ja muuhun henkilöstöön. Kuitenkin luentojen aikana on vaikea verkostoitua. Yleensä on sujuvampaa tutustua ihmisiin vähemmän muodollisessa ympäristössä, esimerkiksi omassa ainejärjestössä. Kuitenkaan kiinnostus ainejärjestöjen toimintaan SKK-opiskelijoiden keskuudessa ei ole suuri. Vaikka SKK-opiskelijoilla on oma ainejärjestö Aksentti, harva SKK-opiskelija osallistuu sen tapahtumiin. Vielä harvemmin SKK-opiskelijat käyvät muiden ainejärjestöjen tapahtumissa.

Tutustuminen muihin ihmisiin voi olla vaikeaa. On vaikea löytää sellaista tilaisuutta verkostoitumiselle, jossa Skk-opiskelijat eivät hukkuisi massaan. Sellaiset tapahtumat kuten yliopiston järjestämät konferenssit ja yhteiset luennot natiivipuhujien kanssa, voivat tuntua musertavilta. Tähän vaikuttaa esimerkiksi opiskelijoiden suomen kielen osaaminen.

Ainejärjestö Aksentti voi olla se turvallinen paikka, jossa Skk-opiskelijat pystyvät verkostoitumaan vapaasti. Pelko puhua suomea natiivipuhujien kanssa, vaikka aiheeton, voi aiheuttaa paljon vaikeuksia verkostoitumistilanteissa. Itse olen kokenut saman pelon ja vieläkin yritän taistella sitä vastaan.

Miksi Skk-opiskelijoiden sitten kannattaisi verkostoitua? Vastaus kysymykseen löytyy seuraavasta lauseesta: viidesosa kaikista työpaikoista saadaan tuttujen kautta. Verkostoituminen ei siis ole hyödyllistä vain sen takia, että tutustut uusiin ihmisiin ja mahdollisesti löydät uusia kavereita. Siitä voi olla hyötyä myöhemminkin elämässä.
Kuitenkin harvalla Skk-opiskelijalla on mahdollisuus hyödyntää tuttujen työelämäkontakteja, koska suurimalla osalla ei tällaisia ole. Skk-opiskelijoina (lue maahanmuuttajina) olemme kaikki samassa veneessä. Tässä joku voisi kysyä, onko Aksentti-ainejärjestöstä verkostoitumisen kannalta enemmän haittaa kuin hyötyä. Ainakaan Aksentissa ei suomen puhumisen kynnys ole korkealla.

Toisaalta Aksentti ei ole ainoa ainejärjestö, jonka tapahtumiin voi osallistua. On olemassa muun muassa suomen kielen opiskelijoiden ainejärjestö Siula, jonka jäseniksi myös SKK-opiskelijat voivat liittyä. Sen lisäksi on suuri joukko muita ainejärjestöjä, joiden tapahtumiin voi osallistua liittymättä jäseneksi. Toki tässäkin on olemassa se sama kynnys, joka estää verkostoitumista muissakin tilanteissa: pelko puhua suomea natiivipuhujien kanssa.

Totuus on, että Skk-opiskelijat tarvitsisivat lisää apua verkostoitumisen ja oman alan liikesuhteiden luomisen kanssa. Lisäksi Skk-opiskelijoiden verkostoituminen vain keskenään ei ole riittävää. Olisi hyvä olla rohkeutta poistua pienen Skk-kuplan ulkopuolelle. Toisaalta myös natiivipuhujille voi olla hyötyä verkostoitumisesta Skk-opiskelijoiden kanssa. Heillä on sellaisia oivalluksia, jotka voivat olla hyödyllisiä muun muassa tuleville S2-opettajille. Tärkeintä on muistaa, että verkostoitumista tarvitaan sekä akateemisessa maailmassa että ylipäänsä.

 

Julkaistu

Pohdiskelua identiteetin löytämisestä

Vielä ennen Suomeen muuttoa ja opintojeni alkua tiesin tarkasti, etten halua kääntäjäksi enkä opettajaksi, vaikka se näyttääkin ihan itsestään selvältä valinnalta kandiohjelmani perusteella. Silti muutama vuosi työelämää kielen tutkinnon suorittamisen jälkeen riitti siihen, että tajusin, että olen pyrkimässä johonkin muuhun.

Ehkä olen liian itsekäs opettamaan aikuisia ihmisiä, koska olen tottunut ihan lapsuudestani saamaan kaiken tietoni omin voimin, ilman ulkoista apua, joten tuntuu reilulta, että nyt saan käyttää niitä vain omaksi hyödykseni. Ehkä taas en tykkää lapsista ollenkaan enkä tiedä, miten niiden kanssa tullaan toimeen. Enkä toisaalta ole koskaan uskonut, että pelkkä kääntämispätevyys riittäisi täysiarvoiseen ammattiin, varsinkaan nykyisessä, suureksi osaksi monikielisessä yhteiskunnassa. Ja jopa nykyäänkin, yli kymmenen vuotta työelämän aloittamisen jälkeen, minusta vieläkin tuntuu, että asiantuntijana kaipaan ammatillista identiteettiä.

Suomen kieli ja kulttuuri pääaineena on sinänsä ihana valinta, koska kyllä se avaa tietä maahan integrointiin ja siellä oman paikkansa löytämiseen. Mutta se on pelkkä, vaikka erinomainenkin mahdollisuus ottaa kiinni syntyperäiset kansalaiset, joilla on oletusarvoisesti etuja kaikin puolin. Lopulta on kuitenkin pakko lisätä tähän kieli- ja kulttuuritieteelliseen taustaan jokin toinen pätevyys, jolla voi osallistua täysiarvoisesti sekä arki- että varsinkin työelämään.

Toisaalta Suomi on aito mahdollisuuksien maa, ja jopa maahanmuuttotaustaa voi täällä käyttää isona resurssina. Meillähän on erilainen näkökulma maailmaan, talouteen ja markkinoihin, mikä oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa voi vaikuttaa positiivisesti myös Suomen kehittymiseen.

Kysymyksenä kuitenkin on, missäköhän tuo oikea paikka on ja milloin tuo oikea aika tulee? Ja mikä vielä tärkeämpää, miten olla jättämättä se kallisarvoinen hetki väliin?

Muutama vuosi sitten olin jo meinannut saada sen kiinni. Valitettavasti se ei onnistunut niin hyvin kuin olisin halunnut, koska koulutukseni ei vastannut kunnolla nykyisten, erittäin nopeasti muuttuvien työmarkkinoiden tarpeisiin ja näin toi mukaan suuren henkilökohtaisen pettymyksen. Nyt Helsingin yliopisto ja SKK on antanut minulle toisen tilaisuuden, enkä halua tuhlata sitä.

Sen takia olen nyt kiireellisesti pohdiskelemassa, mitä minun on tehtävä, jotta ottaisin opinnoissani oikean suunnan? Mikä sivuaine minun tulisi valita, jotta se ei pelkästään vastaisi nykyisiin (ja ylipäätänsä tuleviin!) suomalaisten ja kansainvälisten markkinoiden edellytyksiin, mutta myös heijastaisi omaa persoonallisuuttani? Miten voi yhdistää molemmat aspektit tarpeeksi harmonisesti ja käyttää niitä oman opintopolun valinnassa?

Toisin sanoen, miten ottaa oman paikkansa sekä opiskelu- että työelämän pyörässä (Kiitos Leijonakuninkaalle tästä ihanasta ja todella osuvasta metaforasta)?

Siihen minulla (ja teilläkin, joilla on sama pulma) on onneksi vieläkin jonkin aikaa.

Elikkä to be continued…

Julkaistu

Osastomme professorien kannanotto ehdotukseen englanninkielisistä lukioista: Englanninkielinen lukio ei tue monikielisyyttä

”Monikielisessä yhteiskunnassa eri kieliä puhuville tulee taata yhtäläiset mahdollisuudet edetä opinnoissaan”, toteavat Helsingin seudun sivistystoimen johtajat puoltaessaan OPM:n ehdotusta  englanninkielisten lukioiden perustamisesta  ja siitä koituvaa englanninkielistä ylioppilastutkintoa (HS 3.10.).

Laaja koulutuksen tasa-arvo ei toteutuisi yksikielisessä englanninkielisessä opetuksessa. Pääkaupunkiseudun kouluikäiset ovat monikielisiä, mutta eivät pääosin englanninkielisiä. Olemme samaa mieltä johtajien kanssa siitä, että ihmisen kielellinen kapasiteetti on riittävä monen kielen oppimiseen ja käyttämiseen eri tilanteissa. Suomessa sitä on syytä käyttää myös ja ensi sijassa kotimaisiin kieliin.

Opetusministeriön ehdotuksessa uudistettavaksi vaaditaan myös ylioppilastutkinto. Julkisuudessa on arvioitu, että englanninkielisille lukioille räätälöity ylioppilastutkinto tulisi yksin maksamaan 300 – 400 000 euroa vuodessa, mikä olisi pois ylioppilastutkinnon muusta kehittämisestä. Lisäksi tulisivat englanninkielisten lukioiden suunnittelu-, perustamis- ja erilliskulut. Tärkeämpää olisi mahdollistaa toisen asteen opinnot kaikille nuorille.

OPM:n ehdotuksen kohderyhmä on määritelty suppeahkoksi muuttajajoukoksi, mutta kaavailtu englanninkielinen ylioppilastutkinto ”on periaatteessa mahdollista avata myös kaikille halukkaille”. (OKM:n julkaisuja 15/2018.)

Suomalaiseen ylioppilastutkintoon kuuluvasta pakollisesta suomen tai ruotsin (äidinkielen) kokeesta ei missään tapauksessa pidä luopua, eikä se voi olla valinnainen. Ehdotamme, että englanninkielisen opetuksen tarpeisiin hyödynnetään ensi sijassa jo valmiina olevia IB-lukioita, joissa sekä opettajien pätevyys että päättökokeen laatu on määritelty ja joissa opiskellaan sekä suomeksi että englanniksi. Kaavailtu suunnitelma itse asiassa vaarantaisi IB-lukioiden aseman viemällä niiltä potentiaalisia hakijoita, kuten OPM:n selvityksen tekijät myöntävät.

Opetusministeriön kaavailuissa on siis englanninkielisen lukion opintoputki ja sen jatkeeksi englanninkielinen ylioppilastutkinto. Olisiko englanninkielinen ylioppilastutkinto ensisijaisesti kansallinen koe vai kansainvälinen myyntituote?

Lukiokoulutusta kannattaa pohtia nuorten itsensä ja yhteiskunnan kannalta. Ei ole tarkoituksenmukaista ohjata Suomeen tulevaa ja täällä edes jonkin aikaa asuvaa nuorta yksikieliseen englanninkieliseen oppimisympäristöön. Valmistuneet kohtaavat todellisuuden: Kun ylioppilastutkinto on suoritettu täällä englanniksi, edessä ovat yliopisto-opinnot ja työelämän kielivaatimukset. Suomeen muuttavien koulutettujenkin ihmisten työllistymisen esteistä hankalin on suomen kielen taidon riittämättömyys, työtehtävistä riippumatta.

Pirjo Hiidenmaa
tietokirjallisuuden ja tietokirjoittamisen professori, Helsingin yliopisto

Anneli Kauppinen
professori emerita, Jyväskylän yliopisto

Jyrki Kalliokoski
suomen kielen professori, Helsingin yliopisto

Hanna Lehti-Eklund
pohjoismaisten kielten professori
suomalais-ugrilaisen ja pohjoismaisen osaston johtaja, Helsingin yliopisto

Tiina Onikki-Rantajääskö
suomen kielen professori, Helsingin yliopisto

Janne Saarikivi
suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori, Helsingin yliopisto

Julkaistu

Tutkija vaihtaa vapaalle

Teksti ja kuvat: Lasse Hämäläinen

Väitöskirjan tekeminen on innostava ja palkitseva mutta myös kuluttava prosessi. Tutkimustyön vastapainona on tärkeää olla riittävästi vapaa-aikaa. Mutta millä tavoin jatko-opiskelijat vapaa-aikaansa viettävät? Kokemuksia tästä jaettiin Seulan piknikillä.

Suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden jatko-opiskelijajärjestö Seula kokoontui 31.5. perinteiselle kevätpiknikilleen. Vietimme iltapäivää Topelian kukoistavalla sisäpihalla, miellyttävän aurinkoisessa vajaan 20 asteen säässä.

Seulan tapahtumissa on tapana keskustella vapaamuotoisesti sellaisista väitöskirjatyöhön liittyvistä aiheista, jotka usein jäävät virallisemmissa tieteellisissä tapahtumissa vähälle huomiolle. Viime vuosina keskustelunaiheina ovat olleet esimerkiksi lukeminen, tutkimuksen yleistajuistaminen sekä tohtorin työelämä.

Tällä kertaa piknikin teemaksi oli valittu vapaa-aika. Tutkiminen on monelle akateemikolle paitsi työ, myös harrastus. Se saattaa täyttää työpäivien lisäksi iltoja, viikonloppuja ja lomia, jolloin työ- ja vapaa-ajan välinen raja hämärtyy. Vaikka tutkimustyö yleensä koetaan mielekkäänä, saattaa se silti olla kuluttavaa. Tutkimuksissa onkin todettu, että väitöskirjantekijät kärsivät stressiperäisistä sairauksista huomattavasti muuta väestöä useammin. Siksi on tärkeää, että vapaa-ajalla tehdään muutakin kuin töitä. Piknikin tarkoituksena oli jakaa kokemuksia erilaisista vapaa-ajan viettotavoista ja arvioida, millainen vaikutus niillä on jaksamiseen ja elämänlaatuun.

Hyvinvointiasiantuntijat lähes poikkeuksetta kannustavat ihmisiä liikunnan pariin. Viesti näyttää menneen perille, sillä kaikki piknikin osallistujat kertoivat vapaa-aikaansa kuuluvan liikuntaharrastuksia. Näin kesällä moni nauttii pyöräilemisestä, juoksemisesta tai muuten vain luonnon helmassa kuljeskelusta, talvella taas hiihdetään ja käydään kuntosalilla tai ryhmäliikunnassa. Tulipa mainituksi myös aavistuksen harvinaisempia liikuntamuotoja, kuten suunnistus, polkujuoksu, frisbeegolf ja potkunyrkkeily. Tällaiset lajikokeilut voivat toimia hyvänä motivaation lähteenä liikunnan lisäämiseen.

Seulalaisten vapaa-aikaan kuuluu myös laaja kirjo muita aktiviteetteja, kuten villasukkien kutominen, metallifestivaaleilla käyminen, nettipelien pelaaminen sekä Temptation Islandin seuraaminen. Yhteistä näille harrasteille lienee se, että ne eivät koettele älyllisen kapasiteetin rajoja samalla tavalla kuin väitöskirjan tekeminen. Tutkijantyö vaatii runsaasti oma-aloitteisuutta ja itseohjautuvuutta, joten vapaa-ajalla voi olla terveellistäkin heittää aivot hetkeksi narikkaan ja vaihtaa passiivisemman toimijan rooliin. Harrastusten kautta on myös mahdollista luoda sosiaalisia suhteita tiedeyhteisön ulkopuolelle ja näin samalla laajentaa maailmankatsomustaan oman akateemisen kuplansa ulkopuolelle.

Vapaa-ajan määrään ja viettotapoihin toki vaikuttaa perhetilanne. Vaikka Seulan jäsenistö on pääosin melko nuorta, on osalla jo lapsia (joista yksi olikin seuranamme piknikillä). Heistä huolehtiminen toki vaatii energiaa ja jossain määrin kaventaa oman vapaa-ajan määrää, mutta myös auttaa muistamaan, että elämässä on muutakin tärkeää kuin väitöskirja. Myös lemmikit saattavat toimia ilonlähteinä arjessa. Esille nousi Jyväskylän yliopiston kokeilu tuoda koiria kampukselle. Ainakin me seulalaiset ottaisimme ilolla vastaan samanlaisen käytännön myös täällä Helsingissä.

Vapaa-ajasta keskusteleminen paitsi auttaa tarkastelemaan omaa hyvinvointia, myös opettaa tuntemaan tutkijatovereita syvällisemmin. Tieteellisissä konferensseissa ja seminaareissa luonnollisesti keskustellaan etupäässä tutkimustyöhön liittyvistä sisällöistä, jolloin kollegoihin tutustuu lähinnä heidän tutkimusaiheittensa ja tieteellisten kiinnostuksen kohteidensa kautta. Mutta kyllä meistä tutkijoista muitakin puolia löytyy – joskus yllättäviäkin.

Kirjoittaja on Seulan puheenjohtaja.