Inspiroivia negaatioita Normandiassa

Teksti ja kuvat Jutta Salminen.

Tällaista maisemaa katsellen oli mukava aloittaa konferenssipäivät Caenissa.
Tällaista maisemaa katsellen oli mukava aloittaa konferenssipäivät Caenissa.

Jännityksen aiheita riitti ennen konferenssimatkaa Normandian Caeniin: sotkeeko IAU:n kaavailema lakko lentämisen, saanko ottaa posterinkuljetusputkilon käsimatkatavaraksi koneeseen (lentoyhtiöillä kun ei ole asiasta yksiselitteistä käytäntöä ja kollegoilta ennakkoon kysymäni kokemukset vaihtelivat), selviänkö Ranskassa melkeinpä sanoihin merci ja bonjour rajoittuvalla ranskantaidollani – entä syntyykö posteristani keskustelua?

Pari päivää ennen matkaa onneksi selvisi, ettei lentolakko toteudu, ja posteriputkilokin meni heittämällä läpi Helsinki-Vantaan lentokenttävirkailijalta käsimatkatavarana. (Tämä onnistui myös paluumatkalla, vaikka vaatikin hieman pidemmän keskustelun virkailijan kanssa.) Matkustamisen isoimmat haasteet oli siis selätetty.

Perillä tuulisessa Caenissa odotti konferenssi Pragmatics of Grammar: Negation and Polarity (19.–20.5.), joka oli käytäntöjensä puolesta ennemminkin työpaja tai seminaari. Toisin kuin isommissa konferensseissa, ohjelmassa ei ollut päällekkäisiä esitelmiä, joista pitäisi valita (eli rinnakkaisia sektioita), vaan vajaan kahdenkymmenen hengen tutkijajoukko oli koko konferenssin ajan samassa tilassa ja samojen kysymysten äärellä.

Poikkeuksellista oli myös se, että konferenssin järjestäjän, CRISCO-tutkimusryhmän johtajan Pierre Larrivéen pyynnöstä lähes kaikki esitelmöijät olivat lähettäneet materiaalejaan etukäteen tutustuttaviksi koko osallistujajoukolle. Oman materiaalin ennakkoon lähettäminen täysin vieraalle asiantuntijajoukolle tuntui hieman jännittävältä, mutta toisaalta käytäntö mahdollisti sen, että monimutkaisia ja haastavia esitelmien aiheita pystyi näin seuraamaan paikan päällä huomattavasti paremmin, kuin jos aiheet olisivat tuolloin tulleet uusina eteen.

Ennakkotutustuminen materiaaleihin teki helpommaksi myös toisten aiheista inspiroitumisen ja tutkittavien ilmiöiden suomenkielisten vastineiden miettimisen. Aivonystyröitä liikutteli etenkin Jack Hoekseman tutkima esimerkiksi englannissa ja hollannissa käytettävä kieltohakuinen – eli nimenomaan kiellon yhteydessä esiintyvä – konstruktio that I know (of): esim. Fred has never been to Spain that I know of. *

Suomeksi tällaista varausta, eli käytännössä väitteen perustumista vain omaan tietoon, voi ilmaista monella tapaa: esim. (minun) tietääkseni, sikäli kuin tiedän. Perusteellisen mietinnän jälkeen tulimme konferenssin suomalaisedustuksen** kanssa kuitenkin siihen tulokseen, että mikään konstruktioista ei samalla tavoin rajoitu kielteisiin konteksteihin kuin Hoekseman tutkimat konstruktiot. Kieltohakuisen suomalaisesta vastineesta saa vain lisäämällä siihen itsessään kieltohakuisen sanan ainakaan: ainakaan niin että tietäisin.

Vaikka mietintämme lopputulos olikin negatiivinen, laittoi se liikkeelle paljon ajatuksia tulevaa varten: suomen polaarisissa ilmauksissa – sekä niiden historiallisissa kehityskuluissa että eri käyttökonteksteissa – riittäisi valtavasti kiinnostavaa tutkittavaa niin itselleni kuin muillekin!

Konferenssin osallistujia Caenin yliopiston kampuksella.
Konferenssin osallistujia Caenin yliopiston kampuksella.

Oma tutkimukseni oli esillä toisen konferenssipäivän päättäneessä posterisessiossa. Ilokseni se sai monen tutkijan suunnalta kiinnostuneen vastaanoton – enkä usko, että kiinnostus olisi johtunut vain tarjolla olleesta paikallisherkusta, Calvadoksesta. Tyytyväinen oli mieli, kun pääsin osoittamaan varsinaiselle negaatiogurulle Laurence R. Hornille tietoisuuteni suomen epäillä-verbin merkitysvariaation ja englannin doubt-verbin varhemman käytön yhteneväisyyksistä. Kun tuossa vaiheessa Normandian tuulet ja sateet alkoivat myös väistyä suorastaan kuuman auringon tieltä, olivat tunnelmat hyvinkin valoisat. Onnistuin jopa tilaamaan lähes kokonaan ranskaksi viimeisen aamun kahvila-aamiaiseni!

Kotiin tuomisina Caenin-matkasta itselleni jäi paitsi kokemus siitä, että tutkimukseni kiinnostaa, myös sähköpostiyhteys Saksassa työskentelevään kiinalaistutkijaan ja L. R. Hornin allekirjoituksella varustettu vierailuluennon mainosjuliste, joka koristaa nyt itseoikeutetusti työhuoneeni seinää. Näillä eväillä on hyvä jatkaa väitöskirjan tekoa.

 

* Rakennetta käytetään myös muiden verbien kanssa: esim. be aware (of), remember, recall.

** Minun lisäkseni Helsingistä matkannut Maria Vilkuna, Caenissa työskentelevä Rea Peltola ja Genevessä opiskeleva Karoliina Lohiniva.

Tuleva opettaja, ole kiinnostava!

Teksti Mari Kankaanranta. Kuva Anna Kenneth.

Jussi Willman toimii äidinkielen opettajana IB-lukiossa, tavallisessa lukiossa sekä avoimessa yliopistossa ja on tuttu näky myös laitoksemme kirjallisuuden luennoitsijana. Bloggaava norsu sai tilaisuuden haastatella Willmania ja kysyä, millaista äidinkielen opettajan työ on ja miten alalle pääsee.

Jussi_Willman_kuva_Anna_Kenneth

Mitä ja missä itse opiskelit?

Opiskelin Helsingin yliopistossa yleistä historiaa, yleistä kirjallisuutta, teoreettista filosofiaa, kreikkaa, hepreaa ja suomen kieltä.

Mitkä oppiaineet tai kurssit ovat olleet hyödyllisimpiä nykyisen työsi kannalta?

Melkein kaikista opinnoista on ollut jonkinlaista hyötyä, mutta opetusharjoittelu oli hyödyllisin. Myös puheviestinnän käytännön kurssi oli hyvä. Ylipäätään keskustelevat ja toiminnalliset kurssit ovat minusta järkeviä. Mieluummin luen kotona kirjaa kuin istun kovalla puisella penkillä tuijottamassa dioja.

Jos saisit nyt valita uudelleen, mitä tekisit eri tavalla opinnoissa ja opiskelijaelämässä?

Opiskelisin määrätietoisemmin kohti ammattia. Etsisin kursseja, joissa saa kontakteja yliopiston ulkopuoliseen todellisuuteen. Saattaisin valita kokonaan toisen alan kuten paleoantropologian, kosmologian tai psykiatrian. Joisin vähemmän vodkaa. En väittelisi teoreettisten filosofien kanssa oudoista asioista aamuyöhön. Pelaisin jalkapalloa.

Millaista on olla äidinkielen opettaja?

Opettaja on yleishenkilö, jonka työssä yhdistyvät kirjallisuus, kielioppi, media, estetiikka, semiotiikka, filosofia, viestintä, teatteri… Kesällä työ on mukavaa. Talvisin joskus turhauttavaa. Äidinkieli oppiaineena ei ole oppilaiden mielestä kovinkaan tärkeä tai kiinnostava; poikia täytyy erityisesti motivoida. Palkka on ok.

Mitkä ovat työsi parhaat puolet? Mikä aiheuttaa stressiä?

Ammatti on erittäin antoisa, turvallinen ja kummallinen. Paras puoli on työni monipuolisuus: siinä yhdistyvät asiaosaaminen, ihmissuhteet ja hallinnointi. Stressiä aiheuttavat passiivis-aggressiiviset opiskelijat sekä esseiden tarkastaminen, niitä tulee korjattavaksi valtavia määriä.

Miten välttää rutinoitumisen ja tylsistymisen, jos opettaa vuodesta toiseen samoja kursseja?

Tehtäviä pitää vaihdella. Keskusteleva ote vähentää rutiinia ja tylsistymistä. Koko ajan täytyy yrittää kehittyä. Vaikkei jaksaisi. Paras tapa välttää tylsistymistä on se, että opettaa vuorovaikutuksellisesti, ihmiset edellä. Asia tulee perässä.

Millaisia eroja olet havainnut työssäsi eri-ikäisten kanssa?

Aikuisten kanssa aikaa ei kulu patistamiseen ja kasvattamiseen. Yliopistossa kirjoittajat ovat yleensä lahjakkaita ja kiinnostuneita asioista. Lukiossa kirjallisuus ei tunnu kiinnostavan opiskelijoita.

Toisaalta nuoremmat saattavat olla hauskempia, koska eivät ole aikuisia tylsimyksiä.

Mitä kannattaisi tuoda esiin työtä hakiessa? Miten näet alan työllistymismahdollisuudet tällä hetkellä?

Riippuu oppilaitoksesta. Mutta haastattelussa kannattaa olla itsevarma ja uskaliaskin. Kannattaa painottaa kykyä innovaatioihin ja oppilaiden motivointiin, jos työkokemusta ei ole. Nykyistä systeemiä voi myös kritisoida perustellusti, mutta täytyy osoittaa joustavuutta. Vuorovaikutustaidot ja kyky yhteistyöhön ovat tärkeitä. Haastatteluun mentäessä tulee osata esimerkiksi lukion opintojen rakenne. Yläkouluun haettaessa korostuvat taidot kasvatuksessa ja motivoinnissa.

Työllistymismahdollisuudet ovat kohtalaiset. Mutta yhteen paikkaan voi olla sata hakijaa. Jos on pätevyys useampiin opetettaviin aineisiin, se helpottaa työnsaantia. Ensimmäinen vuosi työssä on luultavasti raskas. Monet lopettavat tästä syystä opettajan ammatissa.

Mitkä kaksi neuvoa antaisit tulevalle ädinkielen opettajalle?

Älä pelästy. Ole kiinnostava.

 

 

 

Nimiä ja ihmisiä – nimistöntutkijat Majvikissa

Teksti Lasse Hämäläinen. Kuvat Terhi Ainiala.

Norsu-laitoksella toimii tällä hetkellä useita aktiivisia väitöskirjantekijöitä, joiden aiheet kuuluvat nimistöntutkimuksen alaan. Seitsemän tämän joukon edustajaa kokoontui ohjaajansa, yliopistonlehtori Terhi Ainialan johdolla kaksipäiväiseen seminaariin Kirkkonummelle 21.–22.5.2015.

Majvikin maisemaa.
Majvikin maisemaa.

Tapahtumapaikkana toimi kokous- ja kongressihotelli Majvik. Puitteet olivat ensiluokkaiset: Tekeillä olevia väitöstutkimuksia käsiteltiin kartanohotellin huipulla Tornihuoneessa, jonka ikkunoista avautui kaunis näkymä alas keväisille pihamaille sekä merelle. Vapaahetkinä saattoi esimerkiksi pistäytyä ihailemaan hotellin vieressä sijaitsevaa jugendlinnaa. Päivän päätteeksi rentouduimme modernin rantasaunan mukavissa lepotuoleissa keinovaloista rakennetun tähtitaivaan alla. Erinomaiset ruokatarjoilut takasivat sen, ettei tiedettä tarvinnut edistää tyhjin vatsoin.

Nuorten nimistöntutkijoiden kiinnostuksen kohteet ovat vahvasti kytköksissä ympäröivään maailmaan ja sen muutoksiin. Erityisen vahvasti tutkimusaiheissa näkyy kielellisesti ja kulttuurisesti moninaistuva yhteiskunta sekä sen vaikutus henkilönnimiin ja identiteetteihin: Ksenia Eskola tutkii venäläis-suomalaisten nuorten aikuisten nimi-identiteettiä, Anne Rosenius australiansuomalaisten nimi-identiteettiä ja Minna Nurminen lasten etunimien valintaa Suomen kaksi- ja monikielisissä perheissä. Identiteetti ja sen ilmaiseminen nimenvalinnan avulla on keskeisessä asemassa myös Lasse Hämäläisen internetyhteisöjen käyttäjänimiä käsittelevässä tutkimuksessa.

Vaikka jatko-opiskelijoiden tutkimusaiheet ovat tällä hetkellä painottuneet henkilönnimiin, ei paikannimiäkään ole toki unohdettu. Tiina Aalto jatkaa maaseudun paikannimistön tutkimusperinnettä Ukko-alkuisten nimien osalta. Paikannimet, erityisesti asutusnimet, ovat olleet lähtökohtana myös Olga Karlovan itäisten itämerensuomalaisten kielten vanhaa henkilönnimistöä käsittelevälle väitöstutkimukselle. Urbaanin ympäristön paikannimiä tutkii Maria Vidberg, jonka aiheena ovat kadunnimet Helsingin kaksikielisessä ympäristössä.

Väitöskirjatyön suurimmat haasteet liittyvät usein muihin asioihin kuin varsinaiseen tieteelliseen sisältöön: Mistä hakea rahoitusta tutkimukselle? Miten löytää motivaatio työntekoon? Miten sovittaa tutkijanura yhteen perhe-elämän, harrastusten ja mahdollisen leipätyön kanssa? Lyhyimmissä tutkijatapaamisissa käytännölliset näkökulmat jäävät usein paitsioon. Kahden päivän seminaarissa sen sijaan jää aikaa myös vapaamuotoiselle keskustelulle, tutkijan arjen ilojen ja surujen jakamiselle. Kenties kaikkia ongelmia ei onnistuttu ratkaisemaan, mutta tutkimuksen eri vaiheissa olevien kollegoiden kokemukset ja tuntemukset auttavat reflektoimaan omaa tilannetta ja ponnistelemaan eteenpäin.

Väitöskirjan tekeminen on hyvin itsenäistä työtä. Työn mielekkyyden kannalta on tärkeää tiedostaa, että tutkimus ei valmistu tyhjiössä. Suureen Norsu-laitokseen mahtuu paljon ihmisiä, joilla on samankaltaisia kiinnostuksen kohteita. Ilman yhteisiä tapahtumia ja aktiviteetteja he kuitenkin saattavat pysyä pitkäänkin kasvottomina, jopa mystisinä niminä artikkelien lähdeluetteloissa ja sähköpostiviestien vastaanottajakentissä. Seminaareissa yhdessä tekeminen, matkustaminen ja syöminen (ja juominen) saavat aikaan sen, että nämä nimet muuttuvat todellisiksi henkilöiksi. Hyvä näin. Vaikka nimet ovat mielenkiintoisia, ovat ihmiset vielä mielenkiintoisempia.

Majvikin seminaari toteutettiin Helsingin yliopiston Opettajien akatemian ohjaajallemme Terhi Ainialalle myöntämän määrärahan tuella. Kiitos Terhi ja kiitos Opettajien akatemia! 🙂

Ryhmäkuva
Nimistöntutkijat koolla.

 

 

Dispositiopiknik: aurinkoa ja asiaa

Teksti ja kuva Jutta Salminen.

Hapenpuute ei häirinnyt ajatuksenjuoksua, kun suomen kielen, kotimaisen kirjallisuuden ja fennougristiikan jatko-opiskelijoiden yhdistys Seula kokoontui maanantaina 11.5. Tervasaaren vihreälle nurmelle historiansa ensimmäiselle dispositiopiknikille.

DIspositio_picnic_kuva_Jutta Salminen

Piknikvilteille katettiin tällä kertaa siis patonkien, viinirypäleiden, suklaiden ja kuohuvan seuraksi myös osallistujien tutkimusten dispositiot: tutkimuksen jäsennyksen ongelmakohtiin ja avoimiin kysymyksiin haettiin ratkaisuja piknikeväiden voimin ja tuorein silmin.

Tutkimusaiheiden puolesta iltapäivä oli mitä monipuolisin: yhdessä jäsennettiin niin tilan poetiikkaa, virtuaaliyhteisöjen nimiä, pietistisen virsirunouden kehitystä, saamelaisdiskursseja kuin keskusteluissa tulkkaamistakin. Ja hyvin mukaan mahtui myös yksi dispositioton kommentoija (allekirjoittanut).

Dispositiot osoittautuivat juuri sopivan kokoisiksi piknikpurtaviksi: kaikista jäsennyksistä ja niiden myötä myös tutkimusaiheista sukeutui hyvät keskustelut. Taisipa jokainen saada mukaansa myös jotain ideantynkää työn eteenpäin viemiseenkin.

Pelkästä muiden dispositioiden kommentoinnista sai myös valtavasti irti: tällaiselle kielen rakenteiden ja merkitysten kanssa pakertajalle esimerkiksi kirjallisuudentutkimuksen tutkimusasetelmien pohtiminen oli äärimmäisen virkistävää. Kuinka vaikkapa yhden kirjailijan tuotanto voi heijastella mielenkiintoisella tavalla koko ihmiselämän kaarta!

Kun vasta toukokuun alkupuolta elettiin, jännittivät sääolosuhteet hieman ennakkoon. Sadesäällä piknik olisi siirretty sisätiloihin, mutta onneksemme tähän varasuunnitelmaan ei tarvinnut turvautua. Vaikka toki takit, kaulahuivit ja välillä käsineetkin olivat tarpeen, niin kyllä aurinkokin lämmitti. Jopa siinä määrin, että osa suklaista meinasi sulaa, kun pahaa-aavistamattomat seulalaiset erehtyivät aliarvioimaan auringon lämmittävää voimaa.

Ensimmäisen dispositiopiknikin perusteella piknikeväiden, auringon ja tieteellisen sisällön yhdistelmä toimii mitä mainioimmin. Toistakin piknikteemaa alettiin jo kaavailla: argumenttipiknikin alkuperäisideasta kiitokset kuuluvat Kimmo Svinhufvudille. Onpa asialistalla sitten dispositioita, argumentteja tai jotain muuta, varmaa on joka tapauksessa, että piknikille lähdetään toisenkin kerran!

Virkatekstejä yleistajuistamassa eli miten neljä suomen kielen opiskelijaa päätyi mukaan Kotuksen virkakielikampanjaan

Yleistajuiset tekstit työelämässä -projektikurssilla otettiin lähikontaktia työelämään. Teksti Eeva Attila.

Kevätlukukauden suomen kielen kursseja selaillessa pisti silmään yleistajuiset tekstit työelämässä: ”Kurssilla luodaan kokonaiskuva siitä, mitä yleistajuistaminen on, missä kaikissa tehtävissä suomen kielen asiantuntija tarvitsee yleistajuistamistaitoja ja miten yleistajuisia tekstejä tuotetaan.” Tämähän voisi olla sekä hauskaa että hyödyllistä.

Heti alkuun selviää, että kyse on ryhmätyöprojektista. Kuulostaa – nykytermein ilmaisten – haastavalta. Projektiryhmä saadaan kasaan, mutta työn aihe on hukassa. Kurssin ohjaajat Johanna Vaattovaara ja Urpu Strellman keksivät kuitenkin vinkata meille Kotuksen virkakielikampanjasta, jolla ”kannustetaan valtion ja kuntien viranomaisia parantamaan kielenkäyttöään ja muistutetaan selkokielen käytön tarpeesta. Kampanjalla on kuusi pilottia, jotka ensimmäisinä soveltavat Hyvän virkakielen toimintaohjelman suosituksia”. Kotuksen verkkosivuilta bongaamme virkakielitestin, jonka avulla voi ”testata, kuinka asiallinen, selkeä ja ymmärrettävä jokin virkateksti on”. Saisimmekohan kampanjan pilottiviranomaisilta tekstejä, joihin voisimme testiä soveltaa?

Yhteydenotto Kotukseen siis. Siellä innostutaan projektistamme. Erinäisen aikataulujen yhteensovituksen jälkeen huomaammekin olevamme haastattelemassa Kotuksen Aino Piehliä sekä osallistumassa kampanjan tiimoilta järjestettävään pilottiseminaariin. Kotuksen välityksellä myös löydämme yhteistyökumppaniksemme yhden piloteista, Liikenteen turvallisuusvirasto Trafin. Trafilta saamme työstettäviksi tekstejä, joita se haluaa selkeämmiksi.

Virkakielitesti aseenamme käymme tekstien kimppuun. Aherruksen tuloksena syntyy kuin syntyykin lopulta projektiryhmän yhteinen esitys kurssille sekä kunkin ryhmän jäsenen yksilöllisenä tehtävänä tekstianalyysiä Trafille.

Se, mikä aluksi näytti epämääräiseltä, päämäärättömältä projektilta, on vähä vähältä muotoutunut ensin konkreettiseksi tavoitteeksi ja lopulta aikaansaaduksi lopputulokseksi. Ilman yllättäviä käänteitä ja täysin ongelmitta tuskin mikään projekti sujuu, mutta kaikesta on selviydytty kunnialla. Kurssi on opettanut paljon paitsi yleistajuistamisesta myös käytännön projektityöskentelystä ja viranomaisyhteistyöstä. Työhön on tuonut lisää mielekkyyttä se, että olemme päässeet työskentelemään ”ihan oikeiden” tekstien parissa. Toivottavasti projektista on hyötyä myös Trafille ja Kotukselle!

Virkakieliryhmän kuva
Virkakieliryhmäläiset työn touhussa. Kuva Maria Perhonen.

 

Tiedon matka – yleistajuistamisen kartoitusta NORSU-laitoksella

Yleistajuiset tekstit työelämässä -projektikurssilla otettiin lähikontaktia työelämään. Teksti: Niina Pekkanen.

Tiedon matka -ryhmä, kuva Urpu Strellman
Tiedon matka -ryhmä, kuva Urpu Strellman.

Kuinka tutkimustieto yleistajuistuu? Kuinka hyvin tutkija ja tiedottaja löytävät toisensa? Kenen tehtävä yleistajuistaminen on? Millaisia tuntemuksia yleistajuistaminen herättää yliopiston henkilökunnassa? Mistä ja milloin tulee yleistajuistaa? Pitäisikö yleistajuistamista harjoitella jo opintojen aikana? Missä vaiheessa? Tässä eräitä kysymyksiä, joita on tämän kevään aikana pohdittu Johanna Vaattovaaran ja Urpu Strellmanin vetämällä Yleistajuiset tekstit työelämässä –kurssilla. Kurssi muotoutui projektien ympärille, joista meidän ryhmämme Tiedon matka otti tehtäväkseen selvittää yllämainittuja asioita. Neljän hengen porukkamme selvitti yliopiston henkilökunnan tuntemuksia yleistajuistamisesta tutkija- ja tiedottajahaastattelun sekä Norsu-laitokselle lähetetyn e-lomakkeen avulla.

Haastatteluissa kävi selväksi ensinnäkin se, että tutkijan kannattaa uskaltautua aktiivisesti ottaa yhteyttä tiedottajaan. Toinen huomio oli se, kuinka sosiaalisen median rooli on kasvussa – sehän nähdään tässä paraikaa. Ja kolmas tärkeä pointti oli se, että kannattaahan tutkijan sitä yleistajuistamista miettiä jo tutkimusta tehdessä, kun siinähän voi löytää uusia puolia tutkimuksestaan.

E-lomakkeen avulla pyrimme selvittämään laitoksen henkilökunnan tuntemuksia yleistajuistamisesta ja muutaman viikon vastausaikana saatiinkin 36 vastausta avartamaan ymmärrystämme. Vastaajissa oli niin alle kolme vuotta kuin yli 20 vuotta yliopistolla työskennelleitä jatko-opiskelijoista professoreihin. Valtaosa vastaajista piti yleistajuistamista erittäin tai melko tärkeänä osana toimenkuvaansa, enemmän vaihtelua aiheutti itsearviointi siitä, kuinka paljon yleistajuistamista tulee tehtyä.

Yleistajuistamisen foorumeista tutuinta alaa vastaajille ovat yleisöluennot ja aikakauslehteen yleistajuistaminen, joita oli harjoittanut yli kaksi kolmannesta. Noin puolet vastaajista on harjoittanut yleistajuistamista radiossa, sanomalehdessä tai tietokirjojen parissa ja suunnilleen kolmannes vastaajista kertoi yleistajuistaneensa televisiossa. Sosiaalisessa mediassa – eli Twitterissä, blogitse tai Facebookissa – kussakin oli yleistajuistanut noin neljännes vastaajista. Pääosin sosiaalisessa mediassa yleistajuistavat kirjoittavat useammalla foorumilla. Kolmasosa vastaajista kertoi olevansa kiinnostunut laajentamaan yleistajuistamisrepertuaariaan jollekin uudelle foorumille. Uutena tietona meille tuli se, etteivät aivan kaikki laitoksella tiedä laitoksen tai tiedekunnan tiedottajan olemassaolosta. (Haastateltu tiedottaja kannusti rohkeasti ottamaan yhteyttä tiedottajiin!)

Valtaosa vastaajista oli sitä mieltä, että yleistajuistamista tulisi harjoitella jo opintojen aikana. Opiskelija kun opettelee akateemisen kirjoittamistavan ja päätyy sitten myöhemmin toteamaan, että tarvitsisihan tässä kirjoittaa myös muille kuin oman alan ihmisille. Yleistajuistamisopintojen sijoittaminen sen sijaan aiheutti jonkin verran kirjavuutta.

Taulukko_yleistajuistamiskurssi

Lomakkeella selvitettiin myös vastaajien kielisuhtautumista. Kaikki vastaajat kertoivat yleistajuistaneensa suomeksi ja muutamia lukuun ottamatta samaa oli tehty myös ruotsiksi ja englanniksi. Lähes kaikki vastaajat olivat päinvastaista mieltä väitteestä ”englanti tieteen kielenä, suomi kansan kielenä’”.

Kaiken kaikkiaan ryhmämme sai kerättyä paljon uutta tietoa yliopiston ja laitoksen tiedottamisesta ja yleistajuistamisesta. Projektin avulla kävi selväksi, että yleistajuistamista pidetään tärkeänä, mutta sen lähestymistä jokseenkin työläänä. Toivottavasti työskentely yleistajuistamisen parissa siis alkaa vähitellen helpottua ja eri tahojen yhteistyö kehittyä entistä aktiivisemmaksi!

 

Näytä tutkimuksesi posterilla!

Teksti ja kuva Jutta Salminen.

(Tekstin polaariset ainekset on lihavoitu tutkimusaiheen konkretisoinnin vuoksi.)

Ilokseni sain syksyllä hyväksymisviestin Caenin yliopistossa 18.–19.5. järjestettävään Negation and Polarity -konferenssiin esittelemään tutkimustani posterin muodossa. Diaesityksellä tuetun suullisen esitelmän sijaan valmistan siis tutkimusaiheestani (Polarity items as disambiguating elements) ison julisteen, jonka pohjalta pääsen toivottavasti keskustelemaan siitä maailmankuulujen negaatiotutkijoiden kanssa.

En ole koskaan aiemmin tehnyt tieteellistä posteria, joten tehtävään liittyy uutuudenviehätystä, jännitystäkin. Ehdottoman positiivinen puoli on se, että esitelmän painetun muodon vuoksi työ on tehtävä ajoissa valmiiksi eikä viimeistelyä voi jättää viimeisen yön hotellihuoneinspiraation varaan – mihin toki en koskaan muulloinkaan turvaudu!

Haasteeksi osoittautuvat kuitenkin pian posterin rajallinen tila sekä visuaalisen houkuttavuuden keinojen keksiminen. Löytämäni tutkittu tieto* postereiden lukutavoista pysäyttää: ”Päätös, luetaanko posteri, tehdään ulkoasun perusteella noin 11 sekunnissa.” Mitä visuaalisia temppuja vaaditaankaan, että tällaisesta seulasta pääsee läpi!

Vaikka käytettävissä on neliömetri tilaa (A0), mahtuu tekstiä lopulta todella vähän: yliopiston logo varaa posterista norsunkokoisen alueen eikä fonttikokoa voi – vaikka kuinka houkuttaisi – pienentää kovasti annetuista suosituksista, jotta tekstiä pystyy lukemaan (posteria luetaan yleensä n. 1,5 metrin päästä*).

Posteri_Jutta_Salminen
Posterin saa isommaksi klikkaamalla kuvaa.

Tekstin tiivistämisen ja visuaalisen ilmeen kehittämisen äärellä mieleen nousee lukion lyriikkakurssin iskulause ”Näytä – älä selitä!” Siinä riittääkin haastetta tällaiselle loputtomien sivumäärien selittäjälle. Vaikkei lopputulos aivan tajunnanräjäyttävän mukaansatempaava olekaan, yritetty ainakin on.

Toivon siis, että raikkaan vihreät myöntöhakuiset ainekset ja humanistisen tiedekunnan siniset kieltohakuiset ainekset houkuttelevat konferenssivieraat näiden elementtien epäillä-verbin merkitystä selventävien funktioiden maailmaan. Konferenssikuulumisia luvassa blogin välityksellä toukokuun lopulla – kunhan vain uhkaava lentoliikenteen lakko ei pääse estämään matkustamista…

* Lähteenä on käytetty Jyväskylän yliopiston Tieteellisen posterin perusperiaatteita -sivua.